Olipa siinäkin taas vuosi. Päällimmäisenä mieleen ovat jääneet monenlaiset velvoitteet, kahden työn välillä pomppiminen sekä lähes krooniseksi kääntyvä uupumus. Muuttaminen on aina raskasta puuhaa, ja vaikka vaihdoimme vain kämppää samassa talossa, niin melkoinen huhkiminen siihenkin tarvittiin. Ei vuosi toki mitään pelkkää kurjuutta ollut: muksuista on alati iloa – jos sitten lisästressiäkin – ja tutkimuksen saralla monenlaista tuli valmiiksi. Harrastuksille on jäänyt aikaa vaihtelevasti, mutta näistä kaikista tarkemmin sitten omissa kohdissaan.
Töiden paiskintaa
Kahden vuoden puolipäiväinen postdoccini pelikulttuurien tutkimuksen akatemiahankkeessa tuli juuri loppuunsa, joten nyt on palattava täysipäiväisesti opetushommiin Aallossa. En toki ole lopettamassa tutkimuksen tekemistä mihinkään ja pysyn hankkeessa roikkumassa edelleen jollain nimikkeellä, vaikka palkka lakkaakin juoksemasta. Ajan jakaminen kahden työpaikan välillä ei ole ollut mitenkään helppoa, ja opetustehtävien pakottavan luonteen vuoksi tutkimus on usein joutunut väistämään. 2018 oli aika kuiva julkaisujen suhteen, mutta viime vuonna pitkään limbossa roikkuneita papruja tuli pihalle peräti oikein mukavasti. Tässä näitä tärkeimpiä:
Olen laiska kirjoittelemaan mitään yksinäni, joten suurin osa on yhteisjulkaisuja muiden kanssa. Musiikissa julkaistun träkkeripläjäyksen tein kuitenkin ihan peräti itse. Yksin kirjoittamisessa on joitakin selviä etuja, kun muutoksia voi tehdä nopeasti, eikä erilaisia tyylejä tarvi sovitella yhteen. Toisaalta motivaatiota on vaikeampi pitää yllä, kun kaikesta on vastuussa lähinnä itselleen.
Skenepuuhat
Tämä puoli oli jälleen hieman paitsiossa, mutta eipä sentään kokonaan. Suurin osa skenetyksestäni keskittyi jälleen PETSCII-grafiikan ympärille muodossa tai toisessa: sain aikaiseksi jokusen kuvan ja pitkästä aikaa myös entistä ehomman version editoristani. Samoille “markkinoille” tuntuu olevan jo kovasti tunkua, mutta ainakin toistaiseksi näkisin, että omassa kikkaleessani on sujuvin työnkulku, kunhan vaan jaksaa opetella niitä pikanäppäimiä. Ainoa varsinainen koodaamani demo oli Vammala Partyille Processingilla väsätty Machine Make Machine, jota ei tosin sen virallisemmin julkaistu.
Hieman meta-skenetyksen puolelle menee vuoden toinen merkkipaalu, demoskenen hakemus kotimaiseen elävän kulttuuriperinnön luetteloon. Suomen hanke on osa isompaa kokonaisuutta, jonka tavoitteena on saada demoskene UNESCO:n aineettoman kulttuuriperinnön listalle. Oman osuuteni työryhmässä piti alkujaan olla pieni, mutta lopulta päädyin kirjoittamaan lähes koko hakemuksen ja hankkimaan sille tukijatkin. Katsotaan, miten käy!
Shakkivuosi
Innostus ja omat kyvyt ovat aaltoilleet stressitason mukaan, mutta shakkia tuli harjoiteltua ja pelattua jälleen verrattain ahkerasti. Osallistuin laskujeni mukaan ainakin neljään viralliseen kilpailuun ja päälle vielä puistoshakin Helsingin mestaruuskisoihin. Mitään sanottavaa menestystä ei edelleenkään herunut, mutta vahvuuslukuni (Selo) lipsahti sentään 1400:n päälle ja pari kertaa voitin jopa selvästi vahvempia pelaajia. Nurkissa alkaa olla jo sen verran paljon välineistöä, että koitan hillitä enimpiä hankintoja – toki perheeseen silti ilmaantui taas muutamat uudet napit sekä laudat, ja vissiin pari shakkikelloakin.
Tärkeämmässä roolissa olen joka tapauksessa ollut perheen varsinaisen lahjakkuuden huoltajana. Poitsu kuskasi tänä vuonna kotiin peräti kolme SM-mitalia, joista viimeinen oli se pitkään odotettu kulta koululaisten SM-kisoista Espoosta. Lisäksi pikashakista hopeaa keväällä ja nuorten SM:istä pronssia. Näiden ansiosta aukesi samalla mahdollisuus osallistua kansainvälisiin kisoihin, joihin ei vielä kuitenkaan pystytty repeämään aikataulujen takia. Vuosi loppui vielä mukavasti pääkaupunkiseudun tokaluokkalaisten jaettuun koululaismestaruuteen. 2020 tulee olemaan jälleen se vaikeampi joka toinen vuosi, kun samassa sarjassa ovat vastassa vuotta vanhemmat pelaajat.
Koneiden koppulointia ja hieman käyttöäkin
Huomattavan suuri osa vapaa-ajasta on seonnut tietokoneiden ja niiden ohjelmien säätämiseen. Tällä erää ei niinkään retroraudan äärellä kuten yleensä, vaan pikemminkin kohtuullisen tuoreiden PC-koneiden. Satunnaisesta päähänpistosta keväällä alkanut koneprojekti kasvoi lumipallon lailla, ja lopulta kaikki perheen käyttökoneet menivät vaihtoon. Osa virittelystä on ollut hieman tuskallista (ja kallista) kantapään kautta opettelua, mutta suurelta osin ihan hauskaakin, ja tunnen nyt olevani paremmin kartalla muisteista, näyttiksistä, prosuista ja muista nykytekniikan ihmeistä kuin pitkään aikaan.
Käytettyjen bisneskoneiden kunnostus ja myynti nousi 2019 entistä näkyvämmäksi kotimaisen tietoteollisuuden haaraksi, ja samoista markkinoista kamppailevat jo varmaankin kymmenet yrittelijät; katsotaan nyt sitten, alkavatko jossain vaiheessa pudotuspelit. HP:n raatoja meillekin hankittiin edullisuuden ja luotettavuuden nimissä, vaikka näin jälkiviisaana olisin ehkä tehnyt toisin, sillä merkkikoneiden laajennettavuus on vähän niin ja näin.
Alati kehittyvä Proton osoittautui isoksi jutuksi Linux-pelaajalle, kun ennen hankalan tunkkauksen takana olleet tuhannet Windows-pelit tulivat helposti saataville Steamin kautta. Vuoden merkittävimpiä kokemuksia olivat etenkin Inside sekä joskus ammoin hankkimani Tales of Monkey Island -sarja. Samalla vauhdilla rupesin hakkaamaan läpi muitakin Mankeja, eikä jäljellä ole enää kuin Escape, jonka karu 3D-grafiikka ja etenkin kankea ohjaus ovat toistaiseksi onnistuneet viivyttämään maaliin pääsyä.
Leffat: sitä sun tätä
Shakki- ja lännenelokuvien vahtaaminen on jatkunut yhä, tosin aiempaan verrattuna jokseenkin säästöliekillä. Näistä saattaa taas joskus päätyä jotain julkaisuksi asti, kunhan sopiva tilaisuus tarjoutuu. Noin muuten ruudulla on pyörinyt jälleen paljon scifiä ja ihan vuoden loppua kohti hieman pukudraamaakin (Ylpeys ja ennakkoluulo -BD on tulossa postissa). Uusien sisältöjen haalimisen sijasta olen palaillut jälleen myös vanhojen klassikoiden äärelle: Alien toimi edelleen kuin häkä, vaikka Scottin myöhemmät yritelmät kuinka hyvänsä ovatkin yrittäneet paskoa sarjan maineen 🙂
Länkkärivuoden parhaita aiemmin näkemättömiä teoksia oli tuoreehko The Sisters Brothers. Pitkään odottanut The Ballad of Buster Scruggs pitää nähdä viimeistään tänä vuonna – sopiva tilaisuus voisi olla vaikkapa kevään länkkärimaraton. Maratonit pyörivät vanhaan malliinsa ja katsojamäärä oli sikäli korkea, että eiköhän tuokin perinne tule hengissä pidettyä. Scifin puolella Aniara oli vaikuttavan kyyninen kuvaus ihmismielestä, ja jostain syystä aikanaan täysin ohi mennyt Moon sekin vuoden parhaita kokemuksia. Eräänä sivujuonteena katsastin vielä rillumarei-elokuvat.
Semmosta. 2020 pitää yrittää huolehtia hieman paremmin niin fyysisestä kuin psyykkisestäkin terveydestä – enemmän lepoa, jos vain suinkin mahdollista ja vähemmän stressaavaa silppua. Parempaa vuotta ja jaksamista kaikille muillekin ryytyneille!
Jaroslav Švelchin Gaming the Iron Curtain: How Teenagers and Amateurs in Communist Chzechoslovakia Claimed the Medium of Computer Games on kiintoisa kurkistusikkuna rautaesiripun takaisen 1980-luvun Tšekkoslovakian tietokoneharrastajien elämään. Retroaiheisia kirjoja julkaistaan tällä hetkellä ennennäkemätöntä tahtia, ja suuri osa niistä on värikkäitä kepeitä “kahvipöytäkirjoja”, joiden äärellä voi nostalgisesti bongata nuoruutensa laitteita tai pelejä. Tämä opus edustaa kirjon toista ääripäätä, akateemista aiheen tutkimusta, mistä kertoo osaltaan myös arvovaltainen julkaisija MIT Press.
Manic Miner -henkinen kansi.
Siinä missä länkkärit saattoivat – rahojen salliessa – marssia kauppaan ostamaan itselleen kotitietokoneen, kamppaili Itä-Euroopan harrastaja monenlaisen niukkuuden parissa. Oma kansallinen mikrotietokoneiden tuotanto oli pitkään suunnattu lähinnä koulukoneisiin eikä muutenkaan riittänyt kattamaan suurta kysyntää, joten laitteita (etenkin Spectrumeja) on muiden saantikanavien lisäksi salakuljetettu ulkomaankomennuksilta. Pelit ovat puolestaan levinneet kopioina kaseteilla paljon helpommin kerhojen ja tuttujen välityksellä, ja rautaesiripusta huolimatta harrastajilla on ollut laajoja piraattipelikokoelmia. Tietokoneohjelmia koskevaa lainsäädäntöä ei ensinnäkään ollut olemassa, minkä lisäksi itäblokissa läntisten tuotteiden oikeuksia tuskin olisi muutenkaan varjeltu.
Vaikka järjestelmä ja paikka olivatkin kovin erilaiset kuin vaikka koto-Suomessa, ei kaikki sivuilla vastaan tuleva vaikuta kovin eksoottiselta. Pelejä kopioitiin ahkerasti täälläkin ja myös keskustelut kotitietokoneiden “hyödyllisistä” käyttökohteista ovat tuttua kauraa. Kerhoja oli meilläkin, tosin Tšekkoslovakiassa niiden rooli näyttää olleen huomattavasti suurempi, minkä lisäksi ne usein toimivat (ainakin nimellisesti) puolisotilaallisten järjestöjen kuten Svazarmin alaisuudessa. Tietokonelehdistön puuttuminen on ainakin todellinen ero: meillä Printti, C-lehti ja etenkin MikroBitti olivat laajasti luettuja merkittäviä toimijoita tietokoneharrastuksen piirissä. Lehdistön tarvetta paikkasivat Tšekkoslovakiassa kerhojen jäsenlehdet, joista suosituimmat levisivät varsinaisten kerhojen ulkopuolellekin.
Vaikka kirja onkin akateeminen, ei se ole mitenkään raskasta luettavaa tai yliteoreettinen. Jo alusta asti itselleni tuli vahva tuttuuden tunne, sillä lähestymistapa muistuttaa Petri Saarikosken Koneen Lumoa (2004), joka käsittelee suomalaista tietokoneharrastusta (nykyään ladattavissa ilmaiseksi täältä). Painetun kirjan lisäksi Švelch on laittanut linjoille monenlaista mielenkiintoista lisämateriaalia valokuvista peleihin, joihin voi tutustua osoitteessa http://ironcurtain.svelch.com/. Tällaisia kirjoja lukisi mielellään lisääkin, joten toivottavasti muut tietotekniikan paikallishistorian tutkijat inspiroituvat Gaming the Iron Curtainista ja tuovat omien maidensa kulttuuria samalla tavoin julki.
Tällä kertaa aiheena Jesse James -elokuvat. JJ on ratsastanut, ryöstänyt ja tullut ammutuksi selkään monet kerrat valkokankaalla, minkä lisäksi hän on pyörähtänyt sivuhahmona muissakin elokuvissa. Otin nämä tekeleet jossain vaiheessa pikku projektiksi, joten kattavuus valtavirran isojen filkkojen osalta pitäisi olla jo kohtuullisen hyvä:
Jesse James (1939). Puhtoiset maalaispojat ajautuvat lain väärälle puolelle, kun paha rautatie vainoaa farmia, voi voi. Frank Jamesina itse Henry Fonda.
The Return of Frank James (1940). Kah, tämähän oli peräti Fritz Langin ohjaama (mitä voi olla kylläkin itse leffasta vaikea huomata). Ainakin henkinen jatko-osa edelliselle, hyvin kuvitteellisella kostomatkalla Frankina edelleen Henry Fonda.
Jesse James’ Women (1954). Hiukan hölmössä pläjäyksessä Jesse lähinnä seikkailee menemään ja jahtaa naisia.
A Time for Dying (1969). Budd Boetticherin viimeinen länkkäri ei ole äijän uran parhaita, vaan pikemminkin sekava. Audie Murphy vilahtaa tyylikkäänä herrasmies-JJ:nä viimeisessä roolissaan.
The Great Northfield Minnesota Raid (1972). Westernin kultakaudelta saapuu tämän katsauksen happoisin teos. Teknologian esiinmarssia, shamanismia ja baseballia. Jesse itse on kaikkea muuta kuin symppis, eikä oikeastaan edes pääosassa.
The Long Riders (1980). Tässä ihan ansiokkaassa leffassa on muuten 70-lukulaisten länkkärien rosoa, mutta itse JJ on kovin oikeudenmukainen ja etäinen. Kuriositeettina elokuvassa veljeksiä (sekä Youngerit että Jamekset) näyttelevät oikeat veljekset; Carradinejen isäukko oli puolestaan Bob Fordina The Return of Frank Jamesissa.
Frank and Jesse (1995). Ihan toimiva – ja helposti unohtuva – vakiosovitus aiheesta, Frank poikkeuksellisesti aika retevä naistenmies.
American Outlaws (2001). Jokseenkin geneerinen nykytuotos tämäkin. Poikien sotataustaa näytetään alussa paljon.
The Assassination of Jesse James by the Coward Robert Ford (2007). Tekijöillä on luultavasti menneet elokuvan nimi ja synopsis sekaisin. Surusilmäinen ihku (jos nyt sekopäinen) Brad Pitt Jesse James tunnelmoi pidemmän kaavan kautta. Robert Ford, oikeastaan leffan päähenkilö, oli kateellinen kilpakumppani jo hyvinkin kaukaa tämän sovituksen mukaan.
Vaikka Jesse Jamesia on kutsuttu jopa Amerikan Robin Hoodiksi, ei moiselle väitteelle ole paljon pohjaa. JJ:n saamaa ihailua voisi paremminkin verrata häjyihin; ylpeyttä ja rohkeutta nousta systeemiä vastaan. Taustalla vaikuttivat myös sisällissodan kaunat, joiden valossa nuoret kriminaalit profiloituivat eräänlaisiksi Etelän kapinan työnjatkajiksi. Faktatiedon pohjalta James–Younger-kopla on ollut viime kädessä täyttä paskasakkia: sotarikollisia, ryöstäjiä sekä murhaajia. Tehoton oikeuslaitos ei saanut (henkiin jääneitä) retkuja koskaan kunnolla vastuuseen teoistaan, joten “pelkuri” Robert Ford oli oikeastaan ihan hyvällä asialla.
Jesse James -elokuvia on tehty tasaisesti jo yli sadan vuoden ajan, joten virta tuskin katkeaa aivan lähiaikoina. Paitsi päähenkilöstä, kertovat teokset myös omasta ajastaan: sovinnaisuussäännöt, tyyli, tekniikka ym. ovat muuttuneet hurjasti, vaikka periaatteessa samaa tarinaa toistetaankin. Fiftarille saakka meno oli siistiä ja turvallisen kaavan mukaista, kultakaudella 60- ja 70-luvulla mukaan tuli likaa ja taiteellisia irtiottoja, kun taas uuden polven Jesset ovat teknisesti hyviä ja – valitettavasti – hiukan sieluttomia.
Jos jotain olen tutkimuksen parissa oppinut, niin sen, että minkään asian kutsuminen ensimmäiseksi on vaarallista. Ensinnäkin on aina mahdollista, että myöhemmin löytyy joku vielä aikaisempi, tuntematon edeltäjä, jolloin väite muuttuu virheelliseksi. Toisekseen jonkin asian “ensimmäisyys” on usein pikemminkin määrittely- kuin faktakysymys. Tähän asiaan törmäsin hyvin konkreettisesti etenkin kirjoittaessani varhaisista suomalaisista peleistä (Peliteollisuus-artikkeli ja Chesmac-pätkä).
Mainosmiehiä ja raflaavia juttuja etsiviä toimittajia eivät tällaiset tutkimuseettiset kysymykset tietysti juuri liikuta, eivätkä he sen puoleen yleensä ole edes käsiteltävän aiheen asiantuntijoita. Mistä pääsemmekin tämänkertaisen ärsyyntymiseni juurille:
N2 (Facebook): “Linda tunnetaan mm. Hello Ruby -kirjasarjan äitinä, joka on maailman ensimmäinen lapsille suunnattu ohjelmointikirjasarja.”
Lähes kuka hyvänsä 80-luvulla kotitietokoneilla ohjelmoinut muistanee, etteivät lapsille ja aloittelijoille suunnatut ohjelmointikirjat olleet mitään harvinaisuuksia tuolloin, 30 vuotta sitten. Tunnetuimpia aikalaisia olivat Usbornen kirjat, joista on suomenkielisiäkin käännöksiä. En usko, että kirjailija itse on näiden “maailman ensimmäinen” -höpöjuttujen takana, vaan kyse on pikemminkin simppelistä myynninedistämisestä – konsulttiputiikki myy puhujia, Otava kirjoja, ja media halajaa klikkauksia.
Sellainen vuosi oli se. 2017 on nyt ainakin suoritettu, jos ei ehkä eletty. Hiukan ehdin alkuvuodesta toivoa, että väitöksen jälkeen pahin rytinä laantuisi, mikä ei tietenkään toteutunut lainkaan. Paljon on ainakin tapahtunut yhden vuoden aikana. 2018 saisi puolestani olla asteen lunkimpi, vaikka haasteita on jo näköpiirissä niin opetuksen, tutkimuksen kuin vanhemmuudenkin saralla.
Töissä ja tutkimuksen tantereilla
Vuotta eniten määrittänyt seikka oli edelleen jatko-opintojen paketointi, joka onneksi toteutuikin keväällä heti 22 vuoden opiskelujen jälkeen (johon toki on sisältynyt 1x DI, 1x TaM sekä 1x TkL). Nuhaisena väittelyn jälkeen ensimmäinen karonkka Porissa, sitten jälkikaronkka Helsingissä ja seuraavana päivänä suoraan opettamaan viikon intensiivikurssia. Pieni julkisuuspiikki tuli ja meni, mutta väikkärin yli 5000 latauksen perusteella aihe on kiinnostanut muitakin kuin mediaa. Opiskelijuutta on sen verran vaikea jättää kokonaan taakseen, että rupesin sentään suorittamaan Aallon 25 opintopisteen laajuista pedapakettia.
Väitöskirjan viimeistely vei sikäli paljon aikaa ja voimia, että muu kirjoittelu sai jäädä odottelemaan aikaa parempaa. Teron kanssa saimme kuitenkin kevään kuluessa toimitettua WiderScreenin tekstitaideaiheisen teemanumeron, josta tuli hauska ja värikäs kokoelma tiedettä sekä taidetta. Vuoden ainoaksi journopapruksi jäi Pac-Man for the VIC-20, mutta pelikilpailuaiheinen konffapaperi tilkki vajetta hieman. Tekniikan Waiheita julkaisi lisäksi lektioni. Vuoden kohokohtia oli Zürichissa järjestetty tietoteknisiä alakulttuureja käsitellyt tutkijatapaaminen, minkä lisäksi pyörähdin Graffathonissa sekä Aarhusissa kutsuttuna puhujana.
Sähköpostin ja palaverien määrän moninkertaisti se, että päädyin kesällä New Media Design and Productionin pääainevastaavaksi. Siinä missä vaikkapa TTY:llä pääaineet olivat lähinnä kurssikasoja, meillä ne ovat pikemminkin kuin pieniä koulutusohjelmia, joihin on kuhunkin erillinen opiskelijavalinta. En oikein tiedä, paransiko tämä tehtävä elämänlaatuani, mutta ainakin voin nyt yrittää tehdä ryhtiliikettä jonkun aikaa paikallaan polkeneelle pääaineelle. Vuoden 2018 alusta aloitan myös Taikin akateemisten asioiden komiteassa, mikä toivottavasti ei tarkoita paljon enempää kuin harvakseltaan kokouksissa istumista.
2018 tuo mukanaan muitakin uusia ammatillisia kuvioita, sillä aloitan Turun yliopiston leivissä 50% tutkijatohtorina pelikulttuureja tutkivassa Akatemian huippuyksikössä. Ajoitus on hyvä, sillä nyt väittelyn jälkeen pitäisikin kerätä hiukan akateemista läskiä tulevia koitoksia varten. Lehtoraatin (yliopistonlehtoraatin!) ja tutkimuksen yhteensovittaminen voi olla haastavaa, mutta eipä näitä paikkoja usein tulla tarjoamaan, joten tilaisuus on käytettävä hyväksi.
Skenetystä ja retroa
Koodihommat jäivät jokseenkin vähiin, mutta eivät täysin nolliin: kyhäsimme Vammala Partyille pikku intron nepalle, Assemblyille ihan kelpo dossidemon, ja PETSCII-editorikin eteni taas jonkun verran. Ahkerimmin skenetin PETSCII-taiteen puolella: osallistuin viiteen eri kilpailuun (osaan useammalla kuvalla) ja peräti voitin kompon Australiassa pidetyillä Syntaxeilla. Ilahduttavaa on myös ollut nähdä, kuinka Emil on innostunut tekstigrafiikasta ja tehnyt samoihin kilpailuihin omia töitään – kuusivuotiaalle on toki aika brutaali vastus aikuisissa graafikoissa, joten katsotaan jaksaako motivaatio edelleen pysyä yllä. Aika monet omista kuvistani ovat olleet pseudo-3D:tä, ja teinpä pari stereogrammiakin, mutta niihin ei ole mitenkään tarkoitus jämähtää yksinomaisesti.
Vuoden partykalenteriin mahtui jo mainittujen Vammala Partyn ja Assemblyn lisäksi Zoo, joka oli jälleen mukava nepaeinarien tapaaminen Viialassa. Kirjoittelin tänne blogiin jo pienen raportin, minkä lisäksi melko sama teksti päätyi englanninkielisenä myös Vandalism Newsiin. Graffathonin voinee niin ikään laskea partyksi, vaikka sen toinen jalka seisookin tukevasti hackathonien tontilla. Kuskasin Emilin Assemblyille ensimmäistä kertaa, ja ensi kesänä mennään suurella varmuudella uudestaan, kun nähtävää oli natiaisellekin paljon.
Retrohankinnat ovat edelleen jäissä, kun mihinkään ei enää mahdu mitään. Kuusnepalle tilasin moduuliporttiin ekspanderin sekä verkkokortin, mutta niihin tutustuminen on toistaiseksi jäänyt pintapuoliseksi. Verkkokortille olisi tavoitteena koodata jotain ihan itse, kunhan aika ja inspiraatio vaan sattuisivat yhteen. Nurkkiin päätyi myös Schneider EuroPC, joka on sekin saanut nököttää toistaiseksi rauhassa. Retrobright-kokeilu oli isoimpia projektejani, ja asensin Atariin samalla tuttuun tapaan Ultimate-muistinlaajennuksen.
Leffoja, leffoja
Kaiken muun ohessa ehdin katsella kohtuullisen paljon elokuviakin – tai ehkä pitäisi sanoa, että ne olivat lähes pakollinen vastapaino stressaavalle arjelle. Osansa saivat niin scifi, lastenanimaatiot, draama kuin suomalaiset sotilasfarssitkin(!), mutta pääpaino oli tavalliseen tapaan länkkäreissä, joita taisin katsella noin sadan pintaan. Mitään uusia merkkiteoksia ei tullut vastaan sen enempää uusissa kuin vanhoissakaan filkoissa, joten genren parhaimmisto lienee jo tukevasti kartoitettu. Mielenkiintoisimpia löydöksiä olivat kenties Black Robe (ei kovin länkkäri), Brimstone, Zandy’s Bride (pikemminkin draama) sekä The Violent Men. Sekä keväällä että syksyllä järkättiin jälleen länkkärimaratonit, jotka olivat jälleen vuoden pikku kohokohtia.
Kohensin kotiteatteria pikku askelin: vanha ongelmainen Optoman XGA-tykki vaihtui hiukan tarkempaan HD-malliin (käytettynä saatu sekin), jolla saa seinälle myös isompaa kuvaa. Harmillista kyllä uudempi tulokas on jonkin verran vanhaa äänekkäämpi, minkä toisinaan huomaa hiljaisissa kohdissa. Radiotehnikan neukkukajarien diskanttista toistoa saapui lisäksi täydentämään käytetty subbari, jonka myötä räjähdyksiin ym. efekteihin tuli odotetusti eloa. Optimaalisia asetuksia täytyy vielä etsiskellä: hiukan ylikorostunut bassopää on ok elokuville ja lisää elämyksellisyyttä, mutta musiikkia kuunnellessa ylikorostus ottaa korvaan. Jälkiviisautena totesin, että vanhoista kajareistakin sai houkuteltua lisää alaääniä esiin vahvistimen asetuksilla, mutta toki alimmat murinat jäivät silti kuulematta.
LinkedIniä taannoin selailtuani ehdotin leikilläni uutta tutkintonimikettä M.A.(LinkedIn) vähän samaan tyyliin kuin vaikkapa M.Sc.(Tech.). Uudella nimikkeellä poistuisi epäselvyys siitä, onko henkilö oikeasti valmistunut vai pelkästään väittää niin profiilissaan. Näitä tapauksia ei ole mitenkään vähän, mutta ne ovat sinänsä vain yksi vedätyksen muoto muun suurentelun seassa. Yhtäältä kyse on yksinkertaisesti siitä, että valmistuminen on viivästynyt ja profiiliin on merkitty toiveikkaasti odotettu valmistumisvuosi, joka ei sitten koskaan toteutunutkaan. Toisessa päässä taas – sanotaan tämä ihan suoraan – meneillään on aivan rehellinen kusetus, koska opintojen droppaaminen ei ole mitenkään edustavaa sisältöä tehotepon CV:ssä, ja joihinkin paikkoihin tutkinto saatetaan myös vaatia.
Miksi tämä sitten edes nyppii? Voihan nettiin kirjoitella mitä vaan, ja virantäytöissä ym. varmasti pyydetään ne todistuksetkin, sikäli kuin niitä tarvitaan. Suurin syy tähän nyrpeyteeni on oikeastaan se, että tutkinnosta (tahallaan tai vahingossa) valehtelu on epäkunnioittavaa niitä kohtaan, jotka ovat oikeasti kaapineet opintopisteet kasaan ja käyneet raskaan opinnäyteprosessin läpi. M.A.(Reality) ei ole mikään henkinen tila, vaan osoitus siitä, että on tehnyt tutkintovaatimuksissa edellytetyt suoritteet.
Ajattelin laittaa loppuun koristeeksi joitakin anonyymejä esimerkkejä alumneistamme(LinkedIn), mutta jääköön nyt kuitenkin laittamatta 🙂
Tällä kertaa innostus ja hotellihuoneen kilpavaraus (sekä valitettavasti myös flunssa) osuivat yhteen, joten lähdin jokusen tutun kanssa jälleen Suomen ainoalle nepapartylle, Zoolle, käymään. 1998 oli jäänyt mieleen sisäänlämpiävänä ja 2013 puolestaan varsin mukavana tilaisuutena. Viimeksi (2015) oli meneillään lievä sotaväsymys, emmekä saaneet paikalle vääntäydyttyä. Paikka oli jälleen sama kuin kahdella edelliselläkin kerralla eli Viialan nuhju, mutta partylle hyvin sopiva seurahuone nykyisessä Akaan kunnassa. Partybussi kuskasi pk-seudulta paikalle ja takaisin, joten romujen kanssa ei tarvinnut tällä kertaa ryytyä täpötäydessä paikallisjunassa.
Omat kompoentryni jäivät harmillisen minimaalisiksi tällä erää, sillä en saanut aikaiseksi kuin hätäisen PETSCII-kuvan lauantaiaamusta. Kilpailussa oli poikkeuksellisesti suorastaan kahta sukupolvea edustettuna, sillä poikani piirsi koodaamallani editorilla myös oman teoksensa. Oma tekeleeni oli stereokuva, mikä ensinnäkin meni yleisöltä ohi, ja toisekseen sitä ei olisi voinut valkokankaalta oikein muutenkaan nähdä. Grafiikka- ja musiikkikilpailut olivat tasokkaita, mutta demojen puolella vaivasi tuttu krooninen niukkuus – nepademoja on työlästä koodata.
Uutena ilmiönä lauantaille oli buukattu useampia esitelmiä. Oma pläjäykseni käsitteli, kuinkas muuten, PETSCII-taidetta. Yleisjorinan ja esimerkkien lisäksi kerroin lopuksi oman editorini synnystä sekä näytin sen perustoimintoja; toivottavasti video tulee johonkin saataville, koska tutoriaalille olisi kysyntää. En nimittäin usko, että edes harrastuneimmat käyttäjät ovat löytäneet kaikkia hyödyllisiä toimintoja. Työkalu oli taas laitettu ahkeraan käyttöön partyproduja tehdessä: paitsi PETSCII-kompossa, myös demoissa näkyi runsaasti petskaria. Moni kävi jopa kiittelemässä edikkaa, mikä toki kaiken vaivannäön jälkeen lämmittää.
Muita esiintyjiä olivat Pasi Hytönen, Juho Kuorikoski ja Gideon Zweijtzer. Hytönen kertoi taustastaan ja peliprojekteistaan, joita oli paljon muitakin kuin pelkkä Uuno Turhapuro muuttaa maalle. Kuorikosken aiheena oli tietenkin Zoolla virallisesti julkaistu Commodore 64 -kirja. Olin itsekin haastateltavana kirjaan, mutta en tyytynyt ihan pelkkään hymistelyyn, joten joku saattaa hyvin saada närästystä skeneä koskevista väitteistäni 🙂 Ultimate-mies Gideon kertoi uusimmasta projektistaan, Ultimate64:stä, eli uudesta kokonaisesta C-64:n emolevystä, johon on integroitu runsaasti toiminnallisuutta. Sain samalla signeerauksen omaan alkuperäiseen malliini. Paikalla oli myös Yle, joten hieman tokkurainen naamani saattaa vilahtaa telsussa jossain vaiheessa.
Hyvä tapahtuma jälleen, ja tällä erää suuri osa porukasta alkoi olla edes ulkonäöltä tuttuja. 64-puristien sekaan näyttää hiljalleen lipuvan myös geneerisempää suomiskeneporukkaa (mitä itsekin viime kädessä edustan) ja retroharrastajia. Kahden vuoden päästä paikalle taas, jollei mahdottomia esteitä ilmaannu. Vertailun vuoksi vielä Teron raportti.
Viikonlopun viihteestä sekä työstä vastasi tällä erää Itävallan Linzissä järjestettävä Ars Electronica. Vuosittainen (uus)mediataiteen festivaali on maailman tärkeimpien joukossa, ja vaikka ajoitus olikin huono lukuvuoden alun vuoksi, niin sain käynnin joten kuten soviteltua kalenteriin kotiväen suosiollisella avulla. Reissun tarkoitus oli yhtäältä haistella alan virtauksia, mutta olin myös osallisena tutkimusryhmän Rembrandt-aiheisessa keinotodellisuusinstallaatiossa. Niinpä aika jakautui suunnilleen puoliksi näyttelyiden koluamisen ja teoksen esittelyn välillä (HTC Vivejä ihmisille päähän ja käytön opastusta).
Festarin pääasiallinen tapahtumapaikka oli rautatieaseman vieressä sijaitseva Postcity, joka lienee entinen postin lajittelukeskus tms. Tilaa oli runsaasti, kuten myös nähtävää ja kävijöitä. Paikan yleisilme oli nuhjuinen, mikä ei suurelti haitannut muuten kuin siltä osin, että vessoja oli aivan liian vähän ja niistäkin puolet kroonisesti rikki. Kellarissa sijainnut pimeä bunkkeri oli vaikuttava pitkine kolkkoine käytävineen – merkittävimmät installaatiot olikin sijoitettu juuri sinne hieman kokonaistaideteoksen hengessä.
Käynnistä jäi suorastaan voimaantunut fiilis, sillä useimmat näyttelyissä nähdyt työt eivät olleet tasoltaan kotoisen Media Labimme tuotoksien yläpuolella. Itselleni merkittävimpiä kokemuksia olivat verkosta tuttujen Tangible Media Gropin projektien käytännössä kokeileminen, muutamat installaatiot, Aibo-kokoelma, sekä sattumalta bongaamieni Christa Sommererin ja Laurent Mignonneaun tapaaminen.
Itävalta ei ollut paikkana järin eksoottinen, etenkään verrattuna muihin aiemmin nähtyihin Keski-Euroopan maihin. Linz on hiukan Tamperetta pienempi, hiukan syrjäinenkin kaupunki – Wienissä meno olisi epäilemättä erilaista. Tuttuuden vastapainoksi jäi hieman kummastuttamaan muutama takaperoinen seikka: käteisen käyttö oli yhä voimissaan, eikä pankki- tai luottokorttia suinkaan voinut käyttää kaikkialla maksamiseen (vaihdoin sveitsin- ja tanskanmatkoja varten aivan turhaan tukun käteistä). Pahemmin rasitti paikallinen tupakointikulttuuri, kun savulta ei tuntunut pääsevän karkuun missään; esimerkiksi muuan leidi veti rauhassa röökiä näyttelyhallin sisällä lasten työpajan vieressä. Kasvissyönti tuntui sekin olevan vielä hieman tuntematon käsite, vaikka onnistuin jotain apetta aina lopulta löytämäänkin.
Vuodesta 2014 alkaen järjestetty Graffathon on jossakin hackathonin ja demopartyn välimaastossa – paikan päällä värkkäily sekä ryhmäytyminen ovat pikemminkin hackathonia, kun taas demoihin keskittyminen ja kilpailullisuus viittaa enemmän jälkimmäiseen suuntaan (vaikka hackathoneissakin toki jaetaan palkintoja). Tarkoituksena on yhtäältä oppia reaaliaikaisen grafiikan ohjelmointia ja toisaalta tutustua – ainakin pintapuolisesti – demojen sekä demoskenen olemukseen. Olin kaavaillut Graffathonissa pistäytymistä jo pitkään, ja nyt kun pyysivät esitelmöimään demokulttuurista, niin sain lopulta myös vääntäydyttyä paikalle asti.
Paikalla oli jokunen vanha tuttu skenenaama, mutta pääosin osallistujat edustivat varsinaista kohderyhmää eli aloittelijoita. Startup sauna tarjosi tilaisuudelle normaaliin pikkupartyyn verrattuna massiiviset puitteet: runsaasti työtilaa, avokeittiön, av-laitteistoa ja isohkon luentotilan tuoleineen. Sponsorirahoilla oli kävijöille hankittu myös purtavaa ja juotavaa. Suurin ero normipartyyn oli ehkä kuitenkin porukan selväpäisyys ja salin hiljaisuus 🙂
Oma esitelmäni oli hiukan muokattu vakiopresikseni demoskenen käsitteistä ja historiasta. Sisältöä ja jaarittelua karsimalla sain sen jo melkein mahtumaan annettuun tuntiin, mikä ei ole tähän mennessä yleensä onnistunut. Sanottavaa oli sittenkin paljon, joten kaikenlaista piti ohittaa. Kuulijoiden (oletetusti) teknisen taustan vuoksi saatoin kertoa teknisemmistäkin detskuista, joista en humanisteille tai taideopiskelijoille juuri puhu. Kai se hyvin meni, jossain vaiheessa tullee videokin johonkin näkyville.
edit2: kuulin juuri aika mielenkiintoista palautetta luennosta (useimmat olivat siitä pitäneet, paitsi tämä kriitikko):
En innostanut yleisöä tekemään demoja
Näytin liikaa vanhoja 2D-demoja enkä uusimpia 3D-tuotoksia
Näytin demoja liian kauan, palautteen mukaan 20 sekuntia on yläraja
Demojen etsiminenkin kesti kuulemma liian kauan(!)
Vitsailin alussa, että luultavasti menen yliajalle, mutta sekin oli väärin. Ei saa mennä viittäkään minuuttia yliajalle kuulemma (vaikka kyseessä on harrastajavoimin pyörivä epävirallinen tapaaminen).
Menin yleisön joukkoon istumaan, kun demot olivat pyörimässä. Sekin väärin.
Annoin ikävää kuvaa demopartyistä
Julkesin mainita, että demonteko on ollut pääosin miehinen harrastus
Boy-demon viestikin näytti menneen ohi ja se oli otettu kirjaimellisesti eikä karrikoituna kommentaarina
Demoskenen kuoleman ennusteluistakaan ei olisi saanut puhua
Mahdotonhan se on kaikkia miellyttää, mutta näin digitaalisen kulttuurin tutkijana tarkoituksenani – ja velvollisuutenani – oli realistisen kuvan antaminen skenestä pikemminkin kuin mikään hurmehenkinen pitchaus, jota tämä kuulija oli ilmeisesti odottanut.
Teron kanssa pitkään ja hartaasti väännetty WiderScreenin tekstitaideteemanumero saatiin lopultakin uunista ulos. Toimitustyöt osoittautuivat odottamattoman raskaiksi tällä kertaa, eikä ajoituskaan ollut kovin optimaalinen, kiitos lukuisten väittelyyn liittyneiden prosessien. Toivottavasti lopputulos on lukijoille kuitenkin viihdyttävä ja valaiseva. Kirjoitimme itsekin pikku katsauksen – tiettävästi – ensimmäisestä Suomessa julkaistusta tietokonesarjakuvasta sekä siitä tekemästämme uusioversiosta. Kuulin juuri myös, että porilaisten kanssa tehty konferenssipapru suomalaisista pelikilpailuista oli tullut juuri linjoille. Julkaisuhuuman täydentää lähipäivinä ilmestyvä Tekniikan Waiheita, jossa julkaistaan lektioni.
ROCK JOKA TIESI… LIIKAA!
edit: kah, tuli vielä tämäkin Pac-Man-papru pihalle.
