Monilahjakkuuden ja -lahjattomuuden välimaasto
November 18th, 2010
Kaikki tuntevat varmaan paljon niitä ihmisiä, jotka ovat tosi hyviä jossakin. Hyviä jossakin, kiinnostuneita siitä ja edenneet pitkälle sarallaan. Välillä iskee kateus sellaisia tyyppejä kohtaan, kun itse sattuu olemaan ihan hyvä monessa asiassa, mutta ei huippu missään. Kyllähän sitä kirjoittelee, mutta oma ilmaisu on sittenkin kaavamaista. Kyllähän sitä koodailee, mutta kun tuntee oikeasti lahjakkaita, niin omat hommat näyttävät köykäisiltä. Kyllähän sitä piirtelee, mutta artisteilla on ideoita ja tajua komposition päälle. Kyllähän sitä tutkii, mutta tulokset tuntuvat latteilta ja näkemyksettömiltä. Vielä kun on helposti kyllästyvää lajia, niin toisinaan turhauttaa – mitä tästäkin tulee?
Filed under: filosofointi
3 Comments Add your own
1.
yzi | November 19th, 2010 at 6:40 pm
“…mitä tästäkin tulee?”
Onhan sitä jo aika paljon kaikenlaista syntynyt. 🙂
2.
Antti | December 2nd, 2010 at 6:42 pm
Voisikohan tässä yrittää uumoilla tuntemuksesi taustaa. Luulen että meillä kahdella on vähän sama tapa tehdä asioita. Etsimme usein semmoista tekemistä, joka on kivaa, jännittävää, hauskaa, mielenkiintoista ja jossakin piirissä arvostettua — sekä pienen harjoittelun jälkeen hyvin sujuvaa. Niin kuin demoskene, koodaaminen, tietokonemusiikki, vanhat tietokoneet, 3D-mallintaminen, vieraat kielet, uiminen ja urheilu, järjestötoiminta, VJ-hommat, populaari ja/tai provosoiva kirjoittelu, seminaareissa käyminen ja matkustelu.
Esimerkiksi demot ja VJ-hommat ovat olleet mulle aina sellaisia, että kun niiden tekemissä on tullut riittävän taitavaksi, on palautekin niistä aina ollut voittopuoleisesti hyvää — eikä sille tasolle nousemiseen monta vuotta ole mennyt. Tai kun kerran on oppinut uintitekniikan hyvin, ui kaikkien muiden kuin aivan nopeimpien ohi uimahallilla.
Toisaalta taidamme tiedostaa molemmat myös sen, että yhteen asiaan kunnolla paneutuminen ei ole helppoa tai helposti palkitsevaakaan. Mokaamisesta tulee negaa ja tulos ei aina ole missään järkevässä suhteessa panostukseen (etenkin jos on panostanut vääriin asioihin). Kun itsensä pistää likoon, huomaa pian senkin, että vastuuta ja muiden ihmisten arvostusta ei tule koko ajan vain lisää, vaan niitä voi myös menettää.
Jonkinmoinen oppimiskäyräkin voisi ehkä havainnollistaa asiaa. Käyrä nousee ensin jyrkästi ja sitten hitaasti. On helppoa oppia jossakin melko hyväksi, mutta tosi hyväksi tuleminen vaatii pitkää hiomista. On helppo oppia paremmaksi kuin 90 % uimareista kaupungin uimahallilla, mutta vaikea niin hyväksi, että voisi osallistua uimakilpailuun.
Ihmiset jotka ovat tosi hyviä jossain — en sitten halua edes mennä siihen, mitä lahjakkuus on — ovat nähdäkseni usein ehtineet panostaa siihen paljon. Monet hyvät tutkijat ovat olleet jo lukiossa oppilaskunnassa, järjestöissä tai kirjoittaneet koulun lehdissä — sen saman ajan, mitä me istuimme kotona tietokoneella. Tosi hyvät kooderit — tai vaikkapa tietokonemuusikot — ovat ehtineet peruskoululaisina hioa taitojaan yötä myöten.
Ehdotukseni voisi olla seuraavaa: omia hankkeita voi siirtää ajassa eteenpäin ja sillä tavalla kaventaa tekemisään — kuitenkin tiedostaen samalla, että tämä on vain väliaikaista. Jos keskittyisi vaikka yhden vuoden yhteen asiaan, ja päättäisi, että sen vuoden jälkeen on hyvin aikaa tehdä kaikkia niitä muita asioita.
3.
marq | December 7th, 2010 at 4:27 pm
Ehkä tämä monialaisuus ei ole sittenkään pelkkä kiro – kirjoittelin tuota vaan vähän toivottomassa mielentilassa, kun tuntui siltä, että pitäisi taas omaksua lisää ja lähteä sorkkimaan uudelle alueelle. Ja jos johkin pitäisi vasten tahtoaan keskittyä vuosien ajaksi, saisiko siitä osaamisen tunteesta kuitenkaan tarpeeksi tyydytystä verrattuna puurtamisen määrään?
Kommentin kirjoitus
You must be logged in to post a comment.
RSS feed for comments on this post.