Poitsu sai jouluna 2017 kohtalokkaasti lahjaksi shakkilaudan, kun päiväkodissakin olivat hiukan pelailleet, ja peli tuntui hauskalta. Itse tiesin suurimman osan säännöistä, lukuun ottamatta joitakin tasapelitilanteita, tornituksen reunaehtoja ja ohestalyönnin tarkkaa toteutusta. Netistä kaivetusta pdf:stä löytyivät tammikuussa nekin hienoudet, joten ajattelin, että juniorinkin on hyvä oppia alusta asti asiat oikein: muksuilla kun on tapana pelailla hiukan omilla säännöillään – perinteisin esimerkki lienee vastustajan kuninkaan syöminen, jos toinen ei huomaa shakkia.
Vuotta myöhemmin tilanne on se, että olen lukenut shakista useita kirjoja, pelannut satoja pelejä tietokoneella ja IRL, ratkonut tuhansia tehtäviä, osallistunut kolme kertaa kisoihin, liittynyt seuraan (HSK), haalinut toistakymmentä lautaa nappeineen sekä jokusen shakkikellon, tutustunut lajin historiaan ja ties mitä muuta. Oikein kunnollista, autismia hipovaa äijäharrastamista, kuten tapana on. Vuoden lopulla onneksi sentään osteluvimma laantui, niin joutilaita välineitä ei ole enää kertynyt lisää (lahjoitin jotain jopa eteenpäin).
Poitsu on epäilemättä perheen lahjakkuus, joka etenkin ensimmäisten kuukausien aikana otti hulvattoman kasvupyrähdyksen ummikosta kelpo pelaajaksi, jolle tutut sunnuntaipelailijat tai kaverit lakkasivat pian pärjäämästä. Nyt ekaluokkalaisella on jo kisakokemusta, mitaleita ja terävä taktinen silmä, joka parhaimmillaan tuottaa vaikeuksia harrastuneemmillekin vastustajille. Aina muistetaan sanoa, että lapset oppivat nopeasti, mutta onpa tässä aikuinenkin venynyt odottamattoman pitkälle – vuoden alussa pelasin vielä itsekin kuin nöösi ja olen yhä onnistunut pysyttelemään hiukan Emilin edellä. Lapset ainakin oppivat eri tavalla: jään laudan nopeassa hahmotuksessa armottomasti jälkeen, mutta ehkäpä aikuisen rauhallisempi harkinta antaa vielä kilpailuetua.
Vuoden varrella on tullut todettua ainakin se, että opettelu ei tule koskaan lähellekään loppuaan. Avauksia ja puolustuksia lukuisine jatkoineen on enemmän kuin pystynen koskaan oppimaan, strategiasta en ymmärrä vielä paljoakaan, eikä kisakokemusta ole kertynyt kuin niukasti. Tällä tasolla strategian puutteet eivät onneksi ole vielä kovin tärkeitä, kun pelit tuppaavat ratkeamaan virheillä ja taktisella pyörittelyllä. HSK:n peli-illoissa kyyti on ollut kylmää, vaikka aika hyvin olenkin toisinaan sinnitellyt pitkän linjan harrastajia vastaan. Motivaatio on toistaiseksi säilynyt korkeana, joten jatkan tätä punnertamista; omat rajat tunnustaen, mutta positiivisesti omastakin oppimisesta yllättyneenä.
Lammiokin arvostaa jaloa peliä, Tuntematon sotilas (2017)
Perheessä on ilmeisesti oltu kiltteinä tänä vuonna, kun Joulupukki kuskasi reessään peräti kaksi digitaalista shakkikelloa: itselleni DGT 3000 LE:n ja poitsulle Leap KK9908:n. Aiemmin hihaan oli jo tarttunut kolme analogiveiviä sekä Leap PQ9907S, joten eiköhän näitä ala olla jo ihan riittävästi tämän talouden tarpeisiin. Noh, ainakin tuli nyt sanottua ääneen tällainen hurskas toive.
Kansainvälinen shakkiliitto FIDE on näyttänyt olevan jokseenkin naimisissa DGT:n kanssa, sillä käytetäänhän kaikissa huippukisoissa käytännössä DGT:n digilautoja sekä kelloja. Lisäksi virallisesti hyväksyttyjen kellojen luettelo on ollut perinteisesti saman firman dominoima. Nyt kuitenkin puhaltavat uudet tuulet, kun halpiskellojen valmistajaksi profiloitunut kiinalainen Leap on saanut listalle tuoreimman yritelmänsä, KK9908:n, jossa on kaikki FIDE:n viralliset pelimuodot tuettuna.
DGT 3000 on lippulaivamalli, jolla on sen mukainen hinta. Itse sain tämän kappaleen poikkeuksellisen edullisesti 60 eurolla, vaikka puunvärinen “Limited Edition” on yleensä vähän kalliimpi kuin tavallinen punainen. Huomattavasti vanhempi DGT 2010 maksaa vain kympin vähemmän, joten sen hankkimiseen ei ole oikein perusteita. Leapia myydään hyvinkin vaihtelevin hinnoin siellä täällä, mutta yleensä se jää alle puoleen kolmetonnisen hinnasta. Kiinalainen myi Leapia eBayllä posteineen noin 23 euroon, mikä on erittäin hyvä hinta (suunnilleen kaksinkertainen PQ9907S:ään verrattuna).
Ulkoasultaan kellot ovat varsin erilaiset: Leap aavistuksen lelumainen ja kooltaan pieni, DGT laatikkomaisen jyhkeä, tosin sittenkin muovisen kevyt. Kummatkin istuvat pöydällä kumijaloillaan tukevasti, DGT jämäkämmin. Leapin näyttö on pienempi ja sisältää huomattavasti vähemmän tietoa, kun taas DGT:ssä on yhtä sun toista laskuria, moodinumeroa ja lumihiutaletta(!). Hieman yllättäen kiinakellon (noh, Kiinassahan nämä molemmat toki on valmistettu) näyttö on selvästi kontrastisempi ja erottuvampi etenkin hämärässä valaistuksessa. DGT:n keinu on tarkempi eikä jää vahingossa keskiasentoon, mutta vaikuttaa olevan hiukan ohutta muovia. KK9908:n keinu on parempi kuin PQ9907S:ssä ja varsin tukeva. Mukavana yksityiskohtana kiikun punainen “kaulus”, josta näkee siirtovuorossa olevan pelaajan kaukaakin.
Asetusten osalta DGT:ssä on huomattavasti enemmän säätöjä ja muistipaikkoja itse asetetuille ajoille. Harrastumattomalle kirjo on ensi alkuunsa jopa hämmentävä, siinä missä Leapin vähät asetukset omaksuu nopeasti. Hieman yllättäen DGT:ssä ei ole suoraan valmista asetusta FIDE:n 15 min + 10 s -ajastukselle, kun taas Leapissa se on, sekä mukavana ekstrana Suomessa tyypillinen 20 min + 10 s. Kyseessä saattaa olla kellon ilmestymisen jälkeen tullut sääntömuutos, mene ja tiedä. Halvempi Leap osasi piipata, mutta KK9908:sta en sellaista säätöä löytänyt – ajan loppuminen näytetään lipulla. Kolmetonnisen saa piippaamaan, mutta se piippailee ehkä liiankin innokkaasti jo viimeisillä sekunneilla eikä vasta ajan kokonaan loputtua.
Kumpi parempi? Säätäjälle DGT tarjoaa enemmän viriteltävää, minkä lisäksi se soveltuu muihinkin peleihin kuin shakkiin, ja onhan sillä hyvää auraa huippukilpailujen vakiokellona. Kolmetonninen toimii DGT:n kalliiden digilautojen kanssa, minkä lisäksi sille on saatavissa “digiperä”, jolla purkki muuttuu itsenäiseksi shakkitietokoneeksi. Massiivinen hintaero puhuu kuitenkin Leapin puolesta, eikä selkeämpi näyttökään mikään merkityksetön juttu ole. Tavalliseen kotipelailuun riittää käytännössä hyvin jopa paljon edullisempi PQ9907S, joka osaa viipeen ja inkrementin eli bonuksen.
Niin paljon kuin netistä löytyykin kaikenlaista, on hyvä shakkikirja edelleen asiallista luettavaa: sisältö muodostaa kokonaisuuden ja etenkin työmatkoilla on kätevämpi lukea paperista kirjaa kuin tihrustaa kännykän näyttöä ja googlata lisää lukemistoa. Tänä vuonna olen ehtinyt käydä läpi seuraavat opukset:
Aleksander Kostyev: From Beginner to Expert in 40 Lessons. Kuuleman mukaan neukkulaisen shakkiopetuksen klassikko, ja onhan siinä monenlaista. Siirtosarjoja on kohtuudella, joten tätä pystyi jokseenkin lukemaan työmatkoillakin hiukan pinnistämällä. Aiheet ovat hyödyllisiä, mutta myös sekalaisia – kokonaiskuva ei ainakaan itselleni oikein auennut.
James Eade: Shakinpelaajan käsikirja. Varsin visuaalinen pläjäys, joka sopii erityisen hyvin metrossa ja sporassa kahlattavaksi. 3D-tyyli ei häiritse liikaa, mutta ei siitä varsinaista hyötyäkään ole. Skaala on tässä poikkeuksellisen laaja, kun alkeista edetään (jokseenkin ylimalkaisesti) edistyneisiin asioihin samoissa kansissa.
Michael Basman: Nuorten shakkiopas. Värikäs nuorille aloittelijoille suunnattu kuvakirja, jossa päästään taktiikan alkeisiin asti, mutta ei sitten sen pidemmälle. Ensimmäiseksi kirjaksi, mutta ei sen enempää.
Paul Keres & Aleksander Kotov: Taito voittaa shakissa. Suomessa ahkeraan tavattu pikku klassikko, joka soveltuu hiukan edistyneemmälle lukijalle. Etenkin strategiaa käsitellään paljon, mutta pitkiä siirtosarjoja on niin hurjasti, ettei kirja oikein sovellu työmatkoille, vaan vaatii laudan kylkeensä.
Richard James: Shakkikirja. Lähtee perusteista ja etenee perustaktiikkaan ja -strategiaan asti. Suunnattu etenkin lapsille ja nuorille, mutta vaatinee käytännössä aikuisen avuksi – toisaalta tätä voi lukea ihan hyvin ikäihminenkin, kun tyyli ei ole mitään lässytystä.
Sabrina Chevannes: Shakin kiehtova maailma. Lastenkirja, joka kävi ainakin meillä hyvin nopeasti pieneksi. Alkeita käydään läpi pitkän kaavan kautta hassujen dialogien muodossa, mutta lopulta sisältöä ei ole ihan kauheasti, ja muka helpottavat horinat saattavat jopa häiritä oppimista.
Seuraavaksi lukemista odottavat kotimainen, Mika Karttusen kirjoittama 2000-luvun shakkistrategia, Murray Chandlerin Chess Tactics for Kids, sekä siirtonotaatiota vilisevä Gideon Ståhlbergin vanha Shakki alusta pitäen, joka tosin saattaa mennä kohtuullisen kursorisella selailulla.
Jo näistäkin opuksista hahmottuu kaksi kategoriaa: aloittelijoiden peruspläjäykset ja edistyneempien yleisteokset. Noviisien kirjoja on turha haalia kasapäin, sillä nappien liikuttelun oppii yhdestäkin (tai sitten lukee vain tämän netistä), minkä jälkeen teoksen hyödyllisyys lähenee nollaa. Edistyneemmät yleisteokset kestävät useampia lukukertoja, sillä niistä tuntuu aina aukenevan ainakin jotain uutta. Kokonaan oma lukunsa ovat sitten erilaisiin avauksiin ja puolustuksiin keskittyneet erikoiskirjat, joita on melkoinen määrä. Toistaiseksi avaustietouteen on saanut riittää netin tarjonta, mutta katsotaan nyt sitten. Neljänneksi “genreksi” voisi laskea shakkihistorian, jota löytyy toki runsaasti maailmanmestareista ja muista suurista nimistä, mutta pieninä kustanteina vaikkapa ihan kotimaisistakin hahmoista.
Lisää roinaa saapuu shakkiaiheiseen roinakasaan. Tällä erää reilulla kolmella kympillä Huudosta bongattu kunnianarvoisa UMF Ruhla Garde. Garden vaaleammat kellot ovat niitä tunnetumpia ja yleisempiä malleja, mutta 1960-luvulla tekivät myös tällaista ruskeaa, jossa on vaaleampi koristelista. Kuten Ostalgien kuvista näkyy, kello oli käytössä jo shakkiolympialaisissa 1960, jossa sillä pelasivat menemään mm. Fischer ja Tal.
Tämä yksilö saapui valitettavasti harvinaisen piestyssä kunnossa, kuten ehkä sopi olettaakin aktiivikäytössä olleelta 50-vuotiaalta. Toinen takalevy puuttui, lakkauksessa oli tummempia ja vaaleampia kohtia, vasen kello kävi liian nopeasti, nurkasta oli lohjennut pala, toinen merkkilippu oli vinossa, yksi ruuvi puuttui, takalevyjen nauloista puuttui puolet, hopeanvärinen koristereunus oli lohkeillut jne. Eli ei kun kunnostamaan.
Puupinta kaunistui vaseliinilla, toisen takalevyn värkkäsin Pringles-purkin metallisesta pohjasta(!) – tämä tosin vaihtuu, jos löydän jostain aidon kannen, viisarit sai synkkaan nostamalla tuntiviisarin kauluksesta ylös, hopeamaalin lohkeamiin laitoin hopeatussia, lippu suoristui sormin vääntämällä ja nauloiksi sopivat katkaistut metallipäiset nuppineulat. Lohkeamalle en ruvennut tekemään ainakaan toistaiseksi mitään, koska siitä tuskin tulisi kovin siisti, ja onhan se osa kellon väkivaltaista historiaa. Ruttuun väännettyä vauhtipyörän jousta suoristamalla vasen kellokin käy riittävän hyvin aikaa (ennen edisti tunnissa minuutin, nyt ehkäpä kymmenisen sekuntia).
Shakki-innostuksen alkuvaiheessa vajaa vuosi sitten tuumin, etten rupea hankkimaan turhaa krääsää, vaan keskityn itse pelaamiseen: painotetut klubinapit ja niille sopiva lauta. Olisi tietysti pitänyt arvata, ettei päätös kauan pidä, sillä shakkitarvikkeet ovat itsessään mielenkiintoisia erilaisine tyyleineen, väreineen, käyttökohteineen, design-ratkaisuineen jne. Tähän mennessä lautoja ja nappisettejä on jo kumpiakin varmaan kymmenen, joiden lisäksi mukaan on lipsahtanut muutama shakkikello.
Pelattavuuteen vaikuttavat tietysti muotoilun selkeys sekä mahdollinen painotus, mutta ostopuuhissa tärkein parametri on nappuloiden koko suhteessa lautaan. FIDE:n säännöt määräävät virallisten pelivälineiden – joiden pitää olla riittävän Staunton-tyylisiä – korkeudesta seuraavaa (10 % toleransseilla):
Kuningas 9,5 cm
Daami 8,5 cm
Lähetti 7 cm
Ratsu 6 cm
Torni 5,5 cm
Sotilas 5 cm
Pohjan läpimitan tulee lisäksi olla 40–50 % korkeudesta, mikä on hyvä nyrkkisääntö ihan kotipelailuunkin – etenkin halvat kevytpuiset napit ovat raivostuttavan kiikkeriä paitsi materiaalinsa, myös aivan liian korkeiden mittasuhteiden vuoksi. FIDE:n mukaan ruutujen koon pitää olla 5–6 cm, joten minimissäänkin virallinen lauta on vähintään 40 cm leveä. Laudan pitää olla lisäksi jäykkää materiaalia, joten muuten kätevät vinyylilärpät eivät käy, jollei niitä sitten liimaa pöytään. Neljän sotilaan pitäisi mahtua ruutuun, mikä tekee laudasta esteettisesti aika väljän näköisen, mutta toisaalta helpottaa itse pelaamista, kun napit eivät törmäile jatkuvasti toisiinsa.
Harvalla lienee tarvetta noudattaa FIDE:n sääntöjä pilkuntarkasti kotonaan, mutta kuten yltäkin jo ilmenee, niissä on järkevää ajattelua takana: napit eivät saa kaatuilla, niiden pitää olla selkeitä, eikä lauta saa olla täyteen ahdettu. Useissa kaupan seteissä ruudut ovat nappuloille turhan pieniä, mikä lisää kaatuilua. Kuninkaan pohjan ja ruutujen keskinäisestä suhteesta FIDE ei sano suoraan mitään, vaikka moisen lukeman voi suuntaa-antavasti toki edellisen perusteella laskeakin. Joidenkin näkemieni nyrkkisääntöjen mukaan kuninkaan pohjan tulisi olla 75 % ruudun leveydestä, mikä kuitenkin käytännössä tuottaa aika ahtaan lopputuloksen, joten sitä voisi pitää pikemminkin ylärajana kuin optimina. Reilu 60 % näyttää omaan silmääni hyvältä, riippuen toki nappuloista.
Mitään yleispäteviä ohjeita on vaikea noudattaa siksikin, että nappien tyylit ovat kovin erilaisia ihan pelkkien Stauntonienkin kesken. Tanakat pelivälineet vaativat enemmän avaruutta ympärilleen kuin sirot: pelailen yleensä muovisilla klubinapeilla (Ikean pahvipöytään teippaamillani) 52 mm ruuduilla, mutta samaisella laudalla punkerot puunapit näyttivät huonoilta. Sikäli kannattaa mennä nappulat edellä ja hankkia lauta vasta eri laudoilla mallaamisen jälkeen; liian pienet tai isot ruudut eivät tee oikeutta kalliille hienoille napeille. Alla (epä)onnistuneita yhdistelmiä omasta kuvakokoelmasta:
Isot puunapit 50 mm ruudulla: ahdasta on
Hassuttelua, mutta ei kovin kaukana todellisuudesta
Halvat kiinanapit hiukan liian isolla laudalla
Kiinalaisen halpissetti: mittasuhteet hieman yllättäen oikein hyvät
Törkykallis DGT:n digilauta Shakkiareenalta, FIDE-sääntöjen mukainen toki
Tammikuulla alkanut shakin opettelu kumuloitui tietyllä tavalla tänään, kun olin pelaamassa ensimmäisessä oikeassa shakkikilpailussani, Lauttasaaren suomalaisen shakkikerhon aloittelijaturnauksessa. Ilmoittautumisten perusteella näytti pitkään siltä, että skabasta tulee pieni ja kotoisa, mutta viime metreillä mukaan säntäsi iso määrä pelaaja lisää, etenkin kun kävi ilmi, että myös alle 16-vuotiaat saavat osallistua. Otin siten viime hetkellä poitsunkin mukaan harjoitusta saamaan, vaikka kuusivuotiaalle seura olikin vielä melko kovaa.
Oma tulokseni viidestä pelistä oli kaksi voittoa, kaksi tasapeliä (toinen ansaitsematon, toinen taas vähän löysästi tarjoamani) sekä yksi tappio – eikä sekään mikään selkäsauna. Näistä kertyi kolme pistettä, jolla lohkesi jaettu seitsemäs tila 24 pelaajan joukossa. Oikeastaan varsin mukava sijoitus, kun en kärkikahinoissa edes kuvitellut olevani, ja harjoitusta sekä kisakokemusta on plakkarissa vielä niukasti. Ihan kaikkia osallistujia ei voinut hyvällä tahdollakaan tituleerata aloittelijoiksi, vaan pikemminkin pitkään veivanneiksi aktiiviharrastajiksi, joilta kuitenkin puuttui vahvuusluku. Tarkemmat tulokset täällä. Harmillisesti en tullut näpsineeksi kuvia tästä pelaajauran merkkipaalusta, mutta seuran blogin pikku kuvassa sentään satuin etualalle.
Kalliissa proo-shakkiseteissä tulee yleensä mukana ylimääräiset kuningattaret siltä varalta, että jompi kumpi pelaaja onnistuu korottamaan toisen sellaisen. Jos daamia ei ole, niin ainakin USCF:n mukaan on ok käyttää väärinpäin käännettyä tornia, kun taas FIDE ei moista salli. Kotipeleissä voi laittaa vaikka paremman puutteessa sotilaan kyljelleen, mikä ei kuitenkaan oikein toimi magneettilautojen kanssa. Itselläni on ekstradaamit ainoastaan muovisissa kilpanapeissa, joten rupesin käsityöterapian hengessä veistelemään lisää muihinkin aktiivisessa käytössä oleviin setteihin – oli sitten todellista tarvetta tai ei.
Kunnon työkaluista olisi kovasti hyötyä, mutta kerrostalossa ei oikein voi kohtuudella pitää sorvia sen enempää olohuoneessa kuin parvekkeellakaan. Niinpä nyhertäminen on pitänyt hoitaa työläästi puukon, viilan ja hiekkapaperin voimin. Aikaa menee tuntikausia ja sormet kärsivät, vaan käyhän se jotenkin näinkin. Aloittelin pienistä magneettinapeista (kiinanshakin napit saivat luovuttaa magneettinsa). Kovin pieniä yksityiskohtia on turha edes yritellä, joten tyylitellyt versiot saivat riittää. Mustalle tornille tuli peräti ihan oikeakin tarve, kun muksut hukkasivat hetkeksi tarhassa sellaisen shakkipelistään.
Ruokahalu kasvoi syödessä, joten viimeiseksi väsäilin 50–70-lukulaisiin puunappeihin daamit. Täysikokoisia on paljon kätevämpi tehdä, joten kloonit muistuttavatkin paljon enemmän alkuperäisiä sorvattuja “sähköeristeitä”. Mustat napit ovat kaikkiaan se helpompi tapaus, koska musta on mustaa, kun taas valkoisten kohdalla värisävy on lähes mahdotonta saada täysin oikeaksi. Värityksen olen hoitanut tusseilla, mikä on ainakin nopeaa, mutta etenkin valkoinen maalitussi on aika ongelmainen tapaus. Pintasilaus hoituu kynsilakalla, joka haisee pitkään ja vaatii pientä näpertämistä. Oikeaa puulakkaa myydään isoissa pöntöissä, mikä ei sekään oikein houkuttele – askarteluliikkeestä saattaisi löytyä jotain sopivampaa.
Pöllistä nappulaksi. Ajankäyttö reilut viisi tuntia.
Edessä omia, takana orkkiksia. Keskellä magneettiset, oikealla täysikokoiset.
Pohjahuovat paikallaan
Puulaatu oli tässä askartelussa hyvin keskeinen seikka: mäntyä vuolee kuin voita, mutta se myös murtuu, kun taas koivu ja tammi(?) vaativat tuskaista nävertämistä, mutta kestävät vastaavasti paremmin. Yritin hiukan suoraviivaisempaakin kloonausta askartelumassoilla ja muoteilla, mutta lopputuloksesta tuli aina jokseenkin röhnäinen ja hajoava, joten olkoon. Oikeampi tapa olisi ilmeisesti tehdä muotti silikonista ja valaa sisään muovia.
Viimeiseksi silaukseksi hienostunut peliväline tarvitsee tietysti vielä pohjaan pehmikkeen, ettei pohja kolise tai magneetti raavi lautaa vasten. Tapauksesta riippuen olen käyttänyt joko kartonkia tai netistä ostettuja ohuita huopapaloja. Vaikka huovassa tarra olisikin valmiina, niin käytännössä tarvitaan kuitenkin liimaa. Pikaliima ottaa hyvin kiinni, mutta sen kanssa ei paljon vekslata, vaan (käsin leikelty) pyörylä pitää saada kerralla kohdalle. Kantapään kautta tuli opittua sekin, että nappulaa ei kannata laittaa kuivumaan laudalle, sillä pikaliimasta haihtuu syövyttävää kaasua, josta jää jälkiä alustaan.
Tällä erää vähän erilainen tuotearvostelu – ei nimittäin retrorautaa vaan shakkikello. Nämähän ovat aika kalliita laitteita, joten perheessä jo oleva Tornuret on saanut toistaiseksi riittää. Kampiaivo on kuitenkin hieman erilainen kuin kilpailuissa nykyään käytettävät digikellot, minkä lisäksi siltä eivät tietenkään luonnistu aikabonukset. eBayltä tulee muutenkin osteltua kaikenlaista krääsää, joten laitoin sieltä nyt tilaukseen kiinaihmeen Leap PQ9907S hintaan 11 puntaa posteineen (kukahan tuonkin mallinimen on sorvannut…).
Ei liene paljon epäilystä, että Leap on innoittunut DGT:n kalliimmista virallisista kelloista, vaikkei ulkoasu sentään aivan 1:1 olekaan. Kellon olemus on etenkin hintaansa nähden yllättävän laadukas: muovivalu on siistiä, nappi liikkuu sujuvasti, ja runkokin tuntuu jämäkältä. Ajan asetus on suoraviivaista napsuttelua ja lisäaikaa voi antaa sekä bonuksena että viiveenä. Keskellä on taukonappi, kuten näissä kelloissa tapana on. Aikarangaistusta/lisää voi antaa kellon ollessa pysäytettynä, joten kaikki kisoissa normaalisti tarvittava on nähdäkseni mukana. Virta päälle/pois, niin kello palaa viimeksi ohjelmoituun alkutilaansa.
So far so good, mutta päivitän lausuntoa, jos jotain ongelmointia ilmenee. Vaikka tämä nyt olikin halpa heräteostos, niin Leap ei ilmeisesti ole mikään lelu: hiukan äveriäämpi malli on ihan virallisten FIDE:n hyväksymien kellojen listalla.
edit: Leap on käytössä osoittautunut varsin toimivaksi, mutta hiukan painavampi se saisi olla, tai sitten pohjan tassut voisivat olla karheampaa kumia. Kovassa takomisessa kello ei oikein pysy paikallaan lakatulla pöydällä. Itse ratkaisin tämän “ongelman” laittamalla tahmeat silikonijalat alle.
edit2: Meni vähän hienosteluksi ja liimasin kellon sisälle pohjaan lisäpainoksi joutilaan kuusiokoloavaimen ehtaan kiinatyyliin. Tassu- ja painomodauksen jälkeen kello pysyy paikallaan mukavan tukevasti.
Noh, kun nyt kerran aloin, niin tässä myös tulostuskelpoinen korealaisen shakin eli janggin pelilauta. Mukana kaksi versiota, että varmasti tulee mieleinen: pitkänomainen neliöruuduilla (pdf) ja neliölauta hiukan litistyneillä ruuduilla (pdf). A3-kokoinen tuloste on aika sopiva – ehkä pykälän ahdas – eBayltä löytyville halpisnapeille. Alla esikatseluversiot png:nä.
Oh well, now that I got started with creating game boards… Here’s a printable board for Korean chess aka. janggi. As people have different tastes, it comes in two versions: tall board with “square squares” (pdf) and square board with flat squares (pdf). A3 size should be quite ok – a bit crammed – for the cheap pieces sold on eBay etc. Below png previews so that you know what to expect.
Tutustuin hiljattain hieman sattumalta korealaiseen shakkiin eli Janggiin, johon en ollut Suomessa tai edes netissä koskaan törmännyt. Kiinalainen shakkihan on hyvinkin tunnettu, ja muistan sen joskus olleen hieman muodikas täälläkin (jopa Battlechessistä on xianqgi-versio). Peleissä on paljon samaa, mutta säännöt eivät ole aivan yksi yhteen kaikilta osin. Pelilautoja ja nappeja voi käyttää periaatteessa ristiinkin, mutta janggi-laudasta puuttuu keskellä virtaava joki, ja napit ovat kulmikkaita sekä keskenään eri kokoisia. Omat ei-niin-hienot nappulani hankin eBayltä ja laudan piirsin tussilla surkean klisun shakkilaudan toiselle puolelle. Alla koko komeus ja alkuasetelma, molemmilla puolilla upseerit samoissa kohdissa:
Ruutujen sijasta nappulat sijaitsevat risteyksissä ja molemmilla puolilla on linnake, jossa on normaalien linjojen lisäksi diagonaaleja. Vihreä (tai sininen) pelaaja aloittaa. Ennen aloitusta vierekkäisten norsujen ja hevosten paikkaa voi vaihdella keskenään vapaasti. Kuten kuvasta näkyy, molemmilla puolilla on hieman erinäköiset napit – kenraalia lukuun ottamatta teksti on sama, mutta eri tyylillä. Alkuunsa sekavat symbolit oppii helposti muutaman pelin kuluessa, minkä jälkeen sekaantumista ei juuri enää pitäisi tapahtua. Katsastetaanpa sitten laudalla liikkumista. Käännökset ovat koreasta/englannista itse soveltamiani, joten eri nimiä voi tulla vastaan.
Kenraali (kuningas) vastaa suunnilleen shakin kuningasta: se liikkuu yhden askeleen kerrallaan ja yritetään matittaa. Kentsu pysyy aina linnakkeessa ja voi liikkua siellä myös vinottain.
Vartija (neuvonantaja) liikkuu kuten kenraali.
Vaunu on kaikin puolin kuin shakin torni ja samalla pelin tehokkain nappula. Linnakkeessa se voi liikkua myös vinoon.
Hevonen muistuttaa sekin shakin vastaavaa, tosin sillä erolla, ettei se voi hypätä nappien yli. Eli suoraan yksi askel ja sitten yksi etuviistoon.
Norsu on kuin hevonen, mutta liikkuu pidemmälle ja aika hankalasti. Suoraan yksi ruutu ja sitten kaksi etuviistoon. Risteyksissä ei saa olla muita nappeja.
Sotilas voi liikkua eteen tai sivulle yhden askeleen – ei perääntyä. Se syö kuten liikkuu.
Tykki (kanuuna) liikkuu ja lyö hyppäämällä linjalla/rivillä toisen napin yli niin pitkälle kuin tilaa on. Toista tykkiä ei voi lyödä eikä hypätä sen yli.
Sotilaat eivät korotu viimeisellä rivillä. Niillä on muutenkin hieman hankala liikkua toisiaan suojaten, joten shakkityylinen rynnäköinti ei oikein onnistu. Pattia ei tunneta, vaan siirto yksinkertaisesti jätetään tekemättä. Tasapelisääntöjä on ilmeisesti olemassa, mutta niistä ei ole hirveämmin missään näkemässäni materiaalissa puhuttu. Eräänä erikoisuutena kenraalit eivät saa “nähdä” toisiaan: jos ne joutuvat samalle linjalle ilman välissä olevia nappeja, tulkitaan siirto shakkaamiseksi, joka on pakko ratkaista. Moinen shakkaaja ei voi enää tosin voittaa peliä, vaan voittaessaankin saavuttaa vain tasapelin – tämä sääntö on myös hieman epäselvä, eikä esim. parempi puoliskoni ollut koskaan huomioinut sitä Koreassa pelatessaan. Säännöissä lienee myös jotain paikallisia eroja. Wikipediassa on aiheesta hieman lisää selostusta.
Siinä missä shakissa on lukuisia erilaisia avauksia ja puolustuksia, janggissa pelit tuntuvat alkavan aina melkein samalla tavalla. Ensinnä vapautetaan toisen puolen vaunu sotilaan takaa, minkä jälkeen toinen pelaaja tekee saman toiselle puolelle. Sitten hevosta yksi askel eteen ja seuraavaksi tykki kenraalin eteen uhkaamaan vastustajan linnoitusta. Upseereita on shakin tapaan tarkoitus kehittää takariviltä, mutta sotilaat liikkuvat alkuunsa lähinnä sivuttain. Vapaa torni siirtyy kärkkymään sotilaiden edessä olevalle riville. Eniten harjaantumista vaatii tykkien tehokas käyttö, sillä niillä voi tehdä nopeasti yllättäviä suojauksia tai pistohyökkäyksiä. Omassa pelissäni on strategia ja taktiikkakin vielä aika hukassa, koska en tunne hyviä asetelmia.
Netistä löytyy jonkin verran luettavaaenglanniksi, mutta veikkaan suurimman osan materiaalista olevan koreaksi, koska peli on sikäli paikallinen. Hieman yllätyksekseni janggista on kuitenkin olemassa ihan käypäisiä digitaaliversioita:
Dr. Janggissa (Android) ei voi pelata tietokonetta vastaan, mutta ainakin nappeihin saa tunnistettavammat symbolit kiinan sijasta.
Seonin Janggi (Android) on hieman karu ja tunkee kentän päälle mainoksia, mutta siinä on peräti eri tasoja sisältävä tekoäly, jota vastaan voi pelata.
Lisäksi Play Storessa tuli vastaan “Modui Zanggi Honzahagi”, josta ei valitettavasti ota länkkäri selvää.
Selaimessa toimii ainakin tämä, mutta käyttöliittymästä ei ota taas valitettavasti selvää.
Eiköhän tässä tätä näin aluksi. Korjailen asiavirheitä ja puutteita myöhemmin, kunhan tiedän itsekin enemmän 🙂
