2023 jää mieleen kaksijakoisena: alkupuoli oli hyvä, mutta loppua kohti lysähti. Vuoden merkittävin juttu eli kolmen kuukauden tutkimusvapaa huhti–kesäkuussa oli monessa suhteessa parasta, mitä tarjolla oli – tarkemmin tästä omassa kohdassaan. Valitettavasti syyskuusta jouluun olikin sitten huomattavasti heikompaa: ensinnä kiireinen ja stressaava akateemisen vuoden alku, sitten toista kuukautta melkein yhtä soittoa sairaana marraskuussa, sitä seurannut lievä ääniyliherkkyys ja kirsikkana kakun päällä yläkerran asuntoon muuttanut HopLop ts. lattiaa jytistävä ruokakunta, joka toi yhden stressilähteen lisää. Taustalla ankeutta lisäsi tietysti sotaisa maailmantilanne, joka ei näytä tänäkään vuonna hellittävän.
Töitä ja tutkimusta
Aloitetaan vaikka tällä. Aivan loistavana mahdollisuutena tarjoutui keväällä olla kolme kuukautta Pelikulttuurien tutkimuksen huippuyksikön leivissä erikoistutkijana. Aika tulikin käytettyä tehokkaasti hyväksi artikkeleita edistäen ja kaikenlaisissa asiaankuuluvissa kissanristiäisissä hypäten. Kävin ensimmäistä kertaa oikein konferenssissakin pitkään aikaan, Puolan Varsovassa. Toinen keikka suuntautui Tampereelle(!), jossa pidin johdannon demoskeneen osana Pelimuseon demopajoja. Aiheen tiimoilta ilmestyi myöhemmin myös lehdykkä, jossa on niin ikään pikku johdantolukuni.
Millipilleri
Valmiiksi asti ehti Terpan kanssa kirjoitettu Sorakuoppien sankarit – suomalaisia lännenelokuvia laajalla otannalla. Kaikenlaista uutta asian tiimoilta taas löytyikin, kuten amerikansuomalainen Kuparimaa (1961), Studio Majakan harrastajapläjäykset ja musiikkivideoita ym. Ennen kaikkea aiheen penkominen oli hauskaa, ja sivumennen itselleni rakentui taas asteen avarampi kuva suomalaisesta elokuvateollisuudesta. Jos suunnitellusti menee, niin tänä vuonna julki tai vähintään vertaisarviointiin ehtii tracker-, peli- ja kotitietokoneaiheisia tekstejä. Siinä missä 2022 oli harvinaisen touhukas julkaisuvuosi, jäi 2023 jäi puolestaan hiljaisemmaksi.
Skenetykset ja retrot
Voi kunpa näistä olisi enemmän kerrottavaa, mutta aikaa ja motivaatiota ei taaskaan riittänyt ihan kaikkeen niin paljon kuin piti. Mainitsin jo yllä Demopajat, minkä lisäksi pidin perinteisen Introduction to Media Art and Culture -kurssin vierailuluennon demoskenestä sekä uutuutena TY:llä vierailuluennon träkkereistä. COST GRADE -hankkeen puitteissa olin mukana myös demoskenepaneelissa ja kokoamassa luovan tietojenkäsittelyn jaettua bibliografiaa, johon lisäilin tietysti suomalaisia ja skeneä käsitteleviä julkaisuja. Enemmän tällaista metaskenetystä siis, vaikka onhan silläkin oma arvonsa.
Mörk Bench
PETSCII-editori täytti jo peräti kymmenen vuotta. Aktiivisia käyttäjiä sille löytyy ilmeisesti edelleen pitkin Eurooppaa. Itse en juuri mitään piirtänyt, lukuun ottamatta yllä näkyvää Vammala Party -kilpailukuvaa Mörk Bench ja opetukseen tekemääni muutamaa kaaviota. Juhlavuoden kunniaksi oli tarkoitus tehdä ohjelmasta uusi versiokin muutaman hyödyllisen lisäfeetsun kera, mutta loppuvuoden yleinen lamaannus ei sitä oikein mahdollistanut. Yritän ainakin sen verran ryhdistäytyä 2024, että saisin juhlaversion aikaiseksi – sehän on Zoo-vuosikin jälleen. Retrolaitteistoa en taaskaan hankkinut, kun ei sitä edelleenkään nurkkiin enempää mahdu.
Pelejä ruudulla ja laudalla
Alkuvuodesta sain viimeisetkin Monkey Islandit loppuun, vaikka Escapen kurjuuden äärellä meinasi usko loppua. Loppuvuodesta sairastellessa löytyi yllättävää intoa koluta erilaisista bundleista kertyneitä tekeleitä, joista monet tuli hakattua loppuun asti. Listalle pääsivät mm. Turnip Boy Commits Tax Evasion, Pikuniku, Minit, The Whispered World, Night in the Woods, Cocoon ja ennen kaikkea Hidden Folks, joka iski jotenkin tosi hyvin makuhermoon ja on tullut pelattua läpi ainakin seitsemän kertaa. Kokoelma kasvoi kyllä toisesta päästä tätä selvästi nopeammin, joten kaikkien Steamiin kertyneiden pelien kokeilu on silkkaa utopiaa. Proton oli jälleen ystävä ja kun se tuntuu alati edelleen paranevan, niin kyllä Linux-pelaajan kelpaa.
Hidden Folksin merellistä tunnelmaa
Shakkia tuli yriteltyä jälleen vuoden läpi, vaikka tässä vaiheessa olen entistä enemmän siirtynyt huolto- ja valmennustehtäviin. Omat pelit olivat aika heikkoja koko vuoden läpi, etenkin loppuvuoden koomassa. Pikashakin pelaamisen lisäksi olen tehnyt ja kerännyt melkoisen määrän taktiikkatehtäviä tyllerölle, sekä tietysti kuskannut natiaisia kilpailuihin. Muksuille tulikin mukavasti menestystä nuorten SM-mitaleista aktiivisuuspalkintoihin ja pääkaupunkiseudun nappulamestaruuksiin.
Eläviä kuvia
Länkkärit pysyivät 2023 edelleen ykkösgenrenä, johtuen jo yllä mainitusta tutkimusartikkelistakin. Eräänlainen “kohokohta” oli sekava uusioversio Hirttämättömistä, joka käytiin Terpan kanssa katsomassa Tennarin muuten tyhjässä salissa. Tutkija ei saa vältellä mitään ponnistuksia, joten syksyllä vielä perään Spede-elämänkerta, joka ei juuri sen parempi ollut. Muutama onnistunut roolitus sentään pelasti jotain. Kertausmielessä tuli suomilänkkäreistä silmäiltyä läpi jälleen Herra ja ylhäisyys sekä KAVI:lla Villin Pohjolan salattu laakso.
Hehhehhee, ehhehhee… ehheh… eh… äh.
Vuoden sessioissa osansa saivat muutkin sekalaiset jenkki- ja europätkät. Mitään varsinaisia uusia löytöjä en muista vastaan tulleen, mutta pieniä positiivisia yllätyksiä edes. Old Henry, The Secret of Convict Lake ja The Law and Jake Wade olivat näitä parempia. Esimerkinomaisesti puolestaan ranskalainen Dynamite Jack oli heikko esitys, samoin kuin Hallelujah Trail (miksi Lancaster edes lähti tämmöiseen?) ja Skinwalker. Länkkärimaratoni pidettiin tuttuun tapaan kahteen kertaan ja tänä vuonna keväällä perinne täyttää jo pyöreät kymmenen vuotta – pitänee juhlistaa merkkipaalua jotenkin erityisesti.
Lopuksi
Mihinkään muuhun kohtaan ei oikein sopinut kesää ja alkusyksyä värittänyt massiivinen konesäätö niin PC-pönttöjen, läppärien kuin Mäkkienkin äärellä. Oma kone rupesi rasittavasti prakaamaan jo keväällä ja sitten heinäkuun tullen kusahti käytännössä kokonaan. Lukuisten osien vaihtelun jälkeen syylliseksi paljastui lopulta risa emppa, jonka vaihdon jälkeen sain taas vakaan koneen alle. Lienee helppo arvata, että räpellykseen kului hermojen lisäksi huomattavasti sekä aikaa että pelimerkkejä. Tutuille ja sukulaisille tuli kasailtua ja kierrätettyä niin ikään useita koneita, joten rutiinia alkoi jo kertyä. Jälleen tuli ainakin todistettua se, että nippa nappa riittäviksi mitoitetut komponentit täytyy vaihtaa sen useammin, joten hetkellinen rahansäästö muuttuu pidemmän päälle herkästi lisäkuluiksi.
Alkanut vuosi tuonee mukanaan aika lailla samaa mitä edellinenkin. Duuni, tietotekniikan neppailu, shakinpeluu ja tutkimus jatkunevat todennäköisesti vanhaan malliin. Hermojen lepuuttamiseen ja kunnolla nukkumiseen pitää panostaa – valon lisääntyminen tammikuulta on perinteisesti tupannut mielialaa kohentamaan. Jos jotain uskaltaisi toivoa, niin maailmantilanteen kohentumista sekä fyysisen kunnon palautumista normaaliksi (ja vielä bonuksena yläkerran jumppasalin rauhoittumista).
Kävin pitkästä aikaa taas pelaamassa selokelpoisessa kisassa ja meni aika surkeasti. Vielä enemmän ehkä kyrsii se, että olin neljässä pelissä voitolla, mutta sitten jonkun söhäistyn siirron takia hävisin lopulta. Pitkään alamaissa ollut vahvuusluku tipahtanee tätä myötä vielä alempaan aloittelijoiden kastiin. Tekosyitä on aina helppo keksiä, vaikka kyllä tämä opiskelijahakujen haastatteluviikko on oikeastikin työvuoden raskaimpia ja stressaavimpia. Kisan loppupuolella olo oli jo varsin huuruinen ja tarkkuus täysin kadoksissa. Romahdus oli sikäli hieman yllättävä, että olen torstaiden peli-illoissa pärjäillyt viime aikoina kohtuullisen hyvin ja välillä jopa voittanut itseäni selvästi kovempia vastustajia.
Puolikuntoisuuden lisäksi syitä voinee hakea pelkän pikashakin hakkaamisesta. Vaikka se hektistä ja viihdyttävää onkin, niin huomasin itsekin, etten pidemmässä pelissä (20 min + 10 s) jaksanut laskea siirtoja kovin pitkälle ja toisaalta tein tarpeettoman näyttäviä temppuja, jotka toimisivat paremmin nopeammassa pelissä, jossa vastustajakaan ei ehdi miettiä. Laudan sijasta on tullut pelattua enimmäkseen tietokoneella, eikä tilanteita oikein saanut hahmotettua hyvin. Vaikka hieman tekisikin mieli lyödä hanskat tiskiin ja todeta, että ei vaan ole minulle sopiva laji, niin ehkäpä silti kannattaa miettiä, mistä olisi harjoittelussa jatkossa eniten hyötyä: pidempiä pelejä, laudalla pelaamista, analyysiharjoituksia ja lisää taktiikkatehtävien ratkomista. Blitzin huitominen ei ole ihan hyödytöntä, sillä siinä kehittyy avausrutiini ja aikapaineessa pärjääminen, mutta yksinään se ei näytä oikein peliharjoitteluksi riittävän.
Ensi alkuunsa, kun yritin miettiä vuotta 2022, en oikein keksinyt mitään sanottavaa. Normaali perusryytymys on niskassa ja Euroopassa sota, mutta nämä eivät ole mitään uutisia. Elämä on asettunut uomiinsa niin, että kaksi peräkkäistä vuotta eivät välttämättä juuri erotu toisistaan rutiineineen: samat duunit, harrastukset ja tapahtumat pyörivät painollaan tutussa rytmissä. Käydään nyt kuitenkin läpi edes niitä.
Duuni ja tutkimus
Tässä kohdassa melkein toivoisin, että voisin sanoa vuoden olleen samanlainen kuin edellinen, mutta näin ei ikävä kyllä ole. Laitosten ja koulutusohjelmien yhdistäminen tuotti runsaasti ylimääräistä työtä ts. stressiä, kun koko kurssirakenne myllerrettiin ja uusia kursseja vedettiin ensimmäistä kertaa ilman tarpeellista kokemusta. Suoraan sanoen en keksi, mitä iloa tästä kenellekään oli, ja vanha kettu tietää jo, että muutaman vuoden päästä on taas luultavasti edessä samanlainen rumba, kun ehdottomasti tarvitaan joku uudistus. Huonot, jatkuvasti vaihtuvat tietojärjestelmät ja kasvanut sihteerintyö eivät nekään tunnelmaa nostata. Aika surkeaksi on akateeminen työelämä mennyt paitsi omalta kohdaltani, myös ihan kokonaisuutena. Tekisi usein mieli lähteä ns. helvettiin ja etsiä jotain muuta tekemistä, mutta lienen jo sen verran laitostunut, että tuskin it-pisneskään sen luontevampaa olisi. Palkka juoksee.
Juuri mitään aikaa ei jää tutkimukselle sähköpostirallilta, byrokratialta ja opetukselta – pari yhteispaprua sentään tuli pihalle. Opetushommat ovat monelle akateeminen umpikuja, ja nyt tajuan sen paljon kouriintuntuvammin kuin pitkiin aikoihin. Aiheita ja artikkelinraakileita olisi, aikaa ja energiaa sen sijaan ei. Kirjoittamista ei voi tehdä minään tunnin pätkinä, vaan sille tarvittaisiin yhtenäistä aikaa ja ilmaa.
Skenetystä ja retroa
Omat luovat tuotokset jäivät pariin pikaisesti hutaistuun PETSCII-kuvaan, mutta oli sentään taas mukavaa nähdä, kuinka muut laittoivat edikkaa monenlaiseen käyttöön. Tämän vuoden syksyllä työkalulle tulee jo pyöreät kymmenen vuotta täyteen, mikä luonnollisesti vihjaa siihen suuntaan, että tarvittaisiin uusi kohennettu versio. Ryönämestari-tuoteperhe oli opettavainen projekti, joka julkaistiin Vammala Partyillä. Muita vuoden partykäyntejä olivat Orivedelle siirtynyt Zoo ja perinteinen Assembly.
Assembly täytti 30 vuotta ja juhlahvuoden ohjelmaan sisältyi gaala, jossa jaettiin palkintoja merkittäville produille vuosien varrelta. Itse olin vastuussa monimuotoisesta “Restricted”-kategoriasta, jossa oli niin oldskool-demoja kuin pikkuintrojakin. Lisäksi pidin esitelmän retrotietokoneiden opetuskäytöstä; keväällä vedettiinkin Terpan kanssa kaikkien aikojen viimeinen Alive Dead Media -kurssi aiheena pikseligrafiikka.
Koodailtua tuli sinänsä hiukan jopa vapaaehtoisesti, kun värkkäilin Processingilla muksuille harjoitusohjelmia. Tyllerölle tein kikkaleet kellonaikojen ja lukujen nimien harjoitteluun sekä molemmille muksuille yhteiskäyttöisen slangivalmentajan. Sivumennen olen itsekin opetellut hiukan lisää vanhaa Stadin slangia ihan mielenkiinnosta. Friidu bongas snögestä fyrkkaa ja stikkas ne fikkaansa. Uutena tuttavuutena tällä saralla myös Scratch, jolla tein pari pikku kokeilua, kunnes sen rajat alkoivat tulla vauhdilla vastaan. Monet asiat olisi yksinkertaisesti vain nopeampi kirjoittaa sen sijaan, että rallaa listaa eestaas ja yrittää etsiä oikeaa laatikkoa haluttuun tarkoitukseen.
Muuta tekniikkaa
Vanhat tietokoneet saivat olla suhteellisen rauhassa kaapeissaan ja hyllyissään, mutta modernimpaa rautaa tuli viriteltyä monenlaisissa koneprojekteissa enemmän kuin pitkään aikaan. Toivottavasti vuosi 2023 menee sujuvasti nykyisellä raudalla, ettei rahaa tarvi tärvätä hetkeen enempää. Oma pääkone vaihtui syksyllä, minkä myötä siirryin vuosien käytön jälkeen (hieman pakon edessä) Mate-työpöydästä Cinnamoniin. KDE Plasma kävi pikatestissä, mutta ei ollut edelleenkään sydämeni muotoinen – luulisi kaikkien näiden vuosien jälkeen edes bugeja olevan vähemmän.
Paljon aikaa kului erilaisia läppäreitä säätäen, joten Linuxin ja kannettavien yhteiselosta kertyi lisää kokemusta. Takavuosina ongelmia oli niin näytönohjainten, wlan-piirien kuin virransäästönkin kanssa, mutta tätä nykyä Linux on sopivalla raudalla varsin hyvä valinta matkakäyttöön. Välillä korjaustoimet olivat luonteeltaan varsin fyysisiä, kuten ajan myötä tahmaantuneiden Latitude 6230 -rannetukien fiksailu. Akkuja, muisteja tai SSD:itä tuli päivitettyä ja vaihdeltua varmaan muutaman kymmentä kertaa. Ihan viihdyttäväähän tuo yleensä oli, ja plussapuolena jopa hyödyllistä, kun kyse on käytössä olevista laitteista eikä pelkistä pölynkerääjistä. Monen serriläppärivuoden jälkeen on ruvennut hiljalleen kutittelemaan ajatus hieman paremmasta koneesta, jossa olisi erillisnäyttis ja IPS-paneeli.
Hiirirumban myötä piti tutustua lyhyesti OpenRGB:hen, joka säätää näppisten, hiirten ja emolevyjen (täysin turhia) ledivalaistuksia. Yli kahdenkymmenen vuoden Logitech-käytön vaihdoin lopulta merkkiä, kun luottovalmistajan rimpulat tuntuivat hajoavan perheessä jatkuvasti. Poitsulta ehti jo levitä yksi HyperX, joten ihan hirveän toiveikas en ole muidenkaan merkkien suhteen. Tällä pöydällä ovat nyt parhaillaan käytössä Leenan sekä Corsairin pelihiiret. Muiden ohjainten osalta tuli tutustuttua myös pelipädien toimintaan Steamin kanssa.
Pelejä
Aiemmin en ole viitsinyt peleistä juuri kirjoittaa, koska niitä on tullut hakattua melko vähän eivätkä ne ole itsessään olleet erityisen kiinnostava aihe. Tilanne on hiljalleen muuttunut, joten kyllä ne jo ansaitsevat oman kohtansa tähän postaukseen. Taustalla vaikuttaa luonnollisesti se, kuinka Proton on kohentunut edelleen siihen pisteeseen saakka, että tuhansia Windows-pelejä voi asentaa ja ajaa Steamista ilman sen kummempaa vaivaa ja hakkerointia.
Tutut merkkiteokset, kuten Limbo, Inside tai Gris, tulee taottua läpi ainakin pari kertaa vuodessa, mutta tänä vuonna olen laajentanut katsantoa myös niiden ulkopuolelle. Vuoden pelitapaus itselleni – ja epäilemättä monelle muulle – oli tietysti Return to Monkey Island, jonka ehdin jo suorittaa niin tavallisella kuin vaikeallakin tasolla. Sarjasta olisi enää kokematta asteen vastenmielinen kökkö-3D Escape from Monkey Island, joten kaipa se on lopulta otettava työn alle tänä vuonna. Saattaahan vaikka käydä niin, että yllätyn iloisesti?
Muita peliaikaa saaneita pelitaiteen edustajia olivat ainakin Inmost, A Short Hike sekä Myth II. Inmost nousi palikkaisen indiehyppelynsä yläpuolelle mutkikaalla juonellaan ja Hikke puolestaan tarjosi lupsakkaa söpöilyviihdettä yhdeksi illaksi. Myth II on hieman eri sarjaa parinkymmenen vuoden takaa, aikanaan vaikuttava reaaliaikataktiikka, jonka Project Magma on pitänyt hengissä nykykoneilla pelattavana. Joululomilla työn alle lähti vielä kaunis (Microsoftin julkaisema!) Ori and the Blind Forest, jonka kanssa WASD-ohjaukseen tottumattomalla tosin alkaa loppua ketteryys. Vuodenvaihteen Steam-alennusmyynneistä tarttui kokoelmaan taas toistakymmentä tekelettä, joista tulee postauksia, jos niistä on jotain merkittävää sanottavaa.
Läppäriprojektin yhtenä osa-alueena on ollut kartoittaa Linuxin ja integroitujen näytönohjainten soveltuvuutta pelikäyttöön. Vaikka iso näyttö ja watteja nielevä GeForce ovatkin edelleen se juttu, niin yllättävän paljon kannettavallakin pystyy tekemään. Suurin osa omasta Steam-kirjastostani kokeilemistani peleistä on toiminut ihan riittävästi, vaikka raskaammat 3D-pläjäykset toki menevät helposti hitaiksi. Aina ei ongelma ole edes näytönohjaimessa, vaan toisinaan melko kontrastiton matalan resoluution näyttö on kynnyskysymys, kun taas joskus pahimpana pullonkaulana on prosessori.
Shakki, matti ja patti
Omat taitoni ovat polkeneet tänä vuonna jokseenkin paikoillaan: en ole ainakaan huomannut mitään suurta harppausta osaamisessa. Kroonistuvalla väsymyksellä on varmasti tekemistä asian kanssa, kun tarkkuus tuntui usein olevan hukassa. Roolini on ollut pikemminkin natiaisten valmentaja, sponsori ja kilpailuihin kuskaaja. Kuluneena vuonna myös tyllerö 7-vee alkoi käydä kisoissa sekä viikottaisessa shakkikoulussa, joten isäukolta tarvitaan taas hieman enemmän panosta – olen valinnut ja tehnyt päivittäisiin taktiikkatehtäviin varmaankin parituhatta pulmaa eri teemoista.
Lautoja ja nappuloita on jo niin paljon, ettei niitä todellaan tarvitse enempää, eikä muukaan haaliminen enää innosta kaappien täyttyessä. Niinpä 2022 en ostanut juuri mitään pelivälineitä. Muksuille sen sijaan voi vielä jotain hankkia, joten kumpikin sai komeat Staunton-tyyliset painotetut napit laatikkoineen ja niihin sopivan puulaudan. Ajatuksena oli, että nämä olisivat “ikuisia” kunnon settejä eivätkä hukattavia ja hajoavia leluja, joiden tilalle täytyy kuitenkin joskus hankkia kunnolliset.
Leffaa ja sarjaa
Vuoden alussa mediaa kului enemmän, kun taas loppua kohti iltaisin ei oikein jaksanut katsella mitään. Netflixin tärkeintä antia olivat Cobra Kai sekä sekalaiset saippuat. Kaitsu ei oikein yltänyt edellisten kausien lentoonsa, mutta tälle vuodelle huhuttu uusi kausi tulee varmasti silti katsottua, etten missaa mitään keskeisiä käänteitä. Lost in Space oli yllättävän hyvin modernisoitu tulkinta vanhasta sarjasta, jossa niin ikään raahauduttiin loputtomien vaikeuksien saattelemana avaruuden halki. Muutakin skifiä toki kului: karu High Life, höpsö Saturn 3, musiikkivideomainen Blood Machines, nostalgiahörö Knight Rider 2000, pitkästä aikaa Starship Troopers ja niin edelleen.
Leipälajini western on tullut koluttua aika pahasti läpi, eikä tuoreesta päästä tunnu oikein ilmestyvän paljon mitään katsomisen arvoista. Ei katselu silti mihinkään loppunut, joten työn alla on ollut sekalaista kökköä indietä, jossa on tiettyä henkistä yhteyttä bulkkispagettiin tai -fiftariin: tehdään markkinoille halvalla taiteellisesti kunnianhimotonta katsottavaa, koska katsojia riittää. Camp-henki on välillä tahallista ja usein myös tahatonta. Tuttuun tapaan puolivuosittaiset länkkärimaratonit pyörivät sekä keväällä että syksyllä, ja katsojia riitti tälläkin erää mukavasti. Syksyn maratoni oli peräti kuudestoista, joten pikku instituutiosta voinee jo hyvin puhua. Klassikot tuli hätäisesti ryöstökalastettua alkupään maratoneissa, mutta kattaus on silti onnistuttu pitämään alati laadukkaana laajentamalla reviiriä vähemmän tunnettujen helmien ja kummajaisten suuntaan.
Olen jo aiemmin tehnyt pariin leffaan tekstitykset, mutta vuoden ensimmäistä maratonia varten ahkeroin kunnon vaivalla spagettilänkkäri Californiaan (1977) sekä enkku- että suomitekstit. Aikaa meni varmasti parikymmentä tuntia, sillä vanha enkkudubbaus on lievästi sanoen pielessä, eivätkä italiantaitoni riitä pitkälle. Osittaiseksi avuksi tulivat sentään saksan- ja portugalinkieliset fansubit. Paketinhallinnasta suoraan tuleva avoin Aegisub on ihan käyttökelpoinen työkalu tähän tarkoitukseen, vaikkei sekään toimi aivan tarkalleen niin kuin haluaisin.
Mitähän mahtaa tuoda vuosi 2023 tullessaan? Aika pitkälti varmasti samaa kuin edellinenkin, mutta vienosti toivon, että sekä tutkimukselle että luovalle koodaamiselle löytyisi enemmän aikaa ja motivaatiota. Organisaatiouudistusten ja tietojärjestelmien kanssa painimisen toivoisin puolestaan vähenevän, vaikka se toki on paljon pyydetty. Blogaus jatkuu, joten täällä sitten kuulette – ja onnea vuoden 2023 haasteisiin!
Uudenvuoden viimeisenä shakkiharjoitteena kokeiltiin lopultakin perheellä neljän pelaajan shakkia. Omatekoinen lauta oli odotellut kaapissa jo vähintään pari vuotta sopivaa hetkeä, joka nyt saapui, kun taloudessa on neljä riittävän shakkitaitoista. Nappeja ei tarvinnut paljon haeskella, koska niitä on kertynyt jo varsin runsaasti – maalasin joskus halvat pikkurimpulat ihan tätä tarkoitusta varten, mutta nyt oli parempi käyttää sopivien värien takia ihan valmiita settejä. Vaikka periaatteessa pelataankin “ihan normaaleilla” shakkisäännöillä, niin kaikki ei ole itsestään selvää ja voi vaatia sopimista ennen aloitusta:
Pelataanko kaikki kaikkia vastaan vai pareina, jolloin samalla puolella olevat istuvat vastakkain?
Missä korotetaan? Vaihtoehtoja ovat kahdeksas rivi tai yhdestoista.
Tehdäänkö jotain rajoitteita paljastusshakkien suhteen?
Mitä tapahtuu hävinneen pelaajan nappuloille? Jätimme ne laudalle.
Onko ohestalyönti mahdollinen vain vastakkaisille pelaajille?
Onko aika kaikille oma vai parille yhteinen? (neljälle on jopa erityisiä pelikelloja)
Voiko ratsu koukata nurkan taakse?
Ja varmaan kaikenlaista muutakin epäselvyyttä, joka ilmenee vasta todellisissa tilanteissa. Itse pelasimme 2 vs. 2, korotus tuli 11. rivillä, paljastusshakkeja ei kielletty ja hävinneen pelaajan napit jätettiin laudalle. Saman puolen pelaajilla oli kuvan mukaisesti puiset ja muoviset vaaleat tai tummat napit, jotka erottuivat aivan riittävästi toisistaan. Aika oli 20+10 parille yhteinen.
Kotimaista Käsityötä. Tilaa tarvitaan kuuden ylimääräisen linjan ja rivin takia reilusti.
Ensimmäinen tuntuma oli lähinnä hämmentynyt: neljät eri napit luovat laudalle hyvin mutkikkaita tilanteita ja kylmiltään yhteispeli joukkuetoverin kanssa on vaikeaa, sillä siirroista ei saa keskustella. Avausosaamisesta voi hyödyntää lähinnä joitakin periaatteita, koska normaalit kuviot eivät toimi suoraan naapurissa sivuttain olevien vastustajien takia. Edes tavalliset taktiikat, kuten haarukat tai varrastukset, eri värin vastustajien napeille eivät toimi tuttuun tapaan, koska molemmat ehtivät siirtää uhatut nappulansa pois. Lähettiä sanotaan yhtä arvokkaaksi kuin torni neljän pelaajan shakissa ja siltä se tosiaan tuntuikin, sillä lähetti osoittelee kätevästi suoraan naapurien asemaan siinä missä torni on helposti hieman jumissa ruuhkaisella laudalla.
Korotus 11. rivillä tuntui mahdottoman kaukaiselta, mutta korottujia on hieman vaikea estää sivusta ja lisäksi vastapäätä oleva pelikumppani voi auttaa niitä maaliin, joten itse asiassa korottamaan voi hyvin päästä jo keskipelissä. En oikein keksinyt mitään tehokasta hyökkäävää strategiaa, joten ensimmäinen peli meni hieman varovaiseksi asemalliseksi kyhjöttämiseksi – hyvin ilmeisesti jekuista kannattaisi keskustella tiimikaverin kanssa etukäteen. Kuten normaalin shakin tapauksessa, netistä epäilemättä löytyisi toimivia, koeteltuja vinkkejä. Ihan hauskaahan tämä oli, joten eiköhän tätä toistekin kokeilla.
Jaa niin, tämä oli suomeksi Musta kuningatar, mikä varmaan sanoo tavalliselle kuluttajalle enemmän kuin avaustermi “gambiitti”, mutta toisaalta vie ajatukset aika väärään suuntaan kirjan sisällön huomioiden. Joka tapauksessa nyt on kyseessä Walter Tevisin romaani vuodelta 1983, jonka sain juuri luettua pokkarimuodossa. Netflixin onnistuneen (ja epäilemättä kirjaa tunnetumman) sarjasovituksen näin jo reilu vuosi sitten. Noh, ilmenikö kirjasta sitten jotain uutta ja ihmeellistä, joka jäi sarjassa kertomatta?
Ei kun pullo pöytään, sitten miettimään.
Lukiessa kävi varsin nopeasti selväksi, kuinka uskollisesti sarja perustuu alkuperäisteokseen: käytännössä kaikki tapahtuu samassa järjestyksessä ja henkilöt ovat niin ikään yksi yhteen. Niinpä sivuilta ei juuri auennut mitään uutta, joka olisi taustoittanut tapahtumia tai Bethin hahmoa odottamattomasti. Pieniä painotuseroja sentään pystyi bongaamaan: sarjassa lahjakasta äitiä ja auto-onnettomuutta puitiin jonkin verran, siinä missä kirjassa niitä hyvä kun edes mainittiin. Kirjassa esiintyneet pari alaikäisten itsetyydytys/hyväksikäyttökohtaa olivat epäilemättä niin hankalia, että ne oltiin päätetty suosiolla unohtaa. N-sana jätettiin niin ikään 80-luvulle, vaikka Beth sillä Jolenea kirjassa kutsuikin.
Sarjan roolitus oli ihan onnistunut: Beth tosiaan on ruipelo ja hieman autistinen, mikä irtosi Anya Taylor-Joyltä uskottavasti. Nuoren Bethin piti oleman mitäänsanomattoman näköinen, mikä ei puolestaan lapsinäyttelijän tapauksessa osunut yhtä hyvin kohdilleen. Muiden hahmojen osalta kenties silmiinpistävin epäsuhta oli Borgovissa, joka kirjassa oli lyhyt ja vanttera, toisin kuin sarjassa nähty komistus (Marcin Dorocinski). Stetsonipäinen Benny näytti puolestaan enemmän karjapaimenelta kuin kirjassa kuvaillulta merirosvolta.
En edelleenkään keksinyt, keneen Bethin ja Borgovin hahmot perustuvat, koska tarkalleen tuollaisia hahmoja ei ole shakin historiassa nähty. Suuressa loppumatsissa ja jenkki–neukku-vastakkainasettelussa on toki Spasski–Fischer-ottelun kaikuja, mutta Spasski ei ollut mikään kivikasvoinen punakone, joten ehkäpä Borgov on joku muu? Vanttera tummahiuksinen Petrosjan on kenties Borgovin fyysinen esikuva, virkamiesmäistä ilmeettömyyttä Tevis lienee lainannut Karpovista ja aggressiivista uhkaa Korchnoista. Naispelaajista ei oikein löydy helposti Bethille vastinetta, joten paras veikkaukseni on jonkinlainen Fischer/Morphy-mukaelma, etenkin kun molemmat jenkit olivat Bethin tavoin ongelmaisia ja traagisia hahmoja.
Partyiltä on taas jokseenkin ryytyneenä palattu, mutta on sitä pahempaakin nähty. Osallistuin jälleen sekalaisiin kompoihin, joten tässä näytille tekeleitä ja hiukan niiden taustatarinaa. Ensimmäisenä Tuplaimet, jotka eivät tällä erää olleet ehkä ihan nokkelimpia keksimiäni, vaikka kakkossija heltisikin. Välillä aika vaikea ennustaa yleisön äänestyskäyttäytymistä, kun oma suosikkini sijoittui huonommin:
Valokuvasompoon näpsäisin simppelin shakkikuvan Shah Mat, joka toimii aiheen luontaisen kuvauksellisuuden takia. Linssivääristymä teki kuvaan aikamoisen kalansilmämuljahduksen, jota en ruvennut suuremmin korjailemaan, vaan säädin lähinnä hiukan kontrastia, rajausta ja väritasapainoa.
Nappuloiden siirtelyn jälkeen laudalla ei näytä edes olevan matti
Toinen valokuva oli Kimmon kanssa työstetty Jorma lepää, osa suurempaa Ryönämestari-konseptia, josta kirjoitan tarkemmin ihan oman postauksensa. Kuvaan tavoitettiin suomalaisen miehen lepohetki maaseudulla rankan työpäivän päätteeksi.
Kuvattu Pakarajärven maitolaiturilla
Jos juuri muuta en ehtisikään, niin petskari sentään on yleensä nopea tehdä. Tällä kertaa ensimmäinen kahdesta duunista on optikkokäynnistä ja siellä nähdyistä hienoista laitteista innoittunut OC-125:
A largely* non-intrusive and pain-free optical device for measuring human visual acuity
Toinen petskari oli osa Ryönämestari-tuotesarjaa, tekstigraffaksi muokattu, Kimmon alkujaan piirtämä logo. Tämä kuva julkaistiin nimellä Laatu ruokaa.
Puhtaasta luonnosta lapioitu
Kaikkein eniten vaivaa meni Ryönämestari-videoon, jonka ideointi ja tekeminen alkoivat jo tasan vuosi sitten. Kirjoitan siitä tosiaan ihan oman postauksensa hiukan myöhemmin, koska sanottavaa on paljon ja projektin aikana tuli opittua yhtä sun toista – enimmäkseen tietysti kantapään kautta. Oli samalla ensimmäinen oikea wild compo -entryni, vaikka joihinkin olen hiukan osallistunut vuosien varrella.
Tavallisia halpoja shakkinappeja voi säilyttää hyvin sekalaisissa pusseissa tai pahvirasioissa, mutta siinä vaiheessa, kun pelivälineisiin on satsattu kunnolla rahaa tai ne menevät lahjaksi, ei nuhju Minigrip enää ole oikein arvoisa ratkaisu. Halpoja puisia rasioita myydään askarteluliikkeissä, monet ulkomaiset shakkiliikkeetkin lodjuja kaupittelevat, ja vielä yhtenä vaihtoehtona on hankkia sopiva nätti korurasia tai vastaava (ne tosin tuppaavat olemaan usein aika pieniä).
Kiinni.
Itse olen ostanut halpoja pikku puulippaita, jotka käyvät jo ihan sinältäänkin, jos tavoitteet eivät ole korkealla. Pikku tuunaamisella niistä saa kuitenkin paljon nätimpiä. Ainakin lakkaaminen tai pellavaöljyllä käsittely olisi hyvä idea, ettei käsittelemättömään pintaan tartu mähmää. Itse olen sekä maalannut että petsannut rasioita, ja joskus olisi hauska kokeilla puhalluslampulla tmv. polttamista – voi tosin olla, ettei tuo höttöinen puu ja viilu kovin kauniiksi kärvenny. Akryylimaalit ja -lakka mahdollistavat nopean työskentelyn, mutta ainakin tuo itse käyttämäni lakka vaatii lopulta pitkän kuivumisen, että viimeinenkin tahmeus katoaa.
Auki.
Sisäpuolelle ei välttämättä tarvitse tehdä mitään, mutta säätäjähän toki säätää. Yllä näkyy yksi mahdollinen pehmustusratkaisu, jossa olen liimannut huopaa kattoon ja lattiaan, sekä asentanut väliseinän pohjalle, jotta napit pysyvät erillään eivätkä hölsky ihan yhtä paljon. Huopa on armelias materiaali, sillä sitä voi vähän venyttää tai painaa kasaan, eikä palasten leikkauksen tarvi onnistua ihan puolen millin tarkkuudella. Ohuempaa kangasta olisi melko mahdotonta saada yhtä siistiksi. Etu- ja takaseinä ovat tässä jääneet peittämättä, eikä erillisistä paloista näpertämällä saisi kovin helposti siistiä lopputulosta (tämäkin oli jo aikamoisen tuskan takana). Materiaalien yhteishinta lienee reilun kympin, mikä on vielä jonkun verran halvempi kuin ulkomailta tilattu valmis pehmustamaton boksi.
Taktiikkatehtävien tekeminen ja ratkominen jatkuu edelleen: kohta kasassa on jo 500 erilaista tehtävää. Uutuutena rupesin ottamaan tilanteet ihan oikeista omista tai poitsun peleistä, niin niihin tulee erilaista realismia. Keinotekoisissa tehtävissä asemista tulee helposti hieman kliinisiä ja ilmeisiä, ja hämäykseksi laitetut lisänapit ovat siististi tai niitä ei jaksa laittaa kovin montaa. Oikeissa peleissä toki on se varjopuoli, että tietyt teemat ja taktiikat voivat esiintyä niissä hyvin harvoin ja tehtävät jäävät yksipuolisiksi. Tässä joka tapauksessa tuoreimpia tulokkaita, etsi valkoisen paras siirto:
Varovaisenkin arvion mukaan olen väkästellyt näitä tehtäviä vähintään kolmesataa. Natiaisen taitojen kasvamisen huomaa siitä, kuinka ennen mahdottomat tehtävät alkavat nykyään jo onnistua. Kyse tuntuu olevan aika pitkälti pelkästä iästä – kahden ennakkotapauksen perusteella eskari-ikäinen alkaa ymmärtää pelin logiikkaa aivan eri tavalla kuin vaikka viisivuotias. Teen nykyään enimmäkseen “etsi paras siirto” -tyylisiä yleistehtäviä, mutta välillä nostan esiin myös yhden erityisen teeman, kuten asema-analyysin. Tällä erää ensimmäistä kertaa teemana on tasapeli, eli kuinka pelastetaan häviöltä vaikuttava tilanne puolikkaaksi pisteeksi. Samalla debyyttinsä tekee tuore ImageMagick-skripti, joka yhdistää kätevästi kuusi kuvaa yhteen printtaamisen helpottamiseksi.
Valkoisen vuoro: keksi pelastus, jolla saadaan tasapeli.
Hienoista puisista shakkinapeista saa helposti maksaa itsensä kipeäksi, ja kun arvoisat pelivälineet lopulta saapuvat, niin tiedossa voi olla ikävä yllätys: osa napeista vaappuu ja keikkuu käytössä. Näin on etenkin painotettujen nappuloiden kanssa, sillä joko kiinnitykseen käytetty massa tai itse teräspaino pullottavat helposti pohjassa. Tavallisempienkaan puunappuloiden kanssa tilanne ei ole tavaton, sillä pohja voi olla sorvattu/katkaistu punkeaksi.
Pullotusta väärässä paikassa.
Tiedostava kuluttaja saattaa tehdä aiheesta valituksen ja saada joskus myöhemmin postissa paremman napin, mutta siihen ei aina voi luottaa, minkä lisäksi korjauksen voi tehdä itsekin pienellä vaivalla kotikonstein. Ensimmäinen vinkki on kuitenkin: älä hätäile. Sähläröimällä saa aikaan epätoivottua tuhoa liian helposti. Jos pullotus ei ole paha, voi ensinnä koittaa koputella ja hieroa napin pohjaa pöytää vasten, mikä usein riittää pienen kiikkeryyden kitkemiseksi. Vasaralla nakuttelua on jossain foorumeilla ehdotettu, mutta sillä saa lähinnä napit halki (köh köh).
Huonosti ajoitettu massakausi.
Vakavissa tapauksissa tarvitaan reippaampia konsteja. Terävällä puukolla tai vaikkapa kirurginveitsellä saa pohjahuovan yleensä helposti irti – pientä röpöä voi tulla reunoihin ja pyöreä muoto kärsiä, mutta tarkalla saksityöskentelyllä kangas palaa muotoonsa. Pullottava kiinnitysmassa on helpompi tapaus, sillä möhmöä voi vaikka veistää tasaiseksi. Joskus syypää on puolestaan itse teräspaino, jolloin on parempi turvautua pöydälle asetettuun hiekkapaperiin. Napin jalustasta tasaisesti painamalla ja yhteen suuntaan vetelemällä ovat lopulta oienneet vaikeatkin pullotukset, paitsi yksi tapaus, jossa päädyin lopulta korottamaan painoa ympäröivää pohjaa.
Lupaan olla keikkumatta!
Viimeisenä askeleena pohjahuopa liimataan takaisin; ensin on hyvä rapsutella siitä vanhat liimat ja massanjämät pois. Pikaliima on tähän tarkoitukseen liian äreää kamaa, sillä sitä tarttuu helposti vääriin paikkoihin ja pikaliimatusta pohjasta haihtuu pitkän aikaa tahraavaa höyryä, jolla voi pilata vaikkapa shakkilautansa. Siispä vanha kunnon Erikeepperi käyttöön, niin säästytään tahroilta ja sormien liimailulta. Liimaa ei kannata pohjaan laittaa kuin ohut kerros vaikkapa siveltimellä, sillä liiallinen läträäminen kovettaa ja tummentaa kankaan. Puuliimakin vaatii kuivuakseen parisen päivää, mutta siitä haihtuu lähinnä vettä. Tasaiseksi kuivumista edistää nappulan sijoittaminen paperin päälle, jolloin painovoima pitää pohjan suorana.
