Tiistai-illan iloksi tuli väkästettyä pitkästä aikaa peräti hieman koodia. Juniorin kanssa on opeteltu viime aikoina viisarikellon ajan lukemista Muumi-lelukellolla, mistä pälkähti päähän ajatus digitaalitekniikan hyödyntämisestä samaan hommaan. Tietska kun jaksaa arpoa ja kysellä aikoja paljon sitkeämmin kuin väsähtänyt isäukko. Reilun puolen tunnin Processing-neppailun jälkeen syntyi ilmeisesti toimiva kellotraineri.pde, joka antaa välilyöntiä takomalla ensin uuden ajan ja sitten näyttää ratkaisun tekstinä alareunassa:
Karu, mutta pelkistetty näkemys kellotaulusta
Natiainen tuntee jo tavallisen kellotaulun aika hyvin, joten nostin samalla vaikeustasoa jättämällä numerot pois monien rannekellojen tapaan. Samassa pelkistyksessä saivat mennä myös minuuttiviivat. Kellonaikoja arvotaan nyt viiden minuutin tarkkuudella, mutta suurempi tarkkuus ei olisi suuri lisäys. Koodipuoli ei ollut kaikkiaan järin haastava, mutta jokunen pikkuinen pähkinäkin mukaan sentään mahtui purtavaksi:
Miten muutetaan tunnit ja minuutit viisarien asennoksi? Harkintaa vaati lähinnä tuntiviisari, jonka tietysti pitää liikkua myös minuuttien mukana.
Miten tulostetaan kellonaika luettavana tekstinä? Eri tapauksia ovat “tasan”, “puoli”, “yli” ja “vaille”.
Ylimääräisenä kompastuskivenä pitää vielä tunnistaa erikoistilanteet, joissa siirrytään kahdestatoista yhteen, kuten 12:45 ts. “viisitoista vaille yksi”.
Kohtuullisella takomisella näyttäisi siltä, että sain algoritmintyngän käsittelemään kaikki tilanteet oikein – joku erikoistapaus saattaa toki vielä räjähtää, mutta ainakaan toistaiseksi sellaista ei tullut vastaan. Hetken aikaa mietin, jaksaisinko mäpätä vielä numerot tekstiksi tyyliin 11 -> yksitoista, mutta siitä tuskin olisi ollut sanottavaa hyötyä. Kaikenlaista parannettavaa olisi toki helppo keksiä: rajattu vastausaika, animointeja, viittä minuuttia tarkemmat kellonajat, numerokelloon vertailu ja niin edespäin. Ehkäpä niitä sitten joskus tarpeen mukaan. Jo tässäkin muodossaan kellotraineri on ihan hyödyllinen ja liittyy muiden, hetken viihdyttäneiden isikoodausten, kuten liikennevalosimulaattorin, näppäimistötrainerin ja yksinkertaisten piirto-ohjelmien seuraan.
Reilun parikymmentä vuotta palvelleet Sonyn MDR-CD380:t antoivat periksi juniorin murjonnassa, joten tilalle piti saada jotain muuta. Lapsiperheessä avoimet luurit ovat melko must, jotta jälkikasvu kuulee ohjeistusta ja toisaalta siksi, että sivusta huomaa liian korkeiksi nousseet äänentasot. Perheessä jo olleet Sennheiserin HD 599:t olivat herättäneet luottamusta, joten jangsterille hankittiin pykälän edullisemmat HD 559:t video- ja pelikäyttöön. Hinnaksi tuli posteineen reilut 90 euroa, mutta näitä on näkynyt sekalaisissa tarjouksissa vähän halvemmallakin.
Ensisilmäyksellä eroa kalliimpaan malliin ei juuri huomaa: mekanismi on samanlainen, molemmissa on mukavat (jos ehkä herkästi pölyyntyvät) kangastyynyt ja johto on näissäkin irrotettava. Yleisfiilis on se, että luurit näyttävät hintaansa äveriäämmiltä. Kustannussäästöt ilmenevät sentään siinä, että 559:n mukana tulee vain pitkä kaapeli isolla kuulokeliittimellä, siinä missä 599:n varusteissa oli adapteripulikka 3,5 mm liittimeen sekä lyhempi johdonnysä mobiilikäyttöön. Aika moni saattaisi ottaa mieluummin suoraan sen pienemmän liittimen läppäriin, pöytätietokoneeseen, tablettiin tai kännykkään kytkemistä varten. Ehkä kyse on uutuudenkankeudesta tai sitten pelkästä kuvittelusta, mutta 559:t tuntuvat istuvan päässä hiukan napakammin; molemmat ovat mukavuudeltaan joka tapauksessa erinomaiset. 50 ohmia on riittävän pieni impedanssi, jotta monenlaiset laitteet jaksavat tuutata näihin riittävällä vololla.
– Sennheiserin viisviisysei me ostellaan. – Vai niin. Miltäs ne näyttävät? – Senkuilt, herra majuri. Senkuilt Senkut näyttävä.
Suurin ero kermanväriseen isosiskoon tulee äänenlaadussa. Siinä missä 599:t ovat miellyttävät “hifi-kuulokkeet” (eivät mitenkään monitorimaisen värittömät), 559:ssä on näin maallikonkin korvaan jokunen harmillinen ongelma. Pitäähän 70 euron hintaeron jossain sentään näkyä, tai jotain. Ensimmäisenä huomasin korostuneen basson, joka varasti huomion joissakin biiseissä. Toinen kipukohta on keskiäänien tietty puuroutuminen. Diskantit kuuluvat selkeämmin, vaikka korkeimmissa taajuuksissa huomaakin pehmenemistä – tämä voi toki olla kuulijasta riippuen jopa ihan tervetullutta. Parhaimmillaan viisviisysit ovat siten peleissä ja leffakäytössä, kun taas erityisen musikaalisiksi niitä ei voi kehua. Onneksi käyttökohde oli perheessä juuri sopiva 🙂
edit: Kännykkäkuvasta tuli huonossa valaistuksessa jotenkin ruskehtava. Luurit näyttävät oikeasti mustilta.
Vuosien ajan olin totutellut siihen ajatukseen, että Mint/Maten alapalkin Mate Sensors Applet ei osaa näyttää Nvidian näyttiksen lämpöjä, koska ne on “tietysti” toteutettu vähän omalla tavalla. Luulo oli kuitenkin väärä: asentamalla paketin mate-sensors-applet-nvidia kikkale suostuu näyttämään Nvidian tuulettimet ja lämmöt aivan iloisesti. Ihan automaattisesti plugin ei listaan heti ilmesty, vaan appletti pitää ensin käynnistää uusiksi – tai sitten laiskemmin X-ikkunointi tai koko kone. Jeah!
Nvidia and Mate Sensors – that was easy
For years I had thought that the Mate Sensors Applet wasn’t capable of showing Nvidia sensor readings, but I was wrong. Simply by installing the mate-sensors-applet-nvidia package and restarting the applet (or X or the whole machine if you’re lazy) you can get Nvidia temps and fans displayed as any other hardware sensors. Yeah!
Siinä meni toinen koronavuosi, eikä loppua näy. Päällimmäinen tunnelma on yleinen ryytymys, joka on näkynyt kaikessa tekemisessä: tuottavuus on ollut pohjalukemissa ihan joka saralla ja innostuksen hetket vähissä. Kyse on tuskin pelkästä koronakaranteenista ja Zoomissa kykkimisestäkään, sillä onhan ruuhkavuotisella niskassaan yhtä sun toista velvoitetta, jotka ajan oloon saattavat alkaa nakertaa voimia. Osansa hajoiluun on tuonut painostava työelämä, mutta siitä alempana omassa kohdassaan. Ei tämä nyt mikään täysin kurja vuosi sentään ollut, mutta aika vähiin jäivät huippuhetket urautuneen puurtamisen seassa.
Töitä ja tutkimusta
En kaunistele tätä liiemmin: vuosi 2021 töissä ei ollut motivoiva. Parhaita hetkiä olivat ne, kun vedin omia maisterikurssejani, mikä on kuitenkin valitettavasti vain pieni osa kaikista hommista. Hallinto, huonojen tietojärjestelmien kanssa taistelu ja tietysti lähes kirosananomainen organisaatiouudistus. Taiteen ja median laitokset yhdistyvät koulutusohjelmineen, minkä lisäksi maisteriopetuksen resursseja kuristetaan ja sitä myötä kurssitarjonta menee uusiksi. En ole ollut mitenkään “pahimmissa paikoissa”, mutta joka tapauksessa turhalta tuntuva puuhastelu, joka kaikkea muuta kuin edistää normaaleja päivätöitä, lisää stressiä. Olen jo itsekin joutunut kandiopetukseen, ja vaikken sitä vähempiarvoisena duunina pidäkään, niin olen sittenkin puolipakolla rekrytty väärä tyyppi kyseistä kurssia vetämään – joku joutilas piti nakittaa.
Syksyn alussa tuli sentään onnelliseen loppuunsa iän kaiken kestänyt arviointiprosessi, jonka myötä nimikkeeni on nyttemmin vanhempi yliopistonlehtori. Postuumisti näyttää tosin siltä, että olisin voinut hakea ylennystä jo paljon aikaisemmin sen sijaan, että tein kuuliaisesti pedaopinnot ja postdocin loppuun. Pian valtaosa laitoksen opettajista lienee näitä senioripehtooreja, joten lehtorien urapolkuun iskee tietty inflaatio. Tutkimuksen osalta vuosi jäi surkeaksi, mutta ehkäpä ensi vuonna niitä arvoisia vertaisarvioituja julkaisuja taas nähdään. Jotain on ainakin työn alla. Jatkoin edelleen huippuyksikön nimellisenä jäsenenä, mutta osallistuminen oli lähinnä kokouksissa harvakseltaan istumista.
Eräänä elämänmuutoksena jätin taakseni Alasin Media oy:n, jota olin perustamassa niinkin kaukana kuin 2004. Alkuinnostuksen jälkeen kontribuutioni jäi lähinnä kokouksissa istumiseksi, joten nyt tarjouksen tullessa hyväksyin sen, että myyn osakkeeni takaisin ja aktiiviset jampat jatkavat omillaan. Rahallisesti tässä “yrittäjyydessäni” ei ollut paljon järkeä, mutta näköalapaikka kotimaisen uusmediatoimiston arkeen oli toki kokemuksena arvokas.
Skenetystä
Valitettavan vähän kerrottavaa tältä saralta, mutta tokihan armaan tiimimme 30-vuotisjuhla oli eräs vuoden kohokohta saunomisineen, yhteislauluineen, kilpailuineen, demokatselmuksineen, muisteloineen ja kaljoitteluineen. Jokin gravitaatio on porukkaa yhdessä pitänyt jo kolmen vuosikymmenen ajan. Suunnitelmissa oli tietysti synttäriprodukin, mutta sellaista ei tältä ryytymykseltä lopulta irronnut. Onneksi Yzi sentään kantoi lippua parissa pikkuintrossa. Omat tuotokset jäivät muutamaan petskariin ja Vammala Partyillä näytettyyn Processing-pätkään. Pariin kuvaan olin jopa ihan itsekin tyytyväinen. Ja niin tosiaan, opetin demokoodausta opiskelijoille yhden viikon Alive Dead Media -kurssillani 🙂
Tietotekniikkaa
2021 oli tekniikkaharrastajalle poikkeuksellisen hankala vuosi, kun komponenttipula piti laitteiston hintoja koholla. Näytönohjaimet ovat toki se ilmeisin voivottelun aihe, mutta lievempää hintojen turpoamista ja pahoja saatavuusongelmia näkyi monissa muissakin osissa. Media tarttui aiheeseen hanakasti ja toitotti vuoden varrella Taiwanin vesipulaa, rahtiongelmia, tehtaiden tulipaloja jne. siinä määrin, että hetkittäin alkoi iskeä jo hieman foliohattufiilis: ovatko nämä kaikki “valtaisat vastoinkäymiset” oikeastaan vain kätevä tekosyy pumpata hintoja? Ongelma on monimutkainen eikä varmasti ratkea hetkessä, joten 2022 tuskin palauttaa hintoja ennalleen – voi olla, etteivät ne ikinä enää palaakaan. Konepäivitysprojektit saivat siis olla tämän vuoden suosiolla jäissä, vaikka muutama välttämätön palanen toki piti hankkia hajonneiden tilalle. Ajoitus oli kerrankin hyvä, sillä päivitin perheen konekannan sopivasti toissa vuonna ennen komponenttipulaa, joten näillä pärjäilee tarvittaessa vielä mukavasti vähintään vuoden.
Joitakin pikku laitteisto- ja softaviritysprojekteja tuli sentään tehtyä. Eräs hauskimmista oli perheen uuden sähköurun kytkeminen USB-MIDI:n kautta ScummVM:ään. Vuoden lopulla piti tutustua Linuxin ACPI:n ihmeisiin ja vuoden alussa asentaa hieman kotipolttoisesti WLAN-korttia sohvakoneeseen. Ikuisuusprojekti Appen USB-näppiksen näppiskartan kanssa koheni pykälän ja vähemmän hauskana puhteena jouduin tappelemaan melkoisesti saadakseni Ryzen+RTX 2080 -kokoonpanoni toimimaan vakaasti, kiitos Nvidian ajuribugien (tämä ongelma sentään jo onnellisesti takana).
Steam-kirjasto paisuu toisesta päästä nopeammin kuin ehdin toisesta edes kokeilla, mutta se lienee perin normaali ilmiö. Uusiin tekeleisiin tutustumisen sijasta kävi usein niin, että käynnistin sen saman Gnogin, Insiden tai Grisin ja hakkasin ne vielä kerran läpi. Vuoden uusista löydöistä parhaita oli luotetun Amanitan Happy Game, vaikka sen äärelle ei varmaan suurta tarvetta ole enää palatakaan uudelleen. Lumino City viihdytti pienen hetken, samoin kuin kotimainen Runo.
Shakki
Vuoden loppua kohti myös jalon pelin äärellä vaivasi pieni sotaväsymys, mutta se tuppaa olemaan ohimenevää sorttia. Syksyllä ja alkutalvesta olen lähinnä yrittänyt pitää jonkinlaista rutiinia yllä, etteivät taidot sentään kääntyisi laskuun. Kesällä meni suorastaan mukavasti, kun Lichess-vahvuuslukuni nousivat uusiin huippulukemiin. Ei noita millään säkällä nosteta, joten uskoisin kyseessä olevan ihan oikean tason kohenemisen (joka tosin syksyn uupumuksen myötä näyttää tuttuun tapaan lysähtäneen). Kilpailuihin tuli osallistuttua jälleen koronan vuoksi harmillisen vähän: itse pelasin yhdessä turnauksessa ja lisäksi kuskasin poikaa muutamaan lastenturnaukseen. Tyllerökin alkaa jo ymmärtää peliä paremmin kuuden vuoden iässä, mutta jokin palanen ei ole vielä loksahtanut paikoilleen niin, että osaisi oikeassa pelitilanteessa hahmottaa tehtävistä tuttuja kuvioita.
Nappeja ja lautoja ei ole juuri tullut enää haalittua, kun niitä on sekä pelaamiseen että koristeeksi moninkertaisesti yli oman tarpeen. Poikkeuksen tähän sääntöön tekevät kotopuolesta Vammalasta peräisin olevat Tannin nappulat, jotka ostan kaikki vastaan tulevat. Ensimmäisten löytämiseen meni peräti kaksi vuotta ja viime vuonna tärppäsi edullisesti toiset hieman vanhemman mallin edustajat. Arkipelailussa käytössä ovat useimmiten ihan tavalliset muoviset painotetut klubinapit, jotka eivät loista niinkään ulkonäöllään kuin selkeydellään ja toimivuudellaan.
Leffoja ja sarjoja
Länkkäreitä tuli katseltua edelleen verrattain ahkerasti, mutta tilanne on sama kuin jo aika pitkään, eli uusia kiintoisia löytöjä tulee tehtyä harvakseltaan. Erityisesti uudemman pään bulkkiwesternit jättivät kylmiksi – en tiedä, miten tuollaisia lähinnä väkivaltaisia kotivideoita päätyy ihan Suomessakin myyntiin. Hyllystä yllättäen löytynyt Westworldin ykköskausi jaksoi pitää otteessaan loppuun asti, vaikka seuraavat kaudet tuskin kiinnostavat enää. Toinen onnistunut lännensarja oli Wheelerin suvun vaiheista kertova Into the West; ihan loppuun asti käsis ei kantanut, mutta kelpo viihdettä yhtä kaikki. Korona-aika haittasi jälleen länkkärimaratonien pitämistä ja nyt kerhohuone on taas kiinni hamaan tulevaisuuteen. Kevään maratoni saatiin sentään pidettyä kesäkuussa hikisissä Arizona-fiiliksissä ja syksyn vastaava marraskuulla.
Varsin jälkijunassa hankimme lopulta Netflixinkin. Takavuosina, kun kiinnostusta viimeksi oli, tarjolla oli vain oma toisto-ohjelma Windowsille ja Mäkille, mutta nyttemmin katselu onnistuu sentään ihan selaimella, joten myös Linux-käyttäjä on lähes tasaveroinen asiakas. Ruuhkavuotisen pariskunnan on yleensä paljon helpompi katsella sarjoja kuin kokonaisia leffoja, etenkin kun klassikot tuppaavat olemaan kolmen tunnin pläjäyksiä. Edellä mainitun Westworldin lisäksi projektoriaikaa saivat Queen’s Gambit, Squid Game ja viimeisimpänä Downton Abbey. Näyttää uhkaavasti siltä, että flixi on jäänyt talouteen pysyäkseen. Kuten hieman ennalta arvelinkin, suoratoistopalvelusta löytyy kyllä katsottavaa, mutta harvemmin juuri vaikkapa sitä elokuvaa, jonka haluaisit nähdä. Tilannetta ei sanottavasti auta sisältöjen pirstoutuminen lukuisiin kilpaileviin palveluihin. Nostalgisena paluuna lapsuuteen tuli kaluttua läpi myös Blackadderin kaikki kaudet.
Pikku sivuraiteena sivistin (ja toivottavasti viihdytin) vielä jälkikasvua kasaritoiminnalla/skifillä. Nähtyinä ovat nyt ainakin Predator, pari Terminatoria, muutama Rambo, kaksi ekaa Alienia sekä muutama Robocop. Valikoimaa on pitänyt kuratoida lähinnä liian väkivaltaisuuden tai pelottavuuden takia – Rambo 4 tosin lipsahti katseluun vahingossa – ja toisaalta laatukriteerien nojalla, joiden vuoksi karsiutuivat tuoreemmat Aloenit ja Termarit. Lisämausteena soppaan vielä jokunen wire-fu-klassikko.
Muita puuhia
Oma pikku virstanpylväänsä oli kaksikymmentä vuotta kasvissyöntiä. “Kokeilenpa tuota piruuttaan viikon” -projekti lipsahti elämäntavaksi ja muutaman vuoden päästä kääntyy jo ns. siviilijuna, kun olen ehtinyt olla vegenä puolet elämästäni. Mitään erityistä syytä tai tarvetta ei ole ilmennyt palata entiseen, joten projekti jatkukoon. 20 vuoden aikana kauppojen valikoima on monipuolistunut hurjasti eikä ravintoloissakaan ole enää ilmennyt sanottavia vaikeuksia tällaisen erikoisruokavalion kanssa. Pikkupaikkakunnalla tilanne toki saattaisi olla vielä toinen.
Odotuksia vuodelta 2022? No ainakin toivon, että löydän uutta intoa tutkimuksen ja luovien hankkeiden edistämiseen, tosin tällä hetkellä en odota kovin säkenöivää suoriutumista. Korona tuskin mihinkään katoaa, joten voi olla yksi etävuosi jälleen tiedossa (ei sillä, että rakastaisin Otaniemeen raahautumistakaan). Kolmas rokotus pitäisi käydä ottamassa tammikuulla, mutta vahvasti vaikuttaa jo siltä, että se ei jää viimeiseksi.
Nyt, kun Downton Abbeytä on kaksi kautta takana, pitänee sanoa jotain aiheesta (brittiläinen) pukudraama. Sitä kun on tullut nähtyä vuosien varrella melko paljon – useimmiten toki naisseurassa, mutta ihan vapaaehtoisesti, eikä mitenkään ironisesti virnistellen tai kännykkää näpläten (romanttista komediahömppää sen sijaan en suostu katselemaan kuin korkeintaan harvoin ja kohteliaisuudesta). Aivan tarkkaan en osaa “pukudraamaa” edes määritellä, kun monissa historiallisissa elokuvissa on joka tapauksessa romantiikkaa, juonittelua ja komeita kledjuja: onko vaikkapa Kubrickin Barry Lyndon tai Ridley Scottin The Duellists pukudraama?
Se Oikea Versio(tm).
Sen enempää terminologiaan kompastelematta kokosin pikku luettelon omassa kokoelmassani olevista tai muuten näkemistäni teoksista. Nimet ovat hieman sikin sokin suomeksi ja englanniksi, koska kaikkien suominimistä ei minulla ole edes tietoa. Pitkille sepustuksille ei ole tarvetta eikä aikaa, mutta suosikkini noussevat ainakin esille:
Barchester Chronicles, The. En oikein tiedä, miten tätä päädyin edes katsomaan, mutta onhan se kuivahkoa draamaa pappisympäristössä tämäkin.
Belle – Aiheeltaan aika progressiivinen, rotuteemainen leffa. Normaalit kuviot saadaan toki tiedostavamman puolen ohella pyöriteltyä.
Bleak House – Dickensin romaaniin perustuva minisarjanjärkäle, jossa on yhteiskunnallistakin sanomaa. Kuolemaa, petoksia, salaisuuksia, ketkuja ja kärsimystä koko rahalla, mutta seassa myös onnen pikku pilkahduksia.
Downton Abbey – Ainakin kahden kauden perusteella viihdyttävää nähtävää. Sijoittuu ajallisesti 1900-luvun alkuun, joten riittoisaa romantiikkaa ja juonittelua ehtii varjostaa mm. ensimmäinen maailmansota.
Emma – Hömpän suuntaan kallistuva Austen-suhdevyyhti. Tässä linkitetty Gwyneth Palttusen tähdittämä versio on ainoa näkemäni, eikä muilla ole suuri kiire.
Far from the Madding Crowd – Peräti kolme eri jäppistä piirittää naispääosaa tässä hetkittäin traagisessa filkassa. Linkitettynä Julie Christien tähdittämä versio, mutta muitakin löytyy.
Gosford Park – Vahva “kahden kerroksen väkeä” -asetelma ja muun draaman lisäksi myös murhamysteeri. Kah, tämähän oli tosiaan Altmanin ohjaus.
Humiseva harju – Tämän Brontë-klassikon luin ihan kirjanakin. Vihaa, sukuvihaa, rakkautta, hulluutta ja pettymystä piisaa! Linkitettynä omissa kokoelmissani oleva versio, mutta paremmankin muistan nähneeni.
Kotiopettajattaren romaani – Lisää väkevää draamaa Brontën systereiltä. Linkitettynä BBC:n minisarja (myös muita filmatisointeja toki on joka lähtöön).
Lillie – Perustuu tositapahtumiin ts. Lillie Langtryn elämään, joka näyttää olleen tosielämän pukudraamaa.
Mansfield Park – Jaah, tämäkin oli Austenin. En hirveästi tästä muista, mutta genren ystävälle varmasti uppoaa.
Marie Antoinette – Taitaa olla enemmän “historiallista draamaa”, kun perustuu oikein tositapahtumiin, mutta juonittelua ja pukuja riittää tässä kepeässä tekeleessä.
Mayor of Casterbridge, The – Ylämäkiä, alamäkiä, juonittelua ja paljon paljon mullittelua tässä minisarjassa.
Nicholas Nickleby – Vaatimattomista oloista ponnistaa tarmokas nuorukainen tässä Dickens-filmatisoinnissa.
Northanger Abbey – Vähemmän mieleenpainuva Austen, ihan perusvahva toki.
Persuasion – Noh, sama kuvaus käy kuin edelliseenkin. Omissa kokoelmissani näyttää olevan vähän erikoinen versio.
Rakastunut Shakespeare – Kaipa tämä jotenkin genren sisälle sopii, vaikka enemmän historiallisromanttinen komedia olisikin. Onpas siinä Joseph Fiennes komiana 🙂
Room with a View, A – Lomaromanssi Italiassa tuntuu jääneen taakse, mutta sitten kohtalo puuttuu peliin. En oikeastaan muista tästä enää paljoakaan, kun näkemisestä on kauan.
Sense and Sensibility – Tuleepas listaan nyt lujasti Austenia. Erilaiset sisarukset kohtalon myrskyissä. Linkitettynä Ang Leen ohjaus.
Tuulen viemää – Tunnettu klassikko, jonka voisi pukudraaman sijasta katsella melkein yhtä hyvin länkkärinäkin.
Vanity Fair – Köyhistä oloista tuleva tyllerö juonii tietään ylöspäin, mutta eihän se ilman mutkia suju.
Way We Live Now, The – Esoteerisen Melmotten perheen nousu ja tuho on kaikin puolin pukudraaman ytimessä. Ahneella on … loppu, meille kerrotaan.
Ylpeys ja ennakkoluulo – No tässähän tämä. Värikkäitä hahmoja, huumoria ja käänteitä täynnä oleva Austenin klassikko on eräs pukudraaman kulmakiviä. Oikea versio on tietysti BBC:n minisarja, josta on nykyään mainio blu-ray-restaurointikin.
Päivällisiähän näissä riittää, tässä Bleak Housessa.
Olipas niitä odottamattoman paljon (korealaisia draamoja en tähän lisännyt, koska ne ovat kuitenkin ihan oma juttunsa). Ylppäreillä on hyvä aloittaa ja siirtyä sitten vaikeampaan materiaaliin, jos siltä tuntuu 🙂 Seuraavaksi kolunnemme loppuun Downton Abbeyn jäljellä olevat tuotantokaudet – ruuhkavuotisen pariskunnan on joka tapauksessa helpompaa katsella sarjoja kuin kokonaisia elokuvia – ja sitten on aika tarkastella Netflixin muuta tarjontaa. Ainakin Bridgerton ja Reign vaikuttavat lupaavilta, kun taas kohuttu The Crown ei niinkään, johtuen kenties siitä, että brittihovin kommelluksista saa kuulla muutenkin.
Ostin tyllerön koneeseen Trustin GXT 833 Thado -näppiksen vanhan Deltacon hirvityksen tilalle. Hintaansa nähden ihan kohtuullinen tekele, vaikka sirkusmaiset värivalot ovatkin kiinteät ja ylipäänsä kaikenlaiset säädöt loistavat poissaolollaan. Hetken näytti hyvältä, kunnes ilmeni, että näppis herättää koneen unilta satunnaisesti, vaikkei siihen edes kosketa. Bisneskoneen simppeli BIOS ei tullut apuun, joten alkoi uhkaavasti vaikuttaa siltä, että kone pitäisi sammuttaa kokonaan yöksi (tämän siitä saa, kun Trustia ostaa, ellei sitten ole kyse jostain kaapelista). Googlauksen tuloksena heräsi hieman toivoa, kun löytyi tiedosto /proc/acpi/wakeup, jossa on tällaista sisältöä:
Eli toisin sanoen tieto siitä, mitkä erilaiset laitteet saavat herättää koneen. Tiedostoon voi pääkäyttäjänä kirjoittaa laitteen nimen, joka vaihtaa tilaa enabled/disabled – en ainakaan löytänyt mitään tapaa suoraan säätää tilaa päälle tai pois ilman ylimääräistä tilan lukemista ym. purkkaa ympärillä. Toinen tapa on käyttää acpitool-komentoa. Muutokset eivät ole mitenkään pysyviä, vaan ne täytyy uudelleenkäynnistyksen jälkeen tehdä aina uusiksi; unilla käyminen ei niitä onneksi sentään muuttele. Siispä oma skripti tulille:
PS2K saattoi olla turhakin estettävä, mutta kaikki muut tarvittiin, tai kone heräili iloisesti näppäimenpainalluksesta. Etenkin GLAN on sakissa kummajainen – muut sentään liittyvät joko näppäimistöön tai USB-ohjaimiin – sillä se viittaa verkkokorttiin. Saatan vielä myöhemmin pöyhiä settiä uusiksi siltä varalta, että ymmärtäisin koneen ACPI:n mahdollisesti bugista sielunelämää vähän paremmin. Lopputulos on jo tässäkin muodossaan lähes toivottu, eli HP ei enää heräile keskellä yötä itsekseen. Pienenä varjopuolena unilta herätys täytyy nyt aina tehdä virtanapilla (listassa PWRB). Jos jotain uutta ilmenee, niin päivitän alle.
Hitaan katselutahdin vuoksi Into the West -minisarjan läpikahluu kesti parisen kuukautta – yksittäinen jakso on toisaalta ihan täyspitkän leffan kokoinen, joten kuudesta osasta kertyi yli yhdeksän tuntia nähtävää. Spielbergin tuottama pläjäys edustaa tuoreemman pään lännenkuvauksia ja on varsin selvästi ajanmukaisen tiedostava. Alkuperäiskansoille ts. intiaaneille annetaan paljon ruutuaikaa, ja heidän hiljalleen kurjistuva asemansa onkin yksi alusta loppuun mukana pysyviä teemoja. Täysin siloiteltua kuvaus ei siltä osin ole, vaikka hiukan ihannoivan puolelle kallistuukin.
Kah, kärrynPYÖRÄ.
Valkonaamojen puolelta edustettuna on Wheelerin suku, joka oikein nimeään myöten valmistaa kärrynpyöriä. Nuoriso ei tylsästä pakerruksesta välttämättä innostu, ja suvun vesoja lähteekin sitten moniin paikkoihin länttä kohti seikkailemaan, uudisraivaamaan ja bisnestä tekemään. Pyörä-metaforaa jaksetaan kuljettaa alati mukana: kärrynpyörät pyörivät länteen, intiaaneilla on oma pyhä ympyränsä, pyöreä kaulakoru lieraa milloin kenenkin kaulassa historian melskeissä ja niin edelleen. Aikaskaala ulottuu 1800-luvun alusta loppuun, minkä aikana ehtii tapahtua yhtä sun toista. Sisällissota kuitataan melko nopeasti, kultaryntäyksiä nähdään, intiaanisotia käydään ja loppua kohti villin lännen aurinko alkaa painua mailleen. Yllättävän paljon aikaa uhrattiin sille, kuinka intiaanilapsista yritettiin (epäonnistuneesti) tehdä kunnon kansalaisia vankilamaisessa koulussa/kasvatuslaitoksessa – ihan tanakka todellisuuspohja tälläkin.
Ratsuväki tappvirantoimituksessa.
Sarja pysyy alkupuolella hyvin kasassa, mutta puolivälissä alkaa tietty lerpahdus. Eräs syy lienee se, että kaikenlaiset historialliset käännekohdat on pitänyt ottaa orjallisesti mukaan, mikä ei aina ole osunut yksiin henkilöhahmojen kehittelyn ja pienempien, sammakkoperspektiivin tarinoiden kertomisen kanssa. Joka jaksolla on eri ohjaaja, mikä myös varmasti selittää laadun heilahtelua. Monenlaiset mielenkiintoiset rönsyt ja hahmot unohtuvat matkan varrelle tyystin ja joskus teki suorastaan mieli tietää, mitä sille tai sille tyypille lopulta kävi. Vastaukset jäivät usein antamatta, eikä yhdeksäntuntinen oikein päättynyt mihinkään lopputulemaan, jollei sitten vanhaksi elänyt, jälkipolville turinoiva Jacob Wheeler ollut se. Temaattisesti Into the Westissä oli silmiinpistävää samankaltaisuutta ainakin Pieni suuri mies (1970) -leffan kanssa, tosin komiikka oli tässä pidetty hyvin vähissä. Ei mikään valtava merkkiteos, mutta täytti länkkärinkatselutarpeen paljon paremmin kuin monet viime aikoina haalimani halvat bulkkitekeleet.
Robocop-DVD:itä hyllystä turhaan etsiessäni löysin jotain mielenkiintoisempaa sinne unohtunutta: avaamattoman Westworldin ensimmäisen kauden BD-boksin! En juuri harrasta kaupallisia suoratoistopalveluja, joten sarja oli jäänyt siksikin näkemättä. Toki alkuperäinen Westworld (1973) ja sen löperö jatko-osa Futureworld (1976) olivat tuttuja, joten perusasetelma oli selvä. Androideja ammutaan ja jörnitään tulevaisuuden länkkäriteemapuistossa, ja lopulta ne ryhtyvät kapinoimaan. Vuonna 1973 robotit oli vielä kasailtu vastuksista, johdoista ja kondensaattoreista — vaikuttava suoritus sinänsä — siinä missä tuoreemmissa on jo feikkiluita, lihaksia, verta ja kunnon tietokoneet sisällä.
Paha äijä… vai onko?
Suuri osa tapahtumista sijoittuu villin lännen maisemiin: äveriäitä turisteja varten on kirjoitettu kaikenlaisia tarinoita kassakaappiryöstöistä aarteenetsintään, minkä lisäksi he tietysti antavat periksi kaikenlaisille paheilleen. Toinen puoli on sitten sekalaista juonittelua “kyökin puolella”, jossa androideja rakennetaan, korjataan ja ohjelmoidaan. Aluksi nämä kaksi todellisuutta pysyvät vielä jokseenkin erillään, mutta lopussa rajojen yli loikitaan jatkuvasti ja fiksummat robot alkavat tajuta elävänsä nukkekodissa. Kaikenlaisia synkkiä salaisuuksia on haudattu pitkin puistoa ja niitä pitää toki selvitellä. Omalta osaltaan soppaa sekoittaa vielä firman hallitus, joka lähettää paikalle myyriään pitämään jumalkompleksista Anthony Hop…Tohtori Fordia kurissa.
Raatoa säästämättä, laadusta tinkimättä.
Sarjan parasta antia itselleni olivat länkkärikohtaukset, vaikka olenkin varmaan aika puolueellinen. Muu juonittelukin oli sinänsä ammattimaisesti tehtyä ja etenkin alkupuolella tämä ensimmäinen kausi oli suorastaan koukuttava. Jossain puolivälin paikkeilla iski tietty lysähdys, kun parissa täytejaksossa ei tapahtunut juuri mitään merkittävää, vaan rinnakkaisia juonia lähinnä edistettiin nimellisesti seuraavaa jaksoa kohti — osasyyllisiä vaihtelevaan laatuun saattavat olla moneen kertaan vaihtuneet ohjaajat. Viimeinen jakso oli pakattu täyteen ylläreitä, jotka asettivat aiemmat tapahtumat kautta linjan uuteen valoon. Käsiksen noloimpia hetkiä olivat nojatuolifilosofiset pohdinnat tyyliin “me ollaan täällä niinq jumalia” ja “mitäs se tietoisuus edes on?”, vaikka sellaisia toki oli mukaan melko pakosti uitettava. Ihan mielellään tätä joka tapauksessa katseli, etenkin kun audiovisuaaliseen laatuun oli pistetty paljon paukkuja. Seuraavat kaudet taitavat silti jäädä näkemättä, etenkin, kun niissä länkkäriteema jää marginaaliin.
Viimeiset Suomessa valmistetut shakkinappulat tulivat kotipuolesta, Vammalan Stormista. Vuodesta 1993 suunnilleen 2010-luvun puoliväliin asti toiminut Shakkitarvike Tanni oli pieni perheyritys, sivubisnes maanviljelyn ohella. Koivuiset napit tehtiin oman metsän puusta, joten paikallisuusaste oli korkea. Lautoja Tanni ei tietääkseni koskaan valmistanut, mutta voin hyvin olla väärässäkin. Nappien lisäksi yrityksen verkkokaupassa oli myynnissä kaikenlaista muutakin shakkiin liittyvää. Lisää luettavaa aiheesta löytyy Koulushakin teemavuoden erikoislehdestä.
Kiiltävä malli tärppäsi vuonna 2021.
Vaikka pelailin shakkia pariin otteeseen kaverien kanssa joskus lapsena ja teininä, varsinaisesti intouduin lajiin vasta 2018 alussa, minkä jälkeen onkin ehtinyt tapahtua yhtä sun toista. Aluksi päätin, että keskityn pelaamiseen ja välttelen tällä kertaa välineurheilua. Ajatus oli tietysti harhainen ja sittemmin nappeja, lautoja ja kelloja on kertynyt joka lähtöön. Pahaksi onneksi sain vähän hitaan startin haalinnassa, sillä Shakkitarvike Tanni oli juuri ehtinyt lopettaa toimintansa. Niinpä vammalalaisten nappien hankinta jäi nettihuutokauppojen varaan. Kahden vuoden päästä odotus lopulta palkittiin:
Mattapintainen malli, joka löytyi nettihuutokaupasta 2020.
Omien ja kilpailuissa nähtyjen nappuloiden, verkosta löytyneiden kuvien, firman vanhojen webbisivujen ja Vammalan tuttujen tietojen perusteella olen tunnistanut peräti viisi erilaista mallia — ja voihan niitä olla toki vielä enemmänkin. Luettelo on karkeasti aikajärjestyksessä:
Alkuperäiset kiiltävät maalatut Tannit, joissa ratsu muistuttaa erästä vanhempaa suomalaista mallia.
Mattapintaiset Tannit, jotka eivät muodoltaan poikkea edellisistä. Shakin kilpailusäännöthän edellyttävät nappien olevan mattapintaisia eikä kiiltäviä.
Ruskeaksi petsatut Tannit. Viimeisinä vuosina maali vaihtui petsiin ja väri ruskeaan.
Ruskeaksi petsatut painotetut Tannit. Viimeistä mallia myytiin myös painotettuna hieman kalliimmalla. Näitä en ole edes nähnyt ikinä.
Näin puutteellisten tietojen varassa on vaikea sanoa, onko eri nappuloita esimerkiksi valmistettu ja myyty rinnakkain. Toisissa Tanneissani on pohjassa pehmikkeet ja toisissa ei, joten ainakaan säännönmukaisesti niitä ei ole laitettu. Kaikkein vanhimmissa napeissa on mustia huopia pohjassa ja joissakin ruskeissa petsatuissa niitä saattoi myös olla hataran muistikuvani perusteella. Eräs mahdollisuus on, että seurakäyttöön on myyty vähän eri versiota, koska kilpailuissa en muista huopia nähneeni. Kaikenlaisia tarkennuksia ja lisäyksiä otetaan mieluusti vastaan!
Kun Amanita jotain julkaisee, niin onhan se aina hankittava. Firman tuorein tulokas on nimeltään Happy Game, joka julkaistiin taktisesti juuri Halloweenin aikaan. Yleensä Amanitan pelit ovat aika söpöjä ja siistejä, mutta tällä erää mukana on poikkeuksellisen paljon kauhua ja splätteriä. Aivan uusi aluevaltaus tämä ei toki ole, sillä olihan ainakin Botaniculassa ja Creaksissa paikoitellen synkempiä sävyjä.
Pallopääpoika ongelmien äärellä.
Happy Gamessa seikkaillaan pikkupojan painajaisissa ja yritetään saada takaisin tärkeitä, traagisesti menetettyjä asioita. Aiempia Amanitan tuotoksia pelanneelle peli vaikuttaa heti tutulta: kauniit grafiikat, tunnelmalliset äänet ja pulmien ratkontaa hiirellä klikkaillen. Itselleni tuli esineiden perässä juoksemisesta ja visuaalisesta tyylistä mieleen jonkinlainen Chuchelin ja Botaniculan risteytys. Eniten firman kaavasta ovat poikenneet mekaniikoiltaan näppäimistöllä/peliohjaimella pelattava Creaks ja etenkin pelikortteihin perustuva Pilgrims, jossa on monta polkua ja loppuratkaisua. Ihan kirkkaimpaan kärkeen Happy Game ei ehkä lopulta veny, etenkin kun loppu ei ole yhtä vahva kuin alkupuoli, mutta selvästi paremmasta päästä se on ja sekaan mahtuu paljon hienoja hetkiä.
Välillä on iloisempaakin… hetken.
Läpipeluuseen sekosi reilu pari tuntia, mikä on pelin 11 euron tarjoushinnan huomioiden ihan ok. Mitään kiirettä ei toki kannata pitää ja Happy Gamen pariin voi palata vielä myöhemmin halutessaan metsästämään puuttuvia saavutuksia. Ihan pienille lapsille peli voi olla liian pelottava, mutta ainakaan omalla 5-veellä eivät housut pahemmin tutisseet. Proton oli jälleen kerran ystävä, enkä huomannut mitään kompurointeja missään vaiheessa – katsotaan tuleeko tästäkin myöhemmin natiivi Linux-versio kuten Pilgrimsistä.
