Kaitsun suosio näyttää jatkuvan sen verran vakaana, että Netflix päätti lypsää aiheesta vielä ainakin kuudennen kauden. Jokseenkin ärsyttävänä ratkaisuna kesällä tuli näytille viisi ensimmäistä jaksoa, marraskuulla julkaistaan seuraavat ja viimeiset vasta ensi vuoden puolella. Tästä ensi rykäisystä jäikin kieltämättä trailerimainen maku, kun tarkoituksena oli lähinnä pedata tulevien jaksojen suuria kuvioita. Mutta oliko edes viihdearvo kohdillaan?
Nykyään ollaan ihan frendei
Elämä näyttää hetken seesteiseltä, kun Silver saatiin kerran pois tieltä häiriköimästä – tällaisessa fiktiossa rikaskin voi joutua poseen. Ilman pääpahista ei sarja pyöri, joten tilalle tulee taas tuttu kankea Kreese, joka pakeni sopivasti pytystä viime kauden lopuksi. Sopii ihmetellä, miten etsintäkuulutettu rikollinen matkustelee noin vapaasti maasta toiseen, mutta eipä takerruta moisiin pikkuseikkoihin. Roolit ovat kaikkiaan ennallaan Johnnystä Danieliin ja Samanthasta Toryyn, joten sikäli ei suuria yllätyksiä nähdä. Kuudennen kauden kattava teema on “Sekai Taikai”, suuri kansainvälinen karatekilpailu, johon valmistaudutaan puolet ajasta. Ketkä pääsevät kisareissulle ja kenestä tulee kapteeni?
Eihän tämän äärellä taaskaan tylsää tullut, mutta on kuudes kausi kieltämättä monessa suhteessa heikompi esitys kuin mihin sarjan kultakaudella venyttiin. Draama- ja urpoilupotikat on väännetty kaakkoon, ja välillä Cobra Kai tuntuu melkein itsensä parodialta. Näyttelijöiden luulisi jo omaksuneen roolinsa, mutta varsinkin Macchion Daniel on pahimmillaan kuin käpykylän kesäteatterista. Samoin Johnnystä on hukattu kaikki realismi ja uskottavuus, jolloin antisankarista on jäänyt jäljelle lähinnä tylsä sähläri. Toimintakohtauksetkaan eivät tunnu irtoavan edes siinä määrin kuin viime kaudella, joten missä vika?
Eääh
Käsiksessä on lähdetty varmuuden vuoksi tanakasti more is more -linjalle, joten kaikenlaista silppua pitää tapahtua mahdollisimman paljon – sarjan alkupäässähän maltettiin kehitellä kuvioita pitkän kaavan kautta. Kill Billin ja honkkarileffojen hengessä mukaan on ängetty myös valkopartainen äreä karatemestari, minkä voi toki nähdä jonkun sortin historiallisena kumarruksena, vaikka rönsy jääkin etäännyttävän päälleliimatuksi. Viidennen jakson lopussa päästään Barcelonaan Sekai Taikaihin asti, joten seuraavat viisi jaksoa sijoittunevat tuonne Katalonian turistirysään. Tällaiset paikanvaihdokset kielivät usein ideoiden loppumisesta, mutta katsotaan nyt sitten.
Jo osassa III oli kepeä Meksiko-teema, ja eilisessä retkiruokailussa sitäkin tiukempi Kreikka-rajaus. Kohteena oli tällä erää Pikkukosken kupeessa sijaitseva Koskelan linnoitusalue, jonne pääsi kohtuullisen kätevästi reilun kolme kilsaa Vantaanjoen reunaa käpytellen. Kreikkalaisuus ulottui pääruuasta salaattiin ja Mythos-olueen asti, minkä lisäksi tunnelmaa loi matkakaiuttimesta blastattu kansanmusiikki kuin turistiravintolassa ikään.
Ruokaa riitti.
Trangiaa tarvittiin tällä erää vain halloumin paistamiseen. Sopivan lämpötilan löydyttyä siivut oli helppo kärventää molemmin puolin oliiviöljyssä – ohut pannu reagoi nopeasti kaasuhanan vääntelyyn. Leivän kanssa voisi käydä vähän niin ja näin, joten se paistettiin ja siivutettiin jo kotopuolessa. Lisukkeina oli purkista viininlehtikääryleitä sekä kreikkalainen salaatti, joka valmistettiin oikein paikan päällä. Siivuttaminen metsässä ei ole välttämättä kovin kätevää, mutta kuvassakin näkyvä entinen lipputangon tmv. jalusta toimi työ- ja ruokapöytänä. Poikkeuksellisesti tällä erää syntyi hiukan biojätettäkin paprikoiden ja punasipulin jämien muodossa, minkä lisäksi toki juustot tulevat muoveissa ja dolmat säilykepurkissa.
Seuraavan mettä-gourmetin teema vaatii miettimistä, koska pelkkä pussikeitto on vähän mitätön laiteltava. Täytetyt lätyt olisivat yksi mahdollisuus tai ehkäpä fondue. Hotpotin äärelle tekisi jo mieli palata, kun se toimi niin hyvin ja kestää luonnostaan pitkään syödä. Kreikkalaisen safkan valmistelussa ei tainnut juuri varttia pidempään seota, etenkin kun paistaminen ja salaatinteko rinnakkaistuivat kahdella äijällä niin tehokkaasti.
In 2019 I published a paper called Trackerit: paradigman synty, kukoistus ja myöhemmät vaiheet in Finnish. After an unfortunate editorial process I pulled the extended English version out from a journal, even if it had already passed peer review, and decided to simply republish a translated version of the original as Trackers: The Rise, Bloom and Later Developments of a Paradigm in WiderScreen. Even if I tried to check my facts, a couple of inaccuries had slipped in, as kindly pointed out by Saga Musix.
The “M.K.” tag found in mods is often attributed to Mahoney & Kaktus of NoiseTracker fame, but more likely it refers to Michael Kleps who introduced it in a later version of Soundtracker.
The Scream Tracker 3 file format can accommodate 32 channels, but the publicly available versions of the original program only let you edit 16 sample and 9 FM channels.
While it’s true that the CIA-based tempo command was introduced in later ProTracker versions, Obarski’s Soundtracker already had tempo as part of its file format. You couldn’t initially change it within the editor, though.
The moral of the story: don’t repeat common “knowledge” without checking the details once more 🙂
Tällainen virstanpylväs tuli tosiaan täyteen tänä viikonloppuna. 1994–2024 olen käynyt joka kerta, ja koronatauon vuoksi vuodet sekä kerrat menevät samassa tahdissa. En rupea tässä sen enempää turinoimaan tapahtuman muutoksista vuosikymmenten aikana, vaan kertaan vain sammakkoperspektiivistä tämän vuoden tunnelmia. Ennen olen yleensä ollut paikalla ihan skenerinä, mutta muutaman viime vuoden myös osa-aikaisena lastenvahtina – poitsulle kerta oli jo seitsemäs ja tylleröllekin kolmas. Kolmas roolini oli tutkija, sillä keräsin kepeästi materiaalia paria tulevaa kirjanlukua varten.
Ei-lastenhoidollinen osuus on asettunut uomiinsa jo aika päiviä sitten: näytteilleasettajien tsekkaaminen, kallioilla hengailu ja skenekompojen katselu olivat ohjelmassa tänäkin vuonna. Erityisen mieleenpainuva yksityiskohta oli yhteistyötahojen ständeillä ollut ilmaisen ruuan määrä: kuppinuudeleita, karjalanpiirakoita, proteiinijuomia, kaakaota, pitsanpaloja, voileipiä, mässyä ja ties mitä. Riittävän pidäkkeetön henkilö olisi helpolla pysynyt päivän hengissä pelkillä ilmaissafkoilla. Niin taisi jopa käydä, sillä yleensä ruuhkaisessa Hesburgerissa oli huomattavasti totuttua väljempää. Erilaisia ruokapaikkoja oli runsaasti auki, mutta hinnat olivat odotetusti hivenen yläkanttiin. Iltaisin täysi-ikäisiä palveli aulassa myös ehta baari.
Pakollinen hallinäkymä.
Sunnuntai on perinteisesti ollut varsin tyhjä päivä, johon sijoittuvat lähinnä palkintojenjako ja kamojen kasailu. Tällä erää varsinaista ohjelmaa oli tarkoituksella yritetty venyttää sinne asti tubettajien ja K-pop-tanssiesitysten muodossa. Toisena uutena konseptina Assembly Kids oli perheystävällinen alue temppuratoineen, potkulautoineen ja sohvineen. Hyvä avaus, mutta kaipaa ehkä vielä yhden iteraation toimiakseen kunnolla.
Demoskenen rooli tapahtumassa sekä kompojen taso ovat aiheita, joita tulee joka vuosi pohdittua. Tällä erää oldskool-alennus kulki demoscene-alennuksen nimellä eikä se ollut enää järin suuri (aikanaan se oli jopa 50 %). 150 euroa kolmen kävijän lipuista alkaa olla jonkunlainen summa, minkä lisäksi päälle tulee toki vielä muita kuluja. Kuten jo aiemmin, osa kilpailuista näytettiin vain “Demoscene Stagella” eikä enää päälavalla – katsomo oli sentään tupaten täynnä. Kroonisen lakkautusuhan alla ollut oldskool demo oli harvinaisen elinvoimainen, joten tuskin se ainakaan ensi vuonna katoaa. Viznut vei oldskoolin voiton varsin tutulta näyttävällä asenneprodulla, tosin tällä erää alla oli C-64 eikä Vicci.
Pikkuintroista ei jäänyt mieleen hirveän paljon; shaderit ja samat työkalut tuntuvat tuottavan samanlaista lopputulosta. Vaikka 4k onkin uusi 64k, 1k:sta ei taida tulla uutta 4k:ta, kun mukaan mahtuu se yksi varioitava efekti ja (usein ankea) MIDI-ääniraita. Hauskana detskuna 4k-voittajaintro pyöri FreeBSD:llä. Assemblyn taannoin maineikas demokompo on jäänyt Revisionin jalkoihin, eikä tälläkään kertaa mitään merkkipaaluja nähty. Ykkösdemo ansaitsi mielestäni sijoituksensa, sillä etenevää vanhan koulun demomeininkiä katselee mieluummin kuin vaikkapa oudosta laaksosta kaiveltuja 3D-hahmoja. Plussana produ oli ilmeisesti myös ihan itse koodattu eikä enginetekele.
Sateinen sää tärveli suunnitelmat kallioilla syömisestä, mutta onneksi lähellä sijaitsee myös Pornaistenniemen luontopolun piknikpaikka, jossa on oikein penkit ja pöydät katoksien alla. Vaikka aika lähellä on teitä ja taloja, niin ne jäivät puiden ja pusikkojen peittoon sikäli hyvin, että saattoi lähes kuvitella olevansa oikeassa metsässä. Huono ilma takasi samalla sen, ettei paikalla ollut tunkua. Tällä kertaa teemana oli Meksiko, joka näyttäytyi lautasella papujen sekä quesadillojen muodossa. Meksikolainen olut unohtui ostaa, mutta jälkiruuaksi oli sentään ehtaa tequilaa limetinlohkojen kera.
Lätty lämpiää.
Purkkipapujen lämmittäminen ei kummoista taitoa vaadi, joten mielenkiinto suuntautui siihen, miten quesadillat onnistuvat Trangian paistinpannulla. 27-kokoisen Trangian pannu on niin pieni, että normaalikokoiset tortillat eivät siihen oikein luontevasti mahdu. Onneksi K-supermarketista löytyi kooltaan pienempiä maissi-vehnätortilloja, ja kuten kuvasta näkyy, ne olivat tarkoitukseen oikein sopivia. Sisuksiin meni Pirkan chipotle-salsaa ja kotona valmiiksi siivutettua juustoa. Sopivan lämpötilan löydyttyä prosessi pyöri mukavasti, kun toinen ruokailija söi ja toinen paisteli itselleen seuraavaa lättyä. Roskaa syntyi tällä kertaa lähinnä tortillapaketista, kertakäyttölautasista ja säilykepapujen purkista. Tämän kolmannen onnistumisen jälkeen lienee seuraavaksi halloumin vuoro – Kreikka-teemaa voi viritellä pidemmällekin lisukkkeiden ja juomien kautta.
Jokavuotinen Vammala Party on taas koettu: tällä kertaa mieleen jäivät hiostavat epävakaiset säät ja hieman normaalia pienempi osanotto, kun jotkut vakionaamat olivat jääneet syystä tai toisesta pois. Tällä iällä tuntuu jo jotenkin melko mahdottomalta repiä aikaa ja motivaatiota kokonaisen demon tekemiseen, eikä kompossa yleensä hirveästi tunkua ole, mutta matalamman kynnyksen tuotoksia saatiin sentään perheellä aikaiseksi.
Hanhiaiheinen hanhikuva
Yllä grafiikkakompoon nopeasti tekemäni PETSCII All the World’s a Toilet, joka ottaa kepeästi kantaa mielipiteitä jakavaan ajankohtaisaiheeseen. Vielä kepeämmin liikkeelle lähti Arka noita, jonka söhersin ensin kasaan (hitusen törkeänä) parodiana loputtomista PETSCIInä tehdyistä retropelien ruutukaappauksista. Kun kuva alkoi vahingossa näyttää liian hyvältä, niin päälle iski kurttuotsaisempi asenne, ja lopulta viimeistelin tekeleen “oikeasti” julkaisukuntoon kompon ulkopuolella.
Joku ehti jo kysellä, tuleeko tästä koko peli…
Aihe oli luonnostaan varsin sopiva palikkaisuutensa (sic) vuoksi, joten suuria haasteita ei tekemisessä tullut vastaan. Päänvaivaa aiheutti lähinnä kentän taustakuvio, josta tuli helposti liian hallitseva. Tumma sininen oli muuten hyvä valinta, mutta sitä myötä varjot oli pakko piirtää rajun täysmustina. Petskaria teki myös jälkikasvu, alla poitsun Dragon.
2. sukupuolven tekijä
Valokuvakompoon en ehtinyt ottaa mitään erityistä kuvaa, joten kaivelin koreanreissun kännykkänäpsyistä yhden merenrantakuvan ja rajasin sen. Lopputulos sai kuvaavan nimen Krapu. Etenkin tässä kompossa oli melkoinen skaala, kun toisessa ääripäässä oli käytetty tuhansien eurojen ammattilaiskameroita ja quadcoptereita.
Aito asia
Vastapainona hifistelylle partyillä oli myös kilpailu, jossa kuva piti ottaa ns. perunalla eli HP:n vanhalla rupisella digikameralla. Pieneltä näytöltä ei paljon pystynyt sanomaan valotuksen, tarkennuksen tai rajauksen onnistumisesta, joten mukana oli vahvaa satunnaisuutta (sekä kohinaa). Luotin varmaan aiheeseen eli shakkinappien luontaiseen kauneuteen. Meni paremmin kuin pelkäsin, vaikka kuva toki aika karski onkin ilman jälkikäsittelyä.
Klikkaamalla näkyy täyden reson kohinajuhla
Viimeisenä sisältönä Tuplain-kompon tämänvuotiset entryni, joista jälkimmäinen voitti samalla koko kilpailun. Vanha resepti toimii lähes poikkeuksetta: mukana on oltava huumoria, aiheen pitää olla katsojille tuttu, pituus kannattaa pitää kohtuullisena, eikä millisekunnin tarkan kotona hierotun synkan toimivuuteen voi luottaa partyolosuhteissa. Liian juustoista on turha pelätä tekevänsä ja taiteellinen kunnianhimo on syytä jättää eteiseen 🙂
Onnistuneen hotpotin jälkeen piti tietysti yrittää jotain muuta, ja suuntasimme Antin kanssa paikallismatkailun hengessä Taivaskalliolle raclette-ainekset mukana. Melkein vieressä on K-kauppa, joten kaikkea ei tarvinnut tällä kertaa kantaa kämpiltä saakka. Sodanaikuisten ilmatorjuntapesäkkeiden lisäksi mäellä on nähtävissä ehta deaktivoitu ilmatorjuntatykki sekä maisemia kauas Helsingin keskustan suuntaan – nuoret puut peittävät niitä tosin jo aika pahasti. Grillin- ja nuotionjämistä päätellen pesäkkeet ovat suosittuja ruokailupaikkoja, mutta me suuntasimme rauhallisemmille, etelämpänä sijaitseville kallioille.
Tämähän sujui taas hyväätte.
Suurin vaiva oli taas esivalmisteluissa: patonki piti paistaa ja siivuttaa, perunat pestä, lisukkeet (luumutomaatit, cocktail-kurkut ja oliivit) keräillä Tupperwareihin ja pakata mukaan kaikenlaista tarviketta haarukoista paistolastaan. Esikypsennetyn patongin paistaminen trangialla ei olisi välttämättä ihan mahdotonta, mutta realismin nimissä tyydyimme vain keittämään perunat ennen juuston paistamista. Keittämistä varten riitti raahata puolentoista litran pullo vettä, minkä lisäksi mukaan otettiin ergonomian vuoksi jälleen retkijakkarat, vaikka jollain luonnon kivipenkilläkin olisi ehkä voinut pari tuntia epämukavasti kykkiä.
Oikeastaan ainoa kysymysmerkki muuten varmassa setissä oli racletten paistaminen Trangian teflonpannulla. Ensinnä lämpö meni hieman överiksi ja juusto alkoi paistua rapeaksi, mikä on sinänsä ihan asianmukaista, mutta pakottaa turhan kiireiseen syömätahtiin tai taukojen pitämiseen. Varovaisesti lämpöä pienentämällä löytyi sopivampi asetus, jolla juusto vain suli ja oli siten helpommin kaavittavissa leipien ja perunoiden päälle. Paistolasta oli tässä tarpeellinen apuväline. Yksi patonki, kahdeksan perunaa ja paketti juustoa riitti sopivasti kahden raavaan jäppisen päivälliseksi – kolmellekin riittäisi, jos ei ole tarkoitus ahtaa noin pitkän kaavan kautta. Mukavana detskuna roskaa syntyi varsin vähän, lähinnä ruokaliinat, pahvilautaset ja raclette-rasia. Tämän onnistumisen jälkeen Mettä-gourmet-sarjan seuraavassa osassa kokeiltaneen quesadillojen tekoa.
Ja sitten takaisin kotimaahan kahden ja puolen viikon reissusta. Suomalainen matkailutapa on tunkea joka päivä täyteen jotain ohjelmaa, eikä korealainen tyyli siitä näytä paljon poikkeavan. Kaikenlaista tuli siis nähtyä, vaikka välillä olisi voinut ottaa hiukan iisimminkin 🙂 Ensimmäinen viikko meni Daejeonissa, josta siirryttiin loppuajaksi Souliin. Ei ensinmainittukaan mikään kylänen ole 1,5 miljoonalla asukkaallaan, mutta pääkaupungin metropolialueella asustaa puolet koko maan väestöstä, 25 miljoonaa, joten meininki oli kuin suuressa maailmassa konsanaan. Melkein mihin muuhun tahansa metropoliin verrattuna Soul on siisti ja turvallinen, joten joka sivukadulla ei tarvitse olla varuillaan.
Lääniä riittää (Soul).
Aika paljon oli jo tuttua 12 vuoden takaisesta matkasta: kivikovat sängyt saivat lonkat taas kipeiksi, kasvisruokaa oli edelleen hieman vaikea löytää, lämpöä piisasi eikä englannilla oikein pärjännyt missään. Ruokapuolella helppoja ja siten usein lautaselle päätyneitä sapuskoja ovat nuudelit sekä kimbab, kunhan vaan varmistuu niiden sisällöstä – kotoisammat pitsa ja burgerit pelastivat päivän pariin kertaan. Sojusta en ole vielä oppinut tykkäämään, eikä korealainen olutkaan keskimäärin ihmeellistä ole. Jos sellaista on juotava, niin Terra on perusvarma lager. Kielitaitoni oli ihan yhtä hutera kuin viimeksikin, joten tulkkaus oli usein tarpeen. Täytyy hivenen suorastaan ihmetellä, miten haluttomia korealaiset ovat puhumaan enkkua, vaikka sitä on jo pitkään opetettu koulussa ihan aktiivisesti.
Ramjonia taas kerran. “Ciderin” tilaamalla saa eteensä Spriten tapaisen limpparin eikä sidukkaa.
Vuorelle kiipeäminen oli (tuskallisuutensa vuoksi) ehkä kaikkein muistettavin tapaus, mutta aikaa ehdittiin viettää myös mm. merenrannalla, syrjässä sijainneessa vesipuistossa, pelihalleissa, museoissa, kaupoissa, akvaariossa, Lotten näkötornissa ja ties missä. Rantakohde oli mukavan aito: ei mikään keinotekoinen turistirysä, vaan ihan oikea luonnon hiekkaranta, jossa oli pikku rapuja, simpukoita ja meritähtiä. Suomessa uimaan mennessä heitetään kledjut menemään, kun taas korealainen laittaa kiiruusti päälle uimashortsia ja pitkän paidan – nurinkurisuus on sinänsä ymmärrettävää kuuman auringon takia. Rantalomailuun kuuluu myös ilmeisen erottamattomasti pitkän kaavan kautta grillailu.
Merenrannan kalastusbotskeja.
Museot ovat museoita, joten niissä harvemmin tulee mitään kovin yllättävää ja ihmeellistä eteen. Tällä kertaa ajoitus sattui kuitenkin olemaan sopiva, ja pääsimme näkemään Hello Kittyn 50-vuotisnäyttelyn, johon oli kerätty mm. hulppea määrä Sanrion hahmoista tehtyjä tuotteita, joita riitti radioista korvapuikkoihin ja kumisaappaisiin. Sen verran sivistyin tämän populaarikulttuurin haaran suhteen, että tunnistan jatkossa ainakin Pompompurinin, Keroppin, Pekklen, Kuromin, Pochaccon, Gudetaman ja muutaman muun. Tyllerö haali Sanrio-krääsää kaksin käsin, enkä ihan toimettomaksi jäänyt itsekään. Lisää japanituomisia löytyi vielä sattumalta vastaan tulleesta Ghibli-kaupasta.
Katsotaas… Pompompurin, My Melody, Hello Kitty, Cinnamoroll ja Badtz-Maru?
Suomessa väestö tunnetusti ikääntyy ja syntyvyys laskee, ja Koreassa tilanne on vielä korostuneempi, sillä syntyvyys on siellä koko maailman alhaisin. Omiin havaintoihin ei kannata liikaa luottaa, mutta fiilis oli kieltämättä linjassa tilastojen kanssa: vanhuksia näkyi paljon, kun taas esimerkiksi metrossa en huomannut lapsia kuin harvakseltaan, vaikka sillä paljon ajelimmekin. Edes Soul ei ole erityisen kansainvälinen – turisteja toki oli – mutta sisämaassa sijaitseva Daejeon on sitä vielä huomattavasti monokulttuurisempi, ja välillä meni kokonaisia päiviä näkemättä yhtään länkkäriksi tunnistettavaa henkilöä. Tällaisena partaisena hujoppina varmasti erotuin joukosta joka paikassa.
Palatessa jet lag näyttää olevan huomattavasti kepeämpää sorttia kuin mennessä, joten parin päivän päästä unirytmi lienee jo melko lailla normaali. Lennoilla en saa pitkine jalkoineni koskaan juuri nukuttua, joten 12 tunnin kykkiminen koneessa on tuskallinen tinki; maailmanpoliittisen tilanteen vuoksi lennot eivät enää mene Venäjän yli, mikä lisää matka-aikaa tuntuvasti. Seuraavaa käyntiä täytyy tuskin odotella sentään kahtatoista vuotta, mutta eiköhän tässä vähintään muutama vuosi vierähtäne sitä ennen. Korea-aiheesta tulee tuonnempana lisää postauksia, kunhan ehdin testata mukaan tarttunutta elektroniikkaa ym.
Koreassa on oltu nyt muutama päivä ja eilen oli vuorossa vuorilla reippailua. Suurimmat huiput olivat reilun 800 metriä, mikä ei ole sinänsä hirveästi, mutta kotoisiin lättyihin tottuneelle rinteiden jyrkkyys oli odottamaton haaste. Tarkoitus oli käväistä katsomassa pikaisesti yksi näköalapaikka ja palata takaisin, mutta kaikenlaisten epäonnisten käänteiden johdosta keikasta muodostui lopulta uuvuttava koettelemus, jossa laitettiin puntariin sekä suomalainen sisu että suomalaiset kirosanat, joita tuskin on noin paljon ikinä noilla vuorilla kuultu.
Kiviportaita/pirunpeltoa. Ja tätähän riitti.
Jo menomatka laittoi pönäkän kiipeäjän koetukselle, kun kiviportaantapaisia jatkui pari kilometriä. Välillä ei ollut edes niitä, vaan asteen vaarallista soraa, irtokiviä ja vieressä jyrkkää rinnettä – ihmettelen, jos ei tuolla satu jatkuvasti jotain onnettomuuksia. Ilma oli tietysti hiostavan kuuma, ja jo melko alkumatkasta t-paita ja lippis hikoilivat läpimäriksi. Tässä vaiheessa oli sentään vielä riittävästi juotavaa mukana, mutta taukoja piti pitää jatkuvasti, ja muutaman sadan metrin eteneminenkin oli vaativa suorite. Parin tunnin raahautumisen jälkeen päästiin lopulta noin 750 metrin korkuiselle huipulle, josta oli kieltämättä mukavat näkymät:
Tämä maisema melkein kompensoi kiipeämisen vaivat, mutta ei enää paluumatkaa.
Samaakin reittiä palaaminen olisi ollut raskasta ja hankalaa, mutta epäonnisena päätöksenä valitsimme harvinaisemman polun, mikä paljastui pian virheeksi. Jo tullessa rinne oli paikoitellen jyrkkää, mutta nyt se muuttui selvästi pahemmaksi. Isojalkaisen euron isoine lenkkareineen oli vaikea saada jalkojaan soviteltua kiville ja ensimmäinen, onneksi vaaraton kaatuminen tuli heti alkupäässä. Tiesin vanhastaan, että polveni ovat tämmöiselle tökkivälle laskeutumiselle allergiset ja kohtahan niitä alkoikin jo särkeä. Kirjaimellisesti alamäkeen keikka alkoi mennä, kun suunnistaja (en sentään minä) valitsi väärän reitin ja päädyimme jyrkälle soraiselle rinteelle, jossa piti laskeutua kaikenlaisista risuista kiinni pitäen. Seuraava kaatuminen nähtiin, kun laho puunkränä antoi periksi, ja tällä kertaa meni ranne verinaarmuille sekä kynsinauha auki.
Tilanne todettiin toivottomaksi ja seuraavaksi piti ryömiä sama pätkä takaisin ylös, jotta päästäisiin takaisin oikealle polulle. Se sentään löytyi, mutta muuten tilanne ei näyttänyt ollenkaan toiveikkaalta: perheen juotavat olivat loppu, matkaa jäljellä vielä vaikka kuinka, ja toinen polviparkani protestoi jo niin pahasti, että portaiden laskeutuminen alkoi mennä tuskalliseksi. Lopulta oli pakko vaihtaa pahimmissa paikoissa rapukävelyyn, kun pelkäsin polven pettävän ja päätyväni otsalohko edellä kivikkoon. Turvallisempaa kyllä, mutta meno hidastui työlääksi mateluksi ja dehydraatio alkoi kolkutella, kun juotavaa ei enää ollut.
Tässä vaiheessa jaettiin perhe kahdeksi delegaatioksi, joista ensimmäinen lähti edeltä hakemaan juotavaa ja etsimään reittiä. Itse jäin tyllerön kanssa jälkijoukoksi, jonka ainoa velvoite oli edistää polvivaivaisen matkantekoa kiviportaita alaspäin. Lisää jännitystä tilanteeseen toi se, että aurinko alkoi hiljalleen laskea, eikä pimeässä kivikossa kiipeily vaikuttanut mitenkään mukavalta ajatukselta. Uupumus kasvoi sen verran suureksi, ettei tässä vaiheessa oikein jaksanut edes kiroilla kuin korkeintaan niissä kohdissa, kun eteen aukesi jälleen uusi pitkä pätkä rähjäistä kiviportaikkoa.
Vuoren viertä virtasi siellä täällä pikku puro, ja vaikkei tuntemattoman veden hörppiminen keskimäärin hyvä idea olekaan, oli pariin kertaan pakko kauhoa naamariin vodaa puhtaamman näköisestä lammikosta. Pahin dehydraatio sillä sentään hellitti, ja siirryin rapukävelystä varovaisesti pystyasentoon, että matkanteko etenisi edes jonkinlaista vauhtia. Läpimärästä paidasta kietaisin jonkunlaisen surkean tukisiteen polveen. Urhea apulaiseni jaksoi alati kannustaa, vaikka välillä alkoi itse hieman panikoida ja muuttui autettavaksi; eräs tiedustelukeikka meinasi johtaa eksymiseen, mutta tylleröllä oli sen verran järkeä, että jäi paikalleen huutelemaan eikä jatkanut pidemmälle väärään suuntaan.
Irvistellen ja korealaisten poluntekotaitoja manaten jatkui kivipellossa eteneminen, ja vaikka välillä näytti siltä, että paikka on puujalkaiselle ihan mahdoton, niin aina jokin sopiva kivenkolo löytyi. Noin tunnin lähtönsä jälkeen palasi myös vedenhakudelegaatio, minkä jälkeen juomapuoli oli taas kunnossa ja reitti varma. Loppumatka loivenevaa rinnettä olikin sitten enää samaa puuduttavaa kävelyä sinne asti, että päästiin taas päällystetyn tien varteen. Tai niin luulin, sillä temppelialue oli mennyt kiinni, ja autolle piti klenkata vielä melkein pari kilometriä. Kaikkiaan aikaa meni huipulta paluussa suunnitellun tunnin sijaan kolmisen tuntia. Ihan tällaista reissua en olisi toivonut, mutta kaikenlaisesta sitä näemmä selviää.
Vähään aikaan ei olekaan ollut ruoka-aiheisia postauksia, mutta nyt on sellaisen aika. Antin kanssa suunniteltiin ja toteutettiin Trangian voimin kokeellinen metsä-hotpot Kumpulan kallioilla. Trangiaahan saa käyttää metsäpalovaroituksen aikanakin, koska siitä ei jää kyteviä hiiliä ja liekki on muutenkin niin suojassa, ettei se leviä tuulen myötä. Tässä tapauksessa käytössä oli 27-kokoinen pieni malli, jossa on vain litran kippo – jollain logiikalla isompi keitin on tyyppinumeroltaan 25. Esiin käännettävien tukien avulla isommankin mallin kattilan saisi käyttöön, vaikka se on ilmeisesti aika tehoton ratkaisu. Tässä tapauksessa syöjiä oli vain kaksi, joten pienelläkin pärjäsi.
Monenlaista tarvitaan.
Kotosalla laitellessa hotpotiin tarvittavat ainekset ja astiat ovat helposti käsillä, mutta metsäversiota varten kaikki pitää tietysti raahata mukana. Trangia menee pieneen tilaan taiteltuna eikä pieni kaasupullokaan ole mikään hankala kannettava. Keittelimme noin kaksi ja puoli tuntia yhtä soittoa, mihin kului noin puolikas pikkupullo kaasua. Vettä varattiin isoihin kolapulloihin varmuuden vuoksi neljä ja puoli litraa, mutta lopulta tarve oli vain pari litraa, joten vähemmälläkin olisi pärjännyt. Ainekset pilkottiin ja huuhdottiin ennen lähtöä Tupperware-kippoihin, jotka toimivat ihan riittävästi myös syömäastioina. Muuten ei tarvittu kuin kauha sekoitteluun ja syömäpuikot skruudaamiseen.
Ruoka-aineista tingittiin hieman prototyypin nimissä, tosin mukaan tuli silti varsin mukava kirjo erilaisia sieniä, nuudelia, parsakaalia, papunahkaa, perunoita, friteerattua tofua ja Quornia. Kokonainen liemiainespussi olisi ollut vähän liikaa tai ainakin sitä olisi pitänyt annostella hankalasti, joten sopivaksi korvaajaksi otettiin jauheet pikanuudelipussista ja lisäksi pari valkosipulinkynttä. Vielä dippaamiseen HP- sekä soijakastiketta, ja setti alkoi olla valmis. Tarpeellinen juomapuoli kulki tietysti pienessä kylmälaukussa kylmäkallen seurana.
Yhden kokeilun perusteella konsepti oli menestys: valmisteluun tarvittiin toki aika paljon työtä, mutta metsässä syömisessä oli omaa kiistatonta hohtoaan. Seuraavat iteraatiot ovat epäilemättä jo helpompia kokemuksen turvin. Kaasupoltin on sikäli kätevä, että sillä saa padan lämpötilaa säädeltyä nopeasti. Taitettavat pikku retkijakkarat osoittautuivat hyviksi, sillä yli kahden tunnin kökkiminen pelkällä istuinalustalla käy selälle raskaaksi. Painavimpia raahattavia olivat vesi ja juotavat, kaikki muu suhteellisen kevyttä. Roskaakaan ei paljon tullut esivalmistelujen ansiosta. Toinen kokeilemisen arvoinen olisi raclette (tai ehkä fondue), jonka pitäisi onnistua Trangian teflonipannulla sujuvasti.
