Näin koronakevään jälkeen on ihan hyvä hieman reflektoida, miten etäkoulusta selvittiin ja miksi. Oma kakkosluokkalainen oli siis tämän kevään lähinnä kotosalla, kuten olin itsekin. Aika moni on sitä mieltä, että etäkoulu on lasten suhteen eriarvoistavaa, ja samaan lopputulemaan päädyin kevään kuluessa nopeasti itsekin:
Vanhempien läsnäolo kotona – kaikkihan eivät suinkaan etätöihin voineet jäädä – on eräs merkittävimmistä tekijöistä, sillä etenkään näin pieniltä ei voi vielä odottaa kovin suurta omatoimisuutta. Ja vaikka vanhempi tai kaksi kotona olisikin, on heidän kyvykkyydessään ja halukkuudessaan auttaa koululaista epäilemättä isoja eroja.
Etäkouluun tarvitaan pelit ja vehkeet. Näin geekkiperheessä tämä ei toki ollut ongelma 🙂 Poitsunkin luokalla jotkut yrittivät tehdä kouluhommia kännykkää tai tablettia käyttämällä, mikä menee etenkin kirjoitustehtävien kohdalla nysväilyksi. Vaikka tietokone olisikin käytössä, niin sen käyttöaika voi olla jaettu sisarusten tai vanhempien kanssa. Omalta koululta oli lainattavissa läppäreitä, mutten tiedä, kuinka paljon tai mikä oli tilanne muualla.
Opettajien digitaidoissa on suuria eroja. Meillä tilanne oli onnekas nuoren progressiivisen open johdosta, siinä missä vanhan polven edustajilla on voinut hyvin olla suuria ongelmia järjestelmien käytössä sekä oppimateriaalin jakamisessa/tuottamisessa verkkoon. Päivittäinen nettikokous vaikutti hyvältä idealta, joka palveli niin sosiaalisia kuin käytännöllisiäkin tarpeita.
Lasten persoonan ja oppimistyylin erot korostuvat etänä. Joillekin saattoi olla helpotus, kun ei tarvitse mennä kouluun, siinä missä toiset olivat yksinäisiä kaverien puutteessa. Lähiopetuksesta riippuvaisien koululaisten oppiminen on puolestaan ollut vaikeampaa kuin niiden, jotka opettelevat asioita muutenkin omin päin.
Näin postuumisti tuntuu siltä, että poikkeustilanteesta selvittiin meidän kohdallamme ihan kunnialla. Monet asiat sattuivat onnekkaasti kohdilleen: pystyin itse olemaan etätöissä (työtehoni toki romahti koululaista ohjatessa ja tilanne aiheutti ylimääräistä stressiä), poitsulla oli tietokone koko ajan käytössä, opettaja hallitsi digitaidot, eikä viikkojen varrella juuri ilmennyt oppimis- tai asenneongelmia. Kaikkien kohdalla näin tuskin oli, joten toivon mukaan syksyllä etäkouluun ei tarvi jälleen lähteä.
Jokainen minut paremmin tunteva tietänee, että sydämeni sykkii Applen langallisille pikkunäppiksille (A1242), joita myytiin 2009–2010 erikseen ja iMacien mukana. Pidempään myyty langaton malli, “Wireless”, on tuntumaltaan ja kooltaan vastaava, mutta syö paristoja kovaa kyytiä, minkä lisäksi mukana saa tietysti Bluetoothin ongelmat. Aikakauden iso versio (A1243) on sekin kelpo tuote ja helpompi hankittava, mutta kooltaan jo melkoinen skeitti pienempään tottuneelle. Läppäreissä oli niin ikään pitkään samanlaisia chiclet-näppiksiä, ennen kuin ne totaalisesti pilattiin 2016.
A1242 on kestävä, mutta silti näppäimistö, joten sekin saattaa ruveta prenkkaamaan pidemmän päälle. Itselläni ei ole yhtään vielä kokonaan levinnyt, mutta annoin jo poitsulle eteenpäin ensimmäiseni, kun joidenkin nappien tuntuma alkoi mennä kulahtaneen puolelle. Jemmassa on vielä kolme, joten eiköhän perhe pysy näppiksissä jokusen vuoden – ja jos nurkissa on näitä joutilaana, niin voin tarjota ihan rahaa 🙂
Näppäinten tekstit ovat maalattuja, joten vuosien takomisen jälkeen kirjaimet alkavat häipyä useimmin taotuista napeista (A, S, E) pois. Hieman erikoisempi ilmiö on se, kuinka nappeihin kuluu kynsistä kuoppia. Tämä “vika” on lähinnä esteettinen, ja jos se liikaa rasittaa, niin vastaavasta tuotteesta voi napsia näppäinhattuja tilalle. Itse hankin juuri varaosiksi langattoman version, joilla ei ole yhtä paljon tunne- eikä käyttöarvoa. Oikeampi ongelma on se, kuinka A1242 kerää sisuksiinsa erilaista sontaa pölystä pullanmuruihin, mitä myötä tuntuma ja toimivuus saattavat heiketä.
Puhdistamista varten näppäinhatut pitää närppiä irti, mikä on sinänsä helppoa, mutta pitää tehdä oikein. Väärästä reunasta kammettaessa hentoinen saksimekanismi kun saattaa tärvääntyä. Nyrkkisääntönä on, että kirjaimet lähtevät irti yläreunasta ja pikkunapit vasemmalta – ihan 100 % en voi tämän luvata pitävän paikkaansa, ja erikoisnapit kuten mutkikas välilyönti ovat joka tapauksessa hiukan oma lukunsa. Näppäinhatun alta paljastuu kaksiosainen saksisysteemi, jonka saa irti samasta päästä kuin näppäintä kammettiin. Jos ei lähde kohtuudella kampeamalla, niin sakset voi irrottaa toisistaan nivelen kohdalta. Takaisin hattu menee helposti juuri toisin päin, eli ensin ala- tai oikea reuna paikalleen ja sitten painetaan keskeltä.
Saksimekanismin korjailu on jokseenkin toivotonta puuhaa, sillä muovi on ohutta ja yksityiskohdat kovin pieniä; kannattaa vaihtaa toisesta näppiksestä tai eBayn varaosasta koko härpätin kerralla. Läppäreissä pitää huomioida lisäksi se, että mekanismeja on ehtinyt olla useampia erilaisia. Viimeinen hajoava ja itse huollettavissa oleva osa on keskellä sijaitseva kuppimainen silikoninänni, joka saattaa vuosien varrella irrota liimauksestaan ja lähteä kävelemään väärään paikkaan. Luulin niiden olevan kiinteitä, mutta ehei. Liimasin yhden pikaliimalla takaisin paikalleen, mutta en osaa sanoa ratkaisun kestävyydestä: varaosan voi jälleen nypätä jämänäbäristä tai ostaa eBayltä.
Jos pohjimmaisena oleva näppäinkalvo (membrane) vaurioituu, niin kintaat voi lyödä suosiolla tiskiin: pohja on tukevasti liimattu kiinni koko matkalta – onhan noitakin joku aukonut, mutten ole vakuuttunut homman järkevyydestä. Ohuehkon johdon rispaantuminen on hieman huolettanut, etenkin kun tuntee laturien ja iPhonejen johtojen heikkouden, mutta toistaiseksi moista ei ole tapahtunut, sillä pöydällä hankausta ja vääntelyä on onneksi vähän.
Asianomaiset osat ja hieman röhnää.
PS. Jos langatonta mallia ei käytä pitkään aikaan, kannattaa paristot ottaa pois. Ensinnäkin ne kuluvat itsekseen, minkä lisäksi voin kokemuksesta kertoa, että vuotaneiden paristojen pihalle repiminen ei ole yhtään hauskaa puuhaa. Vuodon sattuessa kannattaa ottaa muovinen luukku pois keskeltä ja yrittää törkkiä pattereita pois sieltä kautta.
Vammala Party – jolla on taas kotisivutkin – saapui vääjäämättä, mutta koronatilanteen vuoksi osallistuminen oli tällä kertaa mahdollista myös streamin välityksellä. Entryjä tuli taas tehtyä muutamaan kompoon enemmän ja vähemmän onnistuneesti: hutaistut tuplainvideot menestyivät mainiosti, samoin kuin satunnainen kännykkäkuva, siinä missä omalaatuinen Processing-demo ja teknisesti edistynyt petskari jäivät kompon hännille. Levykkeenheitossa jäin niukasti toiseksi, mikä kertonee ainakin vuodesta toiseen tasaisesta tuloskunnosta 🙂
Jo jonkun aikaa jatkunut “edullinen hyvä matkakajari” -missioni sai taas jatkoa, kun Prismasta lähti mukaan noin 50 egellä SonySRS-XB12. Aiempia yrityksiä ovat olleet:
Remingtonin nimissä myyty vanha purkki, jonka bongasin ilmaiseksi kierrätyshyllystä. Lelu mikä lelu, mutta useimmat läppäriäänet niukasti voittaa.
JBL Go – näppärän kokoinen ja kirkasääninen pikku laatikko, mutta kaipasin vähän bassopäätäkin.
JBL Charge 2+ tarjosi juurikin sitä, hieman kumeassa muodossa ja liikaakin. Häiriöaltis latauksesta tämäkin (ei voi ladata ja toistaa samasta koneesta), mutta pahin ongelma olivat kuitenkin sumeat diskantit.
Rockbox Brick, joka on “ihan okei” etenkin akkukestonsa puolesta. Suurimpana ärsytyksenä taipumus ottaa häiriötä niin BT:stä kuin latauksestakin.
Kovin pitkällistä kokeilua en ole vielä Sonylle ehtinyt suorittaa, mutta vaikuttaa toistaiseksi lupaavalta: bassoa löytyy sen verran kuin voi kohtuudella odottaa (pöytä tärisee!) ja eri äänialueet toistuvat selkeästi. Ylemmät keskiäänet puskevat hiukan läpi, mutta korostus saattaa käytössä pidemmän päälle toki tasaantua. Pientä purkkimaisuutta ei oikein voi välttää tässä kokoluokassa, mutta kovallakaan vololla ääni ei intoudu juuri säröytymään.
Sony lupailee kajarille 16 tunnin akkukestoa, mitä en ehtinyt vielä todentaa. Pönttö on hyvin tukevan oloinen ja kestänee siten kohtuullista murjomista reissussa, mistä tietysti plussaa. Nappeja painellessa ei tarvi arvailla, kiitos kohokuvioiden ja kytkinten. Purkissa on mikki puheluja varten ja kaksi SRS:ää voi ketjuttaa, jos haluaa stereoääntä ja lisää ytyä toistoon – näitä en tullut kokeilleeksi, eikä kännykkäkäyttö muutenkaan ole omista käyttökohteistani tärkein. Lopputulema on toistaiseksi kaikkiaan positiivinen, mutta lisäilen alle, jos jotain kökköä ilmenee.
Tukeva pöydäntäristin.
edit: ääni riippuu paljolti siitä, mihin kajari on sijoitettu, kuten näissä on usein tapana. Turhan lähellä ylöspäin sojottava diskantti osoittaa suoraan korvaan, joten pitäisin purnukkaa vähän kauempana. Alaspäin osoittavaa bassoa voi muokata halutessaan korottamalla kajaria tai laittamalla sen pehmeälle alustalle.
edit2: ärsyttävänä detskuna Bluetooth-ledi vilkkuu koko ajan, jos purkkia ei ole yhdistetty, vaikka kuluttaja haluaisikin kuunnella musaa kaapelilla. Saahan sen teipattua tai käännettyä pois päin, mutta hölmöä silti.Satunnaiseen kännyyn yhdistäminenkin lopettaa vilkunnan toki.
Puukkojunkkarielokuvat ovat jonkun sortin täkäläinen vastine länkkäreille, ja onpa lajityypille jopa oma nimensä, vaikka todellisuudessa leffoja on tehty vain muutama. Määritelmällisesti ollaan siis Etelä-Pohjanmaalla ja eletään rauhatonta 1800-lukua. “Aidoiksi” junkkarileffoiksi voi laskea ainakin seuraavat:
Pohjalaisia (1925 ja 1936). Näytelmään pohjautuen on tehty kaksikin eri elokuvaa. Mulkku vallesmanni ei ymmärrä kansanluonnetta, vaan yrittää pompotella jäykkäniskaisia häjyjä ja isäntiä. Huonostihan siinä käy! Kunnioituksen ansaitsee lopulta kuitenkin vain väkivallalla, kunhan se ei tule valtiovallan taholta.
Härmästä poikia kymmenen (1950). Tauno Palon tähdittämä leffa lienee “genrensä” tunnetuin. Isoo-Antti (shown varastava Palo), Rannanjärvi ja sekalaiset pikkunilkit rehvastelevat ja tappelevat – kuitenkin jokseenkin kunniallisesti. Vallesmanni on selvästi edellistä tolkumpi hahmo, mutta lopulta juipit lähetetään virrenveisuun saattelemana hilut kintuissa poseen.
Lakeuksien lukko (1951). Tässä ei hirveästi junkkarointia edes nähdä, lukuun ottamatta yhtä irrallista tappelukohtausta, mutta pohjalaasta mullittelua riittää senkin edestä, kun naapurit eivät tule toimeen.
Häjyt (1978). Kaksiosainen televisioelokuva löytyi sen verran myöhään, etten sitä ehtinyt tätä katsausta varten edes vielä katsoa. Pläjäys löytyy Areenasta vapaasti katsottavaksi. Pikavilkaisulla meno näyttää jokseenkin realistiselta ja vähäeleiseltä – mieleen tuli oitis Rautatie (1973) samalta vuosikymmeneltä.
Härmä (2012). Joukon selvästi tuorein tulokas on sekoitus sukudraamaa, kungfua ja länkkäreitä. Tällä kertaa oikein väreissä! Huomattavasti edeltäjiään väkivaltaisempi, polveileva rähinöinti venähtää hieman pitkän puolelle, mutta näyttelijäsuoritukset kannattelevat.
Post-puukkojunkkarileffoista pitää mainita vielä tietysti Häjyt (1999), jossa rötöstellään nykypäivän Pohjanmaalla, sekä Antti Tuurin kirjaan perustuva kännikarkelo Pohjanmaa (1982). Vaikka aika onkin eri, on historiasta ammennettu ylpeyttä, väkivaltaa, ryyppäämistä ja ongelmia virkavallan kanssa. Läheltä liippaa myös tositapahtumiin perustuva Mosku – lajinsa viimeinen (2003), vaikka sijoittuukin Lappiin.
Pohjalaisia
Härmästä poikia kymmenen
Lakeuksien lukko
Härmä
edit: ’78 Häjyt on nyt lähemmässä tarkastelussa mielenkiintoinen, revisionistinen tapaus. Poissa ovat Jussi-paidat sekä kansanlaulut, ja alituiseen varastelevat häjyt ovat muutenkin kohtuullisen vanhoja kässyjä muiden elokuvien nuorukaisiin verrattuina.
Jokseenkin pitkän ja tuskallisen väännön jälkeen WiderScreenin erikoisnumero Home Computer Cultures and Society Before the Internet Age (2–3/2020) on julkaistu. Olin numerossa Gleb J. Albertin ja Julia Erdoganin kanssa vierailevana toimittajana, mihin sisältyi monenlaista asiaankuuluvaa toimitustyötä artikkelien korjailusta vertaisarvioijien etsimiseen. Artikkelit ovat laajennettuja versioita Sveitsissä pidetyn konferenssin esityksistä, joten jossain mielessä kyseessä on samalla konferenssijulkaisu. Mukana on paljon mielenkiintoista luettavaa niin BBS-kulttuurista, piratismista kuin demoskenestäkin: sisällön puolesta aika samaa tavaraa kuin vuoden 2014 Hacking Europe -kirjassa.
Yrittelin helmikuussa ensimmäistä kertaa pikashakkia Lichessissä, ja kankea alku tuntui todistavan sen, mitä olin jo odottanutkin: ei ole minun lajini. Sitkeä yrittely on kuitenkin parantanut vahvuuslukua tuhannen pisteen pohjamudista 1400:n pintaan, eikä aikapulakaan ole enää yhtä krooninen kuin ensi metreillä. Ilmeinen syy pitkien pelien vaihtamisessa pikashakkiin (blitziin/blixtiin) on ainakin siinä, ettei peleille tarvi varata kokonaista tuntia aikaa, mutta onhan adrenaliininhuuruisessa kamppailussa kellon tikittäessä kieltämättä muutenkin omaa viehätystään.
Aikavaihtoehtoja on tarjolla monenlaisia, esim. 3+0, 3+2, 5+0 ja 5+3. Näistä olen selvästi eniten pelannut 3+2:ta, sillä se on myös oikeiden kilpailujen yleisin pelimuoto nykyään digikellojen aikana – takavuosien kampiaivoilla siirtobonusta ei tietenkään ollut, jolloin 5+0 oli se tavallisin. Itse pidän inkrementistä, koska niskan päälle päässyt pelaaja ei häviä ajalla siksi, ettei ehtinyt paketoida yksinkertaista mattikuviota. Tietokoneella pelaaminen on jonkun verran armeliaampaa kuin laudalla, kun napit eivät kaatuile ja siirtoja voi kiireessä tykittää menemään jopa selvästi alle sekunnissa, mikä ei tosimaailmassa onnistuisi mitenkään.
Pikapeleissä on dramatiikkaa, ja moni voitetulta tai hävityltä näyttävä asema on kääntynyt aikapulassa sählätessä päälaelleen. Liian aikaisessa luovuttamisessa ei ole siis järkeä. En ole kovin vakuuttunut siitä, kehittääkö blitzin takominen pidemmissä peleissä tarpeellisia taitoja, mutta ainakin erilaisia avauksia ja niiden tavallisimpia jatkoja on tullut toistettua paljon. Hienostuneet pitkän tähtäimen strategiset hyödyt saa ainakin tällä tasolla vielä unohtaa, joten yrittelen häpeilemättä kaikenlaisia jekkuja, jotka toisinaan jopa toimivat: venäläisen pelin tuttuun avausansaan ei moni ole enää langennut, mutta Englund-gambiitin komplikaatioista ei ihan jokainen selviä. Vastaavasti kompuroin itse edelleen kuningasgambiittia vastaan.
Virheitä tulee edelleen paljon, enkä oikein tiedä, miten niitä voisi huomattavasti vähentääkään – ehkäpä tämän ikäisen aivot eivät enää mukaudu kovin nopeasti. Vertailukohtana 8-vuotiaan poitsuni vahvuusluku on tällä hetkellä 1563, ja jään yleensä auttamatta jalkoihin laudalla pelatessa. Jatketaan silti harjoituksia ja katsotaan, voiko keski-ikäinenkin vielä kehittyä 🙂
Tänään tuli virallinen varmuus sille, että demoskene on hyväksytty kansallisen elävän perinnön luetteloon, jota ylläpitää Unescon täkäläinen edustaja eli Museovirasto. Itse en ollut mikään hankkeen puuhamies, mutta kirjoitin suurimman osan hakemuksen tekstistä, otin ruutukaappaukset ja hankinpa vielä melkein kaikki yhdistyksetkin tukijoiksi – alkujaan piti toki olla vain vähän auttelemassa 🙂 Asiaan liittyviä linkkejä:
Suomen hakemus oli osa laajempaa Art of Coding -hanketta, jonka tavoitteena on saada demoskene tunnustettua Unescon aineettomaksi kulttuuriperinnöksi. Seuraavaksi odotellaan muiden maiden hakemusten etenemistä. Tällä hetkellä Saksan hakemus on käsittelyssä ja ainakin parissa muussa maassa aktiivisuutta, mutta ensimmäinen läpi mennyt näyttää olleen pieni, mutta sisukas Suomi. Demoskene oli samalla ensimmäinen digitaalisen kulttuurin muoto, joka pääsi suomalaiseen luetteloon.
