.Markku Reunanen.

TNG nähty

October 27th, 2024

Koko Star Trek: The Next Generation (1987–1994) meni juuri läpi. Tahti oli aika kova: kahta tai jopa kolmea jaksoa illassa, mutta onhan noita melkein kaksisataa, joten aikaa siihen kului. Katselin sarjaa jonkun verran jo aikanaan hajanaisesti, joten jokunen jakso oli sentään entuudestaan tuttu. Netflix näyttää olevan tällä hetkellä trekkien selvästi paras ystävä suoratoistopalveluista, sillä TNG:n lisäksi siellä on TOS, Deep Space 9, Enterprise ja vielä päälle joitakin elokuvia – tuorein tulokas, Picard, on puolestaan Primellä. Star Trekeistä on kirjoitettu niin paljon, että seuraavassa lähinnä sekalaisia omia ajatuksiani maratonin jäljiltä.

Seitsemän kauden aikana nähtiin monenmoista: käänteitä ja tyylillisiä kokeiluja, joskus paremmin ja toisinaan heikommin onnistuneita. Ensimmäinen kausi meni harjoitellessa, kun hahmoille yritettiin rakentaa persoonat, joten vasta toisella kaudella alettiin päästä vauhtiin. Dream team eli Picard–Riker–Troi–Crusher–La Forge–Data–Worf ei ollut alusta asti mukana – tohtorin tilalla oli hetken kuiva Pulaski ja Tasha Yar oli tärkeä hahmo ensi metreillä – mutta kolmannella kaudella tapahtumat alkoivat pyöriä kiinteästi ydinjoukon ympärillä. Loppupään jaksot menivät puolestaan joskus aika erikoisiksi, kun niissä tavoiteltiin esimerkiksi kauhuleffojen tyyliä.

Alkuperäisessä Trekissä oli jatkuvasti sutinaa upseerien ja matkalla vastaan tulleiden alienineitojen kanssa; federaation johtavat tutkimusmatkailijat rupesivat uuteen sivilisaatioon törmättyään yleensä ensi töikseen pokaamaan ihastuttavaa prinsessaa tai muuta vastaavaa. TNG:ssä riitti romantiikkaa niin ikään, jos nyt ei aivan yhtä kaavamaisesti. Riker oli pitkään hieman limainen naistenmies, jota siivottiin sarjan loppua kohti, kenties yleisen asenneilmapiirin muuttuessa. Seikkailuja oli kyllä kaikilla muillakin, jopa tunteisiin kykenemättömällä Datalla ja karskilla Worfilla. Riker–Troi- ja Picard–Crusher-kuvioita eläteltiin pitkään, vaikkei niiden kanssa päästy puusta pitkään ennen kuin sarja yllättäen lopahti.

Jotkin sivuhahmot olivat hekin näytillä toistuvasti, kuten alkupään kausissa paljon nähty innokas neropatti Wesley Crusher, joka kirjoitettiin sarjasta ulos hieman tökerösti. Rasittava, ylimielinen Q tuotiin mukaan silloin tällöin dissaamaan ihmisyyttä ja tekemään ihmetemppuja, joita toki mahdollisti myös holokansi. Deanna Troin dramaattinen äiti rakensi monessa mielessä siltaa TOS:n suuntaan, sillä olihan Majel Barrett muun muassa Gene Roddenberryn vaimo ja esiintyi jo alkuperäisessä sarjassa.

Koko sarjan sydän oli itselleni joka tapauksessa Data, jonka ikuinen ihmisyyden etsiminen tarjosi monenlaista miettimisen aihetta. Spockin moderni vastine, monille inhimillisille heikkouksille immuuni Data pelasti Enterprisen lukemattomia kertoja, mutta saiko hän siitä kiitosta ja arvostusta? Ei suinkaan, vaan tärkeitä lisätietoja tilanteesta tarjonnut komentajakapteeni keskeytettiin toistuvasti: “That would be enough, Mr. Data.” Datan sosiaalinen kömpelyys ja toisinaan odottamaton nokkeluus vastasivat myös TNG:n onnistuneimmista huumorikohtauksista.

Jo TOS käsitteli avaruusdraaman keinoin kaikenlaisia yleisinhimillisiä aiheita, ja samalla linjalla jatkoi vielä vahvemmin TNG, jossa kokonaiset jaksot pyörivät usein tietyn teeman ympärillä. Pariinsataan jaksoon mahtui niin terrorismin, uskollisuuden, vanhemmuuden kuin rasisminkin käsittelyä – monia niistä jopa useampaan kertaan. Kuten TOS:ssa, jotkin aiheet oli selvästi varattu tietyille päähahmoille: Worfille kunnia, Troille tunteiden kirjo, Picardille johtajuus, Datalle rationalismi ja niin edelleen.

Skifi on skifiä, eikä Star Trek edes yritä olla realistinen kuvaus tulevaisuuden tähtimatkustamisesta, joten epäloogisuuksista ei ole periaatteessa lupa valittaa. Silti jotkin kliseet olivat liian ilmeisiä, että niitä voisi täysin ohittaa (näitä on toki listattu tarkemmin muualla). Planeettojen yleensä täydellinen monokulttuuri on eräs klassikko, samoin kuin englannin kielen laaja ymmärrys ympäri galaksia. Kaukaisimmatkin alienirodut näyttävät ihmisiltä, jollei niillä sitten satu olemaan hieman erilaisia kyhmyjä otsassaan. Vaikka federaatiolla luulisi olevan tuohon aikaan jo kovaa tekkiä, niin melkein joka jaksossa sensorit tuntuivat lähes turhilta, kun niillä ei kyetty mittaamaan mitään. Vielä on pakko ihmetellä keskustietokoneen surkeaa tietoturvaa, sillä sen haltuunotto ja lukitseminen tuntui onnistuvan leikiten tämän tästä.

Seuraavaksi on tarkoitus kokeilla, olisiko DS9 vastaavalla tavalla viihdyttävä jatko universumille. Avaruusasema on tapahtumapaikkana hankalampi, kun jumitetaan jatkuvasti samoilla mestoilla, eikä alku ole vielä vaikuttanut hirveän lupaavalta. Kuvanlaatukin on yllättävän heikko: asian suorastaan huomaa katsellessa. Enterprise olisi vielä seuraava, mutta katsotaanpa, päästäänkö sinne asti koskaan.

Filed under: leffat