If you’ve ever looked into the second character set available on non-Japanese versions of Sharp MZ computers, such as the MZ-700, you’ve probably noticed how there’s an absurd collection of various game characters, such as smiling and grumpy faces consisting of four blocks. Since you couldn’t display pixel graphics before the PCG extension or the MZ-800, the engineers tried to soften the blow by offering some possibly useful bits and pieces for games. Among the curious mess there’s also a full 2×2 chess set. Here’s a quick mockup of how the board would have looked like (thanks to Tero for finding the combinations and the tip about Tiled).
One possible set of colors, Sharp has as many as eight to choose from(!).
The queen has a weird look on her face, so using the pedestal from the king would probably look better. Likewise, there are prettier combinations for the pawns if you make the knob out of two filled half-circles. Some of the pieces could accommodate stretching to 2×3 blocks, but probably not all of them.
Rupesin hetken mielijohteesta kokeilemaan kuinka rupisella koneella Minecraftin saa vielä pyörimään järkevästi. Virallisissa suosituksissa minimikokoonpano Java-versiolle on i3-3210 ja HD 4000, mutta eipä moisiin suosituksiin tarvi mitenkään orjallisesti luottaa. Eli laitetaanpa perheen ei-pelikoneet testiin:
i5-4570S/HD 4600. Tämähän suorastaan ylittää minimivaatimukset, joten eipä ihme, että peli ajelee oikein iloisesti 1920×1080-tarkkuudella vakioasetuksilla.
i3-2120/HD 2000. Sohvakoneen seepu on lähes sama kuin 3210, mutta graffapuoli selvästi hitaampi. Videotykissäni on resona vain 1024×768, mikä saattaa hiukan auttaaa. Kaikki toimii edelleen ihan pelattavasti, vaikka päivitysnopeudessa pientä pudotusta huomaakin.
Celeron-847/HD 2000. Toiseksi viimeisenä testialustana vanha Chromebookini, jossa on sittemmin käyttiksenä Mint. Graffis ei ole edellistä huonompi, mutta todella tuhnu prosu ilmeisesti hyydyttää menon, vaikka grafiikka-asetuksia pudottaisi kuinka. Tarkkuus tässä natiivi 1366×768.
C2D-P8700/GMA 4500MHD. Piti nyt vielä hassutella kokeilemalla tälläkin Dellin vanhuksella. Hieman yllättäen pyörii joten kuten välttävästi tässäkin hienouksia karsimalla, vaikka näyttis on ammoinen. Prosuhan on nopeampi kuin Chromebookissa, mikä jotain auttaa.
Lisähuomiona se, että kaikissa koneissa oli käyttiksenä Linux Mint, joka tämän perusteella on kelpo alusta Minen pelaamiseen – nettifoorumeilla ainakin väitetään, että Windows-versio toimisi hieman hitaammin, mutta tästä ei ole itselläni mitään empiiristä näyttöä. Testissä oli tuore perusasennus ilman modeja, joten niiden toimivuudesta en myöskään osaa sanoa. Tämän testailun perusteella skaalan alapäässä pullonkaula tuntuu olevan pikemminkin CPU kuin GPU: kahdessa keskimmäisessä koneessa on käytännössä sama näyttis, mutta nopeusero oli valtava i3:n eduksi noin 3x prosessoritehon ansiosta.
edit: Löytyikin vielä yksi kokeilematon soveltuva kone, vanha 13″ MacBook Pro, jossa on C2D-T7400 ja integroitu Nvidian 9400M. Mäkki ei ole mikään suuri Javan ystävä nykyään, mutta ihan kohtuullisesti tuollakin toimi vakioasetuksilla 1280×800-resolla. i3-konetta hitaampi, mutta Chromebookkia ja toista C2D-läppäriä nopeampi.
Tänä vuonna on tullut näplättyä harvinaisen paljon näytönohjaimia erilaisten koneprojektien vuoksi ja kaipa niistä täytynee jotain tajunnanvirtaa suoltaa. Vaikka AMD:n Linux-ajuritilanne onkin vuosien varrella parantunut, niin toistaiseksi olen suosiolla pysynyt tutussa ja toimivaksi havaitussa Nvidiassa – suljetut ajurit ovat toki ikävä juttu, mutta olen tässä kohtaa arvostanut enemmän stabiiliutta ja ominaisuuksia kuin avoimuutta. Historiani vihreässä leirissä ulottuu johonkin vuoden 2000 paikkeille Riva TNT2:een, jonka jälkeen kortteja on tullut ja mennyt. Useimmat hyviä, mutta mahtuu sekaan myös 4 MX:ää ja muuta paskaa, jota ei olisi kannattanut koskaan hankkia. Viimeisimpänä samansorttisena vedätyksenä muistetaan GT 1030:n DDR4-versio, joka oli vaatimattomat 50 % hitaampi kuin alkuperäinen (itse onneksi satuin ostamaan GDDR-mallin).
Kuluneen vuoden aikana eri purkeissani on ollut sekä GT 1030, GTX 1050 (2 Gt), GTX 1060 (3 Gt) että GTX 1080, eli laaja haitari halvimmasta karvalakkimallista edellisen sukupolven lähes parhaaseen tehoveiviin. Hinta, tehokkuus, sähkönkulutus ja lämmöntuotto kulkevat orjallisesti käsi kädessä, joten mitään varsinaisia löytöjä ei juuri ole olemassa alennustuotteita lukuun ottamatta. Kesällä reiluun pariin sataan Assemblyssä myyty GTX 1660 oli kelpo diili, samoin kuin poistomyynneissä hetken halvalla menneet GTX 1060:t.
Vanhassa peeseepöntössäni oli jokusen vuoden asiallisesti palvellut MSI:n 1050, joka kuitenkaan ei oikein kestänyt loikkaa full hd:stä 1440p-näyttöön. Niinpä konepäivitykseen sisältyi myös näydärin vaihto tuplanopeaan Asus Phoenix 1060:aan, jonka myötä ruudunpäivitys palasi suunnilleen 1050+1080p-yhdistelmän tasolle. GTX 1060 ei ole 1440p-tarkkuudelle ihan optimaalinen, mutta riitti minun tarpeisiini, kun Tales of Monkey Islandit ja Inside pyörivät kauniisti. Lisäksi kortti oli suhteellisen pieni eikä juuri lämmennyt miditornissa.
Tilaisuus teki kuitenkin varkaan, kun sain käytetystä MSI:n GTX 1080:sta tarjouksen, josta ei voinut kieltäytyä. Edellisen sukupolven Pascal-arkkitehtuuriin perustuva kärkipään malli tuplasi jälleen tehot ja muistimäärä nousi sivussa mukavasti kolmesta kahdeksaan gigaan. Phoenix löysi välittömästi hyvän kodin, joten päivitys oli varsin kohtuullisen hintainen. Pelaamissani peleissä en oikeastaan ole vielä huomannut suurta eroa, kun ne toimivat ennenkin hyvin, mutta tulihan tehokkaammasta kortista ainakin lämmin olo ja shaderikikkareet toimivat vauhdikkaammin selaimessa.
Hieman isohan se Iita on</sing>.
Ihan helpolla ei päivittäjää kuitenkaan päästetty. 1080 on korttina melkoinen jölli edeltäjäänsä verrattuna, mikä ei sinänsä ollut midikotelon puolesta ongelma mahtumisen suhteen. Olin ottanut sen verran kasvunvaraa virtalähteeseen, ettei silläkään ollut ongelmaa puskea tarpeeksi sähköä kohteeseen. Ensimmäinen dilemma seurasi kotelon kapeudesta: vaikka itse kortti mahtuikin mukavasti ineen, lisävirtaliittimet sojottivat sen päältä niin pitkälle, että kantta ei enää saanut kiinni. Kiinalainen myy onneksi kohtuuhintaisia u-kappaleita, joilla liittimet saa käännettyä eri suuntaan – eBay-tilauksen saapumista odotellessa käytin konetta kuukauden kylki auki.
Kaikkeen sitä joutuu.
Toinen kompurointi liittyi jäähdytykseen: olen vuorannut kotelon akustointimateriaalilla, joka huonontaa ilman virtausta, minkä lisäksi kortti on aika lähellä kotelon pohjaa. Siispä seuraavaksi piti raaputella sitkeästi koteloon tarttunutta vaahtomuovia pois ja avata tukittuja ilmastointireikiä, mikä paransi tilannetta, mutta ei aivan riittävästi. Testaamiseen käyttämäni Furmark on tietysti hieman epärealistinen paahtaja näyttikselle, mutta antaa se ainakin ylärajan mahdollisimman raskaan pelin lämmöntuotolle. Tyydyttävään malliin sain lämmöt vasta avattuani yhden korttipaikan aukon kortin alapuolelta. Furby nostaa lämmöt edelleen 90°C tienoille, mikä on kuitenkin jo siedettävä lukema, kun varsinaiset pelit eivät pääse sitä lähellekään.
Poitsun pelikoneeseen hankittu Gigabyten GT 1030 on lämmöntuottonsa ja kohdeyleisönsä suhteen aivan eri maata. Hulvattoman kokoisen siilin ansiosta kortti ei tarvitse edes tuuletinta ja tämä kyseinen malli mahtuu myös mataliin SFF-koteloihin. Ylimääräistä plussaa 1030 saa siitä, että lisävirtaliitintä ei tarvita, eikä sen puoleen kummoista virtalähdettäkään. Odotukset on toki syytä pitää realistisina, mutta kaikki junnulle tarpeelliset pelit, kuten Verdun, Tannenberg ja Minecraft, ovat pyörineet varsin kelvollisesti 1200p-tarkkuudella – etenkin Mineen saa lätkiä päälle kaikki hienoudet ja piiitkän piirtoetäisyyden ilman tökkimisiä. Mikään ikuinen ratkaisu tuo kortti ei ole, joten parin vuoden sisään tilalle vaihtunee esim. GTX 1650, joka on toistaiseksi tehokkain low profile -näyttis, joka ei vaadi lisävirtaa.
A little Linux (or Mint) issue I came across today: even if the screensaver was turned off with the standard preferences dialog and VLC tried to disable the screensaver too, the screen would turn black after ten minutes if there was no user interaction. It was not a power saving setting either. It turns out some versions of Mint might not turn off the oldschool X11 screen blanking function. Verify if this is the case for you with xset q, which should show zero as the blanking timeout value. If it’s 600 instead, try xset s off, and if it works for you, add the command to your startup items or wherever you see fit.
Jaroslav Švelchin Gaming the Iron Curtain: How Teenagers and Amateurs in Communist Chzechoslovakia Claimed the Medium of Computer Games on kiintoisa kurkistusikkuna rautaesiripun takaisen 1980-luvun Tšekkoslovakian tietokoneharrastajien elämään. Retroaiheisia kirjoja julkaistaan tällä hetkellä ennennäkemätöntä tahtia, ja suuri osa niistä on värikkäitä kepeitä “kahvipöytäkirjoja”, joiden äärellä voi nostalgisesti bongata nuoruutensa laitteita tai pelejä. Tämä opus edustaa kirjon toista ääripäätä, akateemista aiheen tutkimusta, mistä kertoo osaltaan myös arvovaltainen julkaisija MIT Press.
Manic Miner -henkinen kansi.
Siinä missä länkkärit saattoivat – rahojen salliessa – marssia kauppaan ostamaan itselleen kotitietokoneen, kamppaili Itä-Euroopan harrastaja monenlaisen niukkuuden parissa. Oma kansallinen mikrotietokoneiden tuotanto oli pitkään suunnattu lähinnä koulukoneisiin eikä muutenkaan riittänyt kattamaan suurta kysyntää, joten laitteita (etenkin Spectrumeja) on muiden saantikanavien lisäksi salakuljetettu ulkomaankomennuksilta. Pelit ovat puolestaan levinneet kopioina kaseteilla paljon helpommin kerhojen ja tuttujen välityksellä, ja rautaesiripusta huolimatta harrastajilla on ollut laajoja piraattipelikokoelmia. Tietokoneohjelmia koskevaa lainsäädäntöä ei ensinnäkään ollut olemassa, minkä lisäksi itäblokissa läntisten tuotteiden oikeuksia tuskin olisi muutenkaan varjeltu.
Vaikka järjestelmä ja paikka olivatkin kovin erilaiset kuin vaikka koto-Suomessa, ei kaikki sivuilla vastaan tuleva vaikuta kovin eksoottiselta. Pelejä kopioitiin ahkerasti täälläkin ja myös keskustelut kotitietokoneiden “hyödyllisistä” käyttökohteista ovat tuttua kauraa. Kerhoja oli meilläkin, tosin Tšekkoslovakiassa niiden rooli näyttää olleen huomattavasti suurempi, minkä lisäksi ne usein toimivat (ainakin nimellisesti) puolisotilaallisten järjestöjen kuten Svazarmin alaisuudessa. Tietokonelehdistön puuttuminen on ainakin todellinen ero: meillä Printti, C-lehti ja etenkin MikroBitti olivat laajasti luettuja merkittäviä toimijoita tietokoneharrastuksen piirissä. Lehdistön tarvetta paikkasivat Tšekkoslovakiassa kerhojen jäsenlehdet, joista suosituimmat levisivät varsinaisten kerhojen ulkopuolellekin.
Vaikka kirja onkin akateeminen, ei se ole mitenkään raskasta luettavaa tai yliteoreettinen. Jo alusta asti itselleni tuli vahva tuttuuden tunne, sillä lähestymistapa muistuttaa Petri Saarikosken Koneen Lumoa (2004), joka käsittelee suomalaista tietokoneharrastusta (nykyään ladattavissa ilmaiseksi täältä). Painetun kirjan lisäksi Švelch on laittanut linjoille monenlaista mielenkiintoista lisämateriaalia valokuvista peleihin, joihin voi tutustua osoitteessa http://ironcurtain.svelch.com/. Tällaisia kirjoja lukisi mielellään lisääkin, joten toivottavasti muut tietotekniikan paikallishistorian tutkijat inspiroituvat Gaming the Iron Curtainista ja tuovat omien maidensa kulttuuria samalla tavoin julki.
Kotimaan ja FIDE:n tantereilla DGT on kova sana, mutta Amerikassa pelataan usein myös hiukan erilaisilla kelloilla, kuten Chronoksen, VisualTekin ja ZMF:n eri malleilla. Euro- ja kiinakelloja on kertynyt nurkkiin hyvinkin riittävästi, mutta jenkkijärkäleistä ei ollut aiempaa kokemusta, joten nyt tilaisuuden tarjoutuessa tulin hankkineeksi ZMF-II:n (ZMart Fun II), joka on aika tyypillinen lajinsa edustaja. Värivaihtoehtoja on useampia niin kuorelle kuin ledeillekin – itse päädyin retrohtavaan musta-viher-komboon:
ZMF-II ja ledien loimotus
Tutumpiin digikelloihin verrattuna ZMF on varsin painava: syy selviää, kun kurkistaa pohjaluukkuun, jossa on peräti neljä isoa paristoa. Ilmeisesti segmenttinäyttö vie paljon virtaa. Painosta on ainakin se ilo, että kello istuu tukevasti pöydällä. Tämä kello on muovikuorinen halvemman pään malli, siinä missä kalliimmissa on jämäkkä teräskuori. Tavanomaisemman kiikkuratkaisun sijasta napit ovat tukevia hipaisukytkimiä, ja siirtovuoroa ilmaisee vähintäänkin tarpeeksi kirkas erillinen ledi (sen saa kytkettyä poiskin).
Toimintoja on tarjolla melko runsaasti, kuten odottaa sopii. Perusajan lisäksi voi valita viipeen tai aikabonuksen, minkä lisäksi mukana on muihin peleihin kuin shakkiin liittyviä säätöjä, kuten go:ssa tarvittava byo-yomi ja jotain Scrabbleen liittyvää. Ledit sekä piippaukset saa halutessaan pois päältä ja kellon voi pysäyttää FIDE:n mukaisesti ajan loppuessa. Mitenkään hirveän intuitiivisiksi säätöjä ei voi sanoa, sillä ne tehdään kolmea nappia vuorotellen takomalla, mutta pikku harjoittelulla ja ohjekirjaa tavaamalla rupesi onnistumaan. Itse pelin aikana ZMF tuntui toimivan kuten pitääkin, eikä hipaisukytkimistä koitunut erityisiä ongelmia.
Tänä viikonloppuna pidettiin taas Zoo-party Akaan Viialassa. Oli tarkoitus mennä paikalle toki, ja lippukin oli jo ostettuna, mutta miesflunssa iski päälle äärimmäisellä tarkkuudella niin, että kotiin oli jäätävä. Kyhästin sentään räkäisenä pari kuvaa kovatasoiseen PETSCII-kilpailuun:
Limpo
Revenge!
Limpo on, kuten arvata saattaa, yritys sovittaa Limbon grafiikkaa merkkimuotoon. En sentään ruvennut laiskasti konvertoimaan ruutukaappausta, enkä edes piirtänyt läpi, vaikka referenssikuvaa tuli tietysti vilkuiltuakin. Taustan utuisen valohämyn kanssa piti nostaa kädet pystyyn välittömästi, joten tein sitten tavanomaisen “gradientin” palkeista – minkäänlainen muu ditherointi palikkaresolla näyttää yleensä karulta. Ukkeli osoittautui sekin haastavaksi tuossa koossa, mutta tuli siitä riittävän tunnistettava, vaikka tukka näyttääkin lähinnä lippikseltä. Olin niin tyytymätön lopputulokseen, etten aluksi meinannut laittaa koko tekelettä edes kompoon. Täytemateriaalilla on kuitenkin oma arvonsa kompon hengissä pitämisessä, eikä minulla ole mitään varjeltavaa graafikon mainettakaan, joten sinne vaan 🙂
Oikealla näkyy puolestaan Revenge!, jota olin suunnitellut jo pidemmän aikaa ja hiukan luonnostellutkin paperille. Suunnitelmat menivät tuttuun tapaan uusiksi, kun totesin, etteivät ukkelit mahdu ruudulle ollenkaan; 40×25 merkkiä on tällaiselle palikkaiselle pseudo-3D:lle kovin vähän tilaa. Yin/yang-hengessä toisen naaman piti olla musta ja toisen valkoinen, mutta idea ei oikein toiminut käytännössä. Räpläsin värejä moneen kertaan uusiksi, kunnes lopulta oli pakko valita “helppo” reitti varjostuksen vuoksi, ja lopputuloksesta tuli harmaa – muille sävyille ei oikein ole sopivia liukuja olemassa.
edit: Arvaamatonta on yleisö… Kuvat peräti 4. ja 7.
Ever wondered how the chess game at the end of Triton’s old MS-DOS demo Crystal Dream 2 goes? If yes, I’m here to help! Can’t say for sure if the chessboard colors and orientation are right, but assuming they’re correct, here’s my best bet:
Black wins.
White has a losing position, with a rook against a queen and a piece down. The only hope of winning or even drawing is lost on the first move, when black captures the passed pawn with the knight and forks the rooks at the same time. White tries to pin the knight in front of the queen to save the other rook, but an in-between check breaks the pin. After losing the rook for a knight White’s position is hopeless, and he/she just aimlessly walks around with the king to avoid constant checks, until checkmated.
Tuoreessa Ryzen 7 2700 -kokoonpanossani oli hieman ärsyttävä ongelma, sillä Crucial Ballistix Sportit eivät kulkeneet nimellisnopeudellaan 3000 MHz, vaan jouduin alikellottamaan ne 2800 asti, että kone pysyi vakaana. Asialla ei ehkä ollut mitään merkitystä käytännössä, mutta ärsyttäähän moinen OCD-tapausta. Ostin siis tilalle hyvien aiempien kokemusten perusteella Kingstonia, HyperX Predatorit. Vaan eivätpä toimineet nekään täyttä faartia, 3200 MHz, vaan sain venytettyä ne ainoastaan 2933 megahertsiin.
Googletusta, nopeuden virittelyä ja jopa emolevyn manuaalin lukemista (mikä kertoo jo hiukan epätoivosta), kunnes löytyi pikku tärppi. Näemmä on niin, etteivät Asus TUF Gaming B450M Plussan muistipaikat olekaan keskenään tasa-arvoisia! Olin toki laittanut kalikat (2×8 Gt) asiallisesti joka toiseen eli samanvärisiin slotteihin, mutta mustiin enkä harmaisiin, kuten manuskassa käskettiin. Revitäänpä kammat siis vielä kerran irti ja katso: täysi nopeus tulee heittämällä suoraan DOCP:n asetuksilla ilman eri vaivaa. Mitään nopeuseroa en toki entiseen käytännössä huomaa, mutta ainakin voin unohtaa tämän kuprun 🙂
Ryzen Memory Slots – Not Quite the Same
A short English summary for the Google-using people who are struggling with the same issue: my 3000 MHz Crucial memory modules (2×8 GB) didn’t want to run at their nominal speed on the Asus TUF Gaming B450M Plus. Changing to 3200 MHz HyperX Predators improved the situation a bit, but not completely. It turns out you need to use the gray memory slots instead of the black ones to make things run smoothly (as per the manual…). After swapping the RAM to its correct place DOCP detected the settings a-ok and everything just works.
Tykästyin aikanaan monen muun tavoin langalliseen Applen pikkunäppikseen, joka on edelleen mielestäni paras firman koskaan tekemä erillinen näppäimistö. Valitettavasti A1242:n aika jäi lyhyeksi, kun se korvattiin langattomalla versiolla, joka on monessa suhteessa huonompi teelmä: pattereita kuluu, USB-portteja ei ole, ja kaupan päälle saa normaalit BT-ongelmoinnit parituksineen ja lägeineen. Olin etsinyt jo pitkään korvaavaa tuotetta siltä varalta, että omat varastot lopullisesti ehtyvät, mutta mitään kovin lupaavaa ei ollut vastaan tullut, etenkään normaalilla enterillä ja Suomi/Ruotsi-asettelulla.
Lupaavien arvioiden perusteella ostin lopulta Penclic Mini Keyboard C3:n, joka on muotoilunsa ja kokonsa perusteella läheistä sukua Applelle. Parannuksena omppulautaan verrattuna USB-portteja on kolme, delete erillisenä nappina, ja näin PC-käyttäjälle leiska muutenkin se tavanomaisempi – Mäkkärimoodi löytyy sitä tarvitseville. Värivaihtoehdoista valitsin neutraalin tummanharmaan, jossa erikoisimpana yksityiskohtana silmään pistää turkoosi enter-nappi. 80 euron hinta oli hieman suolainen, mutta toisaalta näppiksessä säästetty raha on yleensä väärässä paikassa säästämistä, jos huono ergonomia aiheuttaa tuskastumista.
Lauta (väliaikaisessa) käyttöpaikassaan.
Erillisiä medianappeja ym. krumeluureja ei ole, vaan lisätoiminnot saa läppärien tapaan Fn-napin takaa. Ei siis mitään uutta tällä rintamalla. Windows-näppäin on korvattu Penclicin logolla, joten sitäkään ei tarvi piilottaa teippaamalla 🙂 Pikku ärsytyksenä Ctrl ja Fn ovat toisin päin kuin Macissa, joten virhepainalluksia saattaa sattua. Omien mieltymysteni mukaisesti Fn saisi olla pikemminkin vasemmalla, koska silloin useammin tarvittavaa controlia on helpompi painaa, mutta tottumuskysymyshän tämä.
Päivän yrittelyn jälkeen kahdeksan kympin lelu siirtyi kuitenkin perheessä eteenpäin kuopukselle, joka pääsi sitä myöten eroon karseasta Deltacon halpiksesta. Näppäintuntuma ei vaan miellyttänyt itseäni riittävästi, ja palautin käyttöön Applen näppiksen. Virhelyöntejä tuli liikaa, yleisfiilis oli jotenkin muovinen, ja pelaaminenkin hiukan kankeampaa kuin vanhalla, etenkin nuolinäppäinten vuoksi. Penclic on parisen senttiä syvempi kuin Apple, mikä toi pikkiriikkisen lisää tilanahtautta pöydälle. Lisäksi kallistuskulma on liian matala, mikä oli sentään helposti korjattavissa asentamalla korkeammat kumijalat taakse. Eipä ollut tästä tuotteesta A1242:n korvaajaksi vielä, vaikka lähelle pääsikin.
