Reilun neljä vuotta asiallisesti palvellut i5-Shuttle sai siirtyä eteenpäin hyvään kotiin, ja tilalle tuli uusi peeseepönttö. Näin jälkiviisaana en ole edelleenkään ihan varma, että miksi, mutta kaipa uuden polven AMD-leirin edustajissa ja näyttiksen päivityksessä oli houkutuksensa. Tai kaipasin rakenteluprojektia. Tai raha poltti muuten taskussa, tiedä häntä.
Vaihtoehtoja on jo pelkästään prosuissa useita: 2600 tai 2600X olisi kenties ollut omaan käyttööni paras ja kustannustehokas ratkaisu, mutta lievä ahneus iski corejen äärellä ja laittelin vähän kalliimmalla 2700:n. Emolevyksi päätyi mATX-kokoinen Asus TUF B450M-PLUS, muisteiksi 16 gigaa 3000 MHz Crucial Ballistix Sportia, kopaksi Antecin pletku mutta edukas VSK-3000B, poweriksi hieman vahingossa Corsair 650x, ja näyttikseksi Asuksen kolmen gigan GeForce 1060. Koko kasan hinta nousi hieman 800 euron päälle. Ainakin paperilla kelpo päivitys edelliseen i5-4430/16G/1050-kokoonpanoon.
Koneen kasailun jälkeen (ks. kuvat) se lähti – vastoin odotuksiani – kertaheitolla päälle. Asentelussa ei ilmennyt mitään erityisiä ongelmia, kunhan löysin kaikille virtapiuhoille paikat ja etupaneelin johdoille liittimet emolevyltä. Modulaarinen virtalähde tuntuu tässä valossa hyvältä idealta, kun kotelossa ei tarvitse roikottaa metrikaupalla käyttämättömiä johtoja, vaan riittää kytkeä ainoastaan tarvitut.
Ihan heittämällä homma ei tietenkään toiminut. Eräs ärsytyksen lähde oli AMD:n tuulettimen (Spire) päällä loimottanut valo – näitä saakelin ledejähän tungetaan nykyään joka paikkaan. Ratkaisuksi löytyi lediohjauspiuhan kytkeminen ja sitten “hienojen” valoefektien sammutus kiireesti biosista. Harmillisemmaksi ongelmaksi osoittautui muistien nopeuden viritys, joka ilmeisesti edelleen kangertelee Ryzeneissä kokoonpanosta riippuen. En saanut kohtuullisella vaivalla muisteja toimimaan nimellisnopeudellaan, joten nyt ne saavat olla toistaiseksi alikellotettuina 2866 MHz:iin (2933 ei ollut ihan stabiili).
Ledien lisäksi olen allerginen koneen pörinöille, joten kotelotuuletin lähti vaihtoon ensimmäisten joukossa. Tilalle tullut Noctua oli sekin vielä ikävän äänekäs, kunnes asensin nopeutta pudottavan välikappaleen. Kotelo sai sisäkylkiinsä lisäksi vaimennusmattoa, joka pehmensi CPU-tuulettimen hurinaa. Miksikään hiljaiseksi AMD:n tuuletinta ei valitettavasti voi sanoa, joten senkin tilalle on tulossa Cooler Masterin toivottavasti edistyneempi tuote. Biosissa on kohtuullisen hyvä graafinen säätö tuulettimille, joten tuskin rupean pöyhimään Linuxin mahdollisuuksia ainakaan lähiaikoina.
Muistin nopeuden ja tuulettimien lisäksi jatkotyötä kaipaa vielä tallennustila. Tämänhetkinen Samsungin SATA3-SSD toimii sinänsä oikein hyvin, mutta kun empalla on mahdollisuus NVMe:n käyttöön, niin pistin tilaukseen Corsairin MP510:n, jolla nopeuden pitäisi nousta moninkertaiseksi. Samalla saa vaihtua käyttöjärjestelmä Mintin uudempaan versioon, sillä 17.2 on jo neljän vuoden takaa, ja sen päivityksetkin lakkaavat tänä vuonna. Viimeinen kiireellinen säätökohde on langaton verkko: kuten arvata saattaa, Asus PCE-AC51 toimii hieman sinne päin. Ei pitäisi ostaa Realtekkiä. Inteliä on tulossa tilalle. Näiden päivitysten jälkeen kokonaishinta kipuaa sitten jo tuhannen euron pintaan, mutta eipä äänekästä konettakaan jaksa kuunnella tai pätkivää wlania käyttää.
Kannattiko? Ainakin näyttis on havaittavasti nopeampi, jos nyt ei mikään julmettu tykki edelleenkään. Näytön 1440p-tarkkuus vaatii aika lailla vääntöä, mutta enpä juuri 3D-pelejä pelaa muutenkaan. Eräs tärkeimpiä prosessoritehon käyttökohteita on Handbrakella pakkailu, joka toki nopeutuikin, muttei suoraan suhteessa nimelliseen tehonlisäykseen. Singlecore-teho ei kasvanut juurikaan, joten kaikkiaan koneen päivittäinen käyttö on hyvin samanlaista kuin ennenkin (plus pörinät päälle). Lopullinen vastaukseni on täten varovainen ehkä.
Tabula rasa
Emppa, prosessori ja näyttis paikoillaan
Johtosotku kruunaa kokonaisuuden
Käyttöpaikassa
edit: No nyt on NVMe sisässä ja onhan se vauhdikas. Toistaiseksi mittaamani nopeudet jäävät kyllä n. puoleen ilmoitetusta, joten pitänee tonkia vielä asetuksia, jos siellä jotain olisi. Kokonaan toinen juttu on sitten se, ettei normaalissa käytössä eroa juuri huomaa aiempaan SATA3-asemaan: ohjelmat lähtivät käyntiin vikkelästi jo ennenkin, ja NVMe:lle pitäisi saadakin dataa jostain yhtä nopeasti tai sieltä pois. “Ihan kiva”, muttei toistaiseksi näkemäni perusteella aivan odotetun kokoinen kohennus.
edit2: Tuulettimeksi Cooler Master, ja johan väheni pörinä. Ei tuo mikään hiirenhiljainen ole, eikä myöskään Noctuan koppatuulari, mutta näiden kanssa pystyy jo ilman ärsyyntymistä elämään. Ei ollut erityisen hauskaa repiä emolevyä irti, että sai vaihdettua tuulettimen taustalevyn, sillä kotelossa ei ole sitä varten reikää.
edit3: Ja vielä verkkokin kuosiin. Kiinalaiselta jostain läppäristä napattu käytetty Intel 3160 (AC), noname-PCIE-adapteri ja Asuksen kortista paremmat antennit. Tuntuisi toimivan ja nopeuskin on lopulta Speedtestin perusteella täydet.
edit4: Kun tarvitaan kunnollista, niin sit ostetaan se Coolink. Jo hiljeni prosutuulari Team Yellown propellilla.
Prismassa oli tarjouksessa Rockbox Brick -matkakaiutin 40 euroon, joten heräteostos syntyi, etenkin kun olin jo purkkia silmäillyt aiemmin 60 euron hinnalla. Väriksi valikoitui viininpunainen, koska sinänsä turvallinen tummanharmaa tuntui tylsältä ja pastellivärit puolestaan imeliltä. Nappasin mukaan vielä varmuuden vuoksi 3,5 mm johdon, joka kuitenkin paljastui periaatteessa turhaksi, sillä sellainen seurasi piilossa laitteen mukanakin, samoin kuin USB-latauspiuha. Molemmat tosin sellaisia 30 cm nysiä, että kunnon johdosta lienee edelleen iloa.
Aiemmat kokemukseni mobiilikajareista olivat JBL:n Go:sta ja Charge 2+:sta, sekä kierrätyshyllystä löytyneestä lelumaisesta Remingtonin pikkupurnukasta. Go soi kirkkaasti, mutta bassopää oli sen verran heikko, että tilalle tuli Charge 2+. Jälkimmäisessä (kumisevaa) basaria tosiaan olikin yllin kyllin, mutta diskanttipää oli sumea, joten ei oikein optimaalinen sekään. Lisäksi Charge tykkäsi ottaa häiriötä USB-latauksesta hieman tietokoneesta riippuen.
Röökiaskin ulkoinen ensivaikutelma oli miellyttävän hillitty, pelkistetty ja lievästi retro. Kokonsa puolesta Tiili on vielä hyvin reppuun heitettävä, sillä sen leveys on vain 15,5 senttiä ja syvyys/korkeus kuutisen senttiä. Akkukestoksi luvataan peräti 20 tuntia, mitä en ole vielä tosin ehtinyt testata. Lodjussa on myös power bank -ominaisuus, eli siitä voi USB:n kautta ladata vaikkapa kännykkäänsä. BT:n lisäksi ääntä saa sisään 3,5 mm plugilla – ilman tätä en olisi laitetta edes ostanut.
Ensi hätään meinasi iskeä tenkkapoo, kun Boksi ei toistanut yhtään mitään ääntä millään nappien painelulla. Syyksi osoittautui onneksi tyhjä akku, joka hetken latauduttuaan salli laitteen herätä normaalisti. Pikaisella testailulla sekä aux että BT toimivat sujuvasti. Soinniltaan laite on aika lailla Go:n ja Chargen välimaastossa: syvä basso puuttuu, mutta keskiäänet ja diskantit toistuvat miellyttävän tasapainoisesti. Ääni ei sinänsä säröydy kovin isoillakaan voloilla, mutta korostus muuttuu purkkimaiseksi, joten kovin isoa tilaa tällä ei viitsisi yrittää täyttää. Havaitsin valitettavasti samaa oireilua kuin Chargen kanssa, eli tietokoneen USB-latauksesta tulee ääneen selvää kohinaa – erillinen laturi tai etukäteen lataaminen auttaa asiaa.
Ei turhia krumeluureja eikä teiniledejä.
edit: Pieniä ärsytyksenaiheitakin alkaa paljastua. Päällä olevat hipaisukytkimet vaativat välillä aika tukevaa takomista. Toisinaan purkki ei tunnista ääntä auxista ennen kuin räpsäyttää virrat pois ja takaisin päälle.
edit2: 20 tunnin lupailtu akkukesto ei ole välttämättä ihan markkinointifuulaa, nimittäin työpäivän ja päälle reilun tunnin soittelulla akkua on jäljellä arviolta puolet.
I have an ASK Proxima model M22 at my disposal – already an old HD projector with VGA as the main input port. Works ok for my purposes, especially if you crank saturation slightly up with VLC filters or Nvidia settings. The native resolution of the M22 is 1280×800, but unfortunately Linux does not detect it automatically, giving maximum 1024×768 pixels instead (yes, I’ve tried several different computers and cables). Luckily there are two solutions that have solved the issue. Firstly, using an HDMI to VGA converter will solve the detection problem. The other way is to force the resolution with some command line magic:
Depending on your setup the output name might not be VGA1. Typing plain xrandr will tell you what’s connected. After the two lines you should see the new resolution in your favorite screen mode selector and also the xrandr list. Either use the desktop environment facilities or do this:
xrandr --output VGA1 --mode 1280x800
As a final tip, and so that I remember it myself in the future, the cvt command line tool conveniently calculates these modelines for you (there is also gtf which does exactly the same thing). There’s this online, too.
A little project that could be of use for someone else (as OCD about these things as me) too. A printable A4-size pdf that lets you try chess pieces on different common square sizes – 30, 40, 50 and 57 mm – before shelling out for a board. Comes in two versions: with alignment markers and without them. Printing in the right size might be painful, but at least on a Mac it turned out fine by selecting “100%” as the size.
40 mm a bit on the tight side, 50 definitely too large. 42 or 45 would be my best bet.
Taloudessa oli jo yksi neuvostoliittolainen shakkilauta nappeineen – ei ihan samaa paria, koska hankin ne erikseen ja haluan mieluummin väljän pelikelpoisen setin ahtaan alkuperäisen sijasta. Neukkusetin täydensi Jantar-shakkikello. Viime viikolla tärppäsi puolestaan Huudosta kunnolla suuret (kurko 11 cm korkea) CCCP-napit kahdeksalla eurolla ja postituskuluilla, joten kokoelma karttui jälleen hieman. Mitään varsinaista tarvetta ei kenties näille ollut, mutta hinta oli hyvä ja toisaalta kiinnosti nähdä useampien pienten nappien jälkeen isommat nuijat.
Kuten kuvista näkyy, veli venäläisen työnlaatu ei ollut kaikin osin kovin hääviä, mikä sinänsä ei ole yllätys vanhojen halpojen puunappien tapauksessa. Aika karskia jälkeä on tavattu kotimaisissakin vastaavissa. Pahimpia kipukohtia olivat siellä täällä kuplinut musta maali, huono puutyön viimeistely (etenkin yhden hepan kohdalla), repsottavat pohjakankaat, sekä vinkuraan asennetut kuninkaan ja daamin kruunut … noh, pallot ja tapit. Musta tappi oli matkan varrella katkennut ja kadonnut, joten se piti veistää itse uusiksi syömäpuikosta.
Parin kolmen tunnin tunkkaamisen jälkeen napit alkoivat olla jo tyydyttävässä kunnossa, ehkä lukuun ottamatta yhtä oikein rumasti sorvattua lähettiä, jonka äärelle saatan palata myöhemmin ajan kanssa, jos pakkomielle iskee. Kuninkaan pohja on peräti 4 cm leveä, joten ihan pienelle laudalle neukut eivät sovi – vaikka toisaalta veikkaukseni on, että noita on pidetty aikanaan ahtaasti jollain 45 mm ruudulla. Oma iso 58 mm puulautani oli neukuille varsin sopiva, jos nyt sitten piirun verran tyylirikko. Isot, melko leveäpohjaiset napit ovat tukevia ilman painotustakin, toisin kuin omistamani pienemmät vastaavat.
Oikealla itse syömäpuikosta veistetty tappi. Vasenkin piti nykäistä irti ja siirtää parempaan kohtaan.
Hepan pohja oli niin ruotoista laatua, että nappi keikkui ja kangas kupruili
Kovin on ahdasta, tosin nämä saattavat sittenkin olla oikeasti samaa paria
Ja ei kun yrittelemään uudestaan, kun kerran LauttSSK järjesti jälleen puolivuosittaisen aloittelijaturnauksensa. Viimeksi osallistujia oli huomattavasti enemmän, mutta sentään 16 tälläkin kertaa – ja taso selvästi kovempi. Osa taannoisista pelaajista oli jo varmaankin samaan aikaan järjestetyn Selo-kelpoisen kisan puolella, ja muksuja taas oli vähän sen vuoksi, että heti ensi viikonloppuna on vuoden toinen nappulaturnaus.
Vastustaja jatkoi Txf7, mikä ratkaisi pelin viimeistään (näyttävä kuningataruhraus!)
Omat viisi peliäni menivät aika bipolaarisesti: kevyemmät kaksi vastustajaa voitin, paremmille kahdelle hävisin, ja suunnilleen tasavahvan kanssa sain punnerrettua voiton. Loppusijoitus kolmella pisteellä oli jaettu viides tila, mihin voi olla jokseenkin tyytyväinen. Valkoisilla pelasin tuttuuden vuoksi ihan e4-avauksia pyrkien italialaiseen peliin ja mahdollisesti käristettyyn maksaan, kun taas mustilla yrittelin venäläistä peliä e4-avauksia vastaan; kerran toimi hienosti, toisen kerran huonommin. Parissa pelissä tuli jopa näppäriä oivalluksia, joita näkyy kuvissa.
Tällä erää työn alla Nörttien kosto (Revenge of the Nerds) -sarjan kaksi ensimmäistä osaa. Ensimmäinen näistä vuodelta 1984 ja toinen vuosimallia 1987. Jatko-osia on kyhäilty vielä kaksi lisääkin, mutta tässä vaiheessa kiinnostukseni niitä kohtaan on sen verran olematonta, että saanevat jäädä näkemättä. Näyttelijäkaartista itselleni silmään pisti Robert Carradine, jonka olin nähnyt aiemmin hyvin erilaisessa leffassa The Long Riders – college-poikaa näyttelevä Carradine-klaanilainen oli 1984 jo kolmekymppinen.
Asetelma on yksinkertainen: nörtit menevät yliopistoon (tai, noh, tarkalleen ottaen collegeen) ja luulevat pääsevänsä viettämään railakasta opiskelijaelämää. Toisin kuitenkin käy, kun omahyväinen, menestyvä ja sporttinen Alpha Beta -veljeskunta ottaa keltanokat maalitaulukseen. Kaikenlaisen brutaalin koulukiusaamisen – johon koulu ei puutu mitenkään – jälkeen nörät ryhdistäytyvät, kostavat ja voimaantuvat. Kakkososassa toistetaan aivan identtiset kuviot, mutta ne on vain sijoitettu lomakohteeseen eikä kampukselle.
Kaljanhuuruiset nörtit tirkistelemässä naisopiskelijoita kameran avulla
Ajan hammas on ehtinyt nävertää huumoria 35 vuodessa pahoin, ja etenkin naisopiskelijoiden jekuttaminen näyttää nykysilmin lähinnä seksuaaliselta häirinnältä (en myöskään odottanut tällaiselta teinikomedialta näin paljon paljasta pintaa). Vähemmistöjen, kuten mustan neitimäisen homon ja stereotyyppisen “aasialaisen” kustannuksella revitään huumoria, joskin yllättävänä yksityiskohtana mukana ei ole mitään karate- tai kungfunäytöstä. Paremmin aikaa ovat kestäneet nörtti- ja tyhjäpäähahmot, jotka ovat luonteentaan jotenkin universaalimpia.
Nörtit räppäämässä
Jenkkiperäinen nörtin arkkityyppi on levinnyt mediatuotteiden mukana muuallekin, mutta olen aina pitänyt sitä perin vieraana kotimaisessa kontekstissa. Eivätpä Nörttien koston nörtitkään mitään autisteja ole: naisia pokataan, puheita pidetään, rokkia soitetaan, taloa korjataan, kaljaa ja pilveä vedetään, eikä kukaan näytä edes opiskelevan missään vaiheessa. Dorka pukeutuminen rintataskussa pullottavine kynineen, pullonpohjalasit ja älylliset harrastukset sentään auttavat tunnistamisessa. Hahmoista Booger ei edes ole mikään nörtti, vaan pikemminkin pummi, joka vain hengaa muun hylkiöjoukon kanssa.
Poitsu sai jouluna 2017 kohtalokkaasti lahjaksi shakkilaudan, kun päiväkodissakin olivat hiukan pelailleet, ja peli tuntui hauskalta. Itse tiesin suurimman osan säännöistä, lukuun ottamatta joitakin tasapelitilanteita, tornituksen reunaehtoja ja ohestalyönnin tarkkaa toteutusta. Netistä kaivetusta pdf:stä löytyivät tammikuussa nekin hienoudet, joten ajattelin, että juniorinkin on hyvä oppia alusta asti asiat oikein: muksuilla kun on tapana pelailla hiukan omilla säännöillään – perinteisin esimerkki lienee vastustajan kuninkaan syöminen, jos toinen ei huomaa shakkia.
Vuotta myöhemmin tilanne on se, että olen lukenut shakista useita kirjoja, pelannut satoja pelejä tietokoneella ja IRL, ratkonut tuhansia tehtäviä, osallistunut kolme kertaa kisoihin, liittynyt seuraan (HSK), haalinut toistakymmentä lautaa nappeineen sekä jokusen shakkikellon, tutustunut lajin historiaan ja ties mitä muuta. Oikein kunnollista, autismia hipovaa äijäharrastamista, kuten tapana on. Vuoden lopulla onneksi sentään osteluvimma laantui, niin joutilaita välineitä ei ole enää kertynyt lisää (lahjoitin jotain jopa eteenpäin).
Poitsu on epäilemättä perheen lahjakkuus, joka etenkin ensimmäisten kuukausien aikana otti hulvattoman kasvupyrähdyksen ummikosta kelpo pelaajaksi, jolle tutut sunnuntaipelailijat tai kaverit lakkasivat pian pärjäämästä. Nyt ekaluokkalaisella on jo kisakokemusta, mitaleita ja terävä taktinen silmä, joka parhaimmillaan tuottaa vaikeuksia harrastuneemmillekin vastustajille. Aina muistetaan sanoa, että lapset oppivat nopeasti, mutta onpa tässä aikuinenkin venynyt odottamattoman pitkälle – vuoden alussa pelasin vielä itsekin kuin nöösi ja olen yhä onnistunut pysyttelemään hiukan Emilin edellä. Lapset ainakin oppivat eri tavalla: jään laudan nopeassa hahmotuksessa armottomasti jälkeen, mutta ehkäpä aikuisen rauhallisempi harkinta antaa vielä kilpailuetua.
Vuoden varrella on tullut todettua ainakin se, että opettelu ei tule koskaan lähellekään loppuaan. Avauksia ja puolustuksia lukuisine jatkoineen on enemmän kuin pystynen koskaan oppimaan, strategiasta en ymmärrä vielä paljoakaan, eikä kisakokemusta ole kertynyt kuin niukasti. Tällä tasolla strategian puutteet eivät onneksi ole vielä kovin tärkeitä, kun pelit tuppaavat ratkeamaan virheillä ja taktisella pyörittelyllä. HSK:n peli-illoissa kyyti on ollut kylmää, vaikka aika hyvin olenkin toisinaan sinnitellyt pitkän linjan harrastajia vastaan. Motivaatio on toistaiseksi säilynyt korkeana, joten jatkan tätä punnertamista; omat rajat tunnustaen, mutta positiivisesti omastakin oppimisesta yllättyneenä.
Lammiokin arvostaa jaloa peliä, Tuntematon sotilas (2017)
Noin puolentoista vuoden jälkeen päätin lopultakin päästää irti ja suljin luultavasti viimeisen kerran Cookie Clickerin selainikkunan. Tämä ei ollut mitenkään ensimmäinen kohtuuttoman pitkäksi venynyt grindaus, sillä vastaavia ainakin vuoden sessioita vierähti mm. Smurfs’ Villagen, Tiny Towerin ja Spaceplanin äärellä. Paperclipsiin kului vähemmän aikaa, sillä sain sen pelattua niin joikeliin, että minkäänlainen eteneminen ei ollut enää mahdollista.
Keksiklikkailuja yhdistää se, että etenkin alussa pitää takoa hiirtä hulluna, kun taas pelin edetessä klikkailun merkitys vähenee kaikenlaisten automaattien hankkimisen myötä. Samoin pelien tahti muuttuu alun hektisestä hyvin verkkaiseksi, eikä uusia juonikuvioita enää tule vastaan. Paperclipsin ja Spaceplanin voi jossain mielessä pelata “läpi”, jolloin alkaa uusi sykli, mutta klassinen Clicker ei taida loppua mihinkään. Puolentoista vuoden aikana peliin julkaistiin useita päivityksiä, jotka toivat mukanaan uusia tavoitteita (joiden saavuttamiseen olisi mennyt ihan hulvattoman kauan).
Muitakin yhteisiä piirteitä kliksutteluissa on toki runsaasti, mutta ainakin kaksois- tai kolmoisvaluutta on yksi tärkeimmistä – kaupallisissa tekeleissä oikealla rahalla voi helpottaa etenemistä ostamalla sitä harvinaisempaa. Ostosten eksponentiaalisesti kasvavat hinnat pitävät huolen siitä, että näennäisesti valtavillakaan tuloilla ei saa hankittua juuri enempää tavaroita ja rakennuksia kuin pienemmillä.
Huumorin ja kasuaalipelailun pinnan alle kätkeytyy syvällisempikin viesti: keksiklikkailut voi nähdä kapitalismin parodiana, jossa mikään ei riitä, kasvu on loputonta ja absurdi asia, kuten keksi tai paperiliitin, pyörittää maailmaa. Toinen ironian kohde lienee turruttava työelämä, kun pelaaja klikkaa samaa nappia tuhannet ja taas tuhannet kerrat pitääkseen bisneksen pyörimässä.
Uusi vuosi toi näemmä mukanaan myös uuden, täysin erilaisen WordPressin editorin: katsotaanpa, miten tällä yrittely sujuu. Joka tapauksessa on taas jo lähes perinteisen vuosikatsauksen aika, kun kalenteri näyttää kahtatuhatta ja yhdeksäätoista.
Päällimmäinen fiilis viime vuodesta on kiireessä ja puolivillaisesti tekeminen. Työajan puolittaminen Aallon lehtoraatin ja TY:n tutkijatohtorin pestin välillä osoittautui vielä odotettuakin hankalammaksi, ja kärsijänä on saanut olla etenkin jälkimmäinen. Tutkimustöillä kun on harvoin tulenpalava kiire ja pakko, toisin kuin koulutusohjelman lukuisilla vuosittaisilla prosesseilla (joiden päälle hallinnosta satelee tietysti kaikenlaista muuta tasaiseen tahtiin).
Töitä ja tutkimusta
Opetushommista ei ole paljonkaan kerrottavaa: kurssit pyörivät, hallinto jauhaa, sähköposti laulaa, ja kokouksia ym. kissanristiäisiä olisi enemmän kuin mihin kohtuudella jaksaa osallistua. Monen vuoden odottelun jälkeen Taik siirtyi lopulta uuteen rakennukseensa, joka on vielä hahmottumaton sekä aika epäkäytännöllinen, mutta ollaanpa sentään jälleen saman katon alla. Toisessa päässä sijaitseva kauppakeskus ravintoloineen elävöittää paikkaa ja helpottaa päivittäistä elämää. Suurimpana plussana itselleni on tietysti mainittava metroasema, joka on nopeuttanut työmatkaa ja poistanut yhden vaihdon kokonaan.
Sain viime vuonna kaiken muun sivussa kasaan peräti 15 opintopistettä pedagogisia opintoja, joten jäljellä on enää yksi kurssi, opetusharjoittelu. Sen jälkeen plakkarissa pitäisi olla Aallon 25 nopan laajuinen pedagoginen kokonaisuus, jota enempää ainakaan tuolla ei vaadittane. Kursseista on ollut hyötyä jossain määrin oman opetuksen tukena ja eritoten siksi, että on tullut tavattua paljon muita opettajia. Silti ei käy kiistäminen, että kasvatustiede tuntuu kuivalta aiheelta. Osa puuduttavuudesta selittyy ihan suomen kielen ominaisuuksillakin, kun pedagogiikkaa käsittelevä teksti on suunnilleen tällaista: “Oppijan oppiminen ja opettajan opettajuus opetusmenetelmien oppimisstrategiassa opettaa opiskelijan oppimistyylin oppivelvollisuutta.”
Tutkimusta syntyi vähemmän kuin toivoin, ja hitaiden toimitusprosessien takia paprut, kuten tekstitaide- ja länkkäripeliartikkeli, ilmestynevät vasta ensi vuonna. Tänä vuonna sentään pihalle ehtivät Suomen varhaisia pelikilpailuja käsittelevä pläjäys sekä vaivalla väännetty Replay-kirja-arvio. Graffathonissa tuli pyörähdettyä kertomassa demotyökalujen historiasta.
Retroa ja skenetystä
Aika heikkoa, muttei sentään ihan olematonta tällä saralla. Kuten CSDb:stä näkyy, tein lähinnä satunnaista PETSCII-grafiikkaa kuusneloselle. Uutena aluevaltauksena olin mukana järjestämässä konkarien kanssa PETSCII-levynkansikilpailua, joka liittyi Suomen pelimuseon levynkansinäyttelyyn. Kyhästin yhden kannen kokeeksi itsekin, mutta ehkäpä juuri tämä ei ole se minun omin alueeni. Editorini kehitys on ollut hieman jäissä – edelleen – mutta ahkerat artistit ovat taas vääntäneet sillä monenlaista hienoa vuoden mittaan.
Kaapit ovat sen verran täynnä kaikenlaista (joutilasta) retrotietskaa, ettei niitä voi enää suurelti haalia; parempi olisi pistää nykyisetkin edes satunnaiseen käyttöön. Kuusneloseen keskittyminen on tapahtunut hieman vahingossa, mutta onhan se itsellenikin nostalginen laite, minkä lisäksi harrastajayhteisö on useimpiin muihin verrattuna hyvin aktiivinen.
Skenetykseksi voinee jossain määrin laskea myös tiimin serverin, kamelin, päivityksen, joka ei ollut kenties hauskinta kesälomanviettoa, mutta jonkun sekin piti tehdä. Uusi pönttö tuntuu nyt puksuttavan vakaasti, tilaa on hulppeasti, ja webasivut latautuvat pikavauhtia. Toivon silti, ettei moiseen perkeleelliseen savottaan tarvi taas muutamaan vuoteen ryhtyä.
шахматы
Kuten lukijat ovat varmaan huomanneet, shakki nielaisi ison osan vuoden 2018 harrastustunneista. Palaan aiheeseen pidemmän kaavan kautta myöhemmin, mutta jo tässä vaiheessa on todettava, että oppii sitä vielä aikuisenakin. Vuosi sitten en osannut edes sääntöjä kunnolla ja nyt olen jo räpiköinyt melko urhoollisesti huomattavasti kovempitasoisia pelaajia vastaan ihan oikeissa kisoissa. Perheen varsinainen lahjakkuus on kylläkin poitsu, mutta siitäkin aiheesta lisää tuonnempana.
Säännöt, strategia, taktiikka ym. ovat vuosisataisesta pelistä vain eräitä ulottuvuuksia. Näin aikuisena ja historiaan(kin) suuntautuneena paljon kiinnostavaa on löytynyt myös shakin historiasta, kulttuurista ja tietysti ihastuttavista pelivälineistä eri tyyleineen, käyttötarkoituksineen ja muotoiluratkaisuineen. Näistä asioista ei välttämättä ole tietoa edes aktiivisilla pelaajilla – olen turhaan koittanut kysellä senioreilta esimerkiksi suomalaisten shakkinappien alkuperästä.
Elävää kuvaa
Scifi ja länkkärit dominoivat edelleen vuoden genrevalikoimaa. Mitään suuria uusia Western-helmiä ei tainnut oikeastaan tulla vastaan, mutta Shalako oli ainakin odottamaton kummajainen roolituksensa vuoksi, minkä lisäksi Into the Badlands ilahdutti happolänkkärien ystävää. Uuden koulun tuotoksista Hostiles oli kelpo, jos nyt ei klassikkosarjaa, ja The Ballad of Lefty Brown rosoisessa realismissaan ehdottomasti parhaasta päästä. Kaikenlaista kuraakin tuli sitten katseltua toki ajanvietteeksi. Tuttuun tapaan pyörivät myös länkkärimaratonit, joita oli jälleen kaksi – osallistujamäärä molemmissa harvinaisen korkea, joten traditio saanee jatkua 2019.
Kahta intressiä yhdistellen tulin katselleeksi myös kolmisenkymmentä shakkileffaa. Urakointi ei ollut aivan pelkkää viihdettäkään, vaan näistä on tarkoitus ammentaa johonkin, vielä tuntemattomaan tutkimukseen ainakin taustatietoa. Shakki ei sinänsä ole mikään genre, mutta yllättävän paljon siitäkin on tehty elokuvia, puhumattakaan satunnaisempien esiintymisien määrästä. Harvempi näistäkään on mikään merkkiteos, mutta itselleni kärkikastia edustivat The Dark Horse sekä The Luzhin Defense.
