Kun Amanita jotain julkaisee, niin onhan se aina hankittava. Firman tuorein tulokas on nimeltään Happy Game, joka julkaistiin taktisesti juuri Halloweenin aikaan. Yleensä Amanitan pelit ovat aika söpöjä ja siistejä, mutta tällä erää mukana on poikkeuksellisen paljon kauhua ja splätteriä. Aivan uusi aluevaltaus tämä ei toki ole, sillä olihan ainakin Botaniculassa ja Creaksissa paikoitellen synkempiä sävyjä.
Pallopääpoika ongelmien äärellä.
Happy Gamessa seikkaillaan pikkupojan painajaisissa ja yritetään saada takaisin tärkeitä, traagisesti menetettyjä asioita. Aiempia Amanitan tuotoksia pelanneelle peli vaikuttaa heti tutulta: kauniit grafiikat, tunnelmalliset äänet ja pulmien ratkontaa hiirellä klikkaillen. Itselleni tuli esineiden perässä juoksemisesta ja visuaalisesta tyylistä mieleen jonkinlainen Chuchelin ja Botaniculan risteytys. Eniten firman kaavasta ovat poikenneet mekaniikoiltaan näppäimistöllä/peliohjaimella pelattava Creaks ja etenkin pelikortteihin perustuva Pilgrims, jossa on monta polkua ja loppuratkaisua. Ihan kirkkaimpaan kärkeen Happy Game ei ehkä lopulta veny, etenkin kun loppu ei ole yhtä vahva kuin alkupuoli, mutta selvästi paremmasta päästä se on ja sekaan mahtuu paljon hienoja hetkiä.
Välillä on iloisempaakin… hetken.
Läpipeluuseen sekosi reilu pari tuntia, mikä on pelin 11 euron tarjoushinnan huomioiden ihan ok. Mitään kiirettä ei toki kannata pitää ja Happy Gamen pariin voi palata vielä myöhemmin halutessaan metsästämään puuttuvia saavutuksia. Ihan pienille lapsille peli voi olla liian pelottava, mutta ainakaan omalla 5-veellä eivät housut pahemmin tutisseet. Proton oli jälleen kerran ystävä, enkä huomannut mitään kompurointeja missään vaiheessa – katsotaan tuleeko tästäkin myöhemmin natiivi Linux-versio kuten Pilgrimsistä.
Fitin vuosijuhlaa vietettiin jo kaksi viikkoa sitten Ylöjärvellä, mutta en ole ehtinyt opetuskiireiden vuoksi vielä kirjoittaa aiheesta ajan kanssa. Jälleen kerran täytyy hämmästellä sitä, miten alkujaan 1991 koulumatkalla koto-Vammalassa perustettu tiimi edelleen gravitoituu yhteen eri puolilta Etelä-Suomea kerran vuodessa saunomaan, syömään, laulamaan, kaljoittelemaan, katselemaan demoja, ynnä muuta. Jäsenistössä oli vaihtuvuutta — kuten ajan henkeen kuului — ysärin puolivälissä, mutta enää 2000-luvulla ovi ei ole käynyt suuntaan eikä toiseen.
Marq–Roz–Zebra–Yzi–Manu–Pete. Ja kuvasta kiitos Manulle.
Ei liene yllätys, ettei keski-ikäistyvä ruuhkavuotinen skeneri ehdi ja jaksa vääntää produja enää samalla tahdilla kuin teini, mutta jotain sentään syntyy: pikkuintroja, kuvia ja biisejä julkaistaan tasaisesti kompoissa vuodesta toiseen. Tälle vuodelle olisi ohjelmassa vielä eräänä velvoitteena 30-vuotisdemo, mutta toistaiseksi sen edistämiseen ei ole oikein tuntunut löytyvän sopivaa motivaatio-luppoaika-komboa. Alusta olisi historiallisista syistä luontevimmin 1990-luvun puolivälin DOS-PC, joka on yhtäältä aika “helppo” ja tehokas alusta moneen retrokoneeseen verrattuna, ja toisaalta laitteistoltaan kirjava sekä kehitystyökalujen puolesta asteen ärsyttävä.
Tämän vuoden partykompo oli tietysti tietokilpailu tiimin historiasta. Palkintoina jaettiin uunituoreita “Fit – Lihaa säästämättä, laadusta tinkimättä” -tarroja, joilla voi laittaa läppärinsä ja muut laitteensa tunnustamaan väriä. Jos ei suuria yllätyksiä tule, niin 2031 sama sakki lienee jossain juhlistamassa 40-vuotissynttäreitä. Kymmenen vuoden päästä voi jälleen hyvin katsoa vaikka ihan samat nostalgiset partyvalokuvat ja vanhat demot uudestaan ilman, että toisto rupeaa puuduttamaan 🙂 Toivon mukaan olen siihen mennessä löytänyt jälleen kadonneet jäsenkorttini ja Covoxin näyttelyä varten. Hyvä Fiture Crew!
Tänään tuli varmuus sille, että jo aikapäiviä sitten alkanut etenemisarviointi meni läpi, ja täten olen ensi kuun alusta vanhempi yliopistonlehtori (senior university lecturer). Muualla kuin Aallossa ei moisia oikein — vielä — tunneta, mutta se on seuraava porras lehtorin jälkeen. Tyypillisemmin yliopistoissa on nykyään vain yliopisto-opettajia (ei-väitellyt) ja yliopistonlehtoreita (väitellyt), mutta Aallossa askelmia on nykyään peräti neljä ja muualta pitkälti poistunut lehtori-titteli edelleen käytössä. Kun jo Suomen sisälläkin on näin paljon kirjavuutta käytännöissä, niin ei liene vaikea arvata, että ulkomailla näitä nimikkeitämme ei ymmärretä sitäkään vähää 🙂 Jenkkisysteemissä suunnilleen kaikki ovat jonkun sortin professoreita, siinä missä täällä puolessa lehtorien ja proffien urapolut ovat edelleen tiukasti erillään (mutta).
Muuttuvatko työtehtävät? Tuskinpa merkittävästi. Nouseeko palkka? Pitäisi sen hieman kohentua.
Sitä voisi vuonna 2021 kuvitella, että PETSCII-grafiikalla ei ole enää ammatillista eikä kaupallista merkitystä, mutta eihän asia niin toki ole! Itse olen tehnyt petskareita opetuskäyttöön useitakin kappaleita sekä opettanut yhdellä retrografiikkaan keskityneellä kurssillani editorin käyttöä. Alla tärkeimpiä poimintoja ohjelmointikursseilta: algoritmien toiminnan havainnollistamista sekä juuri tänään aamusella väsäämäni vuokaavio. Varmasti mukana on niin retrofiilistelyä kuin hassutteluakin, mutta toisaalta on puhdas tosiasia, että olen merkkigrafiikan äärellä yksinkertaisesti tuottavampi kuin vektori- tai pikselityökalun varressa. Gridiin on nopea lätkiä tuttuja merkkejä, asemoinnit tulevat kohdilleen ilman eri vaivaa, alueiden kopiointi ja pyörittely käy vikkelästi, fontista ja tekstikoosta ei tarvi välittää (koska niitä on tasan yksi), kuvasta on helppo tehdä kopioita, työkalut ovat nopeasti käsillä, ja ylipäänsä kaikki tulee niin selkärangasta, että aikaa ei haaskaannu opetteluun, etsimiseen ym. sählinkiin. Ehkäpä gridipohjaisella yksinkertaisella työkalulla todella on annettavaa softajärkäleille, jotka monimutkaisuudellaan masentavat noviisin, joka halusi vain tehdä nopeasti pikku kaavion.
Tulipa eilen paha pikatilanne, kun Zoom ei opetuksen alkaessa suostunutkaan löytämään Linux-läppärini mikrofonia, vaikka se oli aiemmin todistettavasti moneen kertaan toiminut. Input-asetusten säätäminen ei tuntunut auttavan eikä edes uudelleenkäynnistys, mutta jo toiselle koneelle vaihdettuani satuin vielä vilkaisemaan asetuksia kerran:
Täältähän se löytyy.
Hardware-välilehdelle oli jäänyt jonkin kokeilun jäljiltä profiiliksi Analog Stereo Output, joka hieman epäintuitiivisesti poistaa kaikki sisääntulot mikrofoni mukaan lukien. Oletin tämän säädön koskevan vain kuulokeporttia, mutta väärässä olin. Tilalle takaisin Analog Stereo Duplex ja kaikki toimii taas hienosti. Tämä on muuten myös se paikka, jossa valitaan äänien menevän HDMI-porttiin, eikä suinkaan Output-välilehti.
When the microphone just doesn’t work
I came across an irritating problem with my Linux laptop yesterday: the mic that had worked fine several times with Zoom wasn’t even visible as an audio input. No amount of tweaking or even a reboot fixed the issue. Eventually I discovered that I had set a wrong profile for the device. Instead of Analog Stereo Out it should be Analog Stereo Duplex or all the inputs — not just the headphone port — disappear. And by the way, this is also the place where you can select HDMI for sound output (as opposed to the Output tab).
En ole vieläkään jaksanut ratkoa aivan kunnolla Applen pikkunäppiksen ja oman Mac-henkisen näppäinkartan ongelmia, mutta tässä ainakin vähän parannettu versio, joka on luotettavampi ja huomattavasti nopeampi kuin vanha xmodmap-pohjainen ratkaisu. Näppäinkartan saa ladattua seuraavasti:
xkbcomp apple-fin-small.xkm :0
Tämän jälkeen altin kanssa saa Mac-tyylisesti erikoismerkit, kuten {}[]\|. Päällekkäisyyden välttämiseksi PC-alt taas on mäpätty command-nappiin. Euron saa alt-e:llä ja omana pikku lisäyksenä alt-miinuksella n-dashin (–) sekä alt-shift-miinuksella m-dashin (—). Keskeisin tiedosto on apple-fin-small.xkm, ja omia muutoksia voi puolestaan tehdä tekstimuotoiseen versioon apple-fin-small.dump, jonka xkbcomp kääntää jälleen xkm:ksi.
Applen paras näppäimistö ikinä. Piste. Apple’s best keyboard ever. Period.
Apple’s mini keyboards (A1242/A1314/A1255) and the Finnish keymap once more
I can’t say that I’ve yet completely solved the challenges of the Apple mini keyboard and a custom Mac-style Finnish layout, but at least this new solution works more reliably and much faster than the old xmodmap-based one. See the commands and files above. The most evident change is that you get special characters, such as {}[]\|, using the alt key, and the PC style alt is mapped to the command key.
Vuosia luotettavasti — ainakin kohtuuden rajoissa — toiminut DOSBox jätti ns. tielle tällä viikolla. Isolla tehopöntöllä ja Nvidian näyttiksellä en huomannut mitään ongelmia, mutta läppärin integroidulla tulikin outoa käytöstä koko näytön tilassa: hiiren kursori välkkyy noin kerran sekunnissa ärsyttävästi keskellä ikkunaa. Googlailun perusteella vika saattaa olla X:n ja SDL 1.2:n yhteispelissä, mutta mene ja tiedä. Yritin ratkoa ongelmaa monin keinoin asentamalla ja kääntämällä erilaisia forkkeja. Tässä tuloksia:
Alkuperäinen DOSBox 0.74: Ongelman saa tavallaan “ratkaistua” heiluttelemalla hiljalleen hiirtä, minkä ei todellakaan pitäisi olla tarpeen. Forkeissa on kaikenlaisia uusia hienouksia, joita tästä hiukan jämähtäneestä vakkarista puuttuu. Vakio-poksissa toimivat toisaalta äänet parhaiten kaikista kokeilemistani versioista. Erilaisten grafiikkavaihtoehtojen (surface, OpenGL, overlay) vaihtelu ei tunnu vaikuttavan asiaan.
DOSBox Staging: Tämän ainakin pitäisi olla uusi ja hieno SDL2-pohjainen versio, mutta äänet toimivat jostain syystä aika satunnaisesti. Omissa demoissa niin SB- kuin GUS-äänetkin pysyivät mykkinä. Hiiren välkkyminen on sentään korjattu. Sorsa ei edes kääntynyt, kiitos uuden käännösympäristön.
DOSBox-X: Tässäkin on kaikenlaisia uutuuksia, kuten jokseenkin kätevät menut. Näppäinoikotiet on jostain syystä pistetty nekin uusiksi. Ääniä kyllä kuuluu, mutta ne rapsuvat ja pätkivät aivan liikaa, vaikka bufferin pituutta kasvattaisi kuinka. Pointteri ei ainakaan räpsy ja skaalaus toimii paremmin kuin vakkarissa.
Osa ääniongelmista ja hidasteluista liittynee läppärin hitauteen, vaikka luulisi i5-6300U:n nyt jotain jaksavan — isolla pöntöllä kaikki toimii paremmin, mikä osaltaan lienee Nvidian näyttiksen ja ajurien ansiota. DOSBox Staging pysyy valitettavasti yhtä mykkänä molemmilla. Näyttää siis siltä, että demot pitää viikonloppuna ajaa vakio-laatikolla ja heilutella hiirtä…
Perheeseen tuli kesällä hankittua satunnaista soittelutreeniä varten edullisemman pään Casion CT-S100-urku, jolla on rääkätty korvia jo parin kuukauden ajan ihan onnistuneesti — onneksi laitteessa on myös kuulokemahdollisuus. Kotikotona 1990-luvulla olleeseen Casion urkuun verrattuna nämä nykyvärkit ovat varsin käteviä ja monipuolisia: instrumentteja on toistasataa, asetuksia voi säätää monipuolisesti, mukana tulee nuottiteline ja saapa laudan kiinni jopa tietokoneeseen USB-MIDIn kautta.
Simppeli ulkonäkö pettää.
MIDI-mahdollisuus oli jäänyt kutkuttamaan mieltäni, ja tänään lopulta löytyi sopiva hetki räpeltää sen äärellä. Casio ei ominaisuutta juuri mainosta, eikä CT-S100 ole periaatteessa General MIDI -yhteensopivakaan, mutta “mitäs jos?” -hengessä päätin silti kokeilla, mitä ScummVM:n MIDI-ulostus sanoisi. Micro-USB-kaapeli tietokoneeseen kiinni ja kokeilemaan. Säätöjä ei paljon tarvittu:
Näinkin mutkikasta!
The Secret of Monkey Island mainioine biiseinen oli luonteva testikohde. Alun perin peli on tukenut Rolandin MT-32:ta, joka ei sekään ole General MIDI -laite, mutta ilmeisesti riittävän lähellä, jotta ScummVM pystyy mäppäämään instrumentit suunnilleen oikeiksi. Suuri oli hämmästykseni, kun Mankin tunnari kajahti soimaan urusta ilman sen suurempia ongelmia 🙂 CT-S100 siis lienee käytännössä oikeasti pitkälti GM-kykyinen — varmaankin jotain efektejä tai instrumentteja puuttuu. Midi-biisejä voi soitella helposti asentamalla pmidin:
pmidi -p 28:0 barimyst.mid
Yllä olevat numerot saa selville ajamalla komennon aconnect -i. Näpellän Casion äärellä varmaan jatkossa lisääkin, sillä ainakaan toistaiseksi ZynAddSubFX ja MilkyTracker eivät suostuneet ottamaan nuotteja vastaan kiipparilta. Ratkaisu olisi luultavasti JACK, jonka kanssa taannoiset kokemukset ovat olleet hieman sekalaisia. Toinen kokeilemisen arvoinen viritys olisi kytkeä urku USB-pulikan kautta iPadiin ja GarageBandiin. Postailen lisää, jos jotain uutta ilmenee.
Suurimpien keltaisten lehtiemme, Iltalehden ja Ilta-Sanomien, kotipaikka on Helsinki ja niiden toimittajatkin epäilemättä edustavat urbaania väestöä. Pikkupaikkakunnilla ympäri Suomen on kuitenkin runsaasti maksukykyistä väestöä, joten miten pitää tilaajakunta tyytyväisenä ja mahdollisimman laajana? Eräs juuri tähän tarkoitukseen suunnattu genre on maakunta-feelgood, jonka tutuimpia edustajia ovat varmasti nämä:
Autioituvalla maaseudulla saa hetken kokea lämmintä vahingoniloa, kun Helsingin vässykät eivät pärjää pikku lumipyryssä. Eivätkä ne osaa siellä tunnetusti autollakaan ajaa. Kuten otsikoista näkyy, talvi yllätti taas autoilijat, mistä voi aistia jo tiettyä urautumista ja innon lopahdusta. Maakunta-feelgood 1.0 ei taida enää ilahduttaa entiseen tapaan, joten mikä neuvoksi? Lääkkeeksi näyttää löytyneen maakunta-feelgood 2.0:
Jos oli 1.0:n kosiskelu läpinäkyvää, niin 2.0:ssa soitellaan sielun herkkiä kieliä vielä ilmeisemmin. Molemmissa esimerkeissä jätetään tietysti kaupungin kiire taakse, ollaan onnellisempia, eletään kauniin luonnon kanssa sopusoinnussa ja niin edespäin, mutta moisten itsestäänselvyyksien lisäksi tarvitaan vielä jokunen kunnon koukku. Inarin tapauksessa aiemmin vieraantunut kaupunkilainen huolestuu polttoaineen korkeasta verotuksesta (STOP! Autoilijoiden kuritukselle!) ja jälkimmäisessä puolestaan pitkän linjan kasvissyöjä ostaa puolikkaan peuran ja pilkkoo sen pakkaseen. Ai että, millaista eheytymistä!
En toki sano, etteikö näissä pläjäyksissä olisi paljon tottakin: varmasti moni maallemuuttaja voi olla aidosti tyytyväisempi uuteen elämäänsä. Agenda paistaa kuitenkin niin selvästi läpi, että sitä ei voi mitenkään olla huomaamatta. Entäpä missä ovat vastakkaiset artikkelit? Marjo muutti umpimieliseltä maaseudulta Helsinkiin ja on nyt aivan helvetin tyytyväinen, kun palvelut, koulut ja työt ovat lähellä 🙂
80-luvulla tuli vahdattua ahkerasti perheen kanssa Rowan “Mr. Bean” Atkinsonin tähdittämää, BBC:n julkaisemaa Musta kyy (Blackadder) -komediasarjaa, tosin en muista nähneeni silloin kuin vain ensimmäisen kauden, joka sijoittuu keskiaikaan. Sarja jatkui myöhemmin vielä kolme kautta, joissa seikkailtiin renessanssissa, 1800-luvun alussa ja lopulta ensimmäisessä maailmansodassa. DVD-boksi ratkaisi saatavuusongelman kertaheitolla, joten pääsin sekä verestämään muistoja että näkemään aikanaan ohi menneet jaksot.
Britannian keskiaikaa.
Hyviä sutkauksia löytyy joka kaudesta, mutta kaikkiaan värikäs ensimmäinen kausi lienee selkeästi paras. Myöhemmin kuviot urautuvat pitkälti samaan kaavaan, vaikka eri aikakausilla ollaankin: pomo on ääliö, Blackadder juonittelee/joutuu vaikeuksiin, Baldrick on ääliö ja niin pois päin. Etenkin loppua kohti komedian kaava on hyvin selkeä:
Baldrick: Sir, minulla on suunnitelma. Blackadder: En halua kuulla, mutta kerro nyt sitten. Baldrick: [tyhmä suunnitelma] Blackadder: [monimutkainen vertaus siitä, kuinka tyhmä Baldrick on]
Blackadder ja Baldrick ovat ainoat koko sarjan läpi jatkuvat hahmot, mutta toisesta kaudesta alkaen asetelma kääntyy, kun ovelasta Baldrickista tulee krooninen jästipää ja tyhmästä Edmundista puolestaan älykkäämpi. Tim McInnerny oli kaksi ensimmäistä kautta Blackadderin tohelo apuri, poistui sitten, mutta palasi vielä viimeisellä kaudella pienempään rooliin kapteeni Darlingiksi. Muun muassa Kyllä Jeeves hoitaa -sarjasta tuttu parivaljakko Hugh Laurie ja Stephen Fry osallistui niin ikään kahden kauden verran (Laurie pyörähti näyttäytymässä jo 2. kaudella).
Elo tää juoksuhaudoissa on.
Kyllähän tuosta viihdettä riitti moneksi illaksi, vaikka liian nopeasti nautiskeltuna hupi saattoi lysähtää hieman puuduttavan puolelle. Kuten ruutukaappauksista näkyy, DVD-boksin kuvanlaatu on suunnilleen VHS-tasoa. Ilmeisesti uudempi, remasteroitu versio olisi olemassa, mistä en kuitenkaan ollut ajoissa tietoinen. Ensimmäisen kauden lisäksi massasta erottuu myös neljäs kausi, etenkin kyynisyytensä ja karumman asetelmansa ansiosta. Tuntuu siltä, että kakkoskaudesta eteenpäin budjettia on pidetty kurissa, kun tapahtumat pyörivät lähinnä parissa sisätilassa, samoissa rytkyissä ja pienen vakiokaartin voimin – keskiajallahan nähtiin ulkona ratsastelua, linnoja, haarniskoja, hoviväkeä ym.
