.Markku Reunanen.

Länttä kohti

December 12th, 2021

Hitaan katselutahdin vuoksi Into the West -minisarjan läpikahluu kesti parisen kuukautta – yksittäinen jakso on toisaalta ihan täyspitkän leffan kokoinen, joten kuudesta osasta kertyi yli yhdeksän tuntia nähtävää. Spielbergin tuottama pläjäys edustaa tuoreemman pään lännenkuvauksia ja on varsin selvästi ajanmukaisen tiedostava. Alkuperäiskansoille ts. intiaaneille annetaan paljon ruutuaikaa, ja heidän hiljalleen kurjistuva asemansa onkin yksi alusta loppuun mukana pysyviä teemoja. Täysin siloiteltua kuvaus ei siltä osin ole, vaikka hiukan ihannoivan puolelle kallistuukin.

Valkonaamojen puolelta edustettuna on Wheelerin suku, joka oikein nimeään myöten valmistaa kärrynpyöriä. Nuoriso ei tylsästä pakerruksesta välttämättä innostu, ja suvun vesoja lähteekin sitten moniin paikkoihin länttä kohti seikkailemaan, uudisraivaamaan ja bisnestä tekemään. Pyörä-metaforaa jaksetaan kuljettaa alati mukana: kärrynpyörät pyörivät länteen, intiaaneilla on oma pyhä ympyränsä, pyöreä kaulakoru lieraa milloin kenenkin kaulassa historian melskeissä ja niin edelleen. Aikaskaala ulottuu 1800-luvun alusta loppuun, minkä aikana ehtii tapahtua yhtä sun toista. Sisällissota kuitataan melko nopeasti, kultaryntäyksiä nähdään, intiaanisotia käydään ja loppua kohti villin lännen aurinko alkaa painua mailleen. Yllättävän paljon aikaa uhrattiin sille, kuinka intiaanilapsista yritettiin (epäonnistuneesti) tehdä kunnon kansalaisia vankilamaisessa koulussa/kasvatuslaitoksessa – ihan tanakka todellisuuspohja tälläkin.

Sarja pysyy alkupuolella hyvin kasassa, mutta puolivälissä alkaa tietty lerpahdus. Eräs syy lienee se, että kaikenlaiset historialliset käännekohdat on pitänyt ottaa orjallisesti mukaan, mikä ei aina ole osunut yksiin henkilöhahmojen kehittelyn ja pienempien, sammakkoperspektiivin tarinoiden kertomisen kanssa. Joka jaksolla on eri ohjaaja, mikä myös varmasti selittää laadun heilahtelua. Monenlaiset mielenkiintoiset rönsyt ja hahmot unohtuvat matkan varrelle tyystin ja joskus teki suorastaan mieli tietää, mitä sille tai sille tyypille lopulta kävi. Vastaukset jäivät usein antamatta, eikä yhdeksäntuntinen oikein päättynyt mihinkään lopputulemaan, jollei sitten vanhaksi elänyt, jälkipolville turinoiva Jacob Wheeler ollut se. Temaattisesti Into the Westissä oli silmiinpistävää samankaltaisuutta ainakin Pieni suuri mies (1970) -leffan kanssa, tosin komiikka oli tässä pidetty hyvin vähissä. Ei mikään valtava merkkiteos, mutta täytti länkkärinkatselutarpeen paljon paremmin kuin monet viime aikoina haalimani halvat bulkkitekeleet.

Filed under: leffat