.Markku Reunanen.

Enska, muttei Hanskia

December 1st, 2016

Eilen kuultiin pitkään odotettu ja jo kertaalleen peruttu Ennio Morriconen konsertti Hartwall-areenalla. Konsertin piti olla jo tämän vuoden keväällä, mutta se peruuntui maestron selkävaivojen takia – ihan kunnossa ei näyttänyt olevan vieläkään, kun orkesteria piti johtaa istualtaan ja perässä kulki avustaja. Kaikesta päätellen tämä suomenkeikka lienee ainoa laatuaan, joten hyvä, että paikalle pääsin.

Hartwall-areena ei ole tarkoitettu miksikään klassisen musiikin konserttisaliksi, mihin nähden orkesteri kuulosti ainakin minun puukorvaani permannolla ihan hyvältä. Ääni kuultiin siis toki mikitettynä kaiuttimien kautta. Ainoastaan jonkun korkealta soivan huilun (pikkolohuilun?) ääni ylikorostui ja lähes sattui korviin. Orkesterin lisäksi paikalle oli kuskattu iso kuoro ja solistiksi muutamassa biisissä kuultu sopraano Susanna Rigacci.

Enska on jossakin haastattelussa sanonut kyllästyneensä imagoonsa länkkärisäveltäjänä, ja toki totta on, että CV:ssä on monia muitakin merkittäviä ja tunnettuja (leffa)biisejä, kuten keskiviikkona kuultu Chi mai. Suuri – jollei suurin – osa yleisöstä oli kuitenkin tullut paikalle kuullakseen niitä ikonisia länkkäritunnareita, joita ikävä kyllä tarjoiltiin hyvin niukasti: ensimmäisellä puoliskolla muutama parhaiten tunnettu kappale ja jälkimmäisellä sitten pari tuoreesta Hateful Eight -leffasta, josta tipahti lopulta myös se pitkään viipynyt Oscar.

Olisin ainakin itse kernaasti vaihtanut muutaman loppupuolen unettavan viuluslovarin tunnetumpaan tavaraan, vaikka maestron muun tuotannon kuulemisessa jotain sivistävää onkin. Useammin kulutetuilla lavoilla ohjelmisto voisi hyvin ollakin jotain muuta, mutta luultavasti ainoaksi jäävällä suomenkeikalla olisi kohtuudella voinut hiukan tinkiä jääräpäisestä monipuolisuuden esittelystä ja antaa periferian yleisölle sitä, mitä se halusikin 🙂

Filed under: leffat,sekalaista