Hetken aikaa olikin jo ehtinyt vierähtää siitä, kun viimeksi sain oikein vertaisarvioidun artikkelin pihalle. Tutkimusta on kyllä tullut pakerrettua tänä vuonna ahkerasti, mutta se ei ollut vielä ehtinyt realisoitua julkaisuiksi asti. WiderScreenissä juuri tänään julkaistu ”A Step into the Computer Era” – A Comparative Study on Early Home Computing in the United Kingdom, the Netherlands, and Finland lähti liikkeelle opiskelijoiden kanssa kurssilla kirjoitettuna katsauksena, joka rupesi pian näyttämään niin oikealta tieteeltä, että se tohdittiin laittaa jopa vertaisarvioon. Toinen arvio oli todella positiivinen ja toinen ankarampi, ja kohtuullisten korjausten jälkeen pläjäys kelpasi päätoimittajalle.
Astronauttikin on asiasta samaa mieltä.
TL;DR-hengessä kerron sen verran, että kyseessä on vertaileva tutkimus kotitietokoneiden saapumisesta Iso-Britanniaan, Hollantiin ja Suomeen. Maiden valinta osoittautui onnistuneeksi, sillä Iso-Britannia oli suuri markkina-alue ja merkittävä kansainvälinen toimija, Suomi pieni ja riippuvainen tuonnista, ja Philips-maa Hollanti jotakin siitä väliltä. Ensinnä tutustuimme maiden yleiseen ja tietokonehistoriaan taustoituksen nimissä (itse valitsin Britannian, koska Suomea on tullut kaluttua jo niin moneen kertaan), minkä jälkeen seurasi lehdistä poimittujen mainosten lähilukua, 20 per maa.
Mitään hirveän yllättävää ei lopulta tullut vastaan, vaan lähinnä lisää todistusvoimaa asioille, jotka jo ennalta pitkälti “tiesin”. Hollannin käänteet olivat tulleet jossain määrin tutuiksi MSX-harrastuksen kautta, mutta noin muuten en tiennyt maan 1980-luvusta paljoakaan. Hauskoja löydöksiä olivat esimerkiksi väitteet, joissa luvattiin tietokoneen lisäävän käyttäjänsä kykyjä, englantilaisten reklaamien vuolassanaisuus ja se, kuinka erilaisin tavoin pelejä samaan aikaan sekä piiloteltiin että tuotiin esiin. Ihan kelpo papruhan tästä lopulta tuli, vaikka värikkään materiaalin pohjalta olisi toki voinut sanoa vielä enemmänkin sanarajojen salliessa.
Syksyn myötä ilmat kylmenevät ja illat pimenevät, mikä tuo lisähaastetta Trangian kanssa metsässä samoiluun. Etenkin säkkipimeässä kallioilla kiipeily kuulostaa huonolta idealta ja ruuanlaittoakin varten valoa tarvitaan. Kunnolliset ladattavat retkivalaisimet maksavat noin 50 euroa, joten perinteisen “ostan eka halvan ja katsotaan riittäisikö se” -mentaliteettini mukaisesti lähdin etsimään edullisempaa vaihtoehtoa. Kaikenlaisia paristoilla toimivia pikkulyhtyjä löytyikin joka lähtöön, mutta ladattavuus oli minimivaatimus. Billebeinolla olisi suhteellisen lupaava pikkulamppu, jonka sijasta tilasin kuitenkin Motonetistä Bergin työvalaisimen rehtiin kymmenen euron hintaan.
Hankala kuvattava.
Epäilyksiä herätti heti hankkiessa se, onko valo turhan kirkas ja suunnattu. Valokeila on kuitenkin suhteellisen leveä ja vaikka Motonet ei asiaa mainosta omilla sivuillaan, saa loimotusta säädettyä kolmeen eri asentoon, joista pimein on suhteellisen siedettävä, jos ei ihan suoraan silmäänsä osoita. Ledit saa myös punaiseen ja vilkutusmoodiin, jos sellaisille jotain tarvetta on. Erittäin mukavana lisäominaisuutena pötkylä toimii myös taskulamppuna, sillä sen päässäkin on ledit. Säädettävä jalusta on niin ikään hyödyllinen suuntaamista ja kalliolla nököttämistä ajatellen. Koko on varsin kohtuullinen: pituutta noin 13 cm, leveyttä 5 ja paksuutta noin 3,5 cm, joten valo mahtuu vaikka taskuun.
Jalustassa on magneetit, tosin ei hurjan vahvat sellaiset. Jääkaapin ovessa Motonetin ihme jaksoi joten kuten roikkua, mutta metsäkäyttöä varten tuo ominaisuus on tietysti aika tarpeeton. Sen sijaan hyötyä voi olla jalustan koukusta, josta lampun voi laittaa puun oksaan tai naruun roikkumaan. Akunkestoksi ilmoitetaan 4–5 tuntia, jota en tosin ehtinyt vielä käytännössä kokeilla. Muutaman tunnin pitäisi riittää sopivasti. Lataus on hieman hidasta, joten se pitää hoitaa hyvissä ajoin, etenkin kun ladatessa valoa ei voi käyttää. Pihalla voi olla myös kosteaa, joten edes kohtuullinen vedenpitävyys olisi plussaa – USB-C latauspistoke on kumitulpan alla, joka tosin saattaa olla lähinnä pölyä vastaan. Päivitän alle, kunhan tulee ensimmäisiä käytännön kokemuksia.
edit: Jonkin verran vajaalla akulla irtosi noin kahdeksan tuntia valaistusta himmeimmällä asetuksella.Latauksen piti kestää neljä tuntia, mutta kyllä se tietokoneen USB-portistakin onnistui alle kolmessa.
edit2: Yritin vielä mittailla kauanko kirkkain vaihtoehto jaksaisi. Hommasta ei oikein tullut mitään, sillä virransäästön nimissä lamppu palaa pian keskimoodiin ja latauksen käydessä vähiin menee selvästi vielä johonkin virransäästötilaan. Vajaa neljä tuntia oli tulos, jolla ei valitettavasti ole oikein mitään tekoa.
Mettä-gourmet jatkuu vääjäämättömästi. Eilen kohteeksi valikoitui Koskelan linnoitusalueen länsipääty, jossa oli nähtävillä muurinpätkiä sekä parhaat päivänsä nähneitä luolia, joihin tosin ei ollut pääsyä. Ilma suosi vielä, mutta t-paita ja shortsit alkoivat auringon laskiessa olla jo hiukan riittämättömät. Toinen ongelma syksyn myötä tulee väistämättä olemaan pimeys, johon voi ruveta miettimään muutaman tunnin kestävää mobiilia valaisinratkaisua. Kännykän ledi ei tähän tarkoitukseen oikein riitä eikä taskulamppu.
Soppa syntyy. Kuvasta kiitos Terpalle.
Gourmet-puolesta vastasi simppeli kirkas kasviskeitto. En edes katsonut mistään reseptiä, koska tätä on tullut laiteltua kotona sen verran monta kertaa: kasvisliemikuutio, pippuria, suolaa, persiljaa, porkkanaa, lanttua, perunaa ja siivutettua purjoa. Aika vaikea mennä vikaan, kunhan vaan huomioi, että lanttu tarvitsee vähän enemmän aikaa kuin perunat. Pilkoin ja kuorin ainekset valmiiksi jo kotona, joten niitä piti lähinnä vain nakella sopivalla hetkellä pataan. Tupperware-kipoista saatiin samalla jälleen ruokailuastiat. Yllättävän kauan sopan keittelyssä ulkosalla meni – risoton kypsyminen kesti samoin normaalia kauemmin – mutta lopputuloksesta tuli maukas. Lisukkeeksi vielä perinteisesti ruisleipää ja annos oli kolmelle jäppiselle varsin sopiva.
Oman Trangian käyttöönotossa on vielä hieman opeteltavaa. Tässä tapauksessa isompi koko oli ehdottomasti hyödyksi, kun ruokittavia oli kolme. Ikävänä havaintona kattilan kannakkeet näyttävät raapivan teflonista paistinpannua joko siksi, että setti on huonosti pakattu tai sitten siksi, että pannut heiluvat kävellessä. Luultavasti pitää järkätä väliin joku muovi- tai kangaspalanen, sillä mukana tulleet pakkausmateriaalit ehtivät jo mennä roskiin. Pietsosytkällä saatiin kaasu syttymään, mutta kyllä se muutaman yrityksen vaatii, jolloin kaasu leimahtaa jo sormille, etenkin kun kipinä pitää antaa läheltä. Lienee jatkossa järkevämpää käynnistää poltin ensin ja pistää tuulisuoja vasta sitten paikoilleen.
Ne muutamat kerrat, kun olen tarvinnut Google Mapsia pyöräillessä, olen laittanut luurin takin päälle pyörän koriin. Eihän se kovin hieno ratkaisu ole, joten välillä on tullut vilkuiltua edullisten kännykkäkiinnikkeiden suuntaan. En halunnut maksaa härpättimestä kovin paljon, koska käyttö on niin satunnaista, ja arvostelujen perusteella kalliitkin mallit saattavat olla huteria tai muuten epäkäytännöllisiä. Toinen parametri oli pikakiinnitys siltä varalta, että viritelmä pitää joskus laittaa johonkin toiseen pyörään.
Minimum viable product. Kännykällä ei saanut kuvaa paikallaan olevasta kännykästä.
Taloudessa oli jo kännykälle sovitin kamerajalustaan, joten älynväläyksenä keksin tsekata myös pyörään tulevat kamerakiinnikkeet. Niistä löytyikin edullisia pikakiinnitteisiä vaihtoehtoja, joten tilasin reilun kympin version en edes muista mistä krääsäkaupasta. Tiesin jo ostaessani, että adapteri adapterin perässä ei välttämättä ole hyvä idea, mutta säästyihän tässä rahaa eikä nurkkiin kerry ihan niin paljon ylimääräistä tavaraa. Kun kiinnike saapui, totesin sen odotusten mukaisesti jokseenkin muoviseksi sekä väljäksi. Kaikkein huolestuttavin osanen on lukituksen tappi, joka pysyy paikallaan kitkan ja/tai pyhän hengen voimin – kannattaa tarkistaa aina ennen lähtöä.
Eipä mitään: lelu testiin ja Pikkukoskea kohti. Tankoon tuleva kiinnitys oli yllättävän hyvä, kun taas kameran kallistamiseen tarkoitettua saranaa sai veivata uhkaavan kireälle, ettei luuri nojaillut alaspäin. Samsungini on jokseenkin suuri ja painava, mikä selvästi toi lisähaastetta. Positiivisena puolena kännykkää pitelevä koura tuntui hoitavan hommansa jämäkästi koko matkan. Soratiellä oli helppo huomata, kuinka kännykkä tärisee jatkuvasti, jos nyt ei sentään aivan liikaa. Muutamasta isommasta töyssystäkin selvittiin kapulan putoamatta, joten ei lopputulos ihan toivoton ole. Lennossa sohimista en voi juuri suositella, mutta valmiiksi asetettua reittiä oli helppo seurata, enkä tämän perusteella usko puhelimen putoavan ihan itsestään kiinnikkeestä. Arvosana: 2/5.
edit: Kas, hiukan nostamalla kännykän voi kääntää pystystä vaaka-asentoon. Tästä voisi melkein antaa puoli pistettä lisää.
Hiukan aikaa maltoin pyristellä vastaan, mutta kuten jo ennalta arvasin, niin tulihan se omakin Trangia hankittua, kun XXL myi tarjouksessa kaasukeitintä teflon-kattilan ja kahvipannun kera satasella posteineen. Kaasuksi löytyi ensi hätään kauppakeskuksen Tokmannilta edullista Tarmoa vitosen per patruuna. Tähän asti kokeilut ovat tapahtuneet pienemmällä 27-kokoisella, ja nyt pääsin ensimmäistä kertaa testaamaan isompaa 25-mallia läheisillä Annalan kallioilla lounaan merkeissä perheen kanssa.
Kyllä nyt kelpaa.
Parin tyypin retkiruokailu on sujunut kelpoisasti pikkutrangialla, mutta kolmannen myötä koko alkoi jo tulla vastaan, puhumattakaan nelihenkisen perheen tarpeista. 1,75- ja 1,5-litraiset kattilat ovat tuntuvasti pikkukeittimen litraisia isompia ja bonuksena niistä pienempi on tosiaan vielä teflonipintainen – myynnissä on myös kahden alumiinikattilan settejä, mene ja tiedä. Kaasuhanoja näyttää olevan muutamaa eri mallia: tässä säädin sojottaa luontevasti ylöspäin. Merkittävin täysikokoisen Trangian haittapuoli on odotetusti setin huomattavasti suurempi koko; 27-malli menee melkein taskuun.
Varsinaisena uutuutena hankin polttimen sytyttämiseen Primuksen pietsosähköisen sytkärin. 20 euron hinta oli korkean puolella noin yksinkertaisesta laitteesta, vaikka kyllähän näistä erikoisvehkeistä tunnutaan aina kuppaavan rahat pois. Sytkärin idea on yksinkertaisesti se, että nappia painamalla toisesta päästä iskee kipinä. Arvosteluissa kokemukset olivat vaihtelevampia, mutta ainakin meillä kaasu lähti palamaan laakista. Juuri mitään muutahan tämmöisellä ei sitten saakaan sytytettyä. Pötkylä kulkee kätevästi Trangian polttimen pussissa mukana, eikä matkamiehen tarvi muistaa takkasytkää tai tulitikkuja. Katsotaan, miten käytännössä, mutta luulisi tuon kestävän iän kaiken, kun ei tarvitse huolehtia lataamisesta eikä tyhjenevästä kaasusäiliöstä.
Testiruokana oli arkisesti pussinuudeleita, mistä ei hirveästi kerrottavaa ole. Hivenen erikoisuutta toivat sentään puolivälissä mukaan heitellyt paksut udon-nuudelit. Kaikkiaan keittely onnistui ongelmitta, kuten odottaa sopi. Todennäköisesti tästä tehdään perheelle pikku viikonloppuharraste, joka yhdistää interaktiivisesti ulkoilun ja lounaan. Tulevista safkayritelmistä en osaa vielä sanoa, mutta ainakin kirkas kasviskeitto on menyyssä lähiaikoina. Ei pitäisi olla vaikeaa: kasvislientä, porkkanaa, perunaa, lanttua ja jokunen pippuri pataan porisemaan.
Mettä-gourmet-sarja jatkuu vääjäämättömästi. Tällä erää tapahtumapaikkana olivat Viikinmäen kalliot, jotka eivät välttämättä juuri kiinnitä huomiota metsän takaa, jos paikasta vain ajaa ohi. Joka puolella on lisäksi aitaa, joten kallioille ei ole edes ihan helppo päästä. Lännen suunnasta bärtsille johtaa syrjäinen polku Sahamyllyntieltä, kun taas idän suunnasta voi nousta metsätyökoneen uraa pitkin, ainakin niin kauan kunnes aita pistetään takaisin kiinni. Kallioiden päältä aukeaa yllättävän laaja näkymä pitkälle Itä-Helsingin suuntaan Viikistä Kalasatamaan saakka.
Tämähän toimii.
Ruuaksi valikoitui sienirisotto. Pohjasin reseptin Alkon versioon, josta karsin epäoleellisia aineita, joita ei sattunut juuri nyt kotona olemaan. Salottisipuli korvautui tavallisella sipulilla, valkoviini jäi kokonaan pois, tuoreen persiljan tilalla oli kuivattua ja myös parmesaani skipattiin. Tuoreiden sienien sijasta pataan heitettiin kuivattuja suppilovahveroja fiilispohjalta – en osannut juuri arvioida, mikä määrä kuivia sieniä vastaisi tuoreita. Kuskaamisen helpottamiseksi sekoittelin mausteet (pippuri, suola, persilja) valmiiksi pikku purkkiin voin kanssa heti kotona. Lisukkeeksi mukaan lähti vielä varmuuden vuoksi patonkia, vaikka neljän hengen annos olikin varsin riittävä kolmelle.
27-kokoisen Trangian litran kattilaan ei olisi millään mahtunut koko satsi kerralla, joten pöperö valmistettiin kahdessa erässä. Riisi jämähti odotetusti alumiinikattilan pohjaan loppuvaiheessa, vaikka sekoittelimme ahkerasti ja usein. Tähän hätään ei ehditty hankkia teflon-pinnoitteista kattilaa, joka olisi ollut tarkoitukseen parempi. 18 minuutin keittelyn jälkeen riisi alkoi olla sopivaa, tosin ilman kantta keitellessä aikaa tarvii käytännössä vähän enemmän. Toisella kierroksella unohtui laittaa kasvisliemikuutio mukaan, mutta onneksi moka huomattiin riisin ollessa vielä hieman kovaa ja viime hetkellä mukaan sotkettu kuutio ehti osallistua maustamiseen. Hyvää oli!
Tällä kertaa tuotetestissä on Koreasta kuskattu, Daisoossa myyty 5000 wonin ts. reilun kolmen euron(!) äänipalkki eli tuttavallisemmin soundbar. Tuohon hintaan ei tietenkään kannata kuvitella mitään Geneleciä saavansa, joten tärkeämpi kysymys on se, onko pötköstä yhtään mihinkään. Silkan mielenkiinnon lisäksi hankinnan taka-ajatuksena oli mahdollinen käyttö tyllerön tietokoneessa, jos pikkutelkkarin tilalle pitää joskus vaihtaa oikea näyttö, jossa ei ole sisäänrakennettuja kaiuttimia. Paketista paljastui tällainen vehjes eikä mitään muuta:
That’s all there is.
Kuori on kokonaan muovia, kuten sopii odottaa, ja keveys paljastaa heti, ettei sisällä ole mitään ihan raskaimman sarjan äänirautaa. Repussa kanniskellessa vähäinen paino voi olla ihan tervetullut ominaisuus, vaikka kajari toisaalta lipsuu pöydällä helposti, jollei pohjaan itse asenna kumijalkoja (mikä on muutenkin hyvä idea tärinän ja heijastumisen vähentämiseksi). Ulkoasu on perussiisti – halpuus näkyy hivenen muovivalun jäljessä. Leveys on reilut 30 cm, joten aivan pienestä laitteesta ei ole kyse. Elementtejä on aidosti kaksi, joten jonkun sortin stereokuva pötköstä irtoaa. Lyhyehkö johto on kiinteä ja sen toisesta päästä löytyy virransyöttöä varten USB sekä äänelle normaali 3,5 mm stereoplugi. Lisäksi johdon keskellä on äänenvoimakkuuden säätö.
Ketään tuskin yllättää, että äänenlaatu jää vaatimattomaksi. Esimerkiksi HP:n vastaava, näytön alle kiinnitettävä äänipalkki on selvästi miellyttävämmän kuuloinen (ja hulppeasti kalliimpi). Vertailukohdaksi voisi ottaa myös halvimman pään BT-kajarit, joissa on samanlainen purkkimainen toisto kymmenkertaisella hinnalla. Paketissa luvataan 150 Hz – 18 kHz taajuusvaste, joka on yllättävän rehellinen ainakin alapään suhteen: jo alta sadan hertsin alkaa kuulua jotain, kun taas 10 kHz nurkilla ääni katoaa täysin. Matkalle mahtuu monenlaista kuprua, joista kunnon mittalaitteilla saisi varmasti mielenkiintoisen kuvaajan aikaiseksi. Muutaman normaalin testibiisini jälkeen oli jo selvää, että ei tällä jaksaisi mitään musiikkia oikeasti kuunnella, kun tarkkuus on mitä on. Ääntä pötkylästä lähtee odottamattoman paljon, vaikka kovemmilla voloilla kuulija saakin nopeasti särön seurakseen.
Juuh elikkäs: tekeekö tällä mitään? Vaikka läppäriäänet ovat viime vuosina kohentuneet, niin kyllä tämä silti useimmat niistä peittoaa – jos ei laadussa, niin vähintään kaistassa ja äänenvoimakkuudessa. Satunnaiseen matkakäyttöön leffoille, miksipä ei? Muita realistisia käyttökohteita voisivat olla vaikkapa videoneuvottelut, YouTube, retrokoneilu tai Raspberry Pi -projekti, josta tarvitaan jotain ääntä pihalle. Pötkylä ei vie pöydältä juuri tilaa, jos sen asentaa pystyyn, mikä auttaa ahtaassa paikassa. Samalla stereokuva toki katoaa. Mitään yllätyksiä “Soundbar Speaker” ei lopulta tuottanut suuntaan eikä toiseen, joten voi sen perustellusti sanoa olevan pikkiriikkisen hintansa väärti.
Eilisen metsämatka suuntautui maineikkaille Boozembly-kallioille, jotka kartta näemmä tuntee nimellä Messukeskus Grove. Paikka oli tietysti itselleni sekä muille mukana olleille nostalginen jo monen vuoden takaa Assemblyjen varjotapahtuman näyttämönä. Pohjoispään “Hashembly-kallio” olisi ollut ruokailuun kätevämpi tasaisuutensa vuoksi, mutta siellä oli jo muita, joten päädyimme muhkuraisemmille varsinaisille kallioille. Ruokana oli jo kertaalleen kokeiltu varma hotpot, joten siitä puolesta ei ole hirveästi uutta sanottavaa. Siispä muistelen lopuksi mestan historiaa noin muuten.
Siä ni.
Hotpot on itämailta peräisin, ja teemaan sopivasti juomana oli korealaista Cass-olutta – jos valinnanvaraa on, niin Terra on Korean lagereista kenties paras. Miedot aasialaiset ölkyt menevät yleensäkin hyvin ruuan kanssa; ensimmäisten hotpottien kyytipoikana oli usein Singhaa. Parsakaali oli molemmista supermarketeista loppu, joten se korvautui kukkakaalilla. Toimihan tuo ihan hyvin, mutta ei se paljon keittäessä maustu. Toinen uutuus oli teriyaki-kastikepussin käyttäminen liemen pohjana. Valinta oli ihan onnistunut ja pussin kokokin juuri passeli pienelle kattilalle. Tällä erää seurue oli kolmen eikä kahden kokoinen, mitä myötä 27-kokoinen Trangia alkoi joutua kapasiteettinsa ylärajoille.
Assemblyillä on ollut perinteisesti tiukka päihdepolitiikka, joten janoiset ovat joutuneet etsimään korvaavia paikkoja ympäristöstä. 1990-luvun lopulla muistan pussikaljoittelua olleen ainakin Areenan viereisillä katetuilla silloilla, ja pian kohteeksi vakiintuivat tapahtumapaikan vieressä sijainneet jyrkänteet, jotka sittemmin vedettiin sileäksi (näemmä 2006 kuvissa istutaan räjäytysmattojen päällä). Itse en hirveämmin tuolloin välittänyt kännisekoilun seuraamisesta, vaan kävin paikalla yleensä vain pyörähtämässä ja moikkaamassa tuttuja. Meno oli ennen vanhaan myös selvästi sekavampaa kuin tänä päivänä. Nykyiset Boozembly-kalliot korvasivat vanhat tilanteen pakosta jo ennen kuin itse partyt siirtyivät Messarille.
2013 oheistuote.
Boozemblyt ovat ehtineet yli kahden vuosikymmenensä aikana muodostua nekin jo jonkinlaiseksi suomiskenen instituutioksi. Huippuvuosina toimi jopa “Boozembly Disorganizing”, joka painatti paitoja, järkkäsi sponsorikaljoja ja huolehti sotkun raivaamisesta jälkeenpäin. Pari viime vuotta varjoparty on ollut vailla varsinaista järjestäjää ja siten palannut juurilleen epämuodollisemmaksi tapahtumaksi, johon skenejermut lähes poikkeuksetta suuntaavat – jotkut eivät hanki edes Assembly-ranneketta. “The real party is outside”, kuten sanotaan.
Tässäpä ensimmäinen koreankeikan laitearvostelu: Mini Arcade (미니 오락실). Kyseessä on pieni mustavalkonäyttöinen “kabi”, jossa on sisäänrakennettuja pelejä. Hintaa purkilla oli 10 000 wonia eli noin seitsemän euroa, joten odotukset kannattaa suhteuttaa sen mukaisiksi. Matkaan lähti myös huomattavasti monipuolisempi ja pykälän kalliimpi “käsikonsoli”, johon palaan tuonnempana.
Peliluolan tunnelmaa
Lähemmässä tarkastelussa ilmenee, että LCD-näytöllä näkyvä grafiikka koostu vanhojen elektroniikkapelien tapaan valmiista segmenteistä eikä pikseleistä. Palikat on suunnattu Tetris-käyttöön ja useimmat pelit ovat niin ollen jonkun sortin variantteja teemasta. Breakout-klooni vielä näillä eväillä jotenkin onnistuu, mutta autopeli on jo auttamattoman koominen ja kankea. En avannut koteloa, mutta logiikka ei varmasti isoa piiriä vaadi, sillä vastaavaa kabia myytiin toisaalla myös pikkiriikkisessä, noin viiden sentin korkuisessa koossa.
Itse pelaaminen ei ole ihan toivottoman kömpelöä, vaikka käsissä pitäessä kulmat alkavatkin pian painaa ikävästi. Puitteet huomioiden tikku ja napit eivät ole kelvottomat – ylärivin pikkuruisiin nappeihin tosin alkaa olla nakkisormisen jo hivenen vaikea osua. Audiovisuaalisen nautinnon täydentämiseksi laitteesta törähtelee myös musiikkia, jonka saa onneksi kytkettyä päältä pois. Vaikea kuvitella, että tästä olisi kovin pitkäikäistä hupia edes muksuille, kun kännykällä on niin paljon parempi pelata, joten todennäköisempi käyttökohde on hyllynkoriste. Hieman vinoon teipatut tarrat eivät sitä tarkoitusta valitettavasti oikein palvele. Kätevä säätäjä voisi vaihtaa purnukkaan sisälle jotain ihan muuta, kuten vaikkapa Raspberry Pi:n.
edit: Koko ei oikein hahmotu kuvasta, kabi on reilut 15 cm korkea.
Tämän kerran mettä-gourmetin tapahtumapaikaksi valittiin Pihlajamäen vanha graniittilouhos, joka sijaitsee ihan Viikin Prisman naapurissa. Kävely olisi muuten ollut mukavan lyhyt, mutta tieremontin takia piti kiertää pidempää kautta, joten matkaa tuli suuntaansa helposti neljä kilometriä – mässäily lunastettiin siis lihasvoimin. Kalliolta aukeaa yllättävän hieno esteetön panoraama keskustan suuntaan, Hertsikasta Kalasatamaan ja Lintsiltä Pasilaan asti.
Hyvältä näyttää, mut mut…
Ruokalajina oli tällä erää fondue, joka sopii periaatteessa passelisti Trangialle. Käytännössä se osoittautui odotettua haastavammaksi, kun juustot eivät millään halunneet seota valkoviiniin kunnolla, vaan jäivät joko erillisiksi hiutaleiksi tai sitten isoksi yhtenäiseksi klöndeksi. Myös pikku-Trangian pata kävi uhkaavan täydeksi neljän hengen annoksen kanssa. Ehkä syynä oli vääränlainen lämmitys tai sitten sopimattomat juustot (edamin ja kermajuuston pitäisi kyllä toimia) – onneksi sentään maku oli kohdillaan. Varasin mukaan oliiveja, cocktail-kurkkuja, tomaatteja ja paprikaa dipattaviksi lisukkeiksi, mutta lopulta ihan perinteinen leipä vei selvästi voiton tässä kisassa.
Aiemmat mettä-gourmetit ovat olleet pitkälti riskittömiä, joten tällainen puolittainen onnistuminen oli väistämätön. Annosta olisi voinut hieman kohtuullistaa, sillä yli puolen kilon juustomäärä kahteen pekkaan osoittautui liialliseksi. Teflon-pinnoite ei olisi huono idea, sillä nyt juusto paloi herkästi pohjaan kiinni ja kattilan tyhjetessä reunoihinkin. Huolimaton onkija saa helposti juustoa tiputeltua myös keittimen sisään. Kokeilinpahan tuatakin, sano ämmä kun synninpäästön otti. Seuraavissa sessioissa voisi kokeilla vaikkapa risottoa, jonka luulisi olevan aika varma valinta.
