Enkkusubien jälkeen ei ollut kovin iso homma tehdä suomalaista käännöstä Michele Lupon Californiaan (1977). Tässäpä tämä: California-blu-ray-fi.srt. Tekstityksiä tullaan käyttämään ehkä kerran, mutta otin tämän pikku opintoprojektina. Lopputulos oli jopa hieman parempi kuin enkkuversio, sillä hieroin muutamaa huonoa ajastusta paremmaksi ja ylipäänsä tavoittelin käännöksessä tarkemmin itskupuheiden merkitystä enkä turhaan jumittunut enkkudubbaukseen. Nämä tekstit sopivat siis Artus Filmsin blu-ray-julkaisuun.
Näin se taitaa olla.
Kuten tunnettua, suomi tuppaa olemaan pidempää kuin enkku, ja niinpä välillä oli kohtuullisia vaikeuksia saada tekstit mahtumaan ruudulle. Käännöksestä tuli ehkä hieman kuivakka ja selkokielinen, mutta halusin pitää sen luettavana sekä ymmärrettävänä. Aegisubin fontti on vakiona huomattavasti pienempi kuin VLC:n, joten lopuksi oli pakko taas varmistaa, ettei videotoistimella mennä reunoista yli. Tässä vaiheessa olen nähnyt leffan jo vähintään kahdeksan kertaa, joten juonenkäänteet ja replat alkavat tulla lievästi sanottuna tutuiksi. Vielä kerran pitäisi jaksaa parin viikon päästä länkkärimaratonissa 🙂
After fifteen hours of hard work including translation and tweaking a lot of timings, I’m happy to present English subs for Michele Lupo’s excellent, little-known spaghetti western California (aka. Adios California, 1977). Download them right here: California-blu-ray-en.srt. If you just want to see the movie with English dubbing, it might be available somewhere, but as far as I know, the best image quality can be found on the Italian/French blu-ray version, which has subs only in French. Some notes:
These subs match the 1:40 Artus Films version, other releases might be different.
I used the “original” English dubbing as reference, but at times it was so off that it had to be modified.
Portuguese and German fansubs were useful too, but they’re not for this exact version and the timings were off.
Some inaudible mumbling was left unsubbed as I had little hope of deciphering it.
Previously I’ve used a plaintext editor or Gnome Subtitles, but this time I discovered Aegisub, which made at least some things easier. The audio waveform view, in particular, helped to get the timings right, even if I probably didn’t use most of the advanced features the program has. Enjoy!
Giuliano Gemma in his best Western role – not just a pretty boy with little acting skill any more.
Viidentoista tunnin ähellyksen jälkeen sain aikaiseksi California-spagettilänkkäriin (1977) englanninkieliset kelpo tekstitykset. Itse filkan voi katsoa “jostain” enkkudubbauksellakin ilman isompaa vaivaa, mutta ehdottomasti paras kuvanlaatu on Artus Filmsin blu-rayssä, jossa on kuitenkin tekstit vain ranskaksi ja äänet ranskaksi sekä italiaksi. Oleelliset linkit yllä. Saatan sormiharjoituksena tehdä vielä myös suomitekstit, vaikka niiden yleisö pieneksi jääneekin.
Karate Kid oli aikanaan kova juttu, mutta jatko-osat eivät säväyttäneet enää samassa määrin. Hieman yllättyneenä huomasin, että kolmososa oli edelleen näkemättä – tähän asiaan tulee tietysti pikainen korjaus. Kaikkein heikointa antia edusti joka suhteessa rupinen The Next Karate Kid, jossa Mr. Miyagi on rasittava pelle, juonenkäänteet typeriä ja kaupan päälle vielä toimintakohtauksetkin heikkoja. Netflixiin hurahduksen jäljiltä ulottuville tuli alkuperäistä kaanonia jatkava Cobra Kai -sarja, joka tuli vahdattua yllättävän tiiviisti alusta loppuun.
On vanha jengi koolla taas.
Alkuperäisestä näyttelijäkaartista on saatu mukaan kunnioitettavan suuri osa. Pat Morita ehti jo kuolla, mutta Daniel, Ali, Johnny, Kreese ja moni tuttu sivuhahmo mukana taas pyörii. Johnny Lawrence on tällä erää vähintään yhtä merkittävä hahmo kuin Daniel, jollei suorastaan pääosa. Teinivuosien vanha kauna vaivaa edelleen; välillä sitä siloitellaan, kunnes taas ilmaantuu uusi riidanaihe. Alkuperäisissä leffoissa kaikki muut paitsi Daniel ja Mr. Miyagi jäivät aika paperinukeiksi, mutta Cobra Kaissa taustoitusta tehdään oikein olan takaa. Jopa yleisvittumaisen Kreesen taustalta löytyy selittäviä tekijöitä, kuten huono-osaisuus ja Vietnamin traumat.
Neljän kauden aikana tykitetään silmille teema jos toinenkin – hieman kaikkea on keksitty keittää mukaan. On koulu- ja nettikiusaamista, Tinder-treffejä, avioeroja, romantiikkaa, perhe-elämää, vaikeita lapsia ja lapsuuksia, autobisnestä, kasariheviä, yhteiskunnallista sanomaa, ryyppäämistä ja monenlaista muuta. Keski-ikäisten lisäksi paljon ruutuaikaa saa jälkipolvi, joka jotenkin päätyy jatkamaan vanhaa Miyagi-do vs. Cobra Kai -rähinää. Teineillä on teinien ongelmat, joita usein sarjan teemaan sopivasti ratkotaan karaten keinoin. Johnnyn huolena on vieraantunut poika taannoisesta liitosta (Robby), siinä missä Dannyn äveriäässä ydinperheessä vanhempia työllistävät Samantha sekä vetelä Anthony-poika. Oma suosikkihahmoni oli läpeensä sarkastinen luuviulu Demetri, joka toki saa karatesta ryhtiä.
All Valley karate-turnamentti, tiätysti.
Ylä- ja alamäkiä mahtuu kaikkien elämään: välillä näyttää menevän hyvin, sitten kosahtaa ja seuraavaksi voimaannutaan, yleensä karaten ansiosta. Ykköskausi on vielä lähinnä tarinan rakentelua ja kakkonen menee välillä lällyromantiikaksi, mutta loppua kohti palataan monessa mielessä tuoteperheen juurille ja dojojen välisiä kähyjä riittää. Toimintakohtauksissa on useimmiten aika kotipolttoisen oloinen fiilis, mikä sinänsä ihan sopii asetelmaan – eiväthän etenkään nämä teinit mitään konkareita vielä voi olla – mutta näyttävän äksönin takia Cobra Kaita ei kannattane katsoa. Välillä “karate” vaikuttaa enemmän jujutsulta tai judolta, kun heittoja paiskotaan menemään tämän tästä. Vähän vaikea tarkalleen sanoa, mikä sarjassa näin natsasi, kun juoni on arvattava, jopa toisteinen, ja fanservice lipsuu usein liiallisen puolelle. Hahmokaarti on kuitenkin värikäs ja tunteet suuria, joten ei Kai tässä auta kuin myöntää, että odottelen jo lupailtua viidettä kautta.
Viime aikoina en ole väsännyt shakkitehtäviä natiaiselle enää ihan entistä tahtia, koska pääpaino on ollut ihan oikeassa pelaamisessa ja tilanteiden hahmottamisessa laudalla. Kierrätin myös läpi vanhat tehtävät uudestaan, mikä ainakin osoitti, kuinka ne ratkesivat jo paljon sujuvammin kuin viime vuonna. Yhden siirron mattien ja “väritä uhatut napit” -tyylisten pulmien hyöty alkaa olla jo tässä vaiheessa vähäinen, joten olen väkästellyt tarpeen vaatiessa erilaisia temaattisia pläjäyksiä, kuten asema-arvioita, uhattujen nappien pelastamista tai, kuten tässä, shakkien ratkaisuja eri tavoin (lyödään uhkaava nappula, laitetaan jotain tielle tai siirretään kuningasta):
Hesarin mielipidepalstalla sohaistiin ampiaispesään julkaisemalla kirjoitus Lännenelokuvien yhteys kolonialismiin pitää tunnistaa ja tuoda esiin, jossa kritisoitiin John Fordin lännenklassikon, Apassilinnakkeen (Fort Apache, 1948), kuvausta Ylen sivuilla. Kirjoittajien mielestä elokuvan kolonialismia ja valkoista ylivaltaa täytyisi tuoda esille enemmän. Kuten odottaa saattaa, monissa kommenteissa oltiin kärkkäästi eri mieltä ja pian nähtiin myös vastine.
Fonda, amerikanmeksikolainen ja apassit neuvonpidossa.
Vaikka suuri länkkärifani olenkin, itselläni ei mielipidekirjoituksen lukemisesta seurannut mikään siilipuolustukseen vetäytyminen. Saahan elokuvia kritisoida, jos siihen on aihetta, eikä pelkkä “ne nyt ovat aikansa lapsia” riitä vakioselitykseksi. Alkuperäiskansojen ts. intiaanien esittäminen oli vanhoissa leffoissa usein tökeröä, meksikaaneille on naureskeltu toistuvasti, naiset ovat saaneet olla pelastettavia koristeita, murhaajia ja tappamista ylipäänsä on glorifioitu, eläimiä rääkätty kuvauksissa, historiaa kirjoitettu jenkeille edulliseksi, ja ties mitä muuta. Näitä epäkohtia on turha yrittää kiistää.
Sen sijaan juuri Apassilinnakkeen esittäminen valkoisen miehen ylivallan ja kolonialismin edustajana karahtaa kiville, sillä kyseessä on pikemminkin kriittisesti aiheeseen suhtautuva leffa. Intiaaneja vedättävät niin paikallinen asiamies kuin Washingtonin herratkin, minkä lisäksi linnakeen luupäinen uusi komentaja haluaa mieluummin tehdä sankaritekoja kuin edistää rauhanomaista yhteiseloa. Cochise ja porukat esitetään pikemminkin ylpeinä, nurkkaan ajettuina sotureina kuin järjettöminä raakalaisina – komiikasta vastaavat valkoiset sotilaat (etenkin sählät alokkaat). Lopulta tuntuu siis siltä, että tämä Apassilinnakkeen kritiikki oli lähinnä pitkään hautunut yleinen ajatus länkkäreistä, joka nyt “sopivan” tilaisuuden tullen kohdistettiin satunnaiseen, hyvin näkyvään leffaan.
Katseltujen listaan liittyi juuri Lost in Space, 60-lukulaisen skifisarjan lämmittely. Välissä ehdittiin tehdä kökköinen elokuvakin, joka on lähinnä itsenäinen “teos” eikä missään suhteessa aiempaan tai myöhempään sarjaan. Yhteistä kaikille on ainakin se, että Robinsonin perhe raahautuu kohti Alpha Centaurin auvoista siirtokuntaa, eli käytännössä vastoinkäymisestä toiseen ja planeetalta toiselle.
Taas rysähti.
Militaari-iskän ja insinööri-äiskän lisäksi perheeseen kuuluvat lahjakas, mutta epävarma Will, taiteellinen Penny ja rohkea Judy. Mukaan tarttuu matkalla muutakin sakkia, kuten lunki mekaanikko Don West ja kieroileva Dr. Smith, minkä lisäksi nähdään muita uudisraivaajaperheitä. Kolmen kauden aikana hahmoja ehditään hiukan jopa kehittää, mitä tukee sopivasti osaltaan lapsinäyttelijöiden vanheneminen, kuten Harry Potterissa konsanaan. Vanhemmissa, Pennyssä tai Judyssä en totta puhuen huomannut suurtakaan muutosta, mutta Will aikuistuu ja Smith saa tehdä ainakin osittaisen parannuksen.
Ropotti Ruttunen ja sähköhella Ella.
Ensimmäiseltä hätälaskuplaneetalta – näitähän riittää – tarttuu mukaan myös mystinen, voimakas Robotti, joka ehtii kyvyillään pelastaa poppoon moneen kertaan. Ansioista huolimatta on samalla koko ajan selvää, että ropooti on rakennettu tappokoneeksi. Mysteeriä valotetaan pala palalta ja lopulta masiinoista tulee oikein maanvaiva, koska niistä useimmat eivät haluakaan olla frendejä ihmisten kanssa. On se kumma.
Kolme kautta oli varmaankin hyvä pituus sarjalle. Kaikki oleelliset käänteet saatiin käytyä läpi, eikä toisteisuus vielä ruvennut jurppimaan liikaa. Kaava kävi varsin selväksi nopeasti: hommat menevät plörinäksi, kräshätään planeetalle, yritetään pois, hommat menevät plörinäksi, yritetään uudestaan, taas kusahtaa ja lopulta päästään jatkamaan seuraavia vastoinkäymisiä kohti. Jos ei vaivana ole alienit, niin sitten ketkut, myrkkykasvit, sää, hajoava tekki, meteoriitit tai tappajarobotit – avaruus on vihamielinen paikka. Perheen pitää pitää yhtä, meille kerrotaan.
Jälleen pikku koodiprojekti natiaisen harjoittelukäyttöön, nimittäin lukutraineri. Kikkale arpoo luvun 1000–9999 ja nappia painamalla saa näkyviin (usein pitkän) lukusanan:
Yheksäntuhatta neljäsataakuuskytkuus
Tällä erää grafiikan ohjelmointiin ei paljon aikaa suttaantunut. Lähinnä sillä puolella yllätyksenä tuli, kuinka pitkiksi näinkin pienet lukusanat jo kasvavat – ikkunan leveyttä piti kasvattaa ja kasvattaa, eikä se 32 pisteen fontilla enää läppärinäytölleni edes mahtuisi. Kellonaikoihin verrattuna lukusanat ovat säännöllisempiä, kun tuhansia, satoja ym. edustavat numerot voi käydä mekaanisesti yksitellen läpi. Näin pienillä luvuilla en jaksanut käyttää silmukkaa, mutta isommilla se tokisi tulisi väistämättä vastaan. Joitakin erikoistilanteita piti silti jälleen huomioida:
Nollan kohdalla ei tarvitse yleensä tehdä yhtään mitään, lukuun ottamatta tapausta 10 eli kymmenen
Systemaattisen käsittelyn rikkovat myös 11–19 eli yksitoista–yhdeksäntoista, jotka voi sentään generoida helposti
Oikealta lukien kolmen numeron välein tulee välilyönti eli “kaksituhatta neljäsataa”
Tuhat, sata ja kymmenen pitää käsitellä erikseen, koska ne eivät tietenkään ole “yksituhatta” jne.
Koodinpätkään tarvitaan tietysti yksinkertainen mäppäystaulukko numerosta tekstiksi; nollaa ei tosin näemmä käytetä yhtään mihinkään. En tiedä, tuleeko tälle trainerille juuri käyttöä todellisuudessa, mutta olipahan ainakin itselleni pientä sormiverryttelyä ja sivussa opin jotakin suomen kielen lukusanoista. Vähäisellä vaivalla paikat voisi vaihtaa, jolloin lukusanaa yritettäisiin muuttaa takaisin numeroiksi. Saatan kokeilla myös puhekielisen version tekemistä ihan mielenkiinnosta: ovatko arkiset lyhyemmät lukusanat yhtä säännöllisiä?
edit: Kolmen numeron palasia voi käsitellä ilmeisen itsenäisesti, joten yleispätevä ratkaisu ei olisi itse asiassa paljonkaan mutkikkaampi. Perään lisätään vaan “miljoonaa”, “tuhatta” jne.
Nopeasti loppuunsa tuli Netflixistä vahdattu Downton Abbey, vaikka jaksoja on kaikkiaan peräti 52. Pahimpiin vieroitusoireisiin oli onneksi varalla vielä 2019 tehty täyspitkä elokuva, jonka tapahtumat sijoittuvat parin vuoden päähän sarjan päätöksestä. Leffaa ei jostain syystä ole Netflixissä, joten se kannattaa varautua tonkimaan katseltavaksi jostakin muualta. Tänä vuonna on ilmeisesti vielä luvassa lisää jatkoa toisen elokuvan verran, mikä kertonee ainakin brändin menestyksestä. Eikä menestystä ihmetellä tarvi, tulihan tässä itsekin katsottua puoliskon kanssa jakso tai kaksi joka ainoa ilta – joskus taisi lipsahtaa kolmeenkin, mikä jo kostautui ikävästi yöunien pituudessa.
Eräs välienselvittelytilaisuuksista ts. päivällisistä.
“Tavalliseen” pukudraamaan verrattuna Downton Abbey sijoittuu modernimpaan aikaan, 1900-luvun alkuun. Pukuloistoa ja komeita tönöjä nähdään toki tuttuun tapaan, mutta sivussa seurataan myös teknologista kehitystä ja suurena vedenjakajana ponnistellaan ensimmäisen maailmansodan läpi. Asetelma on lähtökohtaisesti Kahden kerroksen väkeä -tyylinen, jossa yläkerrassa on Granthamin aristokraattiperhe ja alakerrassa vaihteleva joukko palvelijoita hovimestarista keittäjään. Vaikka raja aina onkin olemassa, kietoutuvat kahden kastin kohtalot usein toisiinsa niin hyvässä kuin pahassakin. Kuuden kauden aikana hahmoihin ehditään luoda syvyyttä ja persoonaa, joten värikäs hahmokaarti toimii mainiosti: yläkerrassa jaarli Grantham vaimoineen, suhdekuvioissa seikkailevat tyttäret ja kosiomiehet, alakerrassa vastoinkäymisten marinoimat Bransonit, konservatiivinen hovimestari Carson, juonitteleva Thomas ja monet muut. Suvun sarkastista matriarkkaa, edellisen jaarlin leskeä, ei toki voi tässä luettelossa ohittaa.
Jatkuvasti toistuva teema normaalien romanssien, juonittelujen ja rahahuolien lisäksi on etenkin maailman muuttuminen 1900-luvulla: sodan jälkeen aatelisperheet uhkaavat jäädä historian reliikeiksi, kun kartanoiden (huono) ylläpito käy liian kalliiksi ja traditiot muutenkin murtuvat. Sodan jälkeen naiset eivät enää suostu piironginkoristeiksi, vaikka sukupuoliroolien rikkomista ei aina hyvällä katsotakaan. Jopa säätykiertoa nähdään, kun jotkut palvelijat tavalla tai toisella nousevat ylemmäs yhteiskunnan portailla koulutuksen, tai sitten perinteisemmin onnekkaan naimakaupan tahi perinnön avulla. Kastien välissä suhaa etenkin talon entinen autokuski ja irkkukapinallinen Tom, joka suurin vaivoin pääsee lopulta osaksi perhettä. Tyypillisempiin pukudraamoihin verrattuna Downton Abbey on asteen progressiivisempi (ei graafisien) seksikohtauksiensa, homopusujensa ja jopa paikoittaisen väkivaltaisuutensa takia. Itselleni jäi kaikkiaan sellainen fiilis, että naiset joutuivat seksin harrastamisesta melkein aina vaikeuksiin 🙂
Keittiönäkymä ja vielä kokematon kyökkipiika Daisy (sekä esimerkki Netflixin matalan tarkkuuden kuvanlaadusta).
Sarjan laatu ei pysynyt yhtä timanttisena koko kuuden kauden läpi: sota-ajan kuvaus ei ollut itselleni sitä viihdyttävintä seurattavaa, ja loppua kohti tiettyjä kuvioita alettiin jo selvästi kierrättää. Niinpä kuudes kausi oli varmaan oikea kohta laittaa tarinalle piste – viimeisessä jaksossa solmittiinkin lankoja yhteen melkoista tahtia enimmäkseen onnellisissa merkeissä. Ensimmäinen kausi saattoi olla lopulta koko sarjan paras, kun hahmot ja kuviot eivät olleet vielä käyneet turhan tutuiksi. Leffa ei tuonut kaanoniin sanottavasti mitään uutta tai merkittävää, mutta ei toki ollut pettymyskään, vaan oikeastaan yksi pitkä sarjan jakso lisää. Käytännössä kaikki alkuperäiset näyttelijät oli saatu rekryttyä mukaan, joten katsojan ei tarvinnut arvailla uusien kasvojen kanssa kuka kukin on. Mitäpä tästä nyt enempää sanoisi? Hyvää viihdettä.
Tietokoneita putsanneille tuttua tavaraa ovat paineilmapullot, joilla pölyt saa vauhdilla liikkeelle. Tuttua lienee myös se, että ne ovat aina loppu, maksavat paljon, ruiskivat ponneainetta, jäädyttävät herkät komponentit ja jäävät lojumaan tyhjinä nurkkiin. Käytetty ponneaine voi olla myös syttyvää, jolloin laitteita ei voi puhdistaa niitä sammuttamatta (nimimerkillä Lieskat videotykkiin). Räpellykseen lopulta kyllästyneenä aloin tutkia, saisiko tilalle hankittua jotain järkevämpää. Google kertoikin pian, että kuudenkymmenen euron hintaan myydään verkkovirralla toimivia nk. ilmapuhdistuslaitteita. Ostohousut jalkaan ja eilen pääsin noukkimaan postista CompuCleaner Originalin:
Itse (fallinen) vehejes sekä suulakkeet
Härpätin ei ole kovin suuri ja siinä on tukeva kahva, joten sillä saa osoiteltua kohtuullisen kätevästi ahtaisiinkin paikkoihin. Painoa on odottamattoman paljon, mutta ei mitenkään kohtuuttomasti. Se tärkein ominaisuus eli ilmanpaine on ainakin kohdallaan: onkaa riittää niin paljon, että KomputaattoriKliinerin kanssa on oltava jopa hieman varovainen, ettei sillä tärvää hennompia komponentteja tai kenenkään tärykalvoja. Ilmavirran voimakkuuteen ja muotoon voi vaikuttaa vaihdettavilla suulakkeilla. Purtilon pohjassa on irrotettava suodatin, joka puhdistaa sisään menevää ilmaa. Toistaiseksi en ole siivonnut kuin yhden näppäimistön, mutta varsin lupaavaltahan tämä vaikuttaa. Ainoa merkittävä ongelma laitteessa lienee sen mölinä, joka vastaa suunnilleen kovaäänistä imuria – naapurisovun nimissä yöllä puhaltelua kannattanee harkita pariin kertaan.
Tervetuloa terveyden itsearviointiin! Rastita seuraavasta luettelosta mahdolliset oireesi, jonka jälkeen saat arvion terveydentilastasi. Vastaukset käsitellään luottamuksellisesti.
Jos sinulla on yksi tai useampi luettelossa mainittu oire, olet todennäköisesti istunut koko päivän Zoom®-palaverissa. Oireiden itsehoitoon soveltuvat tulehduskipulääke, lepo, venyttely, reippailu, suklaa, keskiolut tai muu vastaava luontaistuote, kynsien pureskelu, työpaikkailmoitusten selailu, seinän tuijottaminen lasittunein katsein sekä pimeään nurkkaan käpertyminen.
