.Markku Reunanen.

Kääröt, nyytit ja taaperot

January 13th, 2011

Ylioppilaslehti sohaisi kuukausi sitten muurahaispesää artikkelillaan Ilonpilaaja, jonka mukaan (vapaaehtoisesti) lapsettomat ovat tilastojen valossa onnellisempia kuin lapsia hankkineet. Aihe oli selvästi kiinnostava, koska sentimentaalisia kommentteja laidasta laitaan näyttää tulleen melkoinen vyöry. Itsellenikin lasten hankkiminen on jossain mielessä ajankohtainen aihe – lähes kaikilla tutuilla kun alkaa olla tässä iässä jälkikasvua – joten kahlasin kommentit läpi mielenkiinnolla. En ota tässä sinänsä kantaa lasten onnellisuutta lisäävään tai vähentävään vaikutukseen, vaan teen jokusen havainnon esiin nousseista teemoista.

Useissa posteissa nostetaan esiin itsekkyys. Ilmeisesti joku on sitä mieltä, että lasten hankkimatta jättäminen on itsekästä: tällainen henkilö haluaa pitää kaiken itse ja elää vain omaan napaansa tuijottaen. Lasten hankkiminen epäilemättä pakottaakin ajattelemaan muita ja jakamaan, mutta silti itsekkääksi leimaaminen on ajatuksena perin absurdi. Aivan samalla logiikalla lasten hankinta on itsekästä: tavoitellaan perheonnea, merkitystä tyhjään elämään ja tyydytetään biologista viettiä. Lapset eivät myöskään pyydä syntyä tänne, joten ajatus lisääntymisestä epäitsekkäänä tekona on vähintäänkin kummallinen. Jos hakemalla haetaan pyyteetöntä vaihtoehtoa, niin se olisi kenties adoptio.

Aivan oikein nostetaan esille se, kuinka jälkikasvun hankkiminen on viime kädessä tunnekysymys. En välittäisi toistella ainaista klisettä siitä, kuinka monet naiset alkavat viimeistään 30+ iässä haaveilla äitiydestä, johtuen biologisistakin syistä, mutta on siinä paljon tottakin. Ekologiset näkemykset ja individualismi eivät paljon paina siinä vaiheessa, kun iskee se tunne. Ja jälleen käänteisesti: jos ei halua, niin ei halua, eikä sitä muuta sukulaismummojen ja tuttavaperheiden vakuuttelu siitä, kuinka lapset ovat ihania ja tärkeitä. Sosiaalista painetta lisää myös se, että perinteinen ydinperhe on edelleen vahva malli ja attraktori, vaikka todelliset perheet ovatkin usein jotain muuta.

Pesänrakennusvietti näyttäytyy joskus karulla tavalla käytännössä. 30+ naisten kanssa kun päätyy treffeille, niin ei yleensä tarvi pitkään odotella, että pöytään läjähtää itsevarmasti esitetty “mä kyllä haluan joskus lapsia”, jota voidaan pehmentää fraasilla “mutta en ihan vielä”. Syntyneen kiusallisen hiljaisuuden aikana tarkkaillaan epäilemättä deittikumppanin reaktioita ja tehdään niistä pikaisia päätelmiä. Kannattaako hukata aikaansa sellaisen tyypin kanssa, joka ei ole lähdössä tähän leikkiin? Paljon miinuspisteitä on tarjolla, joten joka tapauksessa kannattanee mainostaa olevansa lapsirakas 🙂

Itse en ole vielä kokenut sitä suurta isyyden kutsua, joten en osaa kuvitella, miltä se tuntuisi (isäksihän toki voi tulla ilman kutsumustakin, se on pelkkää biologiaa). Muksut ovat ihan mielenkiintoisia otuksia, mutta ei niitä nähdessä herää ajatusta siitä, kuinka hienoa olisi, kun itselläkin olisi moinen. Varmaan omien lasten kohdalla pinna olisi pidempi, mutta en oikein jaksa lasten seurassa pitkään ja niiden ääni sattuu korviin. Kokeneemmat voitte nyt myhäillä, että etpä poika paljon tiedä elämästä, ja kyllä se aika sinullekin vielä koittaa. Ja ehkäpä niin, mutta ainakin toistaiseksi herää lähinnä kammotus siitä, että antaisin itseni viideksitoista vuodeksi lastenhoitoprojektin käyttöön.

Filed under: filosofointi