3D-länkkäreitä ei ole tehty paljoa ja niiden vähienkin saatavuus on surkean heikkoa – 2D-versioita samoista leffoista toki löytää helpostikin. Tunnetuin pläjäys lienee Wäynän tähdittämä Hondo (1953), jonka lisäksi ainakin André De Toth ohjasi Randolph Scott -leffat The Stranger Wore a Gun (1953) ja The Bounty Hunter (1954). Nämä kaikki osuvat sinne fiftarin 3D-aallon ytimeen.
Terppa sai hankittua käsiinsä 3D-DVD:nä julkaistun spagettipätkän Comin’ at Ya! (1981), jota voi pitää melkoisena harvinaisuutena, koska kotikatsomoihin ei stereoskooppisia länkkäreitä ole koskaan juuri myyty. Pääosiin värvättiin ihan nimiä, Tony Anthony sekä Victoria Abril, ja kuvaushommat hoidettiin monen muun italowesternin tapaan Espanjan Almeríassa.
En oikein tiedä, kuinka “standardi” formaatti 3D-DVD on ja millaiset laitteet tarkalleen vaadittaisiin sen suoraan katsomiseen. Sopiva soitin, telkkari ja sulkijalasit varmaankin olisivat tarpeen, mutta sellaisia ei taloudesta – eikä varmaan kovin monesta muustakaan taloudesta – löydy, joten piti keksiä jokin muu katselukeino. Vasemman ja oikean silmän kuva on tallennettu vuororiveille, joten sinältään elokuva näyttää melkoiselta viivasössöltä:
Vaude, kolmedeetä!
Ei hyvä. Video on tallennettu 720×480-resolla, joten yhdelle silmälle jää 720×240 pikseliä, josta voi vielä vähentää yllä näkyvät mustat reunukset, jolloin todellista kuvaa jää enää jäljelle silmää kohti noin 720×160. Ei liene siis suuri yllätys, että laatu on varsin möhmöä. Ensimmäisenä askeleena oli dumpata yksittäiset framet png-tiedostoiksi, jonka jälkeen oma Processing-koodinpätkä erotteli vasemman ja oikean silmän viivat erillisiksi kuvapareikseen.
Köyhän miehen helppona ratkaisuna olisi sinipunalaseilla katseltava anaglyfistereo, jollaisen tekaisinkin kokeeksi. “Hieman” ankeaksi menee mustavalkoisena, joten en ruvennut katsomaan filkkaa siinä muodossaan, vaikka sopivia laseja olikin plakkarissa. Ainakin sain tuolla kokeilulla varmistettua, että stereokuvassa on mitään järkeä. Järkevämpi muoto on kuitenkin laittaa vasen ja oikea kuva vierekkäin (side-by-side stereo), jota voisi tiirailla vaikkapa VR-silmikkonäytöllä, kuten HTC Vivellä tai Oculus Riftillä.
Pankkiryöstö (vasen) ja pankkiryöstö (oikea).
VR-härpättimiäkään ei meiltä löydy, joten projekti jäi hyllylle siihen asti, kunnes Terppa bongasi kirppikseltä halvan VR Shineconin, johon voi sovitella kännykän sisään. Viime kädessä laite on lähinnä hiukan tuotteistettu Google Cardboard. Oma tuore puhelimeni on liian iso suoraan käytettäväksi, joten edessä oli vielä yksi tappelu ffmpegin kanssa, kun videoon piti lisätä sivuille surureunaa kuvan kaventamiseksi. Nämä lukuisat konversiokierrokset eivät jo valmiiksi rupuista kuvanlaatua juuri parantaneet.
I’ve seen things you people wouldn’t believe.
Kaiken tämän vääntämisen jälkeen – hieman yllättäin – homma jopa toimii. Koko leffaa en ole vielä ehtinyt katsoa, mutta sieltä täältä poimituissa pätkissä syvyysefekti pelittää kohtuullisen hyvin, vaikkakaan ei ihan aina (stereopareissa on välillä esim. liikaa pystysuuntaista eroa). Puhtaasti elokuvana Comin’ at Ya! edustaa valitettavasti normaalia, tuskastuttavaa spagusekoilua, joten ihan helppo kokemus ei ole tiedossa. Katsojalle on haluttu tarjoilla 3D-effuja koko rahalla, kuten jo filkan nimikin vihjaa, joten kameraa kohti osoitellaan asetta ja lapioidaan hidastettuna kaikenlaista skeidaa enemmän kuin olisi tarinankerronnan puolesta tarpeen. Mutta silti, 3D-länkkäri!
edit: Nyt on koko filkka nähty. 3D-vaikutelma hajosi aika usein ja tuntui siltä, että silmäväliä piti tviikata kohtauksesta toiseen. Juoni oli odotetusti klisekasa, ja monet kohtaukset olivat tarpeettoman pitkitettyjä; usein ihan siksi, että saatiin jotain roinaa heiluteltua stereokameran edessä. Shinecon on näyttölaitteena hieman tuskallinen, sillä härpättimen kehys painaa nenänselkää, vaikka lisäsin väliin jo pehmustettakin.Noh, tulipa nähtyä ja tämä lievä simulaattorisairauskin kohta haihtunee…
Tyllerön videokone on pelikelpoiseksi tuunattu HP ProDesk 600 G1 SFF eli käytännössä tukeva, mutta ratkaisuiltaan jokseenkin poropietari yrityskone. Kotelo on low profile -mallinen, mikä asettaa tuulettimille ja laajennuskorteille omat puitteensa. Olen koppuloinut purkin propelleja jo ennenkin ja sain sen lopulta siedettävän hiljaiseksi jokseenkin kotikutoisilla ratkaisuilla. Erinäisten laitteistokierrätysten jälkeen koneeseen päätyi Gigabyten passiivisen GT 1030:n tilalle käytetty MSI:n GTX 1050 Ti, joka on ainakin paperilla suuri parannus yli kaksinkertaisella nopeudellaan ja neljän gigan muistillaan. Edes tehokkain LP-kortti, GTX 1650, ei ole hirveästi nopeampi, joten masiina on monessa suhteessa tappiinsa päivitetty.
Näin postuumisti arvioiden vaikuttaa valitettavasti siltä, että edellinen omistaja on laittanut kortin myyntiin kyllästyttyään sen pahenevaan meluun. Toisen propellin ikävän pärinän rinnalle ilmaantui hiljattain vielä heinäsirkan siritystä muistuttava sivuääni. Zero fan modesta ei ole toivoakaan, vaan pienet tuulettimet jyystävät aina vähintään 40 % nopeudella, oli piiri sitten miten kylmä hyvänsä. Kalliimmista MSI:n korteista on hyviä kokemuksia, mutta tämä ruoja ei totisesti nostanut putiikin arvoa silmissäni.
Eräs ratkaisu olisi purkata tilalle vakionopeudella pyörivä tavallinen propelli, jolle voisi ottaa sähköt jostain sopivasta paikkaa koneen sisältä. Netissä näitä on nähty, mutta halusin itse hieman elegantimman ratkaisun, mikäli mahdollista, etenkin kun koneen prosutuulari on jo oma nipariviritys. Kiinalaiselta eBay-myyjältä löytyi tähänkin edullinen 12 euron ratkaisu, mutta korona-aikana kulku oli entistäkin hitaampaa ja vispilöitä saatiin odotella melkein kaksi kuukautta.
Kyllä siitä vain tuntoo.
En tiedä, onko kyseessä vain tarkasti tehty klooni vai onko alkuperäinen tehdas pukannut pihalle omin nokkineen samoja osia, sillä tuulettimien tarrojen lisäksi häkkyröistä on mahdotonta keksiä mitään eroa. Vaihdossa (neljä ruuvia ja liitin) ei montaa minuuttia mennyt, ja ainakin näin alustavien kokeilujen perusteella pärinä laantui selvästi ja kortti pysyy edelleen kylmänä. Uskoisin koneen saavan tätä myöten lisää käyttöikää ja projektin hinta oli kohtuullinen, joten eiköhän tässä uskalla olla hetken tyytyväinen — jos jompi kumpi korvike alkaa oireilla, niin alkuperäisestä voi vielä vaihtaa sen tilalle hieman ehjemmän yksilön.
En ole koskaan erityisemmin kiinnostunut JavaScriptistä — perinteisten tyypitettyjen kielten suunnasta tulevalle “kaikki käy” -asenne ei tule luonnostaan, minkä lisäksi kaikenlaisten kirjastojen ja alustojen kirjo on jokseenkin masentava. Samaan aikaan on toki pakko myöntää, että JS on nykypäivää ja kehittynyt hurjasti takavuosien turhista mouseover-ajoista. Aina välillä olisi myös ihan kätevää saada oma Processing-kikkare webaselaimen kautta muiden nähtäväksi, kun Java-applettien aika on auttamattomasti ohi.
Olen käyttänyt sillanrakennukseen aiemmin Processing.js:ää, joka kuitenkin lakkasi jossain vaiheessa päivittymästä eikä ollut muutenkaan koskaan täysin ongelmaton. Pienet kikkarat siirtyivät kyllä, mutta vähänkin mutkikkaamman pätkän kanssa tuli nopeasti seinä vastaan. Tuoreempaa tulokulmaa edustaa välimallin ratkaisu P5.js, joka on lähinnä kirjasto Processingin käteviä funktioita JS:lle. P5.js on sikäli virallinen ja tunnustettu, että sitä voi kirjoitella suoraan Processingin editorilla, kunhan vaan asentaa tarvitun laajennuksen. Sketsiä ajettaessa lopputulos menee suoraan tabiksi oletusselaimeen, eikä ympärille tarvitse onneksi räpeltää itse mitään HTML/CSS-purkkaa.
Ensimmäisenä yritelmänä oli joulun aikaan sopiva piirto-ohjelma, joka peilaa hiirellä piirrettävän viivan kahteentoista kertaan symmetrisesti. Härpättimellä saa helposti aikaan etenkin lumihiutaleita (sekä pitsipöytäliinoja):
Lumi on jo peittänyt canvasin webasessa.
Perustutoriaaleja googlaamalla pääsi nopeasti alkuun, eikä kokeiluun paljoa aikaa seonnut. Melko varmasti joitakin asioita tuli tehtyä tarpeettoman kierosti, mutta pluralismi näyttää olevan JS:lle luonteenomaista. Saman asian voi tehdä monella eri tavalla ja hyvin kyseenalainenkin “ratkaisu” saattaa vahingossa toimia. Mieluummin tietysti opettelisin alusta saakka niitä hyviä tapoja. Muuttujien näkyvyysalue ja esittely tuntuu edelleen hiukan randomilta: perinteinen var-tapa on oikeastaan ihan suoranaisen huono, mutta nykyään on sentään tarjolla järkevämpi let.
Sormiharjoituksena tiivistin vielä koodin mahdollisimman lyhyeksi, missä puuhassa tuli opittua sitä sun tätä uutta jekkua. Luettavuus on edelleen yllättävän hyvä, joten en varmaankaan osannut vielä käyttää kaikkia mahdollisia optimointikonsteja: frozen3.js. Pätkää voisi toki vielä merkittävästi lyhentää toiminnallisuutta heikentämällä — vaikkapa kumituksen poistolla ja värejä rumentamalla — mutta moinen kikkailu ei ole järin kiinnostavaa. Tulipa nyt tätäkin kokeiltua ja tulevaisuudessa ehkä lisääkin.
Värkkäilin 2016 retrograafikoille Pixel Polizein, joka on tarkoitettu pikemminkin toisaalla piirrettyjen kuvien tarkastamiseen kuin yleiseen formaatista toiseen konvertointiin ja ditherointiin (vaikka sillä formaattikonversioita kohtuudella pystyykin tekemään). Siinä missä tekstigraffaeditorilleni löytyi nopeasti käyttäjäkunta, jäi Poliisi hieman marginaaliin, kenties siksi, että samat asiat sai tehtyä muillakin ohjelmilla.
Alkuinnostuksen voimin jaksoin väsätä tukea aika monelle plattikselle ja moodille, mutta lopulta se polttoaine oli käytetty ja 2017 tein enää pieniä korjauksia. Sen jälkeen tuli yli kolmen vuoden tauko, ja kuvittelin jo koko projektin tulleen tiensä päähän – näinhän on tunnetusti käynyt monille muillekin innolla aloitetuille graffatyökaluille. Läsähdyksestä huolimatta prokkis toimi kuitenkin hyvänä olio-ohjelmointi- ja ohjelmistosuunnitteluharjoituksena: kokonaisrakenne on kohtuullisen selkeä, uusia koneita on helppo lisätä eikä missään ole kohtuuttoman mutkikkaita söheröitä, joihin en uskaltaisi enää itsekään koskea. Samaa ei voi valitettavasti sanoa PETSCII-työkalusta, joka mutatoitui pikaisen yhden illan kokeilun ympärille.
Innostuin päivittämään petskariedikkaa jälleen tänä syksynä sieltä täältä, etenkin kun Processing 2:ssa jumittamisesta alkoi tulla todellisia ongelmia. Lopetin siis vetkuttelun ja kohtuullisen pienin muutoksin sain siirryttyä Processing 3:een. Sitä myötä muistin myös Poliisin ja hyvin pikaisesti modernisoin senkin. Kopypastesin samalla mukaan uudistettua UI-koodia toisesta projektista, mitä myötä käyttöliittymä hieman koheni. Jo pelkästä P3:een siirtymisestä koitui jotain etuja korjattujen tiedostopolkujen ja uudemmilla JRE:n versioilla toimimisen muodossa.
Samaltahan se näyttää.
P3:ssa ei voi enää pompotella piirtäessä grafiikan pehmennystä pois smooth/noSmooth-funktioilla, joten oli pakko valita pikselien erottuvuuden vuoksi pehmentämätön graffa. Asiasta ei onneksi sanottavaa harmia koitunut muuten kuin hieman rösöisempien painonappien muodossa. Eri zuumitasoja kokeillessa huomasin käyttöliittymätekstien menevän joskus kuvan päälle, joten tulipa korjattua sekin pitkäikäinen bugi samalla. Katsotaan nyt, mitä teen seuraavaksi: retrokoneita ja niiden graffamoodeja olisi loputtomasti, mutta energiaa taas ei ole loputtomasti, joten jollei jostain paljastu suurta lojaalia käyttäjäkuntaa, niin taidan tyytyä lähinnä korjailemaan pikku bugeja.
Selvisin mustasta perjantaista muuten vähin ostoksin, mutta “jos vielä yksi” -hengessä tuli sentään hankittua Bluetooth-kaiutin, joita olen punninnut jo ennenkin Sonystä JBL:ään. Tällä erää kokoelmiin päätyi tanskalaisperäinen SACKit MOVEit, jossa on kokoa ja näköä – kuvista oli hieman vaikea päätellä todellista kokoa, ja paketista paljastuikin melkoinen mölli. Kajari ei ole enää sellaista kokoluokkaa, että sen voisi noin vain heittää reppuun reissuun lähtiessä, ja painoakin on turhan paljon toistuvaan kuskailuun. Lisäksi reissukäyttöä kampittaa osaltaan erillisen oman muuntajan tarve, siinä missä muita purkkeja pystyy tyypillisesti lataamaan vaikkapa läppärin usbista kännykkäpiuhalla; akulle lupaillaan sinänsä jopa 12 tunnin kestoa, mikä riittää moneen tarkoitukseen hyvin.
Pelkistettyä on.
Ulkoisesti Muuvit näyttää pelkistetyn selkeältä. Päällä on napit äänenvoimakkuudelle, pauselle, BT-parittamiselle ja tietysti virtanappi. Kankaan voi vaihtaa, jos sen väri ei silmää miellytä, mutta hieman kikkailun puolelle se kenties jo menee. Takana on niin ikään minimalistinen valikoima portteja: virtaliitin, USB vaikkapa kännykän lataamista varten ja äänisisäänmeno. Itse olen hieman luovuttanut BT-äänien kanssa, mutta kyllähän tuon sai kännykkään yhdistettyä ja ääntä toistettua.
Käytössä purnukka on toiminut ainakin toistaiseksi mukavan lägittömästi, mitä ei valitettavasti voi sanoa kaikista kilpailijoista – (nysän) audiojohdon kytkemisestä ei kulu pitkään ennen kuin soitto soi. Plussaa niin ikään vinkunoiden puutteesta, vaikkakin vertailu on hieman epäreilu oman erillisen muuntajan vuoksi. Päällä olevat napit ovat mukavan jämäkät ja selkeät, mutta äänenvoimakkuuden säätö on toteutettu hieman kummallisesti: nopeasti nappia takomalla ei tapahdu juuri mitään, vaan volo muuttuu havaittavasti ainoastaan pidemmällä painalluksella ja menee sitten helposti yli tai ali halutun voimakkuuden. Ehkäpä tuohon voisi tottua pikku harjoittelulla.
Mutta sitten sivuseikoista pääasiaan eli äänenlaatuun. Toisin kuin pienissä kajareissa, möllissä on aivan selvästi erottuva vasen ja oikea kanava, joten ainakin jonkinlainen stereokuva on mahdollinen. Bassopäästä ei sovi ihmeitä odottaa, mutta on sitä siellä ja sävy on miellyttävä. Diskantit toistuvat nekin ihan kelvollisesti, mutta valitettavasti keskialueella on tukkoisuutta ja rosoa, mikä vaikuttaa esimerkiksi laulun ja puheen kuulumiseen. Taustalla renkutukseen käy, mutta kajarin epämusikaalisen luonteen vuoksi en hankkisi sitä yhtään vakavampaan musiikin kuunteluun. Äänenvoimakkuutta riittää yli kohtuullisen tarpeen, mutta lujaa posottaessa toisto menee nopeasti ikävän purkkimaiseksi, joten käytännössä suurimmilla voloilla ei ole juuri käyttöä.
Verdict: vajaan satasen nätti purkki on hintansa väärti, mutta äänentoisto ei ole erityisen puhdasta, ja suuri koko sekä paino eivät suosi helppoa mukana kuskaamista.
Pitkän jähnäilyn jälkeen päätin lopulta yrittää PETSCII-editorini päivittämistä Processing 2:sta Processing 3:lla toimivaksi. Yhtäältä P2 alkaa olla jo ammoinen versio, eikä sillä tehtyjen softien toimivuus nykykoneilla ole enää taattua, ja toisaalta sorsaversiosta kiinnostuneille on melkoista riesaa roikottaa koneella vanhentunutta ohjelmaa vain tämän takia. En mitenkään erityisemmin itse rakasta P3:a, sillä se ei ole joka suhteessa parannus aiempiin, mutta minkäs teet.
Processing 3 – haaskataanpa tilaa oikein kunnolla näihin tabien väleihin 🙁
Parin illan pakerruksen jälkeen uskoisin saaneeni jo suunnilleen kaiken toimimaan tyydyttävästi. Osa korjauksista oli triviaaleja, kuten ikkunan koon asetuksen vaihtaminen settings()-funktioon ja args:n kohdalla lisätarkistus, ettei taulukko ole null – P2:ssa taulukko on tyhjä, jos komentorivillä ei ole annettu parametreja. Ikkunan otsikko vaihdetaan nykyään surface.setTitle()-funktiolla aiemman framen sijasta.
Mutkikkaat asiat ovat kuitenkin mutkikkaita, ja etenkin esikatseluikkunan kanssa taistellessa oli usko loppua. Vanha (sekin huono) tapa avata toinen ikkuna ei enää toiminut alkuunkaan, mutta toisaalta esimerkeistä löytyy nykyään ihan semivirallinenkin keino kahden ikkunan käyttöön. Ongelmat alkavat siinä vaiheessa, kun toinen ikkuna pitäisi pystyä sulkemaan ilman, että koko ohjelman suoritus loppuu. Päädyin siihen, että toista ikkunaa ei kannata edes yrittää sulkea, vaan se on parempi piilottaa, kun sen halutaan olevan “kiinni”. Lopulta esikatseluikkunan koodista tuli selkeämpi ja siistimpi kuin vanhasta, joten ainakin tämä muutos oli parannus.
Toinen suuri kompastuskivi oli vasemman ja oikean shift-näppäimen toisistaan erottelu, joka oli jo ennenkin hankalaa ja vaati keyPressed(KeyEvent ke)-purkkaamista. Nyt vanha konsti ei toiminut enää ollenkaan, mutta onneksi keyEvent-oliosta saa edelleen kaivettua AWT:n eventin, jonka alta löytyy tuttu KeyEvent.KEY_LOCATION_LEFT. Tämäkin tapa on jo menossa kiellettyjen listalle, mutta ainakin toistaiseksi se vielä toimii. Olisi tietysti yksinkertaisinta, jos Processing vain suoraan tukisi shiftien erottelua, mutta se lienee turha toivo.
Oikeasti merkittävä parannus olisi, jos saisin höskän toimimaan 2D-kiihdytettynä, mutta tällä hetkellä piirtokoodi on niin tiukasti sidottu pikselien suoraan sorkkimiseen, että se ei ole kohtuudella mahdollista. Vaihdoin kokeeksi grafiikkaengineksi P2D:n, mutta se oli lähinnä ruma ja läginen (tämä on toki kiinni lähinnä omasta piirtokoodistani), joten olkoon toistaiseksi. Linuxilla ja Windowsilla kiihdyttämätönkin ikkuna on aivan tarpeeksi nopea, mutta Mäkillä meno on hieman hyhmäistä nykyisillä Javan versioilla, joissa ei ole enää Applen optimointeja mukana.
In Processing 2 it was relatively easy to tell the difference between the right and left shift by overriding keyPressed(java.awt.event.KeyEvent ke), but in Processing 3 event handling has changed and the function doesn’t even get called any more. I really really wanted to use the two keys differently and came up with this blurb for the keyPressed() handler:
if(keyCode==SHIFT)
{
java.awt.event.KeyEvent ke;
ke=(java.awt.event.KeyEvent)keyEvent.getNative();
if(ke.getKeyLocation()==KeyEvent.KEY_LOCATION_LEFT)
{
// It's the left shift
}
}
Note that this will only work with the default renderer, as the others don’t use AWT. The “solution” is also deprecated, so it might stop working any time and then we need another hack to work around the issue. Things would be so much easier if Processing simply provided a different keyCode for the two keys, but I wouldn’t hold my breath waiting for that.
Nurkkiini oli jäänyt aikansa palvellut Buffalo AirStation WHR-HP-G300N (myös lisänimillä High Power N300 tai Nfiniti!), joka alkoi vaikuttaa serrikamalta 100 Mbitin etherneteineen ja 802.11n-wlaneineen, sillä olin jo muutama vuosi sitten siirtynyt gigabitin ja 802.11ac:n aikaan. Eräänä päivänä pälkähti päähäni kuitenkin ajatus siitä, saisiko Buffalosta korvaajan vähän niin ja näin toimiville USB-WLAN-pulikoille. Siispä googlaamaan.
Päässä hetkellisesti lainasojottimet, koska lainasin varsinaiset sojottimet eteenpäin.
Reitittimille vaihtoehtoisia firmiksiä värkkäävä DD-WRT-projekti on iloinen asia, ja AirStationillekin löytyy tukea. Hieman yllättäen myös itse Buffalo on jaellut DD-WRT:tä “Professional”-nimellä – vakkari on nimeltään “User-Friendly”, minkä osuvuudesta voi kyllä olla montaa mieltä. Ajattelin pelata varman päälle ja asensin Buffalon jakelupaketin, vaikka se jo muutaman vuoden vanha onkin. Samalla nimellä on ilmeisesti myyty kahta vähän erilaista purkkia, mikä saattaisi aiheuttaa hankaluuksia, mutta päivitys meni sisään ihan sutjakasti ja käyttöliittymä muutti muotoaan:
Täältähän löytyy kaikenlaista uutta.
Alkuperäinen ajatukseni oli laittaa Buffalo Client Bridge -moodiin, jossa ethernet-nartsan päässä istuva PC pääsisi ulkoverkon IP:llä maailmalle ja purnukka olisi periaatteessa läpinäkyvä. Yhdistelmä omaa osaamattomuuttani, huonoja ohjeita ja sekalaista toimimattomuutta toppasi yrittelyn kuitenkin ennen pitkää. Seuraavaksi sopivin ja luotettavampi vaihtoehto on tavanomaisempi Client-moodi, joka lähtikin odottamattoman helposti tulille.
Tärkeimmät asetukset ovat paikoissa Wireless–Basic Settings ja Wireless–Wireless Security, joihin laitetaan tiedot siitä wlanista, johon Buffalon pitäisi liittymän. Minimissään paljon muuta ei oikeastaan tarvitakaan, paitsi omaan luotavaan lankaverkkoon liittyvät asetukset paikasta Setup–Basic Setup. Monenlaisia säätöjä toki riittää ja langattoman verkon “advanced settings” -täpän takaa löytyy nopeuteen oleellisesti vaikuttavia juttuja, kuten antennien lähetysteho. Täällä ja etenkin täällä lisätietoja aiheesta. Hyödyllinen välilehti on myös Status–Wireless, jolta näkee yhteyden nopeuden ja laadun.
Jäikö projektista mitään oikeasti käteen? Väittäisin, että kyllä. 24/7 toimimaan tarkoitettu reititin on vakaampi laite kuin kyseenalaisen USB-ohjaimen ja hataran portin perässä roikkuva kyseenalainen USB-pulikka kyseenalaisine ajureineen ja virransäästöineen – etenkin Linuxin tapauksessa. Yhteys ei ole katkennut kertaakaan sen enempää kolmen tunnin pingaamisella kuin kymmenien gigojen kopioinnissakaan. Tietokoneen päässä riittää toimiva ethernet-portti ja ylimääräisenä pikku plussana vapaaksi jää yksi USB enemmän.
Sivumennen tuli opittua yhtä sun toista langattomista verkoista – ainakin se, kuinka ongelmaisia ne ovat piuhalla kytkemiseen verrattuna. Aikanaan nopeaksi mainostettu 802.11n ei ole välttämättä juuri sen kummempi kuin g-verkkokaan, jollei käytössä ole 40 MHz kaistanleveyttä ja useampia kuin yksi antenni (Buffalossa on sentään molemmat). Lähetystehot, maakohtaiset rajoitukset ja preamblet olivat joskus toki tulleet jo vastaan, mutta tämän säädön myötä niihin tuli tutustuttua paremmin, samoin kuin joihinkin uusiin Linuxin verkkotyökaluihin.
An update of my older post about recent Nvidia cards’ G3D marks (which, again, might be realistic or not). Some of the old figures had changed, and of course the new Ampere cards are of interest. Still PETSCII, but as the image has grown too big, not directly viewable on a real C-64 any longer 🙁
Hard numbers backed up by facts.
Super, Ti and such models excluded in order to avoid clutter, but in this benchmark at least the 2080 Ti is as fast as the 3070, and the 1080 Ti almost reaches the 2080. The 1030 looks slightly better than last time and, judging by my own experiences, its placement is more realistic now. The next update will probably come after the low-end Amperes arrive.
