After some recent updates it seems my old compositor toggle script may not work on all setups – for example two of mine. Marco doesn’t react to the compositor setting change or even the graphical Window Settings preference. Need to do things a bit more complicated way then:
#!/bin/sh
case $1 in
on)
gsettings set org.mate.Marco.general compositing-manager true
gsettings set com.linuxmint.desktop mate-window-manager marco-composite
marco --replace &
nvidia-settings --assign CurrentMetaMode="nvidia-auto-select +0+0 { ForceCompositionPipeline=On }"
;;
off)
gsettings set org.mate.Marco.general compositing-manager false
gsettings set com.linuxmint.desktop mate-window-manager marco
marco --replace &
nvidia-settings --assign CurrentMetaMode="nvidia-auto-select +0+0 { ForceCompositionPipeline=Off }"
;;
esac
Again, call it something like compositor.sh, copy it to /usr/local/bin and chmod a+x compositor.sh as root. The parameters on and off will toggle the compositing.
As a sidenote, the compositor started getting stuck in several situations on my main machine: turning the screen off and on would make the GUI get stuck, and likewise for display sleep. Updating to a newer driver version (455.23.04) seems to have remedied the situation.
Hankin Acer C710 -Chromebookin muistaakseni 2013 ja se palveli kohtuullisen hyvin kevyessä käytössä jokusen vuoden. Isona plussana mallissa olivat kohtuullisen täysi näppis (myöhempiä karsittiin), vaihdettavat muistit ja normaali 2,5″ kiintolevy, joka oli helppo vaihtaa SSD:hen. Kehittäjämoodi ja Crouton kohensivat kummasti elämänlaatua, kun Chrome OS:n rinnalle sai pyörimään Linux-softat, jotka täydensivät rajallista ohjelmavalkoimaa. Jossain vaiheessa totesin, ettei Chrome OS oikeastaan tehnyt mitään itselleni hyödyllistä, joten asentelin koneeseen SeaBIOSin ja normaalin Mintin, joka toimikin kelpo lailla lukuun ottamatta valmiustilaa.
Aika ajoi kuitenkin lopulta Chromebookin ohi, kun tehot alkoivat käydä riittämättömiksi ja akkukin hiljalleen lerpahti. Kone oli käytännössä joutilaana kaapissa muutaman vuoden, kunnes päätin entisöidä sen alkuperäiseen asuunsa: tarrat vek (tunnin kihnutus) ja Mintin tilalle takaisin Chrome OS. Jälkimmäinen tehtävä vaikutti lähes toivottomalta, koska olin joko tuhonnut tai hukannut järjestelmän palautusimagen, eikä laitetta periaatteessa palauteta ilman sitä luonnontilaan. Ohjeiden avulla sain kuitenkin firmiksen takaisin, sillä asennusskripti osasi ladata ja modifioida alkuperäisen tiedoston – ainakin C710:lle.
Ihan helposti palautus ei sittenkään tapahtunut, sillä käyttis palautetaan vielä erikseen ja siihen tarvittava työkalu ei toiminut Linuxilla. Googlaus auttoi jälleen ja sain tehtyä palautustikun onnistuneesti … paitsi että kaksi ensinnä kokeilemaani tikkua eivät toimineet syystä tai toisesta. Lopulta sentään Kingstonin vanha rähjäinen DataTraveler osoittautui toimivaksi.
Näin vanhat Chromebookit eivät ole enää päivitysten piirissä, vaikka rauta sinänsä ei olekaan juuri heikompaa kuin huonoimmissa uusissa ‘bookeissa. Chrome OS jää niin ollen versioon 65.x, joka ei valitettavasti riitä uusiin kiinnostaviin ominaisuuksiin, kuten Android- ja Linux-softien ajamiseen. Ikä painaa konetta muutenkin pahasti, joten se luultavasti pääsee jo viettämään eläkepäiviään kaapin nurkkaan ilman työvelvoitteita.
Hankinpa tuollaisenkin kalikan mielenkiinnosta ja kaiken varalta, kun 23 euron hinta ei päätä huimannut. Kiinnosti myös se, kuinka hyvin tai huonosti hän on tuettu Linuxissa. Siispä tärkein alta pois: toimii ihan hyvin. Mitään massiivista testailua en parin tunnin aikana ehtinyt tehdä, mutta ainakin videoiden, ämppärien ja pelien äänet toimivat kakomatta niin kuulokkeilla kuin kajarillakin. Luurini ovat 120-ohmiset, mikä on monille pikkulaitteille, kuten kännyköille liian paljon, mutta Creative jaksoi noitakin riittävästi puskea – kovin paljon kankeammalla kuormalla välttämättä ei.
Windowsille ja Mäkeille on softa, jolla voi säätää pulikan asetuksia, joista merkittävä olisi lähinnä kuulokkeiden impedanssin valinta (ajureita on sen puoleen parjattukin ja sekalaisiin ongelmiin on ehdotettu ratkaisuksi geneerisen USB-ääniajurin käyttöä). Oletuksena käytössä on äänekkäämpi moodi, mikä omille luureilleni hyvin sopikin, mutta joka voisi olla liikaa vaikkapa korvanapeille. Joissakin arvioissa on valitettu suhinasta, jota ainakaan omassa Plasterissani ei ilmennyt. Aivan täysiä pisteitä kalikka ei saa äänenlaadusta, sillä jotain pikku rohinoita hiljaisissa äänissä erotti jopa minun puukorvani; näyttökortti ja prosessori eivät sentään kuuluneet läpi. 3,5 mm ulostulon lisäksi mukana on samanlainen liitäntä mikrofonille, josta voin yksittäisen kokeilun perusteella sanoa lähinnä, että toimii: ääntä tallentuu.
Itselläni ei tälle ole juuri välitöntä käyttöä, mutta ei sellaisia tarvitse sentään väkisin keksiä: häiriöisen tai huonosti tuetun sisäisen äänipiirin korvaaja, mikkisisäänmeno laitteeseen, josta se puuttuu, tai pelastaja siihen kammottavaan hetkeen, kun läppärin hentoinen kuulokeliitin tärvääntyy. Kokonsa puolesta Play kulkee kätevästi mukana eikä vie pöydältä juuri tilaa. Liittimen ja Blasterin välissä oleva johdonpätkä helpottaa sijoittelua ja tarjoaa hieman turvaa USB-portille. Tähän hintaan ei ihan ihmeitä voi kuvitella saavansa, joten kunnollista USB-äänäriä halajavan kannattaa suosiolla pulittaa se muutama kymppi enemmän.
I’ve addressed VLC+screen blanking issues (screen blanks even if VLC should keep the screensaver off) before, but this time the old trick didn’t work. The “disable screensaver” setting was on as it is by default, but still the video started turning black after a while. After some googling it seems someone somewhere has broken VLC default settings and commented out the following line in the settings file, .config/vlc/vlcrc:
disable-screensaver=1
Removing the hash (#) sign seems to remedy the situation and the screen stays on as it should. Curiously, the setting is commented out on another computer too, but the blanking doesn’t kick in there. Curiously, saving the prefs from the GUI comments the line out again. I’ll get back to this if I find out anything.
VLC pimentää ruudun, vaikka “disable screensaver” on päällä asetuksista. Mitäs tämä on? Kyse voi olla tästä, mutta jos ei, niin kannattaa tsekata asetustiedosto .config/vlc/vlcrc ja poistaa risuaita seuraavalta riviltä:
disable-screensaver=1
Tämä ei taida olla valitettavasti kovin pysyvä ratkaisu, sillä asetusten tallentaminen käyttöliittymästä laittaa kommenttimerkin takaisin. Kerron, jos jotain uutta ilmenee.
Mockup of the issue / Havainnollistava kuva ongelmasta
Jälleen kerran tuli työn alle uusi läppäriprojekti, kun kierrosta poistuneesta Dell Latitude E7270:stä piti tekemän itselleni liikkuvaa työasemaa. Linux Minttiä koneeseen toki, mutta päätin saman tien päivittää tuoreimpaan eli versioon 20, josta ei ollut vielä muuten kokemusta. Muutaman päivän kokemusten jälkeen tunnustin tosiasiat, vedin koneen sileäksi ja asensin tilalle hyväksi todetun 19.3:n. Jaa että miksikö?
Javan JOGL ja sitä myötä Processingin rautakiihdytetty 2D sekä 3D eivät toimi.
Varmaankin edelliseen liittyen OpenGL-ohjelmien kanssa on vähän kaikenlaista muutakin epämääräistä pykimistä, kuten mustia ruutuja.
Viimeisimmän päivityksen myötä hajosi myös Steam, mikä oli aika lailla viimeinen pisara. Veikkaan näiden kyseisten kompurointien johtuvan epäonnisesta Mesan, X11:n tai kernelin versiosta, mutta motivaatio syvällisempään selvittelyyn puuttuu.
Chromium on heivattu paketinhallinnasta ja tilalle tuputetaan Firefoxia. Tämä ei ole sen tyylistä valinnanvapautta, jota Linux-käytöltäni haen.
Kaikenlaisia legacy-kirjastoja on niin ikään hävitetty pakettitarjonnasta, mikä on tavallaan ymmärrettävää, mutta samalla rikkoo väistämättä joidenkin vanhojen ohjelmien yhteensopivuuden.
Tahdon uskoa, että nämä ovat tuoreen version lastentauteja, jotka ajan oloon ainakin osittain ratkotaan (paitsi kenties ideologiselta haiskahtava Chromium-kupru, jonka sentään sai ohitettua PPA:n avulla). Juuri tällä hetkellä tilanne on kuitenkin se, että tarvitsen läppärin oikeaan käyttöön enkä lelutukseen, joten yritetäänpä uudestaan joskus toiste – eikä tuotantokoneella.
Just in case someone else is trying to google the same issue and does not find a solution. Chromium 85.0.4183.83 seems to be a rather bad update, as after returning from suspend the graphics are completely corrupted and the only “solution” is to restart the browser. The problem is not limited to Chromium only, but manifests itself with Chrome as well. Dunno if this is only Nvidia-related, but at least the driver version didn’t matter.
Here’s a solution that actually seems to work: start Chromium with the parameter –use-gl=desktop
Chromium 85.0.4183.83 -päivitys päätti ryhtyä sotkemaan grafiikkansa valmiustilasta palatessa. Sama koskee Chromea – en tiedä, onko ongelma vain Nvidiaan liittyvä, mutta ainakaan ajurin versiolla ei tunnu olevan merkitystä. Onneksi ratkaisukin löytyi: Chromiumin kun käynnistää parametrin –use-gl=desktop kera, niin tuntuu taas toimivan.
Melko vekkulin näköinen Facebook, muttei paljon naurattanut tänä aamuna.
edit: Found a better solution than the Vulkan trick!
edit2: Tried –use-cmd-decoder=validating instead. Didn’t work 🙁
edit3: This hack probably isn’t necessary any more. It was causing some performance issues anyway.
Pikaisesti ensimmäisiä kokemuksia GeForce NOW -palvelun toiminnasta Linuxilla. Lyhyesti ja ytimekkäästi: pientä säätöä vaatii, mutta toimii kyllä. Chrome OS -tuen myötä pelipalveluun ilmaantui samalla vähin äänin myös Linux-tuki, vaikkei sitä missään pahemmin mainostetakaan. Selaimena pitää olla tuoreehko Chrome – yhtä lailla toimi Chromium, joka laitetaan teeskentelemään Chrome OS:ää, mutta sen enempää virittelyä ei sitten tarvitakaan. Ohjeet esimerkiksi täällä. Kirjautuminen tarvitsee tunnarin (FB riittää sekin), minkä jälkeen silmien eteen aukenee tällainen näkymä:
Näkymä selaimessa
Ideahan on siis, että voit pelata omia pelejäsi Steamista, Epic Lames Storesta ym. Renderöinti tapahtuu siellä jossain Nvidian tehoveivillä ja netin yli streamataan videota, joten asiakaspäässä ei tarvita järin kummoista rautaa. Tuettuja pelejä onkin jo paljon, mutta omassa Steam-kirjastossani osumia oli silti harmillisen vähän; kokeiluun lähti Nex Machina, joka toimi ihan mukavasti, vaikka tällaiseen peliin verkon tuoma pikku lägi ei olekaan järin tervetullut.
Ilmaisella tunnarilla saa tunnin pelisessioita ja joutuu mahdollisesti jonottamaan, siinä missä 5,49€ kuussa sijoittamalla saa nopeammat aksut, pidemmät sessiot ja RTX-tuen. Tämän perusteella en ole vielä latomassa taaloja tiskiin, mutta katsotaan tilannetta pidemmän päälle. Saisihan tällä ainakin joitakin Windows-pelejä toimimaan, jos pakottava tarve olisi. Ihan tasainen GeForce NOW:n tie ei ole ollut, sillä keväällä osa mukana olleista julkaisijoista, Activision Blizzard ja 2K Games, lähtivät lätkimään palvelusta peleineen.
Päätös oli tehty jo viime viikolla, mutta sain vasta eilen virallisen vahvistuksen sille, että hakemukseni digitaalisen kulttuurin dosentuuriin Turun yliopistolle hyväksyttiin. Ihan tervetullut valopilkku tähän ryydyttävään koronavuoteen sekä samalla merkki akateemisesta aikuistumisesta loputtomalta tuntuneen jatko-opiskelu- ja postdoc-limbon jälkeen. Vaikka dosentin titteliä onkin vedetty lokaan yhtäällä pääministerien ja toisaalla “kohudosentin” toimesta, on sillä vielä ainakin asiaa tuntevien parissa positiivinen merkitys.
Mitä tästä sitten seuraa? Eipä välittömästi juuri mitään, sillä dosentuurin mukana ei tule automaattisesti sen enempää palkkaa kuin velvoitteitakaan. Muodollisesti dosentuuri pätevöittää joihinkin väitöskirjoihin liittyviin tehtäviin, kuten ohjaajana, esitarkastajana tai vastaväittäjänä toimimiseen (käytännöt vaihtelevat hieman eri paikoissa), ja muuta hyötyä siitä saattaa olla virantäytöissä ja arvioinneissa. Ulkomailla dosentti merkitsee usein jotain aivan muuta – kuten myös lisensiaatti – joten maailman turuilla joutunee taas selittelemään, mistä on kyse. Keskieurooppalaisten maiden habilitaatio on suunnilleen vastaava prosessi, mutta esimerkiksi Jenkkilässä moisia ei harrasteta.
Amanitan joka ainoa peli pitää ostaa ja pelata läpi. Piste. Viime aikoina putiikin tahti tuntuu hieman kiihtyneen, siinä missä takavuosina pelien välillä meni pari kolmekin vuotta. Edellinen pläjäys, Pilgrims, oli hieman erilainen kuin aiemmat point’n’clickit sekä lyhyt, mutta varsin onnistunut yhtä kaikki. Niin ikävä kuin tämä on sanoakin, klassinen Samorost-sarja on toivottavasti jätetty hyllylle, kun se tuntui hieman kangistuneen jo kaavoihinsa. Tällä kertaa pelutukseen päätyi tuore Creaks.
Tyypillinen näkymä
Pelistä ei ole ainakaan vielä Linux-versiota, mutta Steam+Proton oli jälleen ystävä, ja kaikki toimi suorilta ilman mitään merkittäviä kupruja. Harvakseltaan putosi jokunen frame välistä, mutta paha sanoa, oliko kyse pelistä itsestään, koneeni asetuksista vai Protonista. Rahaa Creaksista pyydetään 20 euroa, mikä ei ole tällaisesta seikkailusta ihan vähän – epäilemättä peli nähdään jossain bundlessa ja tarjouksessa ennemmin tai myöhemmin.
Toinen tyypillinen näkymä
Aiemmista Amanitoista Creaks poikkeaa etenkin kontrolliensa osalta: point’n’click on ollut firman leipälaji, mutta tässäpä ohjaus tapahtuukin näppäimistön tai peliohjaimen voimin. Syynä tähän valintaan ovat todennäköisimmin lukuisat konsoliporttaukset. Creaks on muutenkin toiminnallisempi kuin aiemmat teokset, ja erikoisuutena pelissä on jopa mahdollista kuolla(!) toisin kuin ennen. Grafiikat ja musiikit ovat tuttua taattua laatua, joskin hieman synkempiä. Monin paikoin tuli tunne, että pelaisi piirroselokuvaa.
Musikaalinen minipeli
Hyvin suunniteltuja puzzleja riittää moneksi tunniksi (itse sain sekoamaan peräti kahdeksan tuntia kaikkine sivupolkuineen ja animaatioineen), ja vaikeustaso on yleisesti ottaen hyvin kohdillaan. Välillä menee hieman mekanistisen tahkoamisen puolelle, mutta melkein joka ruudussa on joku nokkela koukku. Lisää ajankulua tarjoavat lukuisat pikku minipelit, joilla ei ilmeisesti ole mitään merkitystä itse juonen kannalta. Seinissä on myös animoituja maalauksia niin ikään viihteeksi. Minipelien läpipeluusta ja taulujen löytämisestä saa Steamiinsa ainakin saavutuksia.
Creaksin udelleenpeluuarvo lienee kohtullisen pieni, kuten tällaisilla peleillä tuppaa olemaan. Eiköhän tuonkin äärelle tule joskus palattua vaikkapa puuttuvia tauluja etsimään, mutta jo kerran ratkaistut pulmat eivät toki ole kovin kiinnostavia. Kyllä tätä taas kelpasi hakata, joten antaa tulla lisää vaan – luottokortti on alati valmiina!
edit: Nvidian ja työpöydän kompositorit vek, niin framerate pehmenee oleellisesti.
Hieman nostalgianhuuruisten lasien katselin juuri läpi kaikki neljä kautta Kyllä Jeeves hoitaa -sarjaa (Jeeves & Wooster, 1990–1993), jota täälläkin esitettiin valtakunnanverkossa 90-luvulla. Etenkin Hugh Laurie on syöpynyt niin pysyvästi mieleen hömelönä yläluokkaisena tyhjäntoimittaja Bertie Woosterina, että myöhemmistäkin rooleista muistuu oitis Bertie mieleen. Alun perin hahmot seikkailivat P. G. Wodehousen kirjoissa – käsis ei useinkaan seuraa kirjoja orjallisesti, vaan juonenpätkiä on poimittu sieltä täältä.
Tapahtumat sijoittuvat maailmansotien väliin jatsahtavalle 20-luvulle tai 30-luvun alkuun. Muistan sarjan olleen todella hauska ysärillä ja olihan se sitä vieläkin, mutta tämänkertaisen nopean katselurytmin vuoksi toisteisuus tuli paljon selvemmin esille. Melkein joka jakso on enemmän ja vähemmän keitelty kasaan samoista aineista: Bertie meinaa joutua epämieluisiin naimisiin, despoottitädit pompottavat, mustasukkainen kilpakosija uhkailee, morseinten isät jurottavat, joku tavara pitää varastaa takaisin, vanha koulukaveri on epäonnisesti rakastunut, ja lopulta tietenkin kaikkivoipa Jeeves sortteeraa koko sekasotkun nokkelalla juonittelulla.
Jotkut värikkään hahmokaartin edustajat näyttäytyvät vain pikaisesti, siinä missä toiset ovat pysyvämpää laatua: esimerkiksi kömpelö Stinker, nyhverö Gussie, ahmatti Tuppy, rakastuvainen Bingo, pomottava Stiffy ja höperö Madeleine nähdään useissa jaksoissa. Etenkin miekkoset ovat joutilasta, hieman puupäistä sakkia, siinä missä naisten joukossa nähdään lukuisia pirttihirmuja. Kepeää yhteiskuntakritiikkiäkin tässä voisi nähdä, samoin kuin sarjan pikkuhitlerissä, Spodessa, joka on aikanaan ollut hyvinkin ajankohtainen parodia (ja on jälleen).
Enkkulasta tilaamani ITV:n julkaisun piti oleman “digitally restored”, mutta aika möhmöistä laatu oli yhtä kaikki – kuvasuhde tietysti telkkariin sopiva 4:3. Seuraava katselukerta lienee taas siellä 30 vuoden päässä, ja nyt lähtee työn alle puolestaan Merilinjan kolmas kausi.
