.Markku Reunanen.

Korean vuoriseikkailu

June 16th, 2024

Koreassa on oltu nyt muutama päivä ja eilen oli vuorossa vuorilla reippailua. Suurimmat huiput olivat reilun 800 metriä, mikä ei ole sinänsä hirveästi, mutta kotoisiin lättyihin tottuneelle rinteiden jyrkkyys oli odottamaton haaste. Tarkoitus oli käväistä katsomassa pikaisesti yksi näköalapaikka ja palata takaisin, mutta kaikenlaisten epäonnisten käänteiden johdosta keikasta muodostui lopulta uuvuttava koettelemus, jossa laitettiin puntariin sekä suomalainen sisu että suomalaiset kirosanat, joita tuskin on noin paljon ikinä noilla vuorilla kuultu.

Jo menomatka laittoi pönäkän kiipeäjän koetukselle, kun kiviportaantapaisia jatkui pari kilometriä. Välillä ei ollut edes niitä, vaan asteen vaarallista soraa, irtokiviä ja vieressä jyrkkää rinnettä – ihmettelen, jos ei tuolla satu jatkuvasti jotain onnettomuuksia. Ilma oli tietysti hiostavan kuuma, ja jo melko alkumatkasta t-paita ja lippis hikoilivat läpimäriksi. Tässä vaiheessa oli sentään vielä riittävästi juotavaa mukana, mutta taukoja piti pitää jatkuvasti, ja muutaman sadan metrin eteneminenkin oli vaativa suorite. Parin tunnin raahautumisen jälkeen päästiin lopulta noin 750 metrin korkuiselle huipulle, josta oli kieltämättä mukavat näkymät:

Samaakin reittiä palaaminen olisi ollut raskasta ja hankalaa, mutta epäonnisena päätöksenä valitsimme harvinaisemman polun, mikä paljastui pian virheeksi. Jo tullessa rinne oli paikoitellen jyrkkää, mutta nyt se muuttui selvästi pahemmaksi. Isojalkaisen euron isoine lenkkareineen oli vaikea saada jalkojaan soviteltua kiville ja ensimmäinen, onneksi vaaraton kaatuminen tuli heti alkupäässä. Tiesin vanhastaan, että polveni ovat tämmöiselle tökkivälle laskeutumiselle allergiset ja kohtahan niitä alkoikin jo särkeä. Kirjaimellisesti alamäkeen keikka alkoi mennä, kun suunnistaja (en sentään minä) valitsi väärän reitin ja päädyimme jyrkälle soraiselle rinteelle, jossa piti laskeutua kaikenlaisista risuista kiinni pitäen. Seuraava kaatuminen nähtiin, kun laho puunkränä antoi periksi, ja tällä kertaa meni ranne verinaarmuille sekä kynsinauha auki.

Tilanne todettiin toivottomaksi ja seuraavaksi piti ryömiä sama pätkä takaisin ylös, jotta päästäisiin takaisin oikealle polulle. Se sentään löytyi, mutta muuten tilanne ei näyttänyt ollenkaan toiveikkaalta: perheen juotavat olivat loppu, matkaa jäljellä vielä vaikka kuinka, ja toinen polviparkani protestoi jo niin pahasti, että portaiden laskeutuminen alkoi mennä tuskalliseksi. Lopulta oli pakko vaihtaa pahimmissa paikoissa rapukävelyyn, kun pelkäsin polven pettävän ja päätyväni otsalohko edellä kivikkoon. Turvallisempaa kyllä, mutta meno hidastui työlääksi mateluksi ja dehydraatio alkoi kolkutella, kun juotavaa ei enää ollut.

Tässä vaiheessa jaettiin perhe kahdeksi delegaatioksi, joista ensimmäinen lähti edeltä hakemaan juotavaa ja etsimään reittiä. Itse jäin tyllerön kanssa jälkijoukoksi, jonka ainoa velvoite oli edistää polvivaivaisen matkantekoa kiviportaita alaspäin. Lisää jännitystä tilanteeseen toi se, että aurinko alkoi hiljalleen laskea, eikä pimeässä kivikossa kiipeily vaikuttanut mitenkään mukavalta ajatukselta. Uupumus kasvoi sen verran suureksi, ettei tässä vaiheessa oikein jaksanut edes kiroilla kuin korkeintaan niissä kohdissa, kun eteen aukesi jälleen uusi pitkä pätkä rähjäistä kiviportaikkoa.

Vuoren viertä virtasi siellä täällä pikku puro, ja vaikkei tuntemattoman veden hörppiminen keskimäärin hyvä idea olekaan, oli pariin kertaan pakko kauhoa naamariin vodaa puhtaamman näköisestä lammikosta. Pahin dehydraatio sillä sentään hellitti, ja siirryin rapukävelystä varovaisesti pystyasentoon, että matkanteko etenisi edes jonkinlaista vauhtia. Läpimärästä paidasta kietaisin jonkunlaisen surkean tukisiteen polveen. Urhea apulaiseni jaksoi alati kannustaa, vaikka välillä alkoi itse hieman panikoida ja muuttui autettavaksi; eräs tiedustelukeikka meinasi johtaa eksymiseen, mutta tylleröllä oli sen verran järkeä, että jäi paikalleen huutelemaan eikä jatkanut pidemmälle väärään suuntaan.

Irvistellen ja korealaisten poluntekotaitoja manaten jatkui kivipellossa eteneminen, ja vaikka välillä näytti siltä, että paikka on puujalkaiselle ihan mahdoton, niin aina jokin sopiva kivenkolo löytyi. Noin tunnin lähtönsä jälkeen palasi myös vedenhakudelegaatio, minkä jälkeen juomapuoli oli taas kunnossa ja reitti varma. Loppumatka loivenevaa rinnettä olikin sitten enää samaa puuduttavaa kävelyä sinne asti, että päästiin taas päällystetyn tien varteen. Tai niin luulin, sillä temppelialue oli mennyt kiinni, ja autolle piti klenkata vielä melkein pari kilometriä. Kaikkiaan aikaa meni huipulta paluussa suunnitellun tunnin sijaan kolmisen tuntia. Ihan tällaista reissua en olisi toivonut, mutta kaikenlaisesta sitä näemmä selviää.

Filed under: reissut