.Markku Reunanen.

Musta länsi

May 2nd, 2015

1970-luvun eksploitaatioleffojen merkittävä alalaji olivat – ainakin näennäisesti – rotutietoiset nk. blaxploitaatiot, joissa nähtiin kovia mustia miehiä, huumekauppaa ja toimintaa. Suurelle yleisölle tuttuja lienevät ainakin Shaft (1971) ja Super Fly (1972). Soul/funk-henkinen musiikki kuului asiaan, ja näissäkin kahdessa on erittäin ansiokkaat ääniraidat; ensimmäisessä Isaac Hayesin sekä J. J. Johnsonin, ja jälkimmäisessä Curtis Mayfieldin. Leffasta toiseen kierrätettiin pitkälti samoja naamoja: ainakin Richard Roundtree, Fred Williamson, Jim Brown ja karatemies Jim Kelly tähdittivät useita blaxploitaatioita.

Urbaanien ympäristöjen lisäksi teemaa soviteltiin hieman yllättäen jopa lännenelokuviin. Huumeita ja taistelulajeja ei niihin sentään tuotu, mutta rotutietoiset pyssysankarit tekivät genreloikan kohtuullisen sujuvasti. Mitenkään yleinen tämä alalaji ei ole, joten näinkin pienellä otoksella saanee aiheesta riittävän kuvan:

Buck and the Preacher (1972). Ikoninen Sidney Poitier ratsasti yön kuumuudesta hetkeksi länteen. Sidekickinä seurailee huijarisaarnaaja, jota näyttelee lähes tunnistamattomaksi meikattu Harry Belafonte (!). Orjuus ja sisällissodan jälkipyykki toimivat kulisseina perusseikkailulle.
Nigger Charley -trilogia. Näissä kaikissa on pääosissa sama parivaljakko: vakava Fred Williamson ja koominen sidekick D’Urville Martin.
- The Legend of Nigger Charley (1972). Ensimmäinen elokuva on asetelmaltaan mielenkiintoisin ja jakaantuu alun Roots-henkiseen orjuuskuvaukseen sekä lopun voimaantuneeseen Seitsemän rohkeaa miestä -vaikutteiseen ranchin puolustukseen. Tästä on helppo vetää yhteyksiä etenkin Django Unchainediin.
- The Soul of Nigger Charley (1973). Keskimmäinen osa on sarjan huonoin, sisältäen lähinnä kliseistä ammuskelua ja toimintaa melko väkinäisellä rotukuorrutuksella.
- Boss Nigger (1975). Loppua kohden parani jälleen. Rotutietoisuus saatiin tällä kertaa tuotua mukaan humoristisemmin ja vähemmän osoittelevasti. Kaavaltaan Bossi on sinänsä tavanomainen rosvojoukon kanssa ottelu. Ylimääräistä plussaa Leon Mooren letkeästä musiikista.
Take a Hard Ride (1975). Höperöhkö spagettiwestern mustilla miehillä höystettynä. Mukana itse Lee van Cleef sekä Jim Brown, Fred Williamson ja Jim Kelly (intiaanina!). Tarkalleen sama kolmikko nähtiin myös Three the Hard Wayssä (1974).
Joshua (1976). Kostoa ja aika kaavamaista rosvojen jahtaamista. Pääosassa jälleen Fred Williamson.
Vengeance eli Kid Vengeance (1977). Hieman rajatapaus, mutta on tässäkin köykäisessä spagettikloonissa sentään Jim Brown jahtaamassa valkonaamoja.
Posse (1993). Ajoittain farssi ja ajoittain haudanvakava, mutta kaikkiaan viihdyttävä sekameteli, jonka suurimpia innovaatioita ovat mukana roikkuva valkonaama ja happoiset kuolinkohtaukset.
Django Unchained (2012). Ahkerasti fuusioiva ja viittaileva Tarantino pääsi lopulta tekemään ihan oikeankin länkkärin. Rotuteemaa pidetään alati mukana, mutta kaikkiaan keskitytään tuttuun tapaan nokkelaan sanailuun ja väkivaltaisiin toimintakohtauksiin. Djangon kanssa tällä ei ole juuri tekemistä.

Samaan kategoriaan voisivat sopia vielä ainakin The McMasters (1970) ja The Master Gunfighter (1975), jotka ovat toistaiseksi näkemättä. 1970-luvun leffoista ei ole yleensä olemassa edes kunnollisia DVD-versioita, saatikka Blu-Ray-julkaisuja. Niinpä blaxpo-länkkäreitä on tullut katseltua lähinnä videolta kaapattuina bootlegeinä tuhnuisella kuvanlaadulla.

Eivät nämä totta puhuen mitään lännenelokuvan merkkipaaluja ole: rotuteema vaikuttaa monessa tapauksessa olleen lähinnä muodikas kuorrutus muuten tavanomaiselle B-westernille. Parhaimmillaan venytään kuitenkin valkoiseksi maalatun lännen revisionistiseen käsittelyyn ja kumarretaan unohdettujen mustien tienraivaajien suuntaan. Sivussa kommentoidaan tietysti aikakauden todellisia rotuteemoja, vaikka samalla voidaankin kysyä, edustaako stereotyyppinen kovanaama ja revolverisankari – olkoonkin sitten värillinen – oikeansuuntaista voimaantumista.