Nihkeänkylmän tiistain lounaskeikka suuntautui Lauttasaaren Myllykalliolle, jossa oli nähtävyyksinä lisää ilmatorjuntabunkkereita sekä sodanaikuinen tykki. Eikä siinä edes kaikki, koska vieressä oli vieläpä pikku lintutorni, josta aukeni laaja näkymä Helsingin ja Espoon suuntaan. Lauttasaaressa on vielä lisääkin bärtsejä, jotka käytiin katsastamassa ruokailun jälkeen – nämä olivat jo tuttuja parin vuoden takaa, kun kolusin niitä poitsun kanssa hammaslääkärireissuilla.
Joo-o, unohtui ottaa munakkaasta kuva
Ruokana oli espanjalainen perunamunakas, jota olen silloin tällöin tehnyt kotosalla ihan hellalla, mutta Trangialla yrittely on toki oma lajinsa. Eihän tuo vaikeaa ole: perunat keitetään, sipulia kuullotetaan ja koko höskä sotketaan yhteen kananmunien kanssa. Haastavimmaksi vaiheeksi osoittautui kääntäminen, jonka tein suosiolla palasina, kun mukana ei ollut sopivaa isoa lautasta enkä halunnut sotkea muovikantta öljyyn. Ihan hyvää tuosta lopulta tuli, vaikkei yritelmä mihinkään kärkikahinoihin ihan yltänyt. Lisää Espanja-teemaa toivat kajarista soitettu flamenco ja ruokajuomaksi valittu San Miguel.
Kylmä ilma heikensi simulaation uskottavuutta jonkun verran, eikä tilanne tästä eteenpäin varmaan paljon parane ennen ensi kevättä. Glögi tuli kosteilla kallioilla värjötellessä taas tarpeeseen. Ehkäpä kahvipannulle pitää antaa uusi mahdollisuus, vaikka en viime yrittämällä saanut sitä sullottua settiin takaisin sisälle järkevästi. Toinen Tarmo-pullo on tulossa loppuunsa neljän ja puolen käyttökerran jälkeen, minkä perusteella yhdellä kokkailulla kuluu noin 50 grammaa kaasua. Viitosen pullohinnalla tämä tekee yhtä kertaa kohden varsin kohtuullisen yhden euron.
Alternative Party järjestettiin edellisen kerran niinkin kauan kuin yksitoista vuotta sitten. Olen itse kaikki varsinaiset Altit kolunnut läpi alkaen Turussa 1998 järjestetystä ensimmäisestä partystä sekä tehnyt silloin tällöin kompoon demon, joten tapahtuma on sikäli varsin tuttu. Tällä erää tapahtumapaikkana toimi yllättäen Tekniikan museo, mikä mahdollisti samalla ensimmäistä kertaa eläissäni sen, että partyille pääsi kävellen paikalle. Vakionäyttely ja tila loivat tietysti partylle komeat puitteet, vaikka skenepartyn näkökulmasta samalla menetettiinkin perinteinen mahdollisuus paikalla yöpymiseen (ja oluen sivistyneeseen nauttimiseen sisätiloissa).
Nick Montfortin Zoom-presis
Ensimmäiset Altit olivat kaikenlaisten marginaaliplattisten juhlaa, mutta hiljalleen ajatuksesta luovuttiin ja kaikenlainen muu “vaihtoehtoinen” siirtyi keskiöön. Itselläni oli tapahtuman kanssa pitkään tietynlainen viha-rakkaussuhde, koska en varsinaisesti diggaillut kaikkea sisäpiirihäröilyä, mitä partyillä ja sen ympärillä pyöri. Tämän vuoden party oli selvästi enemmän yleinen digitaalisen kulttuurin festivaali kuin demoparty, mutta olihan siellä sentään jälleen kompot sekä vakiot skenenaamat paikalla. On ihan mielenkiintoista havaita, kuinka Assemblyjen valtavirtaistumista vastustamaan syntynyt tapahtuma on tätä nykyä oikeastaan monessa suhteessa hyvin samanlainen kuin Iso A.
Kävin paikalla parina iltana muutaman tunnin verran, joten kaikenlaista ohjelmaa jäi näkemättä. Alttien demokompo ei ole ollut puhtaasti skenestandardeilla yleensä järin kovatasoinen, koska isot nimet eivät siellä ole useinkaan julkaisseet, ja fokus on ollut siinä vaihtoehtoisuudessa. Sama linja piti myös tällä erää, mutta oli mukaan taas mahtunut jokunen hyvä idea. Professori Nick Montfort piti etänä esitelmän ja osallistui myös yhteen kompoon, mikä nosti varmasti tapahtuman profiilia ja toi sille näkyvyyttä ulkomailla asti – nimekkäät kutsuvieraat ovatkin olleet eräs Alttien kiistämätön vahvuus, kun paikalla on nähty vuosien varrella niin Jeff Minter, RJ Mical kuin Al Lowekin.
Lauantaina pidin Aavistus-festivaaleilla kahden tunnin esitelmän suomiskenen historiasta otsikolla Finnish Demoscene: From Pirates to Cultural Heritage. Skenestä on toki tullut luennoitua jo moneen kertaan siellä täällä, mutta tällä kertaa pyydettiin erityisesti suomifokusta. Noh, minähän lähden, kun kerran pyydetään. Aika geneerisellä materiaalilla pärjäilin silti, koska skenen piirteet eivät ole kovin vahvasti valtionrajoihin sidottuja, vaan samanlaisia juttuja on tehty samaan aikaan monissa Euroopan maissa. Suomalaista väriä otin mukaan etenkin ruutukaappausten, kräkki-introjen ja demoesimerkkien kautta.
Tämä väitöstiedotetta varten otettu kuva se vaan pysyy alati ajankohtaisena
Mitään uutta ja ihmeellistä en lähtenyt mukaan tunkemaan, vaan vakiorakenteen mukaisesti ensin muutama määritelmä, demoskenen piirteitä, historiakatsaus esimerkkeineen ja lopulta muutama sana demoskenen nykytilasta ja tulevaisuudesta. Otsikon mukaisesti kävin läpi Unesco-hakemuksen käänteitä – eihän se nyt ihan pikkujuttu edes ole, että suomiskene on maailmassa tiettävästi ensimmäinen aineettomaksi kulttuuriperinnöksi tunnustettu digitaalisen kulttuurin muoto. Kuulijoita oli kello kahdeltatoista vielä niukasti paikalla ja nekin vähät tuntuivat olevan asiasta jo aika hyvin perillä, joten outreach-ulottuvuus jäi ohueksi.
Suominäkökulman mukaan ujuttaminen jätti mieleeni kysymyksen siitä, onko meillä partyjen, skenerien, legendojen ja kollektiiviseen tajuntaan jääneiden produjen lisäksi jotain erityisen suomalaista, jota muilla ei ole? Ulkomaisia Unesco-prosesseja seurailleena olen ainakin todennut, että suomiskene on poikkeuksellisen vahva identiteetti: porukka tuntee toisensa ja yhteisen asian eteen lähdettiin paiskimaan hommia ilman yletöntä vatvomista. Mukana voi hyvin olla edelleen ripaus arvaamattoman jättiläisen naapurissa elävän pienen kansakunnan tarpeellista yhtenäisyyttä, vaikken tällaista selitystä liian pitkälle haluakaan venyttää. Monessa muussa maassa – jopa Ruotsissa – samanlainen Unesco-hanke tuntuu jumittavan, kun puuhamiehiä ei löydy ja vastaava yhteishenki puuttuu.
Eilinen Trangia-keikka suuntautui lähelle, Intiankadun ja Koskelantien risteyksen viereisille kallioille. Paikka oli luokkaa “ihan ok”, melko hiljainen ja kohtuullisen vähän liikennöity. Kesällä porukkaa ramppasi bärtsillä enemmän. Ruokana oli jo varmaksi havaittu papupurkki ja quesadillat. Ainoa erikoisuus oli tutumpien maissi-vehnätortillojen korvaaminen Santa Marian maissitortilloilla. Hyvin nuokin toimivat, vaikka vaativatkin selvästi pidempää kärvennystä kypsyäkseen rapeiksi. Ison Trangian kanssa voisi juuri ja juuri käyttää myös täysikokoisia tortilloja, mutta pienet ovat kätevämpiä.
Pimeys laskeutuu. Kuvasta kiitos Terpalle.
Tässä vaiheessa syksyä kylmyys alkaa olla jo todellinen haaste, kun paikallaan kykkiessä tulee helposti vilu. Pitkä paita ja takki riittivät vielä joten kuten, koska lämpötila pysytteli noin kymmenessä asteessa eikä tuullut. Viileä ilma tuntuu myös kaasunkäytössä: liekkiä piti posottaa isommalla kuin kesäkeleillä. Kesään hyvin sopinut kylmä ölkky voi olla syytä vaihtaa lähiaikoina johonkin muuhun ruokajuomaan. Seitsemän jälkeen tuli myös odottamattoman nopeasti pimeää, mihin olin onneksi varautunut ottamalla työvalon mukaan. Ihan optimaalinen retkivalo tuo ei tosiaan ole, sillä valokeila on jokseenkin kirkas ja suunnattu, mutta viereiseen risuun ripustettuna lamppu palveli oikeastaan varsin hyvin – jalkojen juuresta kalliolta valaistus olisi osoittanut vähän väärään suuntaan.
Ruotsin retki-ihme kokoon taitettuna ja avattuna. Tilavuus on parisen desiä.
Galsan ruokailun jälkiruuaksi sopi erinomaisesti lämmittävä glögi. Setin mukana tuli kahvipannu, mutta se on yleensä turha ja hankala mukaan sullottava, joten keittely hoitui ihan kattilalla. Uutena tulokkaana käytössä olivat Varustelekalta hankitut Ruotsin armeijan taittokuksat. Ihan hyvinhän ne palvelivat, vaikka epäilin aluksi niiden olevan turhan pletkuja isolle nestemäärälle. Annoin varustelukierteelle rehellisesti periksi ja ostin vielä Clasulta kaksi retkijakkaraa lisää, niin niitä riittää nyt koko perheelle eikä kenenkään tarvitse istua kylmenevillä kivillä. Uudet istuimet tuntuivat aikuiselle hieman vanhoja ahtaammilta, joten ne luultavasti päätyvät juniorien käyttöön. Kantopussi on hieman turha lisä, kun pelkkä remmikin riittäisi, mutta on Clasun jakkaroissa ainakin paremmat jalat.
Hetken aikaa olikin jo ehtinyt vierähtää siitä, kun viimeksi sain oikein vertaisarvioidun artikkelin pihalle. Tutkimusta on kyllä tullut pakerrettua tänä vuonna ahkerasti, mutta se ei ollut vielä ehtinyt realisoitua julkaisuiksi asti. WiderScreenissä juuri tänään julkaistu ”A Step into the Computer Era” – A Comparative Study on Early Home Computing in the United Kingdom, the Netherlands, and Finland lähti liikkeelle opiskelijoiden kanssa kurssilla kirjoitettuna katsauksena, joka rupesi pian näyttämään niin oikealta tieteeltä, että se tohdittiin laittaa jopa vertaisarvioon. Toinen arvio oli todella positiivinen ja toinen ankarampi, ja kohtuullisten korjausten jälkeen pläjäys kelpasi päätoimittajalle.
Astronauttikin on asiasta samaa mieltä.
TL;DR-hengessä kerron sen verran, että kyseessä on vertaileva tutkimus kotitietokoneiden saapumisesta Iso-Britanniaan, Hollantiin ja Suomeen. Maiden valinta osoittautui onnistuneeksi, sillä Iso-Britannia oli suuri markkina-alue ja merkittävä kansainvälinen toimija, Suomi pieni ja riippuvainen tuonnista, ja Philips-maa Hollanti jotakin siitä väliltä. Ensinnä tutustuimme maiden yleiseen ja tietokonehistoriaan taustoituksen nimissä (itse valitsin Britannian, koska Suomea on tullut kaluttua jo niin moneen kertaan), minkä jälkeen seurasi lehdistä poimittujen mainosten lähilukua, 20 per maa.
Mitään hirveän yllättävää ei lopulta tullut vastaan, vaan lähinnä lisää todistusvoimaa asioille, jotka jo ennalta pitkälti “tiesin”. Hollannin käänteet olivat tulleet jossain määrin tutuiksi MSX-harrastuksen kautta, mutta noin muuten en tiennyt maan 1980-luvusta paljoakaan. Hauskoja löydöksiä olivat esimerkiksi väitteet, joissa luvattiin tietokoneen lisäävän käyttäjänsä kykyjä, englantilaisten reklaamien vuolassanaisuus ja se, kuinka erilaisin tavoin pelejä samaan aikaan sekä piiloteltiin että tuotiin esiin. Ihan kelpo papruhan tästä lopulta tuli, vaikka värikkään materiaalin pohjalta olisi toki voinut sanoa vielä enemmänkin sanarajojen salliessa.
Syksyn myötä ilmat kylmenevät ja illat pimenevät, mikä tuo lisähaastetta Trangian kanssa metsässä samoiluun. Etenkin säkkipimeässä kallioilla kiipeily kuulostaa huonolta idealta ja ruuanlaittoakin varten valoa tarvitaan. Kunnolliset ladattavat retkivalaisimet maksavat noin 50 euroa, joten perinteisen “ostan eka halvan ja katsotaan riittäisikö se” -mentaliteettini mukaisesti lähdin etsimään edullisempaa vaihtoehtoa. Kaikenlaisia paristoilla toimivia pikkulyhtyjä löytyikin joka lähtöön, mutta ladattavuus oli minimivaatimus. Billebeinolla olisi suhteellisen lupaava pikkulamppu, jonka sijasta tilasin kuitenkin Motonetistä Bergin työvalaisimen rehtiin kymmenen euron hintaan.
Hankala kuvattava.
Epäilyksiä herätti heti hankkiessa se, onko valo turhan kirkas ja suunnattu. Valokeila on kuitenkin suhteellisen leveä ja vaikka Motonet ei asiaa mainosta omilla sivuillaan, saa loimotusta säädettyä kolmeen eri asentoon, joista pimein on suhteellisen siedettävä, jos ei ihan suoraan silmäänsä osoita. Ledit saa myös punaiseen ja vilkutusmoodiin, jos sellaisille jotain tarvetta on. Erittäin mukavana lisäominaisuutena pötkylä toimii myös taskulamppuna, sillä sen päässäkin on ledit. Säädettävä jalusta on niin ikään hyödyllinen suuntaamista ja kalliolla nököttämistä ajatellen. Koko on varsin kohtuullinen: pituutta noin 13 cm, leveyttä 5 ja paksuutta noin 3,5 cm, joten valo mahtuu vaikka taskuun.
Jalustassa on magneetit, tosin ei hurjan vahvat sellaiset. Jääkaapin ovessa Motonetin ihme jaksoi joten kuten roikkua, mutta metsäkäyttöä varten tuo ominaisuus on tietysti aika tarpeeton. Sen sijaan hyötyä voi olla jalustan koukusta, josta lampun voi laittaa puun oksaan tai naruun roikkumaan. Akunkestoksi ilmoitetaan 4–5 tuntia, jota en tosin ehtinyt vielä käytännössä kokeilla. Muutaman tunnin pitäisi riittää sopivasti. Lataus on hieman hidasta, joten se pitää hoitaa hyvissä ajoin, etenkin kun ladatessa valoa ei voi käyttää. Pihalla voi olla myös kosteaa, joten edes kohtuullinen vedenpitävyys olisi plussaa – USB-C latauspistoke on kumitulpan alla, joka tosin saattaa olla lähinnä pölyä vastaan. Päivitän alle, kunhan tulee ensimmäisiä käytännön kokemuksia.
edit: Jonkin verran vajaalla akulla irtosi noin kahdeksan tuntia valaistusta himmeimmällä asetuksella.Latauksen piti kestää neljä tuntia, mutta kyllä se tietokoneen USB-portistakin onnistui alle kolmessa.
edit2: Yritin vielä mittailla kauanko kirkkain vaihtoehto jaksaisi. Hommasta ei oikein tullut mitään, sillä virransäästön nimissä lamppu palaa pian keskimoodiin ja latauksen käydessä vähiin menee selvästi vielä johonkin virransäästötilaan. Vajaa neljä tuntia oli tulos, jolla ei valitettavasti ole oikein mitään tekoa.
Mettä-gourmet jatkuu vääjäämättömästi. Eilen kohteeksi valikoitui Koskelan linnoitusalueen länsipääty, jossa oli nähtävillä muurinpätkiä sekä parhaat päivänsä nähneitä luolia, joihin tosin ei ollut pääsyä. Ilma suosi vielä, mutta t-paita ja shortsit alkoivat auringon laskiessa olla jo hiukan riittämättömät. Toinen ongelma syksyn myötä tulee väistämättä olemaan pimeys, johon voi ruveta miettimään muutaman tunnin kestävää mobiilia valaisinratkaisua. Kännykän ledi ei tähän tarkoitukseen oikein riitä eikä taskulamppu.
Soppa syntyy. Kuvasta kiitos Terpalle.
Gourmet-puolesta vastasi simppeli kirkas kasviskeitto. En edes katsonut mistään reseptiä, koska tätä on tullut laiteltua kotona sen verran monta kertaa: kasvisliemikuutio, pippuria, suolaa, persiljaa, porkkanaa, lanttua, perunaa ja siivutettua purjoa. Aika vaikea mennä vikaan, kunhan vaan huomioi, että lanttu tarvitsee vähän enemmän aikaa kuin perunat. Pilkoin ja kuorin ainekset valmiiksi jo kotona, joten niitä piti lähinnä vain nakella sopivalla hetkellä pataan. Tupperware-kipoista saatiin samalla jälleen ruokailuastiat. Yllättävän kauan sopan keittelyssä ulkosalla meni – risoton kypsyminen kesti samoin normaalia kauemmin – mutta lopputuloksesta tuli maukas. Lisukkeeksi vielä perinteisesti ruisleipää ja annos oli kolmelle jäppiselle varsin sopiva.
Oman Trangian käyttöönotossa on vielä hieman opeteltavaa. Tässä tapauksessa isompi koko oli ehdottomasti hyödyksi, kun ruokittavia oli kolme. Ikävänä havaintona kattilan kannakkeet näyttävät raapivan teflonista paistinpannua joko siksi, että setti on huonosti pakattu tai sitten siksi, että pannut heiluvat kävellessä. Luultavasti pitää järkätä väliin joku muovi- tai kangaspalanen, sillä mukana tulleet pakkausmateriaalit ehtivät jo mennä roskiin. Pietsosytkällä saatiin kaasu syttymään, mutta kyllä se muutaman yrityksen vaatii, jolloin kaasu leimahtaa jo sormille, etenkin kun kipinä pitää antaa läheltä. Lienee jatkossa järkevämpää käynnistää poltin ensin ja pistää tuulisuoja vasta sitten paikoilleen.
Ne muutamat kerrat, kun olen tarvinnut Google Mapsia pyöräillessä, olen laittanut luurin takin päälle pyörän koriin. Eihän se kovin hieno ratkaisu ole, joten välillä on tullut vilkuiltua edullisten kännykkäkiinnikkeiden suuntaan. En halunnut maksaa härpättimestä kovin paljon, koska käyttö on niin satunnaista, ja arvostelujen perusteella kalliitkin mallit saattavat olla huteria tai muuten epäkäytännöllisiä. Toinen parametri oli pikakiinnitys siltä varalta, että viritelmä pitää joskus laittaa johonkin toiseen pyörään.
Minimum viable product. Kännykällä ei saanut kuvaa paikallaan olevasta kännykästä.
Taloudessa oli jo kännykälle sovitin kamerajalustaan, joten älynväläyksenä keksin tsekata myös pyörään tulevat kamerakiinnikkeet. Niistä löytyikin edullisia pikakiinnitteisiä vaihtoehtoja, joten tilasin reilun kympin version en edes muista mistä krääsäkaupasta. Tiesin jo ostaessani, että adapteri adapterin perässä ei välttämättä ole hyvä idea, mutta säästyihän tässä rahaa eikä nurkkiin kerry ihan niin paljon ylimääräistä tavaraa. Kun kiinnike saapui, totesin sen odotusten mukaisesti jokseenkin muoviseksi sekä väljäksi. Kaikkein huolestuttavin osanen on lukituksen tappi, joka pysyy paikallaan kitkan ja/tai pyhän hengen voimin – kannattaa tarkistaa aina ennen lähtöä.
Eipä mitään: lelu testiin ja Pikkukoskea kohti. Tankoon tuleva kiinnitys oli yllättävän hyvä, kun taas kameran kallistamiseen tarkoitettua saranaa sai veivata uhkaavan kireälle, ettei luuri nojaillut alaspäin. Samsungini on jokseenkin suuri ja painava, mikä selvästi toi lisähaastetta. Positiivisena puolena kännykkää pitelevä koura tuntui hoitavan hommansa jämäkästi koko matkan. Soratiellä oli helppo huomata, kuinka kännykkä tärisee jatkuvasti, jos nyt ei sentään aivan liikaa. Muutamasta isommasta töyssystäkin selvittiin kapulan putoamatta, joten ei lopputulos ihan toivoton ole. Lennossa sohimista en voi juuri suositella, mutta valmiiksi asetettua reittiä oli helppo seurata, enkä tämän perusteella usko puhelimen putoavan ihan itsestään kiinnikkeestä. Arvosana: 2/5.
edit: Kas, hiukan nostamalla kännykän voi kääntää pystystä vaaka-asentoon. Tästä voisi melkein antaa puoli pistettä lisää.
Hiukan aikaa maltoin pyristellä vastaan, mutta kuten jo ennalta arvasin, niin tulihan se omakin Trangia hankittua, kun XXL myi tarjouksessa kaasukeitintä teflon-kattilan ja kahvipannun kera satasella posteineen. Kaasuksi löytyi ensi hätään kauppakeskuksen Tokmannilta edullista Tarmoa vitosen per patruuna. Tähän asti kokeilut ovat tapahtuneet pienemmällä 27-kokoisella, ja nyt pääsin ensimmäistä kertaa testaamaan isompaa 25-mallia läheisillä Annalan kallioilla lounaan merkeissä perheen kanssa.
Kyllä nyt kelpaa.
Parin tyypin retkiruokailu on sujunut kelpoisasti pikkutrangialla, mutta kolmannen myötä koko alkoi jo tulla vastaan, puhumattakaan nelihenkisen perheen tarpeista. 1,75- ja 1,5-litraiset kattilat ovat tuntuvasti pikkukeittimen litraisia isompia ja bonuksena niistä pienempi on tosiaan vielä teflonipintainen – myynnissä on myös kahden alumiinikattilan settejä, mene ja tiedä. Kaasuhanoja näyttää olevan muutamaa eri mallia: tässä säädin sojottaa luontevasti ylöspäin. Merkittävin täysikokoisen Trangian haittapuoli on odotetusti setin huomattavasti suurempi koko; 27-malli menee melkein taskuun.
Varsinaisena uutuutena hankin polttimen sytyttämiseen Primuksen pietsosähköisen sytkärin. 20 euron hinta oli korkean puolella noin yksinkertaisesta laitteesta, vaikka kyllähän näistä erikoisvehkeistä tunnutaan aina kuppaavan rahat pois. Sytkärin idea on yksinkertaisesti se, että nappia painamalla toisesta päästä iskee kipinä. Arvosteluissa kokemukset olivat vaihtelevampia, mutta ainakin meillä kaasu lähti palamaan laakista. Juuri mitään muutahan tämmöisellä ei sitten saakaan sytytettyä. Pötkylä kulkee kätevästi Trangian polttimen pussissa mukana, eikä matkamiehen tarvi muistaa takkasytkää tai tulitikkuja. Katsotaan, miten käytännössä, mutta luulisi tuon kestävän iän kaiken, kun ei tarvitse huolehtia lataamisesta eikä tyhjenevästä kaasusäiliöstä.
Testiruokana oli arkisesti pussinuudeleita, mistä ei hirveästi kerrottavaa ole. Hivenen erikoisuutta toivat sentään puolivälissä mukaan heitellyt paksut udon-nuudelit. Kaikkiaan keittely onnistui ongelmitta, kuten odottaa sopi. Todennäköisesti tästä tehdään perheelle pikku viikonloppuharraste, joka yhdistää interaktiivisesti ulkoilun ja lounaan. Tulevista safkayritelmistä en osaa vielä sanoa, mutta ainakin kirkas kasviskeitto on menyyssä lähiaikoina. Ei pitäisi olla vaikeaa: kasvislientä, porkkanaa, perunaa, lanttua ja jokunen pippuri pataan porisemaan.
Mettä-gourmet-sarja jatkuu vääjäämättömästi. Tällä erää tapahtumapaikkana olivat Viikinmäen kalliot, jotka eivät välttämättä juuri kiinnitä huomiota metsän takaa, jos paikasta vain ajaa ohi. Joka puolella on lisäksi aitaa, joten kallioille ei ole edes ihan helppo päästä. Lännen suunnasta bärtsille johtaa syrjäinen polku Sahamyllyntieltä, kun taas idän suunnasta voi nousta metsätyökoneen uraa pitkin, ainakin niin kauan kunnes aita pistetään takaisin kiinni. Kallioiden päältä aukeaa yllättävän laaja näkymä pitkälle Itä-Helsingin suuntaan Viikistä Kalasatamaan saakka.
Tämähän toimii.
Ruuaksi valikoitui sienirisotto. Pohjasin reseptin Alkon versioon, josta karsin epäoleellisia aineita, joita ei sattunut juuri nyt kotona olemaan. Salottisipuli korvautui tavallisella sipulilla, valkoviini jäi kokonaan pois, tuoreen persiljan tilalla oli kuivattua ja myös parmesaani skipattiin. Tuoreiden sienien sijasta pataan heitettiin kuivattuja suppilovahveroja fiilispohjalta – en osannut juuri arvioida, mikä määrä kuivia sieniä vastaisi tuoreita. Kuskaamisen helpottamiseksi sekoittelin mausteet (pippuri, suola, persilja) valmiiksi pikku purkkiin voin kanssa heti kotona. Lisukkeeksi mukaan lähti vielä varmuuden vuoksi patonkia, vaikka neljän hengen annos olikin varsin riittävä kolmelle.
27-kokoisen Trangian litran kattilaan ei olisi millään mahtunut koko satsi kerralla, joten pöperö valmistettiin kahdessa erässä. Riisi jämähti odotetusti alumiinikattilan pohjaan loppuvaiheessa, vaikka sekoittelimme ahkerasti ja usein. Tähän hätään ei ehditty hankkia teflon-pinnoitteista kattilaa, joka olisi ollut tarkoitukseen parempi. 18 minuutin keittelyn jälkeen riisi alkoi olla sopivaa, tosin ilman kantta keitellessä aikaa tarvii käytännössä vähän enemmän. Toisella kierroksella unohtui laittaa kasvisliemikuutio mukaan, mutta onneksi moka huomattiin riisin ollessa vielä hieman kovaa ja viime hetkellä mukaan sotkettu kuutio ehti osallistua maustamiseen. Hyvää oli!
