HP ProDesk 600 G1 (SFF) ei ole vakiona kovin hiljainen, ja kun itse en siedä koneiden pärinöitä, niin olen hiljattain yrittänyt tehdä asialle jotain. Biosin tuuletinkontrolli on aika lapsellinen ja antaa ainoastaan säätää kiinteän vakionopeuden, joten tuulari huutaa idlenä turhankin paljon. Vakiona omassa koneessani tuli ikävä propelli, jonka vaihdoin joissakin toisissa malleissa vakiona olleeseen Cooler Masteriin. Valitettavasti virtalähteessäkin oli vielä korppusaha, jonka vaihdoin kokeeksi “Cooler Masteriin” (taisi olla tarralla tehty tuo tuotemerkki). Pärinä väheni, mutta tilalle tuli vaihteleva suhina.
Olin jo aiemmin ostanut toiveikkaasti Be Quietin 80-millisen tuulettimen, joka ei kuitenkaan kokonsa puolesta sopinut edes prosessorille, saati sitten ahtaaseen virtalähteeseen. Päähänpiston saattelemana otin tuularista kehyksen irti ja kiinnitin sen jäähdytyshäkkyrään nipareilla (ks. kuva). Odotukset olivat vaatimattomat, mutta muutaman millin marginaaleilla tila riitti juuri ja juuri. CPU-tuuletin sai vastaavasti uutta työtä virtalähteessä, ja lopultakin melutaso alkaa olla siedettävähköllä tasolla. 70-millisissä ei ole juuri valinnan varaa, joten toinen vaihtoehto olisi ollut viritellä alamittaisia 60-millisiä tilalle – valinnan varaa on sittenkin vähän, etenkin kun tarvitaan PWM:ää. Tällä hetkellä näyttää siltä, ettei ProDeskiä saa kovin hiljaiseksi millään veivaamisella, mikä on taas yksi syy lisää olla moista ostamatta, vaikka käytettynä “halvalla” saisikin.
On se hieno.
edit: Tuularien ei ole mikään pakko olla PWM-kykyisiä, jos niissä muuten teho riittää. Vaihdoin kokeeksi tavallisemmat 3-pinniset kumpaankin kohteeseen, mutta prosun lämmöt nousivat 78°C tienoille. Poweriin jätin Zephyrin – näiden piti olla nestelaakeroituja ja tosi hiljaisia, mutta katin kontit.
Firmoista poistettujen käytettyjen pöytäkoneiden ja läppärien markkinat ovat olleet olemassa jo jonkun aikaa, mutta nyt homma näyttää ammattimaistuneen sekä laajentuneen, ja samaan markkinarakoon yrittää työntyä aiempien putiikkien seuraksi lukuisia kilpailijoita. Ei noista varmaankaan hirveitä katteita revitä, kun raadot pitää putsata, korjata ja testata ennen myymistä, mutta ilmeisesti kuitenkin tarpeeksi, että putiikit pysyvät kannattavina. Ja hyvä asiahan tämä on, että vielä varsin käyttökelpoiset laitteet päätyvät edullisesti halukkaiden käyttöön romutuksen sijasta.
Ajatus halvan peeseepöntön valjastamisesta pelikäyttöön on itänyt muuallakin kuin omassa päässäni, ja myös asianomaiset firmat lisäävät niihin erillisiä näyttiksiä (tyypillisesti GTX 1050) ja SSD:itä, minkä jälkeen hinta selvästi nousee ja masiina siirretään “pelikoneet”-kategoriaan. Poitsun vanhan läppärin alkaessa käydä ahtaaksi syntyi perheessä tarve hiukan tehokkaammalle PC:lle, ja hankin tarkoitukseen HP ProDesk 600 G1:n vajaan 130 euron hintaan.
Mukana seurannut prosu oli vain Pentium G3220, mikä ei oikein riitä, joten vaihdoin parilla kympillä tilalle äreämmän i3-4130:n. Nopeimpia LGA1150-kantaan saatavia prosareita olisivat noin kymmeneentuhanteen passmarkiin venyvät i7:t, mutta niistä saa edelleen maksaa hieman liikaa. Vaikka jäähdytyksen pitäisi riittää kuumemman päänkin suorittimille, niin itse en välttämättä viitsisi yritellä 84-wattisia tähän koneeseen. Tuulettimia ei pienen kotelon takia vaihdella noin vain suurempiin, ja sekä virtalähteessä että prosutuulettimessa käytetään lisäksi harvinaisia 70 mm malleja, joita ei ole tehnyt juuri mikään valmistaja. Itselleni sattui äänekkäämpi Foxconnin propelli, jonka vaihdoin joissakin yksilöissä valmiina tulleeseen Cooler Masteriin.
Kotelo on SFF-mallinen, eli siihen käyvät ainoastaan puolikorkeat kortit. Tämä kannattaa totisesti huomioida projektissa, sillä tehokkaat ja/tai käytetyt näyttikset eivät niitä keskimäärin ole. Paras matalan profiilin (low profile) -kortti lienee tällä hetkellä Zotac GTX 1650, jota ei Suomessa vielä edes myydä. Perässä seuraa GTX 1050 Ti, mutta kun en halunnut räjäyttää pankkia, niin tyydyin hankkimaan juniorille reilulla 80 eurolla passiivisen Gigabyten GT 1030:n, joka on hintaansa nähden ihan kelpo tekele ja ainakin täysin hiljainen. 1030:aa harkitsevien kannattaa olla tarkkana, sillä kortista on normaalin GDDR5-version lisäksi myynnissä käytännössä saman hintainen DDR4-versio, joka on, noh, huono.
SSD napattiin vanhasta koneesta, ja nurkista sattui löytymään alkuperäisten kahdeksan seuraksi vielä neljä gigaa lisää DDR-1333:a. Hieman ärsyttävästi Taitonetti oli laittanut purkkiin hitaampaa muistia kuin mitä valmistaja suosittelee (1600 MHz), mutta eipähän ainakaan tullut paha mieli vanhojen kampojeni käyttämisestä. Välissä vielä sekavahko BIOS-päivitys sekä integroidun näyttiksen kytkeminen pois päältä, ja katso: edellisen koneen Linux buuttasi iloisesti. Nvidian ajurien asentamisen jälkeen toimivat pelitkin aivan eri vauhdilla kuin ennen, joten sikäli tavoite täyttyi. WLAN on tarkoitus vaihtaa PCIe-adapterilla Inteliin, mutta tällä hetkellä käytössä oleva Pandakin puksuttelee yllättävän hyvin ollakseen USB-pulikka.
Oliko järkeä vai ei? Rakenteluprojekti on ainakin tarjonnut viihdettä, ja Hoopee täyttää tarkoituksensa. Ihan kaikkia laajennusoptioita ei ole vielä käytetty loppuun, joten tulevaisuudessa voi asentaa topakamman näyttiksen tai prosarin, jos tarvetta ilmenee. Lisähankinnat nostavat alkujaan halvan koneen hintaa nopeasti, ja tällä hetkellä lienee seonnut jo lähes 300 euroa – WLAN-kalikka ja SSD olivat jo olemassa, joten niihin olisi muuten pitänyt upottaa joitakin kymppejä lisää. Tässa vaiheessa aletaan olla jo sellaisissa lukemissa, että valmiiksi koottu kokonaisuus tai nettihuutokaupasta ostettu käytetty pelikone alkaa olla järkevämpi hankinta, varsinkin kun niissä on yleensä parempi näytönohjain. Bisneskone on sentään kunnolla rakennettu ja epäilemättä keskivertoruoskaa kestävämpi, mutta poikkeukselliset laitteistoratkaisut hankaloittavat osien vaihtelua sopivampiin.
Käyttöpaikassa
edit: Zotac näyttää ihan juuri tulleen myyntiin ainakin Jimpalle.
edit2: Intel tuli ja adapterikortti, nyt ei tarvi enää usbikalikkaa wlaniin. Virtalähteen äänekäs propelli on ainoa kiireesti vaihdettava osa, mutta Kiinasta kestää…
edit3: Sattui jäämään toisesta koneprojektista vanha SSD yli, joten upataan nyt tallennustilaa vielä 240 gigalla, ettei tarvi koko ajan laskea.
edit4: Tuuletinkin saapui ja nyt poweri pärisee vähemmän. En ihan 100 % tyytyväinen tuohonkaan ole, mutta ainakin vähemmän rasittava.
edit5: Päivityshuuma jatkuu yhä. Nyt on 16 gigaa 1600 MHz muistia, ja prosukin lipsahti 4590S:ksi.En tiedä, onko juniorin käytössä asialla mitään väliä, mutta ehkäpä kone sai näin hetken lisää elinikää.
This issue hit me today, and as I didn’t find any proper answer by Googling, it might be useful to share the possible solution here. After swapping an SSD from a busted laptop to a working one, Linux Mint happily detected everything, except that the graphics mode was stuck at 1024×768 resolution with no possibility to change it. The internal and external screen showed the same content instead of an extended desktop. First I thought it was somehow Mac-specific as the two machines were MBPs, but no. The advice found online tells you to create new resolutions with cvt. No.
Did you swap the drive from a machine with a discrete graphics chip? Did you use another machine to do the install? Or did the installer maybe just f*ck up? A-ha! It turns out that the kernel boot parameter “nomodeset” is the culprit, as it is used with discrete chips’ (proprietary) drivers only. On the Intel HD it shouldn’t be there, as the driver relies on kernel graphics mode setting. Go and check out /etc/default/grub and find a line saying:
Remove the keyword – must have root access for that – and then run update-grub (again as root). After this reboot the machine so that the new kernel parameters take effect. Worked for me, and now my HD 3000 is happily displaying 1440p on the external screen.
Viikonloppuna pidettiin taas Vammala Partyt – Ikaalisissa. Ohessa omia kilpailutuotoksiani sekä Emilin PETSCII-kuva (Monster). Ajettavassa muodossa CSDb:n partysivulla. Menestystä ei kompoissa irronnut, lukuun ottamatta YouTube-mashuppiani Slapsticksucker. Processingilla väkästettyä Demoa (Machine Make Machine) tuskin julkaistaan tuossa muodossaan sen virallisemmin, mutta itse effu nähnee vielä käyttöä joskus.
Tuoreet Proton-kokeilut olivat sen verran positiivisia – käytännössä kaikki testaamani pelit toimivat – että päätin laajentaa Windows-emuloinnin (ok, periaatteessa ei ole kyse emuloinnista) skaalaa entisestään. Toinen Protonia vastaava, niin ikään Wineen perustuva härpätys on Lutris, jolla pitäisi myös saada paljon lisää pelejä käyttöön. Asennus ei sinänsä paljon vaatinut ohjeiden mukaan PPA:n avulla, mutta aivan Protonin tasolle hiottu softa ei tunnu olevan: alati ongelmaisesta Esyncistä tuli virheilmoitus, jonka mukaan file descriptoreita ei ole tarpeeksi, vaikka niitä totisesti on. Esyncin saa onneksi pelikohtaisesti tässäkin kytkettyä pois.
Lutriksen perusnäkymä
Kunnianhimoinen tavoitteeni oli saada Epic Games Store toimimaan ja sieltä etenkin maineikas Journey, joka oli jäänyt tähän mennessä Pleikkareilla kokematta. Störe asentui periaatteessa ihan helposti, vaikka kaikenlaista varoitusta nähtiinkin, mutta sitten se onneton asensi päivityksen, joka ei mennyt läpi, ja yrittely jäi siihen. Netistä löytyi onneksi jonkun Winetricks-purkka, jota hiukan muokkaamalla dotnet48 meni uusiksi koneeseen, ja kauppakin suostui päivittymään. Näin ikkään:
Epic Games Store koko “komeudessaan”, vaikka usko meinasikin välillä loppua
Seuraavaksi piti sitten, kuten odottaa saattaa, luoda jälleen yksi tunnari lisää jälleen yhteen palveluun. Tämän jälkeen Journey asentui heittämällä ja lähti myös ilman sen suurempia konstailuja päälle: äänet toimivat, graffa-asetuksia ja resoa voi säätää, ja tietysti itse peli toimii. Ainoa kauneusvirhe on ikkunoitu tila, jonka kanssa tuntuu tulevan pelkkiä ongelmia. Akkuna menettää fokuksensa, sen paikka määräytyy vähän randomilla jne. Koko ruudussa meno on kaikin puolin asianmukaista, jos nyt päivitysnopeus ei kaikin ajoin ehkä ihan tasaisena pysykään (pidin toki resoa täysillä 1440p:nä sekä graafisia hienouksia päällä).
Voyage Voyage, aito ruutukaappaus Linuxista
Tästä säädöstä jäi siis käteen muutakin kuin känsät. Puolen tunnin testailun jälkeen iski kameran jatkuvan pyörimisen takia päälle jo kohtuullinen pahoinvointi, joten en ole ihan varma, kuinka paljon Jörniä tulee lopulta pelattua, mutta joka tapauksessa tämänkin option toimivuus tuli todettua. Winen, ja sitä myöten Protonin ja Lutriksen kautta Linux-pelaaminen on tätä nykyä aivan eri kanteissa kuin vielä vuosi sitten – hyvältä näyttää, vaikka täysin idioottivarmoja ratkaisut eivät vielä olekaan.
edit: Jos asiat eivät tunnu lähtevän käyntiin tai päivittyvän, niin “ps aux” kertoo, mitä edellisen session prosesseja on jäänyt taustalle jumimaan. Killiä perään.
Löysin vuosi sitten koulun kierrätyspäivästä mukavan ja siistikuntoisen Kinnarpsin työtuolin, joka on epäilemättä uutena maksanut ihan rahaa. Tänä keväänä kuitenkin sen kallistusmekanismin lukitus alkoi lipsua ja etureunalla istuessa *krriiiikk* tuoli lysähti epämukavaan etunojaan. Pitkällisen tarkastelun jälkeen totesin syypääksi löystyneen mutterin, joka painaa jokseenkin kummallista lehtijousiviritystä yhteen.
Melkein kaikki koneistossa on hitsattu yhteen, joten en löytänyt mitään tapaa päästä syvällä olevaan mutteriin käsiksi vaikkapa jakoavaimella. Kiintoavain voisi jotenkin yltääkin, mutta sitä ei luultavasti pystyisi kääntämään tarpeeksi pienestä raosta. Parhaiten räpellys onnistui siten, että vapautti kammesta kallistusmekanismin ja pyysi painolastiksi toisen istujan, jolloin tuoli aukesi takaosasta (ks. kuva). Tätä ennen piti ottaa kahdella ruuvilla kiinni oleva klisu muovisuojus pois. Lopulta sain mutteria käännettyä kiinni päin mätkimällä sitä pitkän ruuvitaltan ja vasaran avulla. Karu korjaus, mutta ei tunnu enää lipsuvan 🙂
Slipping Kinnarps tilt mechanism
My Kinnarps office chair started *screech* tilting forward even when locked. It turns out the mechanism wasn’t actually broken, but a nut pressing some springs together had got loose. Unfortunately the nut is in a hard to reach position and can’t be tightened with normal tools. The solution was to take out the flimsy plastic protector, let the lock loose, have someone sit on the front of the seat, and whack the nut with with a screwdriver and hammer. See the image below for the location. Seems to work 🙂
Tätä mutteria kiristetään / This is the nut you’re looking for
Ostin jostain alennuksesta takavuosina Steam-avaimet Telltale Gamesin viisiosaiseen Tales of the Monkey Island -sarjaan, tarkoituksena pelata niitä Mäkillä. 3D-manki ei kuitenkaan oikein iskenyt, ja pääkonekin vaihtui takaisin Linux-peeseeksi, joten homma jäi sikseen. Viikko sitten kuulin irkissä taikasanan Proton, jonka pitäisi ajaman Steamissa ainakin osaa Windows-peleistä Linuxissa Winen + Valven omien tunkkausten voimin, ja pikku päähänpistona tuli mieleeni yrittää merkkariseikkailuja käyntiin sen avulla. Asetuksissa on tällainen näkymä:
Steam – Settings – Steam Play
En tiennyt, mikä Protonin versio olisi optimaalisin ja riippuuko se pelistäkin, joten uusimmalla mentiin. “Enable Steam Play for all other titles” -valinnan jälkeen pelin Wintoussiversion sai asennettua normaalisti. Asennuksessa menee pieni hetki normaalia kauemmin, kun kyljessä seuraa DirectX:ää ja ties mitä, mutta siitä ei käyttäjän tarvitse sen enempää välittää. Play-nappia *kliks*, ja johan lähti Manki komeasti päälle!
Ekassa osassa Flotsamin saarella.
Ihan näin helposti asia ei tietenkään mennyt, vaan noin kymmenen minuutin jälkeen peli veti joikeliin eikä suostunut enää yhteistyöhön. Ikävä kyllä samalla meni työpöytäni jumiin, kiitos koko ruudun tilan. Jatkossa kokeilin ikkunoituna, mutta jumahtelu jatkui samaan malliin. Tämä siis GeForce 1060:lla, tuoreella kernelillä ja aivan viimeisimmillä Nvidian ajureilla – missä sitten vika lopulta oli, mene ja tiedä. Muodon vuoksi kokeilin vielä läppärillä, jossa on Intelin integroitu HD 4000 ja huomattavasti vanhempi Mint kerneleineen. Sitten mentiinkin oikein mainiosti, kunhan vaan malttoi hiukan tinkiä grafiikan laadusta (mitään sanottavaa eroa en itse lopputuloksessa huomannut).
Itse pelisarja tuntui 2D-Mankeihin tottuneelle alkuunsa hieman tuskastuttavalta hortoilulta, kun Guybrushia piti ajella ympäri 3D-maastoa vaihtuvien kamerakulmien seassa. Aika nopeasti ohjaus alkoi sentään sujua riittävästi, ja huomio kiinnittyi varsinaisiin tapahtumiin. Hiirikäden väsymys kertoo joka tapauksessa siitä, että kontrollit voisivat olla käyttäjäystävällisemmätkin. Nykytyyliin ei pelissä enää anneta komentoja, vaan kaikki sujuu klikkailemalla: oikeastaan toimintoja on vain kävely, keskustelu, esineiden tarkastelu ja niiden yhdistely.
Loppu lähellä jo, viides osa.
En spoilaa juonta tässä sen enempää, mutta käänteitä riittää ja osat toimivat saman tarinan episodeina varsin hyvin. Alun rasittavahkoon läpänheittoon joko tottui, tai sitten käsikirjoitus parani loppua kohti. Pulmat olivat vaikeustasoltaan ainakin tällaiselle maallikolle sopivia: useimmat sai ratkaistua ihan loogisesti pikku miettimisellä, toisin kuin vaikkapa alkuperäisen sarjan kakkososassa. Jokunen ratkaisu vaati työlästä bruteforce-toistoa, ja pari kertaa jäin tunniksi koluamaan paikkoja ilman mitään kuningasajatusta, mutta ei juuri sen pahempaa.
Päähenkilöistä rupesi tarinan edetessä jopa hienoisesti välittämään, kun tapahtumat kietoivat kohtaloita yhteen – käsis oli paikoitellen selvästi “aikuisempi” tai ehkä “realistisempi” kuin orkkiksissa. Perinteinen paatuneen paha LeChuck sai uutta väriä, ja esimerkiksi Voodoo-leidi oli tapahtumissa paljon aiempaa aktiivisemmin mukana. Vanhan kaanonin hahmoja nähtiin toki runsaasti, mutta uusista tulokkaista ainakin karrikoitu pahis Markiisi de Singe ja pirtsakka Morgan LeFlay täyttivät hyvin tarkoituksensa. Kaiken kaikkiaan Tales on siis yllättävän toimiva kokonaisuus, joka ei jättänyt rauhaan ennen kuin viimeinenkin osa oli loppuunsa saatettu.
Telltale on tätä nykyä kanttu vei, joten ainakaan sieltä suunnasta jatkoa ei ole tulossa. Ehkäpä nyt voitan lopulta skeptisyyteni ja annan Curselle sekä Escapelle lopulta mahdollisuuden, vaikka niiden graafinen tyyli (ensimmäisen liiallinen karrikointi ja etenkin jälkimmäisen kökkö-3D) ei oikein omaan silmääni sovikaan. Ron Gilberthän ei näissä enää ollut mukana, mutta ainakin aikalaisarviot olivat suopeita.
edit: Protonin esync-asetuksen roplaaminen näyttäisi parantaneen toimivuutta Nvidialla. Ei ole toistaiseksi kaatunut, mutta alle tulee edit2, jos niin käy.
edit2: Proton lunastaa lupauksiaan: juuri meni Inside läpi kauniisti. Ei mitään glitsejä eikä jumituksia.
edit2: Lydia toimii iloisesti, kunhan ottaa sen esyncin vekka siitäkin.
“Genre haltuun” -seikkailun viimeisin etappi ovat olleet rillumarei-elokuvat. En oikein hahmota, missä kupletti loppuu ja rillumarei alkaa – jos eroa on edes olemassa – mutta sodanjälkeistä aikaa eletään ja puikoissa ovat Helismaa, Kärki ja Pakarinen. Musiikki ja stand-up lienevät olleet tyypillisempiä esiintymismuotoja, sillä eihän näitä leffoja edes montaa ole olemassa. Tunnettuja tekeleitä yhtä kaikki ja monien silmäparien näkemiä.
Rovaniemen markkinoilla: tanssia ja kaljan kietomista.
Ensimmäisenä markkinoille (sic) ehätti Rovaniemen markkinoilla (1951), jonka nimikkobiisin tunnistanee kuka tahansa ennen 1990-lukua syntynyt. Kertsistä tuli samalla koko ilmiön nimi. Koto-Vammalassakin vielä 1980-luvulla lapset laulelivat väänneltyjä versioita aiheesta, kuten “Ruma rilluma rilluma rei, kuka Kekkosen kalsarit vei?” Rehtejä onnekkaita kansanmiehiä, kulta-aarre ja ketkukopla, siinäpä tämän tekeleen rakennuspalikat. Nykysilmään hieman pistää koko perheen(?) elokuvan runsas ryyppääminen, etenkin kuvassa näkyvässä kohtauksessa, jonka jälkeen seuraa vielä krapula-aamu. Siiri “Justiina” Angerkoski nähdään tyyppiroolissaan pirttihirmuna, ja hän tekeekin melkoisia speed talking -suorituksia ripittäessään ukonkutaleita.
Lentävä kalakukko. Ja sitten taas laulaa loilotetaan.
Lentävä kalakukko (1951) on niin ikään tuttua tavaraa nimikkobiiseineen. Savommualta lähti immeiset veti, paitsi että tässä mennään juuri toiseen suuntaan Helsingistä poispäin. Pitkälle junamatkalle mahtuu monenlaista tapahtumaa ja kirjavia hahmoja, kuten ehdan stereotyyppinen sutki mustalaispariskunta. Pakarinen on konduktöörinä tuttuun tapaan juureva supliikkimies, mutta aika virallisessa roolissa lentojätkän sijaan. Kiinnostavina pikku yksityiskohtina nähdään pula-aikaan liittyvää trokaamista, jota rosvotkin tietysti harrastavat. Pientä romanssia, loilotusta ja ketkujen nappaamista, siinäpä se.
Rantasalmen sulttaani, Esa naisissa.
Rantasalmen sulttaani (1953) poikkeaa muista sen verran paljon, että sitä on vaikea edes lukea rillumareiksi (oli se ainakin ostamalleni kokoelmalle laitettu!). Pakarinen, onnenonginta ja “Kylmässä maailmassa” -biisi ainakin kytkevät Sulttaanin genreen. Lonkalta veikkaisin, että pläjäys on kuvattu Etelä-Espanjassa, koska osa eksotismista sijoittuu Espanjaan ja osa Marokkoon, joita on voitu ihan riittävästi emuloida samoilla huudeilla. Erikoisena ratkaisuna Esa Pakarisen roolihahmo leffassa on nimeltään … Esa Pakarinen. Lopussa finskit päätyvät maanpäälliseen paratiisiin, nimittäin nuorten (puoli)alastomien naisten kansoittamaan haaremiin – jossa saa sentään myös ryypätä.
Hei, rillumarei! Kansanmies fiininä.
Pohjoisen rahamies lähtee Helsingin hulinaan tutustuakseen kulttuurin kukkasiin teoksessa Hei, rillumarei (1954). Vaan eipä maistu kermaperseiden hienosteleva taide kansanmiehelle; tuskin menee pieleen, jos tässä näkee analogian koko rillumarei-genreen itseensä. Rosvot jahtaavat arvotaulua, nuorenparin ongelmat ratkotaan, mutta lopulta on kuitenkin parempi lähteä takaisin kotikonnuille aidon elämän pariin.
Ainakin näiden teosten perusteella on vaikea sanoa, oliko rillumarei-filkoissa mitään erityisen tunnistettavaa ominaispiirrettä laulujen ja näyttelijöiden lisäksi: eipä näitä juuri erota vaikkapa Pekasta ja Pätkästä tai muista aikakauden komediallisista seikkailuista. On helppo uskoa, että aikalaiskriitikot eivät näistä pitäneet, mutta näin vuosikymmenten tuoman perspektiivin turvin leffoja kohtaan voi olla jo armeliaampi. Tylsiksi ne kuitenkin kävivät varsin nopeasti, joten eiköhän tämä katsaus saa jäädä tähän, vaikka myöhempi Meiltähän tämä käy (1973) olisi vielä näkemättä.
Tänään olin neljännessä “oikeassa” ts. selo-kelpoisessa shakkikilpailussani. Kuusi nopean shakin (20 min + 10 s siirtobonus) peliä on päivässä todella paljon, ja stressaavan kevään takia olen kroonisesti hiukan väsynyt, mutta jaksoin silti yllättävän hyvin loppuun asti. Oma tulos neljä tappiota ja kaksi voittoa – kaikki tappiot selvästi korkeamman vertailuluvun pelaajia vastaan. Räpiköin aika hyvinkin yhtä 1800 pisteen vastustajaa vastaan, mutta loppupelissä kamelin selkä lopulta katkesi. Välillä meni hieman sankaroinniksi, mikä ei tällaisissa kisoissa toimi läheskään niin hyvin kuin Lichessin online-peleissä. Poitsulle 2,5 pistettä, joten ensi viikon nuorten SM-kisoja ajatellen näyttää aika lupaavalta. Tämän päivän kisojen tulokset täällä.
Seems there is still some manual work to do before VLC accelerates video decoding using integrated Intel graphics on Linux – at least on Mint. Installing i965-va-driver should do the trick. By issuing vainfo (another package) you can make sure it works too. VLC might not use the acceleration by default so go to Preferences – Input / Codecs – Hardware-accelerated decoding and choose VA-API. Dunno if X11 vs. DRM makes any difference, but both seemed to be ok. With some luck you should see massive savings in CPU usage: at least on my laptop there was a 75% drop when decoding fullhd h264.
edit: On my Chromebook one fullhd h264 video peaked at 120% CPU without acceleration and now it consumes steady 21%.
