Kaapit alkavat jo tursuilla kaikenlaisia shakkinappeja, joista osalle ei ole olemassa edes kuvitteellista käyttöä. Niinpä en ollut varsinaisesti ostohousut jalassa eBayllä surffaillessani, kun vastaan tulivat mukavannäköiset pelkistetyt, “modernit” nappulat. Hinta reilu 40 euroa posteineen, joten menköön nyt nämä yhdet vielä. Kuvista oli hieman vaikea sanoa, kuinka isot pöllit olivat kyseessä, eikä googlauskaan tuonut vastaan juuri samanlaisia.
Espanjalainen peli käynnissä.
Odotukset eivät olleet kovin korkealla, joten tiedossa oli iloinen yllätys, kun pöntöllinen nappuloita tuli postista. Napit ovat hyvin viimeistellyt ja vieläpä painotetut. Kunto on sen verran hyvä, että veikkaan niiden olevan täysin iskemättömät, etenkin kun joka nappi oli vielä kääritty erikseen kuplamuoviin. Mukana seurasi vielä ylimääräiset kuningattaretkin, mikä on puunapeissa yleensä hiukan kalliimpien settien piirre. Kaiken valossa lienee aika turvallista veikata, että kyseessä ovat tuotannosta poistuneet intialaiset, ehkäpä Chessbazaarin nappulat, jotka ovat voineet aikanaan hyvinkin maksaa sadan euron päälle.
Lähikuvatunnelmointia. Suuri 58 mm ruutukaan ei ole liikaa.
Tuttuun tapaan muutamassa pelivälineessä oli pohjassa pullotusta, mikä sai ne hieman vaappumaan, mutta näitähän on jo nähty. Onneksi pullotus oli ainoastaan täytemassaa eikä varsinainen paino – muhmua on paljon helpompi tasoittaa kuin terästä. Pari peliäkin ehdittiin näillä jo kokeilla ja kyllähän ne hyvin palvelevat, mitä nyt havaintovirheiden todennäköisyys on olemassa, koska kurko, daami ja lähetti ovat muodoltaan niin lähellä toisiaan. Summa summarum: enemmän koristeet kuin kovaan pelaamiseen.
Netissä tuntuu vallitsevan yllättävän suuri hämmennys Zagreb- ja Dubrovnik-tyylisten shakkinappien välillä. Välillä nimet menevät miten sattuu tai sitten puhutaan “Zagreb Dubrovnik” -napeista – toisinaan piirteitä on tosiaan poimittu ja sekoiteltu molemmista. Maakin vaihtuu Jugoslaviasta toisaalle, kun mukaan vedetään Venäjä. Otetaanpa nämä kaksi lähempään tarkasteluun.
Zagrebin tunnistaa etenkin mutkalla olevasta ratsun niskasta. Slaavityyliin kurko, daami ja lähetit on kaikki koristettu vastapuolen värillä. Nykyään myytävissä versioissa kuninkaalla on joko risti tai liekki, mutta on edelleen epäselvää, mikä orkkiksia koristi, kun niistä ei löydy edes kunnon kuvaa. Vuoden 1959 ehdokasturnaus pelattiin Jugoslavian kolmessa kaupungissa (Bled, Zagreb ja Belgrad), mutta ainakin osassa valokuvista näkyy Dubrovnikit, joten veikkaan näillä pelatun korkeintaan nimikkokaupungissa.
Zagreb-kloonit (Catawiki).
Dubrovnikin leimallisia piirteitä ovat isoposkiset litteät ratsut vookeineen sekä daamin ja kurkon päässä olevat pallot, jotka ovat poikkeuksellisesti samaa väriä kuin nappula itse, kun taas lähetissä on tyypillisemmin eri värinen koriste. Näillä pelattiin vuoden 1950 shakkiolympialaisissa Jugoslaviassa. Itse Bobby Fischer sanoi näiden olleen parhaat shakkinapit ikinä.
Dubrovnik-kloonit (Wikimedia Commons).
Nykyään myytävissä klooneissa on usein huomattavia eroja alkuperäisiin verrattuna. Esimerkiksi joidenkin “Zagrebien” ratsut ovat todella ruipeloita, siinä missä itselleni sattui hieman liiankin massiivinen versio leveine naamoineen – kun alkuperäisiä ei tunnu missään olevan, kloonit perustunevat House of Stauntonin näkemykseen. Arvokkaiden puisten Dubrovnikien lisäksi myynnissä on myös muovisia karuja nappeja, joista etenkin halvimmat ovat aika masentavia tapauksia väärine yksityiskohtineen ja ankeine väreineen. Ilmeisesti kummatkin napit olivat aikanaan painottamattomia, mutta joissakin nykyversioissa painoja toki on.
Olipa siinäkin taas vuosi. Päällimmäisenä mieleen ovat jääneet monenlaiset velvoitteet, kahden työn välillä pomppiminen sekä lähes krooniseksi kääntyvä uupumus. Muuttaminen on aina raskasta puuhaa, ja vaikka vaihdoimme vain kämppää samassa talossa, niin melkoinen huhkiminen siihenkin tarvittiin. Ei vuosi toki mitään pelkkää kurjuutta ollut: muksuista on alati iloa – jos sitten lisästressiäkin – ja tutkimuksen saralla monenlaista tuli valmiiksi. Harrastuksille on jäänyt aikaa vaihtelevasti, mutta näistä kaikista tarkemmin sitten omissa kohdissaan.
Töiden paiskintaa
Kahden vuoden puolipäiväinen postdoccini pelikulttuurien tutkimuksen akatemiahankkeessa tuli juuri loppuunsa, joten nyt on palattava täysipäiväisesti opetushommiin Aallossa. En toki ole lopettamassa tutkimuksen tekemistä mihinkään ja pysyn hankkeessa roikkumassa edelleen jollain nimikkeellä, vaikka palkka lakkaakin juoksemasta. Ajan jakaminen kahden työpaikan välillä ei ole ollut mitenkään helppoa, ja opetustehtävien pakottavan luonteen vuoksi tutkimus on usein joutunut väistämään. 2018 oli aika kuiva julkaisujen suhteen, mutta viime vuonna pitkään limbossa roikkuneita papruja tuli pihalle peräti oikein mukavasti. Tässä näitä tärkeimpiä:
Olen laiska kirjoittelemaan mitään yksinäni, joten suurin osa on yhteisjulkaisuja muiden kanssa. Musiikissa julkaistun träkkeripläjäyksen tein kuitenkin ihan peräti itse. Yksin kirjoittamisessa on joitakin selviä etuja, kun muutoksia voi tehdä nopeasti, eikä erilaisia tyylejä tarvi sovitella yhteen. Toisaalta motivaatiota on vaikeampi pitää yllä, kun kaikesta on vastuussa lähinnä itselleen.
Skenepuuhat
Tämä puoli oli jälleen hieman paitsiossa, mutta eipä sentään kokonaan. Suurin osa skenetyksestäni keskittyi jälleen PETSCII-grafiikan ympärille muodossa tai toisessa: sain aikaiseksi jokusen kuvan ja pitkästä aikaa myös entistä ehomman version editoristani. Samoille “markkinoille” tuntuu olevan jo kovasti tunkua, mutta ainakin toistaiseksi näkisin, että omassa kikkaleessani on sujuvin työnkulku, kunhan vaan jaksaa opetella niitä pikanäppäimiä. Ainoa varsinainen koodaamani demo oli Vammala Partyille Processingilla väsätty Machine Make Machine, jota ei tosin sen virallisemmin julkaistu.
Hieman meta-skenetyksen puolelle menee vuoden toinen merkkipaalu, demoskenen hakemus kotimaiseen elävän kulttuuriperinnön luetteloon. Suomen hanke on osa isompaa kokonaisuutta, jonka tavoitteena on saada demoskene UNESCO:n aineettoman kulttuuriperinnön listalle. Oman osuuteni työryhmässä piti alkujaan olla pieni, mutta lopulta päädyin kirjoittamaan lähes koko hakemuksen ja hankkimaan sille tukijatkin. Katsotaan, miten käy!
Shakkivuosi
Innostus ja omat kyvyt ovat aaltoilleet stressitason mukaan, mutta shakkia tuli harjoiteltua ja pelattua jälleen verrattain ahkerasti. Osallistuin laskujeni mukaan ainakin neljään viralliseen kilpailuun ja päälle vielä puistoshakin Helsingin mestaruuskisoihin. Mitään sanottavaa menestystä ei edelleenkään herunut, mutta vahvuuslukuni (Selo) lipsahti sentään 1400:n päälle ja pari kertaa voitin jopa selvästi vahvempia pelaajia. Nurkissa alkaa olla jo sen verran paljon välineistöä, että koitan hillitä enimpiä hankintoja – toki perheeseen silti ilmaantui taas muutamat uudet napit sekä laudat, ja vissiin pari shakkikelloakin.
Tärkeämmässä roolissa olen joka tapauksessa ollut perheen varsinaisen lahjakkuuden huoltajana. Poitsu kuskasi tänä vuonna kotiin peräti kolme SM-mitalia, joista viimeinen oli se pitkään odotettu kulta koululaisten SM-kisoista Espoosta. Lisäksi pikashakista hopeaa keväällä ja nuorten SM:istä pronssia. Näiden ansiosta aukesi samalla mahdollisuus osallistua kansainvälisiin kisoihin, joihin ei vielä kuitenkaan pystytty repeämään aikataulujen takia. Vuosi loppui vielä mukavasti pääkaupunkiseudun tokaluokkalaisten jaettuun koululaismestaruuteen. 2020 tulee olemaan jälleen se vaikeampi joka toinen vuosi, kun samassa sarjassa ovat vastassa vuotta vanhemmat pelaajat.
Koneiden koppulointia ja hieman käyttöäkin
Huomattavan suuri osa vapaa-ajasta on seonnut tietokoneiden ja niiden ohjelmien säätämiseen. Tällä erää ei niinkään retroraudan äärellä kuten yleensä, vaan pikemminkin kohtuullisen tuoreiden PC-koneiden. Satunnaisesta päähänpistosta keväällä alkanut koneprojekti kasvoi lumipallon lailla, ja lopulta kaikki perheen käyttökoneet menivät vaihtoon. Osa virittelystä on ollut hieman tuskallista (ja kallista) kantapään kautta opettelua, mutta suurelta osin ihan hauskaakin, ja tunnen nyt olevani paremmin kartalla muisteista, näyttiksistä, prosuista ja muista nykytekniikan ihmeistä kuin pitkään aikaan.
Käytettyjen bisneskoneiden kunnostus ja myynti nousi 2019 entistä näkyvämmäksi kotimaisen tietoteollisuuden haaraksi, ja samoista markkinoista kamppailevat jo varmaankin kymmenet yrittelijät; katsotaan nyt sitten, alkavatko jossain vaiheessa pudotuspelit. HP:n raatoja meillekin hankittiin edullisuuden ja luotettavuuden nimissä, vaikka näin jälkiviisaana olisin ehkä tehnyt toisin, sillä merkkikoneiden laajennettavuus on vähän niin ja näin.
Alati kehittyvä Proton osoittautui isoksi jutuksi Linux-pelaajalle, kun ennen hankalan tunkkauksen takana olleet tuhannet Windows-pelit tulivat helposti saataville Steamin kautta. Vuoden merkittävimpiä kokemuksia olivat etenkin Inside sekä joskus ammoin hankkimani Tales of Monkey Island -sarja. Samalla vauhdilla rupesin hakkaamaan läpi muitakin Mankeja, eikä jäljellä ole enää kuin Escape, jonka karu 3D-grafiikka ja etenkin kankea ohjaus ovat toistaiseksi onnistuneet viivyttämään maaliin pääsyä.
Leffat: sitä sun tätä
Shakki- ja lännenelokuvien vahtaaminen on jatkunut yhä, tosin aiempaan verrattuna jokseenkin säästöliekillä. Näistä saattaa taas joskus päätyä jotain julkaisuksi asti, kunhan sopiva tilaisuus tarjoutuu. Noin muuten ruudulla on pyörinyt jälleen paljon scifiä ja ihan vuoden loppua kohti hieman pukudraamaakin (Ylpeys ja ennakkoluulo -BD on tulossa postissa). Uusien sisältöjen haalimisen sijasta olen palaillut jälleen myös vanhojen klassikoiden äärelle: Alien toimi edelleen kuin häkä, vaikka Scottin myöhemmät yritelmät kuinka hyvänsä ovatkin yrittäneet paskoa sarjan maineen 🙂
Länkkärivuoden parhaita aiemmin näkemättömiä teoksia oli tuoreehko The Sisters Brothers. Pitkään odottanut The Ballad of Buster Scruggs pitää nähdä viimeistään tänä vuonna – sopiva tilaisuus voisi olla vaikkapa kevään länkkärimaraton. Maratonit pyörivät vanhaan malliinsa ja katsojamäärä oli sikäli korkea, että eiköhän tuokin perinne tule hengissä pidettyä. Scifin puolella Aniara oli vaikuttavan kyyninen kuvaus ihmismielestä, ja jostain syystä aikanaan täysin ohi mennyt Moon sekin vuoden parhaita kokemuksia. Eräänä sivujuonteena katsastin vielä rillumarei-elokuvat.
Semmosta. 2020 pitää yrittää huolehtia hieman paremmin niin fyysisestä kuin psyykkisestäkin terveydestä – enemmän lepoa, jos vain suinkin mahdollista ja vähemmän stressaavaa silppua. Parempaa vuotta ja jaksamista kaikille muillekin ryytyneille!
If you’ve ever looked into the second character set available on non-Japanese versions of Sharp MZ computers, such as the MZ-700, you’ve probably noticed how there’s an absurd collection of various game characters, such as smiling and grumpy faces consisting of four blocks. Since you couldn’t display pixel graphics before the PCG extension or the MZ-800, the engineers tried to soften the blow by offering some possibly useful bits and pieces for games. Among the curious mess there’s also a full 2×2 chess set. Here’s a quick mockup of how the board would have looked like (thanks to Tero for finding the combinations and the tip about Tiled).
One possible set of colors, Sharp has as many as eight to choose from(!).
The queen has a weird look on her face, so using the pedestal from the king would probably look better. Likewise, there are prettier combinations for the pawns if you make the knob out of two filled half-circles. Some of the pieces could accommodate stretching to 2×3 blocks, but probably not all of them.
Kotimaan ja FIDE:n tantereilla DGT on kova sana, mutta Amerikassa pelataan usein myös hiukan erilaisilla kelloilla, kuten Chronoksen, VisualTekin ja ZMF:n eri malleilla. Euro- ja kiinakelloja on kertynyt nurkkiin hyvinkin riittävästi, mutta jenkkijärkäleistä ei ollut aiempaa kokemusta, joten nyt tilaisuuden tarjoutuessa tulin hankkineeksi ZMF-II:n (ZMart Fun II), joka on aika tyypillinen lajinsa edustaja. Värivaihtoehtoja on useampia niin kuorelle kuin ledeillekin – itse päädyin retrohtavaan musta-viher-komboon:
ZMF-II ja ledien loimotus
Tutumpiin digikelloihin verrattuna ZMF on varsin painava: syy selviää, kun kurkistaa pohjaluukkuun, jossa on peräti neljä isoa paristoa. Ilmeisesti segmenttinäyttö vie paljon virtaa. Painosta on ainakin se ilo, että kello istuu tukevasti pöydällä. Tämä kello on muovikuorinen halvemman pään malli, siinä missä kalliimmissa on jämäkkä teräskuori. Tavanomaisemman kiikkuratkaisun sijasta napit ovat tukevia hipaisukytkimiä, ja siirtovuoroa ilmaisee vähintäänkin tarpeeksi kirkas erillinen ledi (sen saa kytkettyä poiskin).
Toimintoja on tarjolla melko runsaasti, kuten odottaa sopii. Perusajan lisäksi voi valita viipeen tai aikabonuksen, minkä lisäksi mukana on muihin peleihin kuin shakkiin liittyviä säätöjä, kuten go:ssa tarvittava byo-yomi ja jotain Scrabbleen liittyvää. Ledit sekä piippaukset saa halutessaan pois päältä ja kellon voi pysäyttää FIDE:n mukaisesti ajan loppuessa. Mitenkään hirveän intuitiivisiksi säätöjä ei voi sanoa, sillä ne tehdään kolmea nappia vuorotellen takomalla, mutta pikku harjoittelulla ja ohjekirjaa tavaamalla rupesi onnistumaan. Itse pelin aikana ZMF tuntui toimivan kuten pitääkin, eikä hipaisukytkimistä koitunut erityisiä ongelmia.
Ever wondered how the chess game at the end of Triton’s old MS-DOS demo Crystal Dream 2 goes? If yes, I’m here to help! Can’t say for sure if the chessboard colors and orientation are right, but assuming they’re correct, here’s my best bet:
Black wins.
White has a losing position, with a rook against a queen and a piece down. The only hope of winning or even drawing is lost on the first move, when black captures the passed pawn with the knight and forks the rooks at the same time. White tries to pin the knight in front of the queen to save the other rook, but an in-between check breaks the pin. After losing the rook for a knight White’s position is hopeless, and he/she just aimlessly walks around with the king to avoid constant checks, until checkmated.
Tänään olin neljännessä “oikeassa” ts. selo-kelpoisessa shakkikilpailussani. Kuusi nopean shakin (20 min + 10 s siirtobonus) peliä on päivässä todella paljon, ja stressaavan kevään takia olen kroonisesti hiukan väsynyt, mutta jaksoin silti yllättävän hyvin loppuun asti. Oma tulos neljä tappiota ja kaksi voittoa – kaikki tappiot selvästi korkeamman vertailuluvun pelaajia vastaan. Räpiköin aika hyvinkin yhtä 1800 pisteen vastustajaa vastaan, mutta loppupelissä kamelin selkä lopulta katkesi. Välillä meni hieman sankaroinniksi, mikä ei tällaisissa kisoissa toimi läheskään niin hyvin kuin Lichessin online-peleissä. Poitsulle 2,5 pistettä, joten ensi viikon nuorten SM-kisoja ajatellen näyttää aika lupaavalta. Tämän päivän kisojen tulokset täällä.
A little project that could be of use for someone else (as OCD about these things as me) too. A printable A4-size pdf that lets you try chess pieces on different common square sizes – 30, 40, 50 and 57 mm – before shelling out for a board. Comes in two versions: with alignment markers and without them. Printing in the right size might be painful, but at least on a Mac it turned out fine by selecting “100%” as the size.
40 mm a bit on the tight side, 50 definitely too large. 42 or 45 would be my best bet.
Taloudessa oli jo yksi neuvostoliittolainen shakkilauta nappeineen – ei ihan samaa paria, koska hankin ne erikseen ja haluan mieluummin väljän pelikelpoisen setin ahtaan alkuperäisen sijasta. Neukkusetin täydensi Jantar-shakkikello. Viime viikolla tärppäsi puolestaan Huudosta kunnolla suuret (kurko 11 cm korkea) CCCP-napit kahdeksalla eurolla ja postituskuluilla, joten kokoelma karttui jälleen hieman. Mitään varsinaista tarvetta ei kenties näille ollut, mutta hinta oli hyvä ja toisaalta kiinnosti nähdä useampien pienten nappien jälkeen isommat nuijat.
Kuten kuvista näkyy, veli venäläisen työnlaatu ei ollut kaikin osin kovin hääviä, mikä sinänsä ei ole yllätys vanhojen halpojen puunappien tapauksessa. Aika karskia jälkeä on tavattu kotimaisissakin vastaavissa. Pahimpia kipukohtia olivat siellä täällä kuplinut musta maali, huono puutyön viimeistely (etenkin yhden hepan kohdalla), repsottavat pohjakankaat, sekä vinkuraan asennetut kuninkaan ja daamin kruunut … noh, pallot ja tapit. Musta tappi oli matkan varrella katkennut ja kadonnut, joten se piti veistää itse uusiksi syömäpuikosta.
Parin kolmen tunnin tunkkaamisen jälkeen napit alkoivat olla jo tyydyttävässä kunnossa, ehkä lukuun ottamatta yhtä oikein rumasti sorvattua lähettiä, jonka äärelle saatan palata myöhemmin ajan kanssa, jos pakkomielle iskee. Kuninkaan pohja on peräti 4 cm leveä, joten ihan pienelle laudalle neukut eivät sovi – vaikka toisaalta veikkaukseni on, että noita on pidetty aikanaan ahtaasti jollain 45 mm ruudulla. Oma iso 58 mm puulautani oli neukuille varsin sopiva, jos nyt sitten piirun verran tyylirikko. Isot, melko leveäpohjaiset napit ovat tukevia ilman painotustakin, toisin kuin omistamani pienemmät vastaavat.
Oikealla itse syömäpuikosta veistetty tappi. Vasenkin piti nykäistä irti ja siirtää parempaan kohtaan.
Hepan pohja oli niin ruotoista laatua, että nappi keikkui ja kangas kupruili
Kovin on ahdasta, tosin nämä saattavat sittenkin olla oikeasti samaa paria
Ja ei kun yrittelemään uudestaan, kun kerran LauttSSK järjesti jälleen puolivuosittaisen aloittelijaturnauksensa. Viimeksi osallistujia oli huomattavasti enemmän, mutta sentään 16 tälläkin kertaa – ja taso selvästi kovempi. Osa taannoisista pelaajista oli jo varmaankin samaan aikaan järjestetyn Selo-kelpoisen kisan puolella, ja muksuja taas oli vähän sen vuoksi, että heti ensi viikonloppuna on vuoden toinen nappulaturnaus.
Vastustaja jatkoi Txf7, mikä ratkaisi pelin viimeistään (näyttävä kuningataruhraus!)
Omat viisi peliäni menivät aika bipolaarisesti: kevyemmät kaksi vastustajaa voitin, paremmille kahdelle hävisin, ja suunnilleen tasavahvan kanssa sain punnerrettua voiton. Loppusijoitus kolmella pisteellä oli jaettu viides tila, mihin voi olla jokseenkin tyytyväinen. Valkoisilla pelasin tuttuuden vuoksi ihan e4-avauksia pyrkien italialaiseen peliin ja mahdollisesti käristettyyn maksaan, kun taas mustilla yrittelin venäläistä peliä e4-avauksia vastaan; kerran toimi hienosti, toisen kerran huonommin. Parissa pelissä tuli jopa näppäriä oivalluksia, joita näkyy kuvissa.
