.Markku Reunanen.

Nuo idän kermaperseet

April 6th, 2014

Lukemattomissa länkkäreissä revitään huumoria ja konflikteja siitä, kuinka itärannikolta tai vaikkapa Englannista saapuu hienohelmoja karuun länteen, jossa ei kuunnella vittuilua, ja jossa ongelmat ratkotaan nyrkein ja revolverein. Idästä muuttajat ovat – liiankin – sivistyneitä sekä hiukan naiiveja, ja pukeutuvat tietysti kuin pellet. Huumorileffoja edustavat mm. Mies idästä (1971) ja McLintock (1963), jossa kolitsin käynyt rillipää vellihousu ei pärjää kosiopuuhissa Tosimiehelle(tm). Samanlainen asetelma on vaikkapa Lucky Luke -albumissa Arkajalka.

Huomattavasti mutkikkaampi idän ihme on Gregory Peckin sisukas merimies The Big Countryssä (1958). Peck (okei, James McKay) on loputtoman itsevarma ja merillä karaistunut herrasmies, joka ei lähde lännen junttien kukkotappeluihin mukaan, vaan elää omilla ehdoillaan. Tuleva morsein, karjatilallisen tytär, ei moista ymmärrä, vaan pitää Jamesia lällynä, joka ei puolusta kunniaansa. James Stewartin ja John Waynen tähdittämä Mies, joka ampui Liberty Valancen (1962) puolestaan asettaa vastakkain lain (itä) ja oman käden oikeuden (länsi). Vaikka laki ja sivistys lopulta voittavatkin, niin pahaan pitää ensin vastata pahalla. Tavoille oppivat myös Richard Harris elokuvassa Mies Hevosena (1970) ja Johnny Depp Dead Manissa (1995). Löytyy sitä sisua idästäkin!

Liberty Valancessakin sivutaan alati räjähdysherkkää aihetta, omavaltaisten karjatilallisten ja pientilallisten välistä konfliktia. Elokuvissa sympatiat tuppaavat olemaan pienen ihmisen puolella, kun ökytilalliset yrittävät keinoja kaihtamatta hätistää uudisraivaajat mullilaumojen tieltä. Välillä, joskaan ei aina, tähän rähinään kytkeytyy myös itä-länsi-asetelma, kun sodbusterit saapuvat idästä. McLintockissa uudisraivaajia käsitellään poikkeuksellisesti ei-niin-mairittelevasti, mutta vaikkapa Etäisten laaksojen miehessä (1953) ja Kalpeassa ratsastajassa (1985) ei jää epäselväksi, ketkä ovat pahiksia. Urheat pientilalliset kuuluvat erityisesti jenkkileffojen kuvastoon, spagettiwesterneissä ei aiheeseen juuri kajota.

Ratsuväkileffat ovat oma erityinen alalajinsa, mutta niidenkin parista löytyy samaa dualismia. Arkkityyppejä ovat karu komentaja, kokenut kersantti ja (idän) sotilasakatemiasta saapuva innokas keltanokka. Keltanokan pitää ensin mokailla pari kertaa ja oppia tavoille, ennen kuin hänelle voidaan suoda menestystä, vaikkapa voitto taistelussa, jonka jälkeen komentaja urahtaa jotain tyyliin “kyllä sinustakin vielä sotilas saadaan”. Melkein kaikissa ratsuväkileffoissa tuppaa olemaan vastaavia asetelmia; mainittakoon esimerkkeinä tässä vaikkapa Cheyenne Autumn (1964) ja Ulzana’s Raid (1972).

Filed under: leffat