.Markku Reunanen.

Deadwood nähty

February 9th, 2015

Tämän vuoden länkkäritykitystä on merkittävästi hidastanut Deadwoodin katselu (kiitos Terpalle boksista!). Puhtaan lännesarjan sijasta Deppaajan kohdalla voisi pikemminkin puhua lännendraamasta, sillä kuviot pyörivät pitkälti hahmojen välisten suhteiden ehdoilla. Sarjaa tehtiin kolme kautta, joista kussakin 12 jaksoa, joten katsottavaa riitti ihan mukavasti, noin 30 tuntia. Ykköskausi oli omasta mielestäni paras maanläheisyytensä vuoksi, kakkonen huonoin kuivaan poliittiseen juonitteluun keskittymisensä takia, ja lopulta kolmoskausi kohensi taas menoa, vaikka mässäily ja nostatus menikin välillä vähän suorastaan överiksi. Kaikkiaan Deadwood on yllättävän laadukas kokonaisuus, jonka äärellä ei tullut tylsää parista täytejaksosta huolimatta. Lopussa langat solmittiin hieman hätäisesti kokoon, mikä kertonee jotain HBO:n nopeasti muuttuneista suunnitelmista sarjan jatkoa koskien.

Yllättävän monet hahmoista olivat todellisia Deadwoodin henkilöitä: Al, Seth, Charlie ja Sol olivat kaikki paikalla, joskin aika lailla matalamman profiilin tyyppejä kuin sarjan karikatyyrit. Lännenlegendoista paikalla pyörähtivät oikeastikin Wild Bill Hickok (joka myös ammuttiin siellä), Calamity Jane ja Wyatt Earp. Hickokista oli tässä leivottu puunaama, Calamitystä pahasuinen alkkis ja Earppin veljeksistä riidanhaluiset retardit. Osalle hahmoista annettiin syvyyttä sarjan edetessä: Al sai näyttää parempaakin puoltaan, kovanaama Dan osoittautui huomionkipeäksi, ja Trixie eteni rivihuorasta tärkeämpään rooliin. Toiset taas jäivät ennalleen ja aika latteiksi: jäykkä sheriffi – eräänlainen päähahmo – pysyi jäykkiksenä, Cy jatkoi retkuna alusta loppuun, ja Mrs. Garrett eli jossain omissa sfääreissään. Sofian kasvun näin eräänlaisena allegoriana lännen valloitukselle: enkkua puhumaton siirtolaisreppana oppi kielen ja lukemaan sekä pääsi rikkaaseen perheeseen.

Deadwood on monessa mielessä revisionistisempi kuin edes revittelevimmät lännenelokuvat; usein suoranaisen tarkoitushakuisestikin. Tässä sarjassa ei nähdä reippaita karjapaimenia, jaloja inkkareita eikä hurjia takaa-ajoja, mitä rähjäinen “ei-länkkärimäinen” puvustuskin alleviivaa. Elokuvissa harvemmin käsiteltyjä, mutta sarjaan sisällytettyjä teemoja ovat mm. kiinalaiset työläiset, homoseksuaalisuus, huumeet, alkoholismi ja etenkin erilaiset sairaudet – välillä kaikkien eturauhasvaivojen, virtsakivien ja diagnoosien keskellä tuntui siltä, että ollaan länteen sijoittuvassa lääkärisarjassa. Selkeitä esikuvia tunnistin ainakin kaksi: McCabe & Mrs. Miller (1971), jossa on samanlainen mutainen kasvava kaivoskylä värimaailmaa myöden, sekä Armoton (1992), joka käänsi suunnilleen jokaisen lännenkliseen päälaelleen.

Eräs tunnetuimpia sarjan piirteitä on runsas kiroilu, joka on jopa närkästyttänyt joitakin katsojia. Kyllähän kiroilua fucking kieltämättä cocksucking riitti, mutta itseäni se ei sen kummemmin loukannut, kunhan vaan kävi kyllästyttämään pidemmän päälle. Vastapainoksi käsikirjoittajat olivat sorvanneet kummallisia korulauseita ja metaforia, joista ei meinannut saada mitään selvää. Lopuksi vielä pieni kuvakollaasi aiheeseen liittyen:

Filed under: leffat,tutkimus