.Markku Reunanen.

Alakulttuuri, tyylin merkitys

December 5th, 2012

Moneen kertaan keskeytynyt lukuprojekti tuli lopultakin päätökseen, kun sain kahlattua läpi Dick Hebdigen klassikon Subculture – the Meaning of Style (1979). Koulukuntien osalta Hebdige edustaa Birminghamin CCCS:ää, jolle on ominaista ainakin tutkimuksen vahva kytkeminen yhteiskuntaluokkiin. Myös Hebdigelle työväenluokan menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuudennäkymät ovat selittäviä tekijöitä, mutta ilmiöitä tarkastellaan toki monesta muustakin näkökulmasta. Toinen tärkeä demografinen teema on eri alakulttuurien suhde maahanmuuttajiin – osa otti vaikutteita mm. karibialaisesta kulttuurista ja osa suhtautui tulokkaisiin avoimen vihamielisesti. Hebdigen keskeisin teesi on kuitenkin se, että alakulttuurit ovat tarkoin määriteltyjä merkitysjärjestelmiä, joita voidaan yrittää lähestyä niiden käyttämien symbolien (kielen, pukeutumisen ym.) kautta.

Oman tutkimukseni kannalta kirja tarjoaa toisaalta paljon tärkeitä näkökulmia, joita voisin itsekin yrittää soveltaa, mutta samalla se nostaa jälleen esiin hankalan kysymyksen: onko demoskene ylipäänsä alakulttuuri? Hebdigen tarkastelemat tedit, modit, punkkarit ja skinit tuntuvat aika etäisiltä pukukoodeineen, musiikkityyleineen ja kadulla rähinöinteineen. Skeneritkin ovat yhtä lailla yhteisö, mutta yhteenkuuluvuutta ei juuri korosteta ulkoisin merkein, vaan se näkyy pikemminkin vaikkapa kielen ja artefaktien tasolla – kuten oli myös mainituissa Enkkulan alakulttuureissa. Yhtymäkohtia löytyy toki muitakin, kuten vaikkapa mutkikkaat suhteet vanhempiin ja toisiin yhteisöihin. Skenettäjät eivät sentään jalkaudu hakkaamaan muiden digitaalisten kulttuurien edustajia, mutta etenkin suhtautuminen pelaajiin on ollut aikanaan ärhäkkää.

Eräs mielenkiintoisimpia teemoja on alakulttuurien sulauttaminen/kesyttäminen. Yhteiskunnan kannalta vaarallisiksi koettuja virtauksia on yhtäältä banalisoitu mediassa ja toisaalta sulautettu harmittomiksi emokulttuurin palasiksi. Eräänä kotouttamisen mekanismina Hebdige mainitsee alakulttuurisen tyylin kaupallistamisen: siinä vaiheessa, kun punkkarien hakaneulat ja revityt paidat nähtiin muotinäytöksien catwalkeilla, oli niiden alkuperäisten merkitysten rapautuminen jo ilmeistä. Itselleni tuli takauma 90-luvun skeittilehdistä, jotka olivat täynnä kenkämainoksia 🙂 Douglas Thomas väitti Hacker Culture -kirjassaan, että digitaaliset alakulttuurit, kuten hakkerointi, kestävät sulauttamisyrityksiä hyvin, mutta en ole asiasta enää kovinkaan varma. Pelit ovat jo arkipäivää, retrohuuma Marioineen ei tunnu laantuvan, nörttiys on luonut nahkansa, ja niin edelleen.

Demoskene on kuitenkin pysytellyt yllättävän hyvin piilossa – kenties siinä ei ole kaupallista potentiaalia tai riittävästi uhkaa, että mitään kesyttämistä olisi tarpeen tehdä. Tiettyä uhkaa voi nähdä siinä, että nuorempi polvi osaa käyttää tietotekniikkaa luontevasti, siinä missä vanhemmilla on vaikeuksia sopeutua muutoksiin. Ristiriita on näyttäytynyt esim. banalisointina lehtien sivuilla vuotuisten “Nörtit kokoontuivat pelaamaan Assemblyyn” -juttujen muodossa. Eräänlaista sulauttamista on skenerien siirtyminen tietoteollisuuden palvelukseen, mikä ohjaa emokulttuurin käytäntöihin ja arvoihin mukautumiseen.

Filed under: demoskene,kirjat