.Markku Reunanen.

Ruma rillumarei

June 2nd, 2019

“Genre haltuun” -seikkailun viimeisin etappi ovat olleet rillumarei-elokuvat. En oikein hahmota, missä kupletti loppuu ja rillumarei alkaa – jos eroa on edes olemassa – mutta sodanjälkeistä aikaa eletään ja puikoissa ovat Helismaa, Kärki ja Pakarinen. Musiikki ja stand-up lienevät olleet tyypillisempiä esiintymismuotoja, sillä eihän näitä leffoja edes montaa ole olemassa. Tunnettuja tekeleitä yhtä kaikki ja monien silmäparien näkemiä.

Ensimmäisenä markkinoille (sic) ehätti Rovaniemen markkinoilla (1951), jonka nimikkobiisin tunnistanee kuka tahansa ennen 1990-lukua syntynyt. Kertsistä tuli samalla koko ilmiön nimi. Koto-Vammalassakin vielä 1980-luvulla lapset laulelivat väänneltyjä versioita aiheesta, kuten “Ruma rilluma rilluma rei, kuka Kekkosen kalsarit vei?” Rehtejä onnekkaita kansanmiehiä, kulta-aarre ja ketkukopla, siinäpä tämän tekeleen rakennuspalikat. Nykysilmään hieman pistää koko perheen(?) elokuvan runsas ryyppääminen, etenkin kuvassa näkyvässä kohtauksessa, jonka jälkeen seuraa vielä krapula-aamu. Siiri “Justiina” Angerkoski nähdään tyyppiroolissaan pirttihirmuna, ja hän tekeekin melkoisia speed talking -suorituksia ripittäessään ukonkutaleita.

Lentävä kalakukko (1951) on niin ikään tuttua tavaraa nimikkobiiseineen. Savommualta lähti immeiset veti, paitsi että tässä mennään juuri toiseen suuntaan Helsingistä poispäin. Pitkälle junamatkalle mahtuu monenlaista tapahtumaa ja kirjavia hahmoja, kuten ehdan stereotyyppinen sutki mustalaispariskunta. Pakarinen on konduktöörinä tuttuun tapaan juureva supliikkimies, mutta aika virallisessa roolissa lentojätkän sijaan. Kiinnostavina pikku yksityiskohtina nähdään pula-aikaan liittyvää trokaamista, jota rosvotkin tietysti harrastavat. Pientä romanssia, loilotusta ja ketkujen nappaamista, siinäpä se.

Rantasalmen sulttaani (1953) poikkeaa muista sen verran paljon, että sitä on vaikea edes lukea rillumareiksi (oli se ainakin ostamalleni kokoelmalle laitettu!). Pakarinen, onnenonginta ja “Kylmässä maailmassa” -biisi ainakin kytkevät Sulttaanin genreen. Lonkalta veikkaisin, että pläjäys on kuvattu Etelä-Espanjassa, koska osa eksotismista sijoittuu Espanjaan ja osa Marokkoon, joita on voitu ihan riittävästi emuloida samoilla huudeilla. Erikoisena ratkaisuna Esa Pakarisen roolihahmo leffassa on nimeltään … Esa Pakarinen. Lopussa finskit päätyvät maanpäälliseen paratiisiin, nimittäin nuorten (puoli)alastomien naisten kansoittamaan haaremiin – jossa saa sentään myös ryypätä.

Pohjoisen rahamies lähtee Helsingin hulinaan tutustuakseen kulttuurin kukkasiin teoksessa Hei, rillumarei (1954). Vaan eipä maistu kermaperseiden hienosteleva taide kansanmiehelle; tuskin menee pieleen, jos tässä näkee analogian koko rillumarei-genreen itseensä. Rosvot jahtaavat arvotaulua, nuorenparin ongelmat ratkotaan, mutta lopulta on kuitenkin parempi lähteä takaisin kotikonnuille aidon elämän pariin.

Ainakin näiden teosten perusteella on vaikea sanoa, oliko rillumarei-filkoissa mitään erityisen tunnistettavaa ominaispiirrettä laulujen ja näyttelijöiden lisäksi: eipä näitä juuri erota vaikkapa Pekasta ja Pätkästä tai muista aikakauden komediallisista seikkailuista. On helppo uskoa, että aikalaiskriitikot eivät näistä pitäneet, mutta näin vuosikymmenten tuoman perspektiivin turvin leffoja kohtaan voi olla jo armeliaampi. Tylsiksi ne kuitenkin kävivät varsin nopeasti, joten eiköhän tämä katsaus saa jäädä tähän, vaikka myöhempi Meiltähän tämä käy (1973) olisi vielä näkemättä.

Filed under: leffat