.Markku Reunanen.

Viisi sotilasfarssia

October 13th, 2016

Prisman halpalaarista tärppäsi kympillä viiden kotimaisen sotilasfarssin kokoelma Asento!, joten kokeillaan nyt sitten tätäkin. Sotilasfarssin kultakausi oli 50-luvulla, kenties testamenttina sodalle ja eräänlaisena kansallisena terapiana. Ainakin sotilasfarssit koskettivat teemaltaan niitä miehiä, jotka olivat hiljattain rintamalta palanneet. Kokoelmia oli Prismassa pari lisääkin – mm. Lasse Pöystin tähdittämiä Monni-leffoja – mutta tähän satsiin osuivat seuraavat merkkiteokset:

• Rykmentin murheenkryyni (1938). Lunki torppari Hemminki Aaltonen ja nössö maisteri Auermaa yrittävät sopeutua tornifirmaan tässä poikkeuksellisen aikaisessa tekeleessä. Alkupuolella on jopa hiukan potentiaalia, kun jäpikkäät ystävystyvät yli luokkarajojen, mutta loppua kohti leffa rapautuu tyypilliseksi hölmöilyksi romanttisin ripauksin. Lopputulema on armeijaa suorastaan ihannoiva, joten tätä voi ajatella ajankohtansa puolesta eräänlaisena rekrymainoksena.
• Murheenkryynin poika (1958). Nyt on Hemminki Aaltosen pojan Heikin aika mennä armeijan harmaisiin. Jäyhä poitsu sopisikin palvelukseen oikein hyvin, mutta hankaluuksia seuraa, kun samanniminen (nössö) kukkakauppias ei meinaa sopeutua kuriin ollenkaan. Lopuksi taas kohelletaan ja saadaan asiat järjestykseen. Kokoelman huonoin.
• Sotapojan heilat (1958). Naisjuttuja on varmasti jokaisessa sotilasfarssissa, mutta tässä romanttiset seikkailut ovat oikein poikkeuksellisen paljon esillä. Alokas Puustinen (Pöysti) pyörittää suurta deittirinkiä, mikä tietysti päättyy katastrofiin, kun huijatut naikkoset saapuvat joukolla paikalle. Varmaankin ainoa oivallus nähdään lopussa, kun alikessuiksi ylenneet entiset simputetut ryhtyvät toistamaan edeltäjiensä maneereja.
• Tyttö lähtee kasarmiin (1956). Ristiinpukeutuminen on komedian peruskiviä, eikä juuri toisin näissäkään leffoissa. Tällä kertaa – hyvänen aika sentään – palvelukseen astuu ehta nainen mieheksi pukeutuneena. Kun huijaus alkaa selvitä, seuraa siitä luonnollisesti monenmoista kiusaannuttavaa tilannetta ja väärinkäsitystä. Statistina vilahtaa mm. itse Spete.
• Vääpelin kauhu (1957). Vanha sodankin nähnyt jermu kutsutaan takaisin ruotuväkeen johtuen taas vaihteeksi nimien sekaantumisesta. Noh, vanhahan taitaa jo temput eikä ota turhaa stressiä äkseeraamisesta. Sivumennen hoidetaan lemmenasioita ja otetaan suojatiksi taas vaihteeksi nössö maisteri, joka ei oikein pärjää miesten koulussa. Ei tätäkään mestariteokseksi voi luonnehtia, mutta varmaankin tämän kasan paras, pitkälti Heikki “Tuntemattoman Hietanen” Savolaisen karisman ansiosta.

Samoista aineista on saatu aikaan hyvin samanlaisia keitoksia. Koomista äkseeraamista, simputusta, lemmenseikkailuja, aamu-unisuutta, pinnaamista, kommelluksia, musiikkinumeroita ja stereotyyppejä löytyy kaikista. Erityisen toistuva kuvio on alokkaan tm. pukeutuminen upseerin vermeisiin, minkä jälkeen komentoketju on hetken hupsusti päälaellaan. Arkkityyppejä ovat mm. räyhäävä alikessu, ankara mutta reilu isoherra, vieraantunut maisteri, pinnaava velikulta, naistenmies, hölmöläinen, vanha kanta-aliupseeri sekä hemaiseva lemmenintressi. Näyttelijätkin ovat usein samoja: jo mainitun Lasse Pöystin lisäksi nähdään ainakin Leo Jokelaa, Tommi Rinnettä ja Siiri Angerkoskea.

Jollen nyt vallan erehdy, niin kaikki kasarmille sijoittuvat ulkoilmakohtaukset on kuvattu Santahaminassa; ainakin saman sillan yli mennään toistuvasti. Paikka sijaitsee kätevästi Helsingissä, mikä lienee ollut eräs merkittävimpiä syitä. Katsotaan nyt, jaksanko näitä enempää kahlata, sillä tästä köykäisestä lajityypistä lienee saanut jo viiden teoksen perusteella varsin kattavan kuvan.

Filed under: leffat