Posts filed under 'tutkimus'
Lännenelokuvia vaivaa usein melkoinen asefetisismi: etenkin spageteissa on nähty mitä kummallisempia virityksiä, jotka tietysti kääntävät tapahtumien kulun viime hetkellä. Toinen silmään sattunut piirre on asevalikoiman anakronistisuus – siihen ja siihen aikaan ei ole voinut olla sitä tai tätä torrakkoa vielä olemassakaan. Tässä ihan omaksi ilokseni pieni lunttilappu, jonka perusteella pystyy tunnistamaan leffoissa useiten nähdyt aseet ja samalla suunnilleen ajoittamaan ne historiallisesti. Aseiden kuvat lainattu vapaamielisesti sieltä sun täältä, leffabongaukset kaappasin itse.
Colt Army Model 1860 ja 1851 Navy
Etenkin pikatilanteessa näitä kahta on vaikeaa erottaa toisistaan, minkä lisäksi Coltin Walker ja Dragoon ovat nekin hyvin samanlaisia. Parhaita tuntomerkkejä ovat Navyn kulmikas piippu ja suuri latausvivun sarana. Army Modelissa piippu on pyöreä. Molemmat olivat käytössä sisällissodassa. Mekanismi on yksitoiminen – iskuri viritetään joka laukauksen välillä – minkä lisäksi molemmat ovat ns. ball and cap -revolvereita, eli ne eivät käytä patruunoita (ainakin Navyyn tosin oli tehtävissä myöhempi patruunamodifikaatio, joka nähdään Clintillä Hyvät, pahat ja rumat -elokuvassa). Lataaminen oli siis varsin hidasta ja vaati nallin, ruudin ja luodin tunkkaamista joka kammioon erikseen.
Colt Single Action Army (Peacemaker)
Peacemaker on länkkärien revolvereista ehdottomasti ikonisin. Mekanismi on tässäkin yksitoiminen, mutta suurena parannuksena pyssy käyttää jo patruunoita. Tuotanto alkoi 1873, joten sisällissotaan nämä eivät ehtineet.
Remington Model 1858
Nimestä huolimatta Remingtonin valmistus alkoi vasta 1862. Tämäkin on ball and cap -revolveri, vaikka myös patruunakonversio oli mahdollinen. Helpoiten Remmarin erottaa samannäköisistä Colteista (Navy ja Army) siitä, että kehys kulkee rullan yli. Toinen hyvä tärppi on pitkä viisto latausvipu.
Revolvereja oli huomattavan monta muutakin mallia – tässä ei tullut esiin esim. yhtään Smith & Wessonia. Armottomassa Schofield Kid on saanut, tai ehkä pikemminkin keksinyt nimensä tunnistettavan muotoisesta S&W Model 3 Schofieldistä.
Derringerit
“Derringer” viittaa pikemminkin asetyyppiin kuin mihinkään yksittäiseen pyssyyn; näitä teki monikin tehdas. Helposti kätkettävä yksi- tai kaksipiippuinen hernepyssy on leffoissa etenkin kierojen korttihuijarien suosikki, joka kaivetaan salamannopeasti povarista tai hihasta tilanteen kuumetessa. Kuvassa tunnetuimpiin lukeutuva Remington Model 95.
Mauser C96
Saksalainen Ukko-Mauser ehti villin lännen kahinoihin aivan viime metreillä: valmistus aloitettiin 1896, joten todennäköisemmin näitä on nähty vasta 1900-luvun puolella, jos silloinkaan. Tälle listalle Mauserin nostaa sen näkyvä rooli Corbuccin The Great Silencessä. Spotattu myös Joe Kiddissä.
Spencer Repeating Rifle
Patruunoita ja latausvipuja käyttävät kiväärit henkilöityvät helposti Winchesteriin, mutta jo vuodelta 1860 löytyy vastaava tuote, Spencer Repeating Rifle, jota on sitäkin nähty toisinaan elokuvissa. Patruunat sijaitsivat poikkeuksellisesti tukin sisällä olevassa putkessa. Latausvipu ei virittänyt iskuria, joten virittäminen piti tehdä vielä erikseen. Patruunat olivat rimfire-tyyppisiä, eli nalli sijaitsi hylsyn takaosan reunassa eikä tutummin keskellä. Hyviä tunnusmerkkejä ovat massiivinen iskuri ja latausvivun edessä sijaitseva iso kuhmu.
Henry Rifle
Winchesterin suora edeltäjä, Henry-kivääri, tuli tuotantoon 1860 ja ehätti siten myös sisällissotaan. Elokuvissa näkyy usein feikkejä, jotka ovat itse asiassa Winsuja, joista on poistettu piipusta puinen kädensija – etenkin vuoden 1866 Winchester on hyvin samannäköinen väritykseltään (ks. HPR yllä). Parhaiten huijauksen tunnistaa siitä, että Henryssä ei ole oikeassa kyljessä latausaukkoa. Vielä sisällissodassa monet kivääreistä olivat suustaladattavia musketteja, kuten Springfield, johon verrattuna rihlattu piippu ja moninkertainen tulinopeus antoivat huomattavaa etua kahinoinnissa.
Winchester Model 1873
Elokuvissa epäilemättä useiten nähty kivääri, “the gun that won the West”. Aseen nimikkoelokuvan, Winchester ’73:n, ohjasi Anthony Mann. Winsussa on 15 patruunan lipas, yksitoiminen latausmekanismi ja rihlattu piippu. Ikoninen latausliike äänineen toistuu länkkäristä toiseen. Toisinaan on nähty myös “katkaistu Winchester” eli Mare’s Leg, jollainen on mm. Stonyllä Huuliharppukostajan alussa (on kuitenkin hyvin kyseenalaista, oliko moisia koskaan käytössä oikeasti).
Gatling Gun ja muut konnarit
Vuonna 1862 ilmestynyt varhainen konekivääri on innoittanut elokuvantekijöitä siinä määrin, että Gatlingin näkyvyys lienee sen todelliseen yleisyyteen verrattuna kohtuuttomankin suuri (esim. Lainsuojaton ja Jonah Hex). Kukin Gatlingin piipuista ampuu ja latautuu vuorollaan, kun kammesta kääntää. Samanlaista mekanismia, joskin moottorilla varustettuna, käytetään edelleen esim. tehokkaissa miniguneissa ja konetykeissä. Armeija testasi myös Maximia, mutta villin lännen aseeksi sitä ei voi kutsua. Django ja Kourallinen dollareita marssittivat esiin kummalliset hybridit, joilla ei ole mitään vastinetta todellisuudessa – piirteitä on lainattu ainakin Maximista ja Mitrailleusesta.
Massiivisesti enemmän lisätietoa sekä elokuvakohtaisia aseluetteloja löytyy Internet Movie Firearms Databasesta. Tässä jäivät toistaiseksi käsittelemättä ainakin haulikot, vanhan koulun piilukkoaseet ja Mummo Ankallakin nähty väkipyssy.
edit: Lisätty Spencer ja leffabongauksia.
March 8th, 2015
Tämän vuoden länkkäritykitystä on merkittävästi hidastanut Deadwoodin katselu (kiitos Terpalle boksista!). Puhtaan lännesarjan sijasta Deppaajan kohdalla voisi pikemminkin puhua lännendraamasta, sillä kuviot pyörivät pitkälti hahmojen välisten suhteiden ehdoilla. Sarjaa tehtiin kolme kautta, joista kussakin 12 jaksoa, joten katsottavaa riitti ihan mukavasti, noin 30 tuntia. Ykköskausi oli omasta mielestäni paras maanläheisyytensä vuoksi, kakkonen huonoin kuivaan poliittiseen juonitteluun keskittymisensä takia, ja lopulta kolmoskausi kohensi taas menoa, vaikka mässäily ja nostatus menikin välillä vähän suorastaan överiksi. Kaikkiaan Deadwood on yllättävän laadukas kokonaisuus, jonka äärellä ei tullut tylsää parista täytejaksosta huolimatta. Lopussa langat solmittiin hieman hätäisesti kokoon, mikä kertonee jotain HBO:n nopeasti muuttuneista suunnitelmista sarjan jatkoa koskien.
Yllättävän monet hahmoista olivat todellisia Deadwoodin henkilöitä: Al, Seth, Charlie ja Sol olivat kaikki paikalla, joskin aika lailla matalamman profiilin tyyppejä kuin sarjan karikatyyrit. Lännenlegendoista paikalla pyörähtivät oikeastikin Wild Bill Hickok (joka myös ammuttiin siellä), Calamity Jane ja Wyatt Earp. Hickokista oli tässä leivottu puunaama, Calamitystä pahasuinen alkkis ja Earppin veljeksistä riidanhaluiset retardit. Osalle hahmoista annettiin syvyyttä sarjan edetessä: Al sai näyttää parempaakin puoltaan, kovanaama Dan osoittautui huomionkipeäksi, ja Trixie eteni rivihuorasta tärkeämpään rooliin. Toiset taas jäivät ennalleen ja aika latteiksi: jäykkä sheriffi – eräänlainen päähahmo – pysyi jäykkiksenä, Cy jatkoi retkuna alusta loppuun, ja Mrs. Garrett eli jossain omissa sfääreissään. Sofian kasvun näin eräänlaisena allegoriana lännen valloitukselle: enkkua puhumaton siirtolaisreppana oppi kielen ja lukemaan sekä pääsi rikkaaseen perheeseen.
Deadwood on monessa mielessä revisionistisempi kuin edes revittelevimmät lännenelokuvat; usein suoranaisen tarkoitushakuisestikin. Tässä sarjassa ei nähdä reippaita karjapaimenia, jaloja inkkareita eikä hurjia takaa-ajoja, mitä rähjäinen “ei-länkkärimäinen” puvustuskin alleviivaa. Elokuvissa harvemmin käsiteltyjä, mutta sarjaan sisällytettyjä teemoja ovat mm. kiinalaiset työläiset, homoseksuaalisuus, huumeet, alkoholismi ja etenkin erilaiset sairaudet – välillä kaikkien eturauhasvaivojen, virtsakivien ja diagnoosien keskellä tuntui siltä, että ollaan länteen sijoittuvassa lääkärisarjassa. Selkeitä esikuvia tunnistin ainakin kaksi: McCabe & Mrs. Miller (1971), jossa on samanlainen mutainen kasvava kaivoskylä värimaailmaa myöden, sekä Armoton (1992), joka käänsi suunnilleen jokaisen lännenkliseen päälaelleen.
Eräs tunnetuimpia sarjan piirteitä on runsas kiroilu, joka on jopa närkästyttänyt joitakin katsojia. Kyllähän kiroilua fucking kieltämättä cocksucking riitti, mutta itseäni se ei sen kummemmin loukannut, kunhan vaan kävi kyllästyttämään pidemmän päälle. Vastapainoksi käsikirjoittajat olivat sorvanneet kummallisia korulauseita ja metaforia, joista ei meinannut saada mitään selvää. Lopuksi vielä pieni kuvakollaasi aiheeseen liittyen:
February 9th, 2015
Tällekin vuodelle pieni retrospektiivi, jotta muistan edes itse, mitä kaikkea on tullut tehtyä. Viime vuoteen verrattuna näyttäisi siltä, että demo- sekä koodihommat jäivät hieman paitsioon, ja vuosi kului pikemminkin ammatillisissa merkeissä.
Skenekoodaukset
- Olipas hiljaista. Teron ja Yzin kanssa kyhättiin sentään ensimmäinen Spectrum-produ, The Unhanged, jossa huomattavaa on lähinnä pitkään suunniteltu ja hierottu spriterutiini.
- Toinen pikku kontribuutio oli Fit for Autopsy -kokoelma, joka sisältää moderneillakin koneilla jälleen toimivia vanhoja Fit-produja
- Jotain sekalaista räpellystä QL:lle, Panasonicille, Vectrexille ym. marginaalilaitteille, mutta ei mitään varsinaista julkaisua
Kirjoituksia
- Petrin kanssa konesota-artikkelit IEEE Annals of History of Computingiin ja Tekniikan Waiheisiin
- Antin kanssa toimitettu WiderScreenin erikoisnumero Skenet – Scenes, jossa myös oma artikkeli
- Ohjaamastani opinnäytteestä tehty yhteispapru Koreassa pidettyyn laivanrakennuskonffaan (!)
- Skrolli 3/2104:ään Teron kanssa populaaripätkä mätkintäpeleistä
- Lopultakin pihalle saatu, Antin kanssa tehty kirjanluku Springerin Hacking Europe -kirjaan
- Agricolaan kirja-arvostelu Generation 64:stä
- Pelitutkimuksen vuosikirjaan Chesmac-katsaus Manun kanssa
- Suomen Paviljongista duunissa kirjoitettu luku kansallisarkiston Pro Patria 1 -näyttelykirjaan
- Omituisena sivuraiteena Teron kanssa kirjoitettu luku Etnomusikologian vuosikirjaan
- Skrolliin pari pientä pätkää (1, 2)
- Tänä vuonna saattaa vielä niukin naukin ehtiä pihalle töissä kirjoiteltu Journal on Computing and Cultural Heritagen artikkeli
Elektroniikkaa
- Tänä vuonna pääsin huomattavasti paremmin ineen elektroniikan rakenteluun. Suurin projekti oli Panasonicin siirtomokkula Panana.
- Panasonicille syntyi lisäksi 8 kilon lisämuisti
- Kyhäsin myös UNO2IEC:n, joka tosin on jäänyt olemattomalle käytölle
- Amstrad CPC:lle dual-CRTC – nythän toimii demot!
Laitehankintoja
- Kummallisimpana tulokkaana MicroBee (thx Mikolle)
- Jossain määrin nostalginen Sharp MZ-800 QuickDisk-asemalla
- Lopultakin Apple IIc, jota ei tosin ole paljon ollut aikaa räplätä
- Spectrumille monipuolinen ja -mutkainen Interface 1bis
- QL:lle QL-SD-kortinlukija – hyvästi Microdrive-räkä
- Spectrumille Wonder AY -kortti
- MSX:lle V9990 PowerGraph (GFX9000-klooni)
- Muuta hieman tavallisempaa tauhkaa, kuten PPC-Mini, Canon X-07, A600 ja kasa Arduinoja
Vuoden eräs kohokohta oli Manun kanssa uudelleen löydetty vanhin kaupallinen kotimainen tietokonepeli, Chesmac, joka sai näkyvyyttä valtamediassakin. Vammala Party täytti 20 vuotta. Länkkäreitä on tullut katseltua (ja hankittua) aika hulvattoman paljon – tähän mennessä noin 160 kappaletta – mutta kirjoitan niistä sitten luultavasti ihan oman postauksensa. Eipä tämäkään ollut lopulta niin turha vuosi, kuin miltä näin lopussa tuntui 😉
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
-
Canon X-07
-
-
QL-SD (and dust)
-
-
Hirttämättömät
December 25th, 2014
Ylimääräisenä pikku joululahjana tuli juuri tieto, että Etnomusikologian vuosikirja 2014 on juuri ilmestynyt. Teron kanssa näpytelty luku on nimeltään Jokohaman Jennystä Ladyboyhin: Kaukoidän kuvia suomalaisen populaarimusiikin historiassa 1900-luvun alusta 2000-luvulle. Kuten nimestä voinee päätellä, käsittelemme sitä, miten Itä- ja Kaakkois-Aasiaa on kuvattu kotimaisessa populaarimusiikissa, kuten tangossa, taistolaislauluissa ja vaikkapa rapissa.
Idea syntyi alkujaan täysin sivutuotteena, kun pöyhimme kungfu-, ninja- ja karatepelejä Kungfumestarit kuvaputkella -artikkeliamme varten: ajankuvan rakentamiseksi lisäsimme aikajanalle myös historiallisia tapahtumia ja populaarikulttuurin ilmiöitä kuten musiikkia. Jossain vaiheessa kappaleita alkoi olla niin paljon, että ne rupesivat vaikuttamaan jo itsessään riittävän suurelta kohteelta. Kumpikaan meistä ei ole mikään musiikintutkija, joten alan kirjallisuuden kartoittamiseen meni oma aikansa – toisaalta näyttää siltä, että aineistolähtöinen sisältöanalyysi+teemoittelu on vakaa pohja monenlaisten eri medioiden tutkimukseen.
December 19th, 2014
Saarikosken Petrin kanssa kirjoittamani “Mun kone on parempi kuin sun romu”: Suomen konesotien vaiheita yleisönosastosta internetiin on nyt ladattavissa tästä näin. Artikkeli käsittelee eri laitemerkkien kannattajien välisiä kahnauksia kolmen vuosikymmenen ajalta. Mukana ovat niin MSX vs. C-64, Atari ST vs. Amiga kuin PC vs. Mac -sodatkin. Laitteiden muutoksista huolimatta sotien perusluonne tuntuu pysyvän pitkälti ennallaan, vaikka sotiminen onkin siirtynyt lehtien palstoilta verkon foorumeille.
November 17th, 2014
V2 julkaisi juuri pikku katsaukseni Kourallinen pikseleitä, jossa esittelen pikaisesti seitsemän erilaista lännenpeliä historian hämäristä nykypäiviin. On niitä sittenkin tehty yllättävän paljon – aluksi länkkäripeleihin tutustuessani oletin, että niitä olisi enintään kymmeniä. Tällä hetkellä veikkaus on, että vähintään kolmesataa.
November 16th, 2014
Eilen tuli käytyä katsomassa Video Games Live -konsertti jäähallilla (kiitos vaan Turun yliopistolle). Kyseessähän on maailmalla kiertävä show, jossa esitetään video- ja tietokonepelien kappaleita sinfoniaorkesterille sovitettuna. Laivaa luotsaa Tommy Tallarico, videopelimusiikin säveltäjä itsekin. Helsingin keikalle oli värvätty Vantaan (“Won ton”) sinfoniaorkesteri ja kuoro. Katsomo oli noin puolillaan, joten mitenkään massiiviseksi ei kansansuosio lopulta noussut.
Kävijäkunta oli verrattain nuorta: suurin osa paikalle saapuneista lieni 20–30 vuoden ikähaarukassa. Facebook-sivulla oli kyselty toivekappaleita ja niitäpä sitten ilmeisesti pääosin soitettiinkin. Valitettavasti suuri osa oli niin nuskoolia – etenkin ihan kohtuuttoman paljon Final Fantasyä – ettei näin vanhalle patulle oikein syntynyt nostalgiawiboja kuin muutaman biisin kohdalla. Oli ohjelmassa sentään Sonic-potpurri, Mega Man, Earth Worm Jim, Street Fighter 2 ja Monkey Island. Tuoreempi musa oli välillä suorastaan noloa puuroista sankarirytinää, siinä missä vanhojen pelien melodiat toimivat tunnistettavuudessaan.
Vanhojen pelien visuaaleina näytettiin aitoja kaappauksia peleistä, mutta uudempien kohdalla lurahti epäilyttävästi mainosvideoiden puolelle. Halon, Skyrimin ym. tapauksessa rupesi mietityttämään, mitä tarkoitusta visuaalit oikein palvelevat. Toinen ärsyttämään jäänyt seikka oli heikko äänitarkkailu: kappaleista korostuivat kohtuuttomasti etenkin keskiäänet. Mukaan oli kuskattu myös Random Encounter -retrobändi, joka oli rehellisesti sanoen kaliiberiaan suuremmassa tapahtumassa.
Eipä tuo nyt turha keikka ollut: osa musiikista oli vetävää ja ehkäpä noiden uudempien pelien kohtaaminen oli jotenkin sivistävää. Ilmaislipulle tuli ainakin vastinetta, mutta jos olisin pulittanut sisäänpääsystä 50 euroa, niin suuhun olisi jäänyt lievä pettymyksen maku.
November 7th, 2014
Svenssonit tekivät kirjan, minä arvostelin. Eli Generation 64:n arvostelu juuri julkaistu Turun yliopiston Agricola-verkkopalvelussa: http://agricola.utu.fi/julkaisut/kirja-arvostelut/index.php?id=3633
November 7th, 2014
Bussissa haukattu tällä erää: Nuorisokulttuurista kulttuuriseen nuoruuteen. Tommi Hoikkalan kirja on kotimaisen nuorisotutkimuksen kulmakiviä ja selkeää luettavaahan tuo oli. Tutkimus perustuu etupäässä haastatteluihin sekä lehtiartikkeleihin. Sitten vuoden 1989 on paljon jo muuttunut ja tapahtunut, joten kirjassa käsitelty “mediayhteiskunta” on jotain aivan muuta kuin 2000-luvun tilanne.
Lähtökohtana on Birminghamin koulukunnan kulturalismi, josta Hoikkala kuitenkin tekee pesäeroa useista eri syistä; näyttää siltä, että 1980-luvulla CCCS:n viitoittama polku alettiin jo kokea rajoittuneeksi. 1980-luvun Suomen tapauksessa olisikin vaikeaa nähdä nuorisokulttuurit jonkinlaisena työväenluokan reaktiona, siinä missä 1960-luvun Englannissa asetelma on voinut ainakin jossain määrin vastata todellisuutta. CCCS:ää on sittemmin kritisoitu olan takaa ja hartaasti, joten ei tässä siitä sen enempää.
Erilaisten tekstien kautta Hoikkala rakentaa kuvaa, ei niinkään nuorisosta itsestään, vaan siitä, millaisia merkityksiä nuorisoon liitetään ja miten eri toimijat puhuvat nuorista. Nuorisotyöntekijän puhetapa on erilainen kuin toimittajan, ja aikuiset käsittelevät aiheita hyvin eri tavalla kuin nuoret itse. Eräs mielenkiintoisimpia teemoja on nuoruuden tarinallistaminen, jossa – ohjauksen ansiosta – lapset selviävät hankalasta ikävaiheesta ja päätyvät aikuisiksi kunnon kansalaisiksi. Omaan tutkimukseeni ottaisin kirjasta mukaan ainakin “nuoruuden” vaikean määrittelyn ja erilaisten toimijoiden moniäänisyyden.
November 7th, 2014
Next Posts
Previous Posts
