Return to Monkey Island on epäilemättä monelle retrohenkiselle – itseni mukaan lukien – vuoden tärkein pelijulkaisu. Onhan Apinasaarta lämmitelty jo moneen kertaan enemmän tai vähemmän onnistuneesti, mutta tällä kertaa iso juttu on se, että puikoissa ovat itse vanhat starat Dave Grossman ja Ron Gilbert. Steamista teos irtoaa 23 eurolla, joten eipä hankinnan kanssa tarvinnut kauan jahkailla, kunhan ensin kävin tarkistamassa ProtonDB:stä Linux-toimivuuden. Kovin lupaavalta ei ensi alkuunsa tosin näyttänyt:
Musikki sentään soi…
Kun surullisen mustan ikkunan yrittää sulkea rastista, niin siirrytään koko näytölle ja Manki kyselee haluatko varmasti poistua. Cancelin kautta päästään menuun ja kaikki futaa siitä eteenpäin oikein iloisesti. Jonkun Steamin tai pelin päivityksen jälkeen tuli köhimistä, mutta vaihtamalla Protonin versioksi 7.0-4 vaikeudet taas voitettiin. Eräänlaista pulmien ratkontaa tämäkin. Lähtökuopissa kompastelun jälkeen en huomannut mitään sekoilua, tökkimistä tai kaatuilua itse pelissä, vaikka se jo hakattiin kahdella eri Linux-koneella loppuun asti.
Graafinen tyyli on jälleen kerran uusittu, mutta tällä erää sentään alkuperäisten tekijöiden eikä satunnaisten kuikeloiden toimesta (Escape from Monkey Island, ääks). Tyyli on reippaasti karrikoitu, mutta omasta puolestani ihan onnistunut. Hahmot ovat sarjakuvamaisuudestaan huolimatta ilmeisesti ihan ehtaa 3D:tä, mutta ohjausta ei ole onneksi lähdetty sotkemaan kamera-ajoilla tai pelipädien ehdoilla. Luvassa on siis tuttua perinteistä hiiriohjausta, lukuun ottamatta joitakin ihan onnistuneita uudistuksia: verbiluetteloa ei tarvi kahlata, vaan asiat tapahtuvat suoraan esineitä ja hahmoja kliksuttelemalla. Erittäin tervetullut pikku ominaisuus on ruudun aktiivisten alueiden korostus tabia painamalla. Musiikin ja ääniefektien saralla Manki on niin ikään laatutavaraa; klassisten rallatusten sovituksia kuullaan tietysti uuden musan ohella.
Ei ne ole ne samat merkkarit.
Mutta entäpä sitten itse peli? Hahmokatraassa nähdään tuttua sakkia Guybrushista Elaineen ja LeChuckista käsiä viuhtovaan Staniin. Toisaalta uusiakin tuttavuuksia on runsaasti, joten pelkkään vanhan lämmittelyyn ei ole jääty. Naishahmoja on nykyajan ilmapiirin mukaisesti paljon enemmän kuin ennen, vaikka Mankissa tuskin oli sen asian suhteen juuri muutenkaan korjattavaa Elainen, Carlan, Voodoo Ladyn ym. vahvojen persoonien vuoksi. Elainesta mainittakoon tässä poikkeuksellisen kiltti käytös – onhan päähenkilöiden parisuhde ollut viime peleissä pikemminkin varsin myrskyisä. Kaanonia ajatellen selvästi eniten ammennetaan sarjan ykkösosasta ja jonkun verran kakkosesta, siinä missä myöhemmät tekeleet on unohdettu aika tyystin.
Juonta en halua pahemmin ryhtyä spoilaamaan, mutta tutuista aineksistahan se on jälleen keitelty: aarteita etsitään, laivalla seilataan, monenlaisia pulmia ratkotaan ja läppää heitetään joka käänteessä. Vanha kunnon Mêlée Island on tärkeänä tapahtumien näyttämönä, minkä lisäksi nähdään tuoreempia mestoja, kuten hyinen Brr Mudan saari. Vaikeustaso on ihmismäinen, enkä itse jäänyt pahemmin jumiin kuin oikeastaan yhden kerran. Ryytyneen seikkailijan tietä tasoittaa nykytyyliin vinkkijärjestelmä, johon en tosin puristina tietenkään turvautunut. Steamin pelikello näytti läpipeluun kohdalla yhdeksää tuntia, josta tavoiteorientoitunut veteraani saa varmasti niistettyä halutessaan muutaman tunnin pois.
Nyt ollaan jo pitkällä.
Kaikkiaan Mankin paluusta jäi hyvä maku. Uudistukset on tehty järkevästi, sisältöä on hierottu isolla vaivalla ja pelattavaa riittää koko rahalla. Joitakin sivujuonia jäi edelleen kaluamatta, saavutuksia saavuttamatta ja monia triviakortteja löytämättä, joten pelin äärelle voi palata vielä myöhemminkin. Fanserviceä on jotakuinkin sopivasti: vanha parta voi hykerrellä viittauksia bongatessaan, mutta peli toimii myös itsenäisenä teoksena eikä edellytä kattavaa mytologian tuntemusta. Ensisijainen kohdeyleisö lienee silti pelisarjan nostalgiahuuruinen fanikunta, joka tuskin tulee tähän tulokkaaseen pettymään.
edit: No kah, tästähän tuli juur natiivi Linux-verssukin.
Siitä on noin parikymmentä vuotta kun pelasin viimeksi Myth II: Soulblighteriä. Aikanaan peli kolahti tosi lujaa ja se tuli hakattua pariin kertaan läpi, yhden kerran Mäkillä ja toisen kerran Linuxilla lisäosineen. Tuolloin Linuxilla pelaaminen oli aika lailla hankalampi harrastus kuin tänä emulaattorien, Protonien ja striimauspalvelujen aikana, mutta Loki Software porttasi joitakin isoja hittejä natiiviversioiksi (kiitos siitä!). Ensimmäistä tai kolmatta Mythiä en ole jostain syystä koskaan edes kokeillut. Kolkkia ei enää edes tehnyt Bungie, ja arvostelujen perusteella taso läsähti viimeiseksi jääneessä osassa.
Jossain varaston uumenissa on vielä bigbox-versio Linuxille tallessa, mutta se tuskin enää lähtisi edes käyntiin, sillä käyttöjärjestelmät ja kirjastot ovat ehtineet muuttua jo niin moneen kertaan. Ongelman ratkaisee kätevästi Project Magma, joka on päivittänyt pelimoottoria nykykoneilla toimivaksi. Windows-, Mac- ja Linux-version lisäksi sivulta löytyy ladattavaksi myös kaikenlaista laajennusta ja lisäkenttää. Alkuperäinen pelilevy tarvitaan asennusta varten, mutta varaston sijasta tongin hetken Internetiä ja “jostain” sattui löytymään iso-image, jonka avulla Myth asentui ongelmitta.
Kaikkeen sitä sotamies joutuukin.
Kiitos Project Magman huhkimisen, peli tukee nykyisiä ruututarkkuuksia sekä 3D-kiihdytystä OpenGL:n avulla. Ruudunpäivitys onkin pehmeää, mutta 27″ littumonitorilla palikkaiset hahmot ja esineet näyttävät pykälän karummilta kuin kuvaputkella 20 vuotta sitten. Maaston mössöisyyttä voisi korjata lataamalla korkean resoluution tekstuuripaketin, vaikka toisaalta karuissa graffoissa on alkuperäistä aitoutta. Muutaman tunnin pelutuksen perusteella kaikki tuntuu toimivan hyvin: en ainakaan vielä törmännyt kaatuiluun tai mihinkään merkittävään bugaamiseen.
“Vieläkö maistuu?”, kysyy Skrolli-lehden retroliitteen vakiopalsta. Samaa pohdin itsekin, kun lähdin taas Mythin maisemiin. Kuuden kentän jälkeen voin onneksi todeta, että kyllä maistuu. Itse tarina ei kenties vaikuta enää yhtä vetävältä kuin aikanaan – aika tavallista miekkaa ja magiaahan tämä – mutta itse sisältö potkii edelleen. Sopivan haastavaksi viritetty vaikeustaso, vaihtelevat tehtävät ja taktinen rähinöinti pitävät otteessaan. Jopa nykypeleihin tottunut 10-vuotias poikani näyttää jääneen koukkuun, joten eiköhän tuo tarinamoodi tule tahkottua kolmannenkin kerran läpi. Katsotaan, riittääkö sen jälkeen vielä intoa tutustua nettipeliin tai lukuisiin harrastajien tekemiin lisäpalikoihin. Ehkäpä ainakin vanha tuttu lisäosa Chimera pitäisi yrittää kaivaa jostain netin syövereistä.
Tätä nykyä vanhoja hittipelejä herätellään ahkerasti henkiin uusilla tietokoneilla sekä konsoleilla toimivina remakeina, joissa on sekä taiteellisia että teknisiä parannuksia (tai sellaisten yrityksiä). Olisi uljasta, jos koko Myth-trilogian voisi suit sait laillisesti ostaa vaikkapa Steamista. Kukaan ei toistaiseksi näytä tähän tilaisuuteen tarttuneen, joten mennään sitten laittomammin. Sonyn taskuun juuri siirtyneeltä Bungielta lienee valitettavasti turha odottaa mitään, joten kiitos vielä Project Magmalle lipun kantamisesta.
Or maybe some other games and similar keyboards too. Anyway, my son has on his Linux PC a cheap Deltaco gaming keyboard, which doesn’t have a separate delete key. Previously it was no issue, as you could remove troops and buildings using backspace when playing War Selection. At some point, however, Glyph Worlds removed backspace “support”, leaving only the delete hotkey active. This wouldn’t be so bad if Deltaco’s Del key wasn’t in fact numpad delete with a different keycode not supported by the game. Duh. Some simple command line magic will fix the issue temporarily:
xmodmap -e "keycode 91 = Delete"
Normally the key in question produces KP_Delete, which is happily accepted by most software. After this little hack you get the wanted Delete symbol instead and all should be fine. You can of course map any other key for the purpose as well, xev will reveal you the keycodes.
Ja lyhyesti samma på finska. Jos näppiksestäsi puuttuu “tavallinen” delete-nappi, kuten tässä tapauksessa Deltacon halvasta pelinäppiksestä, et pysty poistamaan joukkoja ja rakennuksia Linuxin War Selectionissa. Syynä on se, että Deltacon Del-näppäin tuottaa väärän symbolin (KP_Delete eikä Delete). Yllä näkyvä rimpsu korjaa ongelman väliaikaisesti. Minkä tahansa muun napin voi myös mäpätä toki tarkoitukseen – xev kertoo, mikä on kunkin napin numero.
For a while Fall Guys the game worked fine on Steam/Linux using Proton, but because of speedhacks and other cheating they decided to start using the dreaded Easy Anti-Cheat, which immediately broke Linux compatibility. Even if you could still start the game, it was no longer possible to join the servers, so that was that. Recently, EAC did appear on Linux and also Proton, but Fall Guys stayed out of reach – not even the introduction of the Linux-based Steam Deck changed that. After some very recent updates (possibly preceding direct Proton compatibility), however, the guys are back:
I still suck at it tho.
It’s not yet a turn-key solution, as some tweaking is required, but if you follow these instructions, it shouldn’t be too tricky either. A few things you need to know:
Switch to Proton Experimental in the per-game settings.
Either run the script (that curl … stuff) in the terminal or do the editing by hand, not both.
Your Steam accoung needs to be linked to the Epic account – or something like that. This, apparently, doesn’t currently work on Linux, so start the game once on a Windows machine (doesn’t need to be the same machine).
Proton EasyAntiCheat Runtime needs to be installed on Steam, as it doesn’t happen automatically.
Sounds like a chore, but once you know the steps, it’s not that complicated at all and won’t take more than a couple of minutes, provided you have the Steam account linked or a Windows machine nearby to do that. At first the game didn’t want to proceed past the title screen, but on the second try all seemed to be well and now Fall Guys is back on Linux with no notable glitches. Let’s see how long this lasts 🙂
Siinä meni toinen koronavuosi, eikä loppua näy. Päällimmäinen tunnelma on yleinen ryytymys, joka on näkynyt kaikessa tekemisessä: tuottavuus on ollut pohjalukemissa ihan joka saralla ja innostuksen hetket vähissä. Kyse on tuskin pelkästä koronakaranteenista ja Zoomissa kykkimisestäkään, sillä onhan ruuhkavuotisella niskassaan yhtä sun toista velvoitetta, jotka ajan oloon saattavat alkaa nakertaa voimia. Osansa hajoiluun on tuonut painostava työelämä, mutta siitä alempana omassa kohdassaan. Ei tämä nyt mikään täysin kurja vuosi sentään ollut, mutta aika vähiin jäivät huippuhetket urautuneen puurtamisen seassa.
Töitä ja tutkimusta
En kaunistele tätä liiemmin: vuosi 2021 töissä ei ollut motivoiva. Parhaita hetkiä olivat ne, kun vedin omia maisterikurssejani, mikä on kuitenkin valitettavasti vain pieni osa kaikista hommista. Hallinto, huonojen tietojärjestelmien kanssa taistelu ja tietysti lähes kirosananomainen organisaatiouudistus. Taiteen ja median laitokset yhdistyvät koulutusohjelmineen, minkä lisäksi maisteriopetuksen resursseja kuristetaan ja sitä myötä kurssitarjonta menee uusiksi. En ole ollut mitenkään “pahimmissa paikoissa”, mutta joka tapauksessa turhalta tuntuva puuhastelu, joka kaikkea muuta kuin edistää normaaleja päivätöitä, lisää stressiä. Olen jo itsekin joutunut kandiopetukseen, ja vaikken sitä vähempiarvoisena duunina pidäkään, niin olen sittenkin puolipakolla rekrytty väärä tyyppi kyseistä kurssia vetämään – joku joutilas piti nakittaa.
Syksyn alussa tuli sentään onnelliseen loppuunsa iän kaiken kestänyt arviointiprosessi, jonka myötä nimikkeeni on nyttemmin vanhempi yliopistonlehtori. Postuumisti näyttää tosin siltä, että olisin voinut hakea ylennystä jo paljon aikaisemmin sen sijaan, että tein kuuliaisesti pedaopinnot ja postdocin loppuun. Pian valtaosa laitoksen opettajista lienee näitä senioripehtooreja, joten lehtorien urapolkuun iskee tietty inflaatio. Tutkimuksen osalta vuosi jäi surkeaksi, mutta ehkäpä ensi vuonna niitä arvoisia vertaisarvioituja julkaisuja taas nähdään. Jotain on ainakin työn alla. Jatkoin edelleen huippuyksikön nimellisenä jäsenenä, mutta osallistuminen oli lähinnä kokouksissa harvakseltaan istumista.
Eräänä elämänmuutoksena jätin taakseni Alasin Media oy:n, jota olin perustamassa niinkin kaukana kuin 2004. Alkuinnostuksen jälkeen kontribuutioni jäi lähinnä kokouksissa istumiseksi, joten nyt tarjouksen tullessa hyväksyin sen, että myyn osakkeeni takaisin ja aktiiviset jampat jatkavat omillaan. Rahallisesti tässä “yrittäjyydessäni” ei ollut paljon järkeä, mutta näköalapaikka kotimaisen uusmediatoimiston arkeen oli toki kokemuksena arvokas.
Skenetystä
Valitettavan vähän kerrottavaa tältä saralta, mutta tokihan armaan tiimimme 30-vuotisjuhla oli eräs vuoden kohokohta saunomisineen, yhteislauluineen, kilpailuineen, demokatselmuksineen, muisteloineen ja kaljoitteluineen. Jokin gravitaatio on porukkaa yhdessä pitänyt jo kolmen vuosikymmenen ajan. Suunnitelmissa oli tietysti synttäriprodukin, mutta sellaista ei tältä ryytymykseltä lopulta irronnut. Onneksi Yzi sentään kantoi lippua parissa pikkuintrossa. Omat tuotokset jäivät muutamaan petskariin ja Vammala Partyillä näytettyyn Processing-pätkään. Pariin kuvaan olin jopa ihan itsekin tyytyväinen. Ja niin tosiaan, opetin demokoodausta opiskelijoille yhden viikon Alive Dead Media -kurssillani 🙂
Tietotekniikkaa
2021 oli tekniikkaharrastajalle poikkeuksellisen hankala vuosi, kun komponenttipula piti laitteiston hintoja koholla. Näytönohjaimet ovat toki se ilmeisin voivottelun aihe, mutta lievempää hintojen turpoamista ja pahoja saatavuusongelmia näkyi monissa muissakin osissa. Media tarttui aiheeseen hanakasti ja toitotti vuoden varrella Taiwanin vesipulaa, rahtiongelmia, tehtaiden tulipaloja jne. siinä määrin, että hetkittäin alkoi iskeä jo hieman foliohattufiilis: ovatko nämä kaikki “valtaisat vastoinkäymiset” oikeastaan vain kätevä tekosyy pumpata hintoja? Ongelma on monimutkainen eikä varmasti ratkea hetkessä, joten 2022 tuskin palauttaa hintoja ennalleen – voi olla, etteivät ne ikinä enää palaakaan. Konepäivitysprojektit saivat siis olla tämän vuoden suosiolla jäissä, vaikka muutama välttämätön palanen toki piti hankkia hajonneiden tilalle. Ajoitus oli kerrankin hyvä, sillä päivitin perheen konekannan sopivasti toissa vuonna ennen komponenttipulaa, joten näillä pärjäilee tarvittaessa vielä mukavasti vähintään vuoden.
Joitakin pikku laitteisto- ja softaviritysprojekteja tuli sentään tehtyä. Eräs hauskimmista oli perheen uuden sähköurun kytkeminen USB-MIDI:n kautta ScummVM:ään. Vuoden lopulla piti tutustua Linuxin ACPI:n ihmeisiin ja vuoden alussa asentaa hieman kotipolttoisesti WLAN-korttia sohvakoneeseen. Ikuisuusprojekti Appen USB-näppiksen näppiskartan kanssa koheni pykälän ja vähemmän hauskana puhteena jouduin tappelemaan melkoisesti saadakseni Ryzen+RTX 2080 -kokoonpanoni toimimaan vakaasti, kiitos Nvidian ajuribugien (tämä ongelma sentään jo onnellisesti takana).
Steam-kirjasto paisuu toisesta päästä nopeammin kuin ehdin toisesta edes kokeilla, mutta se lienee perin normaali ilmiö. Uusiin tekeleisiin tutustumisen sijasta kävi usein niin, että käynnistin sen saman Gnogin, Insiden tai Grisin ja hakkasin ne vielä kerran läpi. Vuoden uusista löydöistä parhaita oli luotetun Amanitan Happy Game, vaikka sen äärelle ei varmaan suurta tarvetta ole enää palatakaan uudelleen. Lumino City viihdytti pienen hetken, samoin kuin kotimainen Runo.
Shakki
Vuoden loppua kohti myös jalon pelin äärellä vaivasi pieni sotaväsymys, mutta se tuppaa olemaan ohimenevää sorttia. Syksyllä ja alkutalvesta olen lähinnä yrittänyt pitää jonkinlaista rutiinia yllä, etteivät taidot sentään kääntyisi laskuun. Kesällä meni suorastaan mukavasti, kun Lichess-vahvuuslukuni nousivat uusiin huippulukemiin. Ei noita millään säkällä nosteta, joten uskoisin kyseessä olevan ihan oikean tason kohenemisen (joka tosin syksyn uupumuksen myötä näyttää tuttuun tapaan lysähtäneen). Kilpailuihin tuli osallistuttua jälleen koronan vuoksi harmillisen vähän: itse pelasin yhdessä turnauksessa ja lisäksi kuskasin poikaa muutamaan lastenturnaukseen. Tyllerökin alkaa jo ymmärtää peliä paremmin kuuden vuoden iässä, mutta jokin palanen ei ole vielä loksahtanut paikoilleen niin, että osaisi oikeassa pelitilanteessa hahmottaa tehtävistä tuttuja kuvioita.
Nappeja ja lautoja ei ole juuri tullut enää haalittua, kun niitä on sekä pelaamiseen että koristeeksi moninkertaisesti yli oman tarpeen. Poikkeuksen tähän sääntöön tekevät kotopuolesta Vammalasta peräisin olevat Tannin nappulat, jotka ostan kaikki vastaan tulevat. Ensimmäisten löytämiseen meni peräti kaksi vuotta ja viime vuonna tärppäsi edullisesti toiset hieman vanhemman mallin edustajat. Arkipelailussa käytössä ovat useimmiten ihan tavalliset muoviset painotetut klubinapit, jotka eivät loista niinkään ulkonäöllään kuin selkeydellään ja toimivuudellaan.
Leffoja ja sarjoja
Länkkäreitä tuli katseltua edelleen verrattain ahkerasti, mutta tilanne on sama kuin jo aika pitkään, eli uusia kiintoisia löytöjä tulee tehtyä harvakseltaan. Erityisesti uudemman pään bulkkiwesternit jättivät kylmiksi – en tiedä, miten tuollaisia lähinnä väkivaltaisia kotivideoita päätyy ihan Suomessakin myyntiin. Hyllystä yllättäen löytynyt Westworldin ykköskausi jaksoi pitää otteessaan loppuun asti, vaikka seuraavat kaudet tuskin kiinnostavat enää. Toinen onnistunut lännensarja oli Wheelerin suvun vaiheista kertova Into the West; ihan loppuun asti käsis ei kantanut, mutta kelpo viihdettä yhtä kaikki. Korona-aika haittasi jälleen länkkärimaratonien pitämistä ja nyt kerhohuone on taas kiinni hamaan tulevaisuuteen. Kevään maratoni saatiin sentään pidettyä kesäkuussa hikisissä Arizona-fiiliksissä ja syksyn vastaava marraskuulla.
Varsin jälkijunassa hankimme lopulta Netflixinkin. Takavuosina, kun kiinnostusta viimeksi oli, tarjolla oli vain oma toisto-ohjelma Windowsille ja Mäkille, mutta nyttemmin katselu onnistuu sentään ihan selaimella, joten myös Linux-käyttäjä on lähes tasaveroinen asiakas. Ruuhkavuotisen pariskunnan on yleensä paljon helpompi katsella sarjoja kuin kokonaisia leffoja, etenkin kun klassikot tuppaavat olemaan kolmen tunnin pläjäyksiä. Edellä mainitun Westworldin lisäksi projektoriaikaa saivat Queen’s Gambit, Squid Game ja viimeisimpänä Downton Abbey. Näyttää uhkaavasti siltä, että flixi on jäänyt talouteen pysyäkseen. Kuten hieman ennalta arvelinkin, suoratoistopalvelusta löytyy kyllä katsottavaa, mutta harvemmin juuri vaikkapa sitä elokuvaa, jonka haluaisit nähdä. Tilannetta ei sanottavasti auta sisältöjen pirstoutuminen lukuisiin kilpaileviin palveluihin. Nostalgisena paluuna lapsuuteen tuli kaluttua läpi myös Blackadderin kaikki kaudet.
Pikku sivuraiteena sivistin (ja toivottavasti viihdytin) vielä jälkikasvua kasaritoiminnalla/skifillä. Nähtyinä ovat nyt ainakin Predator, pari Terminatoria, muutama Rambo, kaksi ekaa Alienia sekä muutama Robocop. Valikoimaa on pitänyt kuratoida lähinnä liian väkivaltaisuuden tai pelottavuuden takia – Rambo 4 tosin lipsahti katseluun vahingossa – ja toisaalta laatukriteerien nojalla, joiden vuoksi karsiutuivat tuoreemmat Aloenit ja Termarit. Lisämausteena soppaan vielä jokunen wire-fu-klassikko.
Muita puuhia
Oma pikku virstanpylväänsä oli kaksikymmentä vuotta kasvissyöntiä. “Kokeilenpa tuota piruuttaan viikon” -projekti lipsahti elämäntavaksi ja muutaman vuoden päästä kääntyy jo ns. siviilijuna, kun olen ehtinyt olla vegenä puolet elämästäni. Mitään erityistä syytä tai tarvetta ei ole ilmennyt palata entiseen, joten projekti jatkukoon. 20 vuoden aikana kauppojen valikoima on monipuolistunut hurjasti eikä ravintoloissakaan ole enää ilmennyt sanottavia vaikeuksia tällaisen erikoisruokavalion kanssa. Pikkupaikkakunnalla tilanne toki saattaisi olla vielä toinen.
Odotuksia vuodelta 2022? No ainakin toivon, että löydän uutta intoa tutkimuksen ja luovien hankkeiden edistämiseen, tosin tällä hetkellä en odota kovin säkenöivää suoriutumista. Korona tuskin mihinkään katoaa, joten voi olla yksi etävuosi jälleen tiedossa (ei sillä, että rakastaisin Otaniemeen raahautumistakaan). Kolmas rokotus pitäisi käydä ottamassa tammikuulla, mutta vahvasti vaikuttaa jo siltä, että se ei jää viimeiseksi.
Kun Amanita jotain julkaisee, niin onhan se aina hankittava. Firman tuorein tulokas on nimeltään Happy Game, joka julkaistiin taktisesti juuri Halloweenin aikaan. Yleensä Amanitan pelit ovat aika söpöjä ja siistejä, mutta tällä erää mukana on poikkeuksellisen paljon kauhua ja splätteriä. Aivan uusi aluevaltaus tämä ei toki ole, sillä olihan ainakin Botaniculassa ja Creaksissa paikoitellen synkempiä sävyjä.
Pallopääpoika ongelmien äärellä.
Happy Gamessa seikkaillaan pikkupojan painajaisissa ja yritetään saada takaisin tärkeitä, traagisesti menetettyjä asioita. Aiempia Amanitan tuotoksia pelanneelle peli vaikuttaa heti tutulta: kauniit grafiikat, tunnelmalliset äänet ja pulmien ratkontaa hiirellä klikkaillen. Itselleni tuli esineiden perässä juoksemisesta ja visuaalisesta tyylistä mieleen jonkinlainen Chuchelin ja Botaniculan risteytys. Eniten firman kaavasta ovat poikenneet mekaniikoiltaan näppäimistöllä/peliohjaimella pelattava Creaks ja etenkin pelikortteihin perustuva Pilgrims, jossa on monta polkua ja loppuratkaisua. Ihan kirkkaimpaan kärkeen Happy Game ei ehkä lopulta veny, etenkin kun loppu ei ole yhtä vahva kuin alkupuoli, mutta selvästi paremmasta päästä se on ja sekaan mahtuu paljon hienoja hetkiä.
Välillä on iloisempaakin… hetken.
Läpipeluuseen sekosi reilu pari tuntia, mikä on pelin 11 euron tarjoushinnan huomioiden ihan ok. Mitään kiirettä ei toki kannata pitää ja Happy Gamen pariin voi palata vielä myöhemmin halutessaan metsästämään puuttuvia saavutuksia. Ihan pienille lapsille peli voi olla liian pelottava, mutta ainakaan omalla 5-veellä eivät housut pahemmin tutisseet. Proton oli jälleen kerran ystävä, enkä huomannut mitään kompurointeja missään vaiheessa – katsotaan tuleeko tästäkin myöhemmin natiivi Linux-versio kuten Pilgrimsistä.
Perheeseen tuli kesällä hankittua satunnaista soittelutreeniä varten edullisemman pään Casion CT-S100-urku, jolla on rääkätty korvia jo parin kuukauden ajan ihan onnistuneesti — onneksi laitteessa on myös kuulokemahdollisuus. Kotikotona 1990-luvulla olleeseen Casion urkuun verrattuna nämä nykyvärkit ovat varsin käteviä ja monipuolisia: instrumentteja on toistasataa, asetuksia voi säätää monipuolisesti, mukana tulee nuottiteline ja saapa laudan kiinni jopa tietokoneeseen USB-MIDIn kautta.
Simppeli ulkonäkö pettää.
MIDI-mahdollisuus oli jäänyt kutkuttamaan mieltäni, ja tänään lopulta löytyi sopiva hetki räpeltää sen äärellä. Casio ei ominaisuutta juuri mainosta, eikä CT-S100 ole periaatteessa General MIDI -yhteensopivakaan, mutta “mitäs jos?” -hengessä päätin silti kokeilla, mitä ScummVM:n MIDI-ulostus sanoisi. Micro-USB-kaapeli tietokoneeseen kiinni ja kokeilemaan. Säätöjä ei paljon tarvittu:
Näinkin mutkikasta!
The Secret of Monkey Island mainioine biiseinen oli luonteva testikohde. Alun perin peli on tukenut Rolandin MT-32:ta, joka ei sekään ole General MIDI -laite, mutta ilmeisesti riittävän lähellä, jotta ScummVM pystyy mäppäämään instrumentit suunnilleen oikeiksi. Suuri oli hämmästykseni, kun Mankin tunnari kajahti soimaan urusta ilman sen suurempia ongelmia 🙂 CT-S100 siis lienee käytännössä oikeasti pitkälti GM-kykyinen — varmaankin jotain efektejä tai instrumentteja puuttuu. Midi-biisejä voi soitella helposti asentamalla pmidin:
pmidi -p 28:0 barimyst.mid
Yllä olevat numerot saa selville ajamalla komennon aconnect -i. Näpellän Casion äärellä varmaan jatkossa lisääkin, sillä ainakaan toistaiseksi ZynAddSubFX ja MilkyTracker eivät suostuneet ottamaan nuotteja vastaan kiipparilta. Ratkaisu olisi luultavasti JACK, jonka kanssa taannoiset kokemukset ovat olleet hieman sekalaisia. Toinen kokeilemisen arvoinen viritys olisi kytkeä urku USB-pulikan kautta iPadiin ja GarageBandiin. Postailen lisää, jos jotain uutta ilmenee.
Humble Bundlesta tärppäsi taas Steamiin täytettä (en enää kuvittelekaan saavani kaikkia pelejä edes kokeiltua). Tällä erää kasassa oli aidosti kiinnostavakin tekele, nimittäin Lumino Cityvuodelta 2014. Pelin edeltäjä, Lume, oli aikanaan hieman tapetilla, sillä olihan sen grafiikat tehty – enimmäkseen – oikeista esineistä rakentelemalla. Lumino City jatkaa samoilla linjoilla, eli tilpehööriä on saksittu ja liimailtu olan takaa realistisen lopputuloksen saamiseksi:
Leikkaa ja liimaa.
Persoonallisen kuorensa alla Kitu on viime kädessä hyvinkin tavallinen point’n’click-seikkailu, jossa ratkotaan pikku pulmia ja kuskataan roinaa paikasta toiseen. Päähenkilö, Lumi-niminen tyllerö, on kadottanut faarinsa, jota tietysti pitää lähteä etsimään. Rattaita asetellaan, piuhoja kytketään, avaimia etsitään ja sen sellaista tuttua peruskauraa. Jumiin jäänyt seikkailija voi hakea apuja Lumin mukanaan kuskaamasta vinkkikirjasta. Eräs hauskimpia tehtäviä oli vanhan tietokoneen käyttö reikäkorteilla, vaikka se ei ehkä temaattisesti täysin luontevasti peliin istunutkaan.
Laserleikkuri on huhkinut, mutta mikä tuo metallipurkki lienee?
Olihan tuosta lomalaisen yhdeksi iltapäiväksi viihdettä, mutta kovin suurta innostusta en kokenut missään vaiheessa. Pulmien vaikeustaso on viilattu kohtuullisen järkeväksi, joten ainoastaan yhdessä kohdassa piti turvautua oppaan vinkkeihin. Jokunen tehtävä lipsahti muista syistä tuskallisen puolelle: vaikka idea olikin jo selvillä, tarvittiin joko pikkutarkkaa nyherrystä tai puhdasta raatamista hiiren varressa (näitä olivat esimerkiksi morsetus, postien lajittelu ja flipperin räpellys). Lievää bugitusta näkyi silloin tällöin ja yhden kerran peli kosahti kokonaan. En usko, että kyse oli tässä tapauksessa edes Protonista, vaan jotain oikeita bugeja on jäänyt sekaan. Kontrollitkaan eivät ole kaikin ajoin kovin tiukat, vaan klikkailu on turhan tarkkaa ja harvakseltaan jopa lägistä. Ei Lumino City mikään ryppyotsainen tekele ole, mutta huumori olisi – onnistuessaan – piristänyt muuten hieman kuivaksi jäävää haahuilua. 3/5.
Tällä erää taas uusi aluevaltaus Protonin kanssa. Kalevalaisesta kansantarustosta ammentava kotimainen Runo ilmestyi hiljattain virallisesti. Peli on ladattavissa ilmaiseksi, mutta se toimii “tietysti” vain Windowsilla, eli ainakin jonkinlaista säätöä on odotettavissa, jos sitä mielii Mäkillä tai Linuxissa ajaa. Hätäinen kokeilu perus-Winellä johti — jokseenkin odotetusti — vain pelin kaatumiseen, joten suuntasin seuraavaksi katseeni Steam-pelien kanssa hyväksi havaitun Protonin suuntaan.
Protonissa on ollut jo kautta maailman sivu mahdollisuus ajaa muitakin kuin Steamin kautta asennettuja Windows-pelejä, mutta koska minulla ei sellaisia juuri ole, niin en ollut toimintoa koskaan kokeillut. Erityisen vaikea toimenpide se ei ole: alareunan kohdasta Add a game — Add a Non-Steam Game… — Browse (File type: All files) kaivellaan pelin exe-tiedosto, jonka jälkeen se ilmestyy kirjastoon. Oikealla napilla saa sitten esiin seuraavan näkymän:
Asetusten asetusta
Oleellinen säätö Runon tapauksessa löytyi Compatibility-välilehdeltä. Viimeisimmällä tai kokeellisella Protonin versiolla sai nimittäin aikaiseksi vain jumin tai alkuruudun, jossa ei voi klikata hiirellä. Vaan laitetaanpa 5.0-10 asialle ja johan soi:
alt=”Hohtava lintu nokkii kannelta pimeässä metsässä”
Järin paljon en peliä vielä ehtinyt testailla, mutta ainakin alkuruudusta pääsee eteenpäin, soitto soi ja asetuksetkin toimivat. Oletuksena oli käytössä 1080p-tarkkuus, jonka ruuvasin onnistuneesti 1440p:ksi. Päivitän alle, jos pidemmän päälle ilmenee jotain kompurointeja tai kaatumisia. Ihan avaimet käteen -ratkaisu tämä ei ollut, mutta ei paljon puutu, joten taas pisteet Protonille. Ehkäpä joku päivä pitää yritellä jotain hieman mutkikkaampaa tekelettä, vaikka olenkin aika skeptinen erillistä asennusta vaativien pelien suhteen (Runohan ei vaadi kuin zipin purkamisen).
Sellainen oli 2020. Kuvittelin viime vuoden olleen jotenkin poikkeuksellisen raskas, mutta tähän loppuvaan verrattuna ei se sitä tainnut ollakaan. Koronavirus vaikutti tietysti melkein kaikkeen tänä vuonna, kuten varmasti muillakin, mutta ehkäpä aiheesta ei nyt jaksa jauhaa juuri nyt paljon enempää – muistelmia etäkoulusta kirjoittelin jo keväämmällä. Yleensähän nämä pandemiat ovat “siellä jossain” eivätkä kosketa lintukotoamme, mutta tämänkertainen tuli ihan kotiovelle asti.
Töitä ja tutkimusta
Aallossa ryhdyttiin etätöihin suunnilleen ensimmäisten joukossa keväällä, mistä seurasi yllätys ja toinenkin, kun lähiopetukseen suunnitellut kurssit piti pikaisesti siirtää verkkoon. Osa opetuksesta, kuten opinnäyteseminaari, teki digiloikan odottamattoman helposti, siinä missä studiokurssit olivat paljon kinkkisempi tapaus. Eipä juuri käy kateeksi syksyllä aloittaneita uusia opiskelijoita, jotka eivät ole välttämättä nähneet luokkakavereitaan fyysisesti ollenkaan – toisaalta jotkut sanoivat opintojensa sujuneen nyt jopa paremmin, kun kursseihin pystyi osallistumaan kotoa käsin.
Videopuheluihin ei ole valitettavasti oikein standardia, ja vaikka suurin osa omista duuneista on hoitunutkin Zoomilla, on taloudessa eri tarkoituksiin käytetty myös ainakin Teamsia, TeamWieweriä, Google Meetiä ja Facebook Messengeriä. Suurin osa toimii Linuxissakin hyvin, mutta toisinaan on tarvinnut kaivaa vanha MBP kaapista.
2019 kypsyi poikkeuksellisen mukava artikkelisato, joten tänä vuonna on ollut sitten vastaavasti hiljaisempaa. Tapani Joelssonin kanssa kirjoitettu ”Another visitor!” – kun puhuvat koneet tulivat kotiin taisi jäädä ainoaksi vertaisarvioiduksi julkaisuksi. Populaaripätkiä tuli sentään työstettyä Skrolliin tavallista enemmän, vaikka niistä ei paljon akateemista glooriaa kerrykään. Hartaasti kokoon kursittu WiderScreenin tietokonekulttuuriaiheinen erikoisnumerokin saatiin lopulta kunnialla pihalle.
Vuoden akateeminen kohokohta osui elokuulle, kun Turun yliopiston humanistinen tiedekunta myönsi allekirjoittaneelle digitaalisen kulttuurin dosentuurin. Juuri mihinkään se ei ole vielä ehtinyt vaikuttaa (eikä välttämättä vaikutakaan), mutta oli silti mukavaa saada jotain tunnustusta vuosien rehkimisestä. Samalla karistin henkisesti viimeisetkin pitkän jatko-opiskelulimbon tomut jaloistani.
Skenetyksiä
Ensi hätään tuntui siltä, että eipä tänäkään vuonna paljon mitään tullut tehtyä, mutta ei tilanne aivan niin synkeältä näytä lähemmässä tarkastelussa. Muutama PETSCII-kuva tuli jälleen väkästettyä joko kilpailuihin tai omaksi huviksi, ja pariin niistä olen jopa näin jälkikäteenkin ihan tyytyväinen. Pariin kertaan laitoin merkistön myös opetuskäyttöön, kun havainnekuvia oli nopeaa tehdä petskarina. Vastoin odotuksiani koodasin jopa yhden ruudun minimalistisen pikku Processing-demon (Naien) Vammala Partyille. Ensi vuonna täytyy luultavasti aktivoitua hieman enemmän, sillä Fit täyttää pyöreät 30 vuotta.
Pitkään ja hartaasti väsätyt Marq’s PETSCII Editor ja Pixel Polizei saivat molemmat ison päivityksen. Merkittävin sisäinen muutos oli loikka Processingin versiosta 2 versioon 3, mutta ujutin kaikenlaista muutakin pikku lisätoimintoa ja bugikorjausta mukaan, kuten vaikkapa paremmat tiedostovalitsimet Linuxille ja Macille. Polliisi on näistä kahdesta se sivuraiteelle joutunut projekti, jolla ei liene paljonkaan aktiivikäyttäjiä, siinä missä PETSCII-editorilla niitä on varmasti ainakin useita kymmeniä ulkomaita myöten.
Virustilanne vaikutti myös skeneen, ja niinpä vain katkesi ’94 alkanut Assembly-putkeni (jos tätä katkoa voi laskea), kun kesäassyt peruttiin. Vammala Party saatiin sentään pidettyä melko normaalisti. Synkkyyden keskellä valopilkkuna loisti läpi mennyt hakemus, jonka myötä demoskene lisättiin kansallisen elävän perinnön luetteloon, mahdollisesti jopa ensimmäisenä digitaalisena kulttuurina maailmassa. 2021 alussa saanemme kuulla, miten kävi saksalaisten hakemukselle.
Tietotekniikkaa
Isot konepäivitykset tuli tehtyä pitkälti viime vuonna, mutta toki viime aikoinakin on tullut räpellettyä tietotekniikan äärellä varsin ahkerasti (jo etätöidenkin takia). Edelleen fokus on ollut siellä tuoreemman tekniikan puolella tyyliin peesee-Raspi-verkkolaitteet, joten retrokokoelma on saanut enimmäkseen odottaa aikaa parempaa. Linux-osaamista on karttunut vapaaehtoisesti ja hieman pakollakin, että videoneuvottelut ym. on saanut pyörimään.
Alla on nyt varsin pelikelpoinen peesee, mutta itse pelaamiselle ei ole oikein riittänyt aikaa, eikä jonossa ole ollut järin montaa kuumottavaa teostakaan, joita olisi ollut pakko päästä hakkaamaan. Proton on ollut jälleen ystävä, ja sen avustuksella tuli tahkottua läpi ainakin näyttävä Gris ja viihdyttävä Creaks. Inside taisi tulla pelattua taas ainakin kolme kertaa läpi pikku palasissa, mutta mihinkään speedrun-yritykseen en ole ainakaan vielä uskaltautunut. Steam-kirjastossani olisi varmaan toistasataa täysin kokeilematonta tekelettä – koskahan noidenkin äärelle ehtinee?
Shakkia
Korona puraisi shakkikerhoja pahasti, ja suuri(n) osa tämän vuoden kilpailuista on jouduttu peruuttamaan. Parit nappulaturnaukset sentään ehdittiin koluta ja puistoshakin kovatasoinen HM. Linjoilla on toki voinut pelata yllin kyllin, mutta hyppy takaisin oikealle laudalle ei ole aina ihan helppo, kun tilanteita hahmottaa oikeilla pelivälineillä heikommin. Nappuloita ja lautoja tuli kokoelmaan vain muutamat uudet, mutta sentään onnistuin parin vuoden etsimisen jälkeen lopulta hankkimaan aidot Tannit, joita on tehty Vammalassa.
Uskaltauduin helmikuussa kokeilemaan pikashakkia Lichessissä, vaikka olinkin jo ennalta tuominnut sen itselleni liian kiivastahtiseksi ja mahdottomaksi. Ennustukset näyttivät käyvän toteen, kun alkuunsa tuli takkiin melkein järjestään. Kaikkeen tottuu ja nyt joulukuun lopussa vertailulukuni on noussut pohjamudista jo melkein 500 pistettä, eikä 3+2 tunnu enää ollenkaan niin hätäiseltä huiskimiselta kuin aluksi. Noin kaikkiaan alan huomata omassa pelaamisessani näin kolmen vuoden jälkeen jotain tiettyä rutinoitumista ja kokemusta, kun kuvioita alkaa tunnistaa helpommin ja törkeiden munausten määrä on hiljalleen pienentynyt.
Leffoja ja sarjoja
Taloyhtiö laittoi kerhohuoneen oven säppiin – tämäkin taas koronan vuoksi – joten vuoden molemmat länkkärimaratonit oli harmillisesti pakko perua. Toivottavasti edes ensi keväänä tärppää, koska pitäisi jo päästä näkemään sinne jyvitetty The Ballad of Buster Scruggs. Noin muuten olen jatkanut länkkäreiden kuluttamista, mutta selvästi enemmän vanhoja laatufilkkoja uudelleen katsellen kuin aiemmin näkemätöntä bulkkia haalien. Eräänä aluevaltauksena oli sentään ehta 3D-länkkäri, vaikka kokemusta ei voi kovin nautinnolliseksi luonnehtiakaan.
Yhtenä kartoitusprojektina katsoin läpi puukkojunkkarileffat, missä ei juuri aikaa vierähtänyt “genren” niukkuuden takia. Täysmittaisille filkoille on usein vaikea löytää aikaa, kun taas sarjoja on helpompi koluta, joten ysärin vanha suosikki Kyllä Jeeves hoitaa sai uuden kierroksen. Muuten työn alla on ollut ainakin Star Trekiä, useampi kausi Merilinjaa sekä aivan hiljattain korealaista zombidraamaa Kingdom.
Muita puuhia
JavaScript on kökköyksistään huolimatta nykyään tärkeä työkalu, joten opettelin sitä sen verran kuin oli tarpeen omien interaktiivisten kikkareiden saamiseksi verkkoon. Tyypitettyjen perinteisten kielten suunnasta tulevalta “kaikki käy” -mentaliteetti ei irtoa noin vain, mutta on sitä kaikenlaista muutakin tullut neppailtua, joten miksipä ei tuota. Mihinkään loputtomaan frameworkkien suohon en ajatellut sukeltaa, vaan pitäydyn näillä näkymin tutunoloisessa P5.js:ssä, jota voi kirjoittaa vaikkapa Processingin editorilla suoraan. Pistin linjoille pari ensimmäistä kokeilua: Frozen ja Jsrokit.
Vuoteen on väsähtänyttä huumoriaan suonut IL-kroppailu, jossa yhdistetään jonkin iltiksen artikkelin otsikko ja seuraavan artikkelin kuva koomiseksi hybridiksi. Näitä on tullut väkästeltyä jo useita satoja ja joukossa on jokunen helmikin. Olen postaillut silloin tällöin best of -kokkareita Feseen, joten alla olevassa kollaasissa on vain yksi näytteenä.
Iskän vuosikatsaus ei voi tietenkään olla kattava, jos muksuista ei mainita mitään. Ihan hyvin on onneksi mennyt: poitsu selvisi kotikoulusta ilman sanottavia ongelmia (itsestäni en ole niin varma) ja tyllerö on kasvanut jo niin, että vuoden päästä odottaa eskari. Rakkaiden sisarusten rähinä tuntuu loputtomalta, mutta koitan lohduttaa hermojani, että tämä on vain ohimenevä vaihe… Koronaa ei ole perheeseen toistaiseksi tärpännyt, ja tämän vuoden 2020 ikimuistoisen ilmiön sivuutammekin varsin mieluusti.
