.Markku Reunanen.

Yunalla Yumaan

April 29th, 2013

Elmore Leonardin 1953 julkaistu länkkärinovelli Three-Ten to Yuma päätyi valkokankaalle ensimmäistä kertaa 1957. Glenn Fordin ja Van Heflinin tähdittämä mustavalkoelokuva 3:10 to Yuma oli aikalaisekseen oivaltava ja poikkeuksellinen, jopa “revisionistinen”: sankari epäröi, ratsastelun ja ammuskelun sijasta lähinnä jubaillaan, ja karismaattinen, mutkikas pääpahis pääsee paljon ääneen. Viidenkymmenen vuoden jälkeen, 2007, Yumasta julkaistiin uusioversio, jonka pääosissa esiintyvät rempseä Russel Crowe sekä – etenkin normaaliin puunaamaisuuteensa verrattuna – hyvin onnistuva Christian Bale.

Katsottuani lopultakin molemmat versiot tuli mieleen kaivella esiin myös alkuperäinen novelli, joka onneksi löytyikin netistä pdf:nä. Novellissa ei montaa sivua ole, ja se keskittyy lähinnä leffojen loppupuolella nähtävään hotellissa istuskeluun. Itselleni tuli suurena yllätyksenä, että koko alkupuolen tonttorointi postivaunuryöstöineen, köyhine maatiloineen ja vangin kuskaamisineen on sepustettu tyhjästä leffakäsikirjoitusta varten. Edes henkilöhahmot eivät ole samannimisiä, lukuun ottamatta pahisjengin kakkosmiestä, Charlie Princeä. Uusio-Yuma toistaa pääosin vanhan elokuvan tapahtumat, minkä lisäksi mukaan on kehitelty vielä lisää omaa kivaa mm. postivaunujen hurjan takaa-ajon, intiaanihyökkäyksen ja irralliseksi jääneen kaivoskierroksen muodossa. Niin ollen vuoden 2007 tekele on pikemminkin uudelleentulkinta alkuperäisestä leffasta kuin itse novellista.

Jostain syystä pidin uudesta hiukan enemmän kuin vanhasta. Balen ja Crowen välille syntyy aidonoloista ymmärrystä, vaikka välillä turhankin alleviivatusti: minä pelastin sut, sinä pelastit mut, repeat. Uusioversiossa on muutenkin paljon enemmän melodraamaa, kun sankari tuntee riittämättömyyttä ja pelkuruutta vähän joka käänteessä ja on vielä kaiken lisäksi rampautunut sodassa. Turhia sivuraiteita ja -hahmoja olisi voinut karsia surutta. Kiitosta ansaitsevat kuitenkin etenkin inha Charlie Prince (Ben Foster), rahalla tehty puvustus ja yleinen viihdyttävyys. Vuoden 2007 leffan visuaalinen rikkaus ja rönsyily ovat äärimmäisen kaukana 1957 versiosta, jota leimaa pikemminkin minimalismi. Ehkä olen melodraamaan taipuvainen, mutta vanhemman filmatisoinnin kuivakkuus jättää hahmotkin hieman etäisiksi, eikä pääparin välille synny vahvaa jännitettä. Suuri osa ajasta jumitetaan hotellihuoneessa ja jutellaan, siinä missä uusioversiossa miestä kaikkialla kaatuu kuin heinää, miestä toiveen tosiaan. Taiteellisesta näkövinkkelistä vanha saattaa hyvinkin olla ansiokkaampi, mutta kun itse katselen länkkäreitä huvikseni, niin viihdyttävyyden pitää senkin olla kohdallaan.

Filed under: leffat