.Markku Reunanen.

Länkkärikatsaus

March 23rd, 2013

Viimeisimmän länkkärirutistuksen jäljiltä on taas monta klassikkoa ja “klassikkoa” katsottuna. Mitä enemmän kahlaa, sitä ilmeisemmäksi tulee samalla, että urakka on megalomaaninen, jos haluaa katsoa edes hyvät länkkärit. Sekalaisia top 10/20/100 -listoja on netti väärällään ja niiltä aina joku näkemättä. Tässäpä tätä:

Huumoripläjäykset

• Cat Ballou, 1965 – Aerobicista tuttu Jane Fonda toimii pääosassa ok, mutta huomion varastaa yhtä kaikki Lee Marvinin överiksi vetämä isopäinen örveltävä revolverisankari. Kyllähän tämä ihan viihdytti. Välillä soitetaan banjoa.
• They Call Me Trinity, 1970 – Terence Hillin ja Bud Spencerin lännenkohellus. Ei tämä kauhean hauska lopulta ollut: Spencer jurottaa, Hill virnuilee resupekkana ja huumoria revitään lähinnä päähänlyöntikavalkadeista.
• Mies Idästä (Man of the East), 1973 – Tämäkin perustuu lähinnä Terence Hillin velmuilulle, mutta ristiriitaa Englannin kermaperseen ja Lännen junttien välillä hyödynnetään sentään paikoitellen kohtuullisen hyvin.

Spagettia

• A Bullet for the General, 1966 – Onnenonkija, Meksikon vallankumous, täh, taasko? Siellä täällä toikkaroidaan vallankumouksen varjolla ja Gian Maria Volonté on oma maaninen itsensä.
• The Great Silence, 1968 – Kylään tulee hiljainen mies Mausereineen ja joutuu heti palkkionmetsästäjien kanssa napit vastakkain. Klaus Kinski onnistuu olemaan inhottava pääpahis, mutta toisaalta sheriffinä häärivä Kari Salmelainen on niin koominen, että dramatiikka hiukan murenee.
• (Vamos a matar,) Compañeros, 1970 – Asteen sekalainen kohellus, jonka pääosissa ovat normivirnu Tomas Milian (nyt ei sentään heitellä puukkoa) ja poikkeuksellisen hassussa roolissa ruotsalaisena onnenonkijana Franco Nero.

Revisionistista jenkkiä

• The Ox-Bow Incident, 1943 – Ikäisekseen yllättävän monisyinen vanha jenkkitekele, jota pitää pystyssä Henry Fonda. Studiosta ei ole paljon poistuttu ja lopun moraalisaarna on aika turha, mutta kaikkiaan katsomisen väärti.
• Johnny Guitar, 1954 – Jomppa Kitaran tekevät poikkeukselliseksi pääosien vahvat naiset. Dramatiikkaa lisätään kohtuullisella ylinäyttelyllä, mutta se oli ajan henki. Vaikka hetkittäin mennään saippuaoopperan puolelle, niin Jomppa on kokonaisuudessaan ihan mainio pläjäys.
• Ride the High Country, 1962 – Varhainen “kehäraakkien viimeinen keikka”, jonka Peckinpah jalosti myöhemmin huippuunsa Hurjassa joukossa. Jännitteitä riittää ja ampumista, joten perusta on kunnossa.
• McCabe & Mrs. Miller, 1971 – Tämän satsin paras. Rupista kaivoskylää ja huorabisnestä kuvataan kaunistelematta, minkä lisäksi henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia. Länkkärit ovat yleensä aika siveellisiä, mutta ainakaan tätä leffaa ei tarvitse sievistelystä torua.

Uusio

• Jesse Jamesin salamurha pelkuri Robert Fordin toimesta (The Ass…emminäjaksa), 2007 – Nimen luettuaan tietää jo kaiken oleellisen. Turhan pitkä ja loppua kohti hajaantuva tekele, jonka äärellä on ihan tyytyväinen, kun nilkki lopultakin jahkailun jälkeen posauttaa Brad Pittin.

Kasaa on vielä katsomatta ja lisää tulee eBaystä, joten hetkeen ei ainakaan tarvi kärvistellä länkkärinpuutteessa. Koitan seuraavaksi tutustua vielä lisää ns. revisionistisiin länkkäreihin – mitä ikinä se sitten oikeasti tarkoittaakaan – sillä useimmat suosikkini tuntuvat sijoittuvan niiden joukkoon. Wikipediassa on joitakin vielä tuntemattomia tärppejä, jotka pitää ilman muuta laittaa työn alle.

Filed under: leffat