Posts filed under 'leffat'
Useimmat varmaan tuntevat Clint Eastwoodin kovanaaman rooleista, kuten Leonen spagettiwesterneistä tai Likaisesta Harrystä. Klintin pitkään ja monenkirjavaan uraan mahtuu kuitenkin monenlaista, eikä eikä ensirakastajan roolikaan ole mitenkään tavaton. Usein kyseessä ovat vielä huomattavasti äijää itseään nuoremmat neitokaiset. Otetaanpa siis pieni katsaus Klintin naissankarointiin tasapuolisuuden nimissä:
- Paint Your Wagonissa (1969) romantiikka ei ole pääosassa, mutta niinpä vain “Pardner” iskee kaverinsa hehkeän vaimon. Kyseessä on komediallinen musikaali, joten Eastwood vetäisee pari lauluakin.
- Coogan’s Bluff (1968) on jonkun sortin esi-Likainen Harry. New Yorkiin päätynyt Arizonan lainvalvoja on kovaa valuuttaa ison omenan naisten keskuudessa. Kaikkien kelkkaan ei viitsi edes lähteä.
- Kalpeassa ratsastajassa (1985) Clint on pappi, johon teinityttö retkahtaa. Pappismies ei sentään heittäydy moraalittomuuksiin, vaikka niihin houkutellaankin.
- Mainiossa Lainsuojattomassa (1976) Klintti heilastelee niin ikään teinitytön kanssa. Heilastelu Sondra Locken kanssa jatkui tosielämässäkin.
- Korpraali McB (1971) voidaan lukea eroottisten fantasioiden lakipisteeksi: komea haavoittunut sotilas päätyy tyttökouluun, jossa enemmän ja vähemmän kaikki lankeavat korpraalin pauloihin.
- Romanttisempaa puolta edustaa vielä Hiljaiset sillat (1995), jossa Klintillä on ikimuistoinen pikasuhde Meryl Streepin kanssa.
Luultavasti listalta puuttuu vielä jokunen, sillä en ole kaikkia Eastwoodin leffoja nähnyt. Eivät nämä ansiokasta uraa mitenkään himmennä, mutta kylläkin tasoittavat kovanaaman imagoa 🙂
June 30th, 2013
Waynen, Eastwoodin ja van Cleefin tuntevat epäilemättä kaikki westernejä nähneet, eivätkä spagettia ahmineet ole päässeet Franco Nerolta tai Tomas Milianilta karkuun. Vaikkei erityisesti länkkäreihin profiloitunutkaan, ehti James Stewart olla monessa pääosassa, samoin kuin Henry Fonda. Westernit ovat – ja etenkin olivat – iso juttu, joten niiden parissa työskenteli moni muukin tunnettu näyttelijä. Tässä pieni kunnianosoitus (tässä genressä) varjoon jääneille veteraaneille:
- Gian Maria Volonté – riehakas, ylinäyttelyyn taipuvainen italiaano ehti, paitsi pahikseksi kahteen merkittävään Leonen leffaan, hyvikseksi A Bullet for the Generaliin sekä Face to Faceen.
- Charles Bronson – monesta muusta leffasta kuten Väkivallan vihollisesta tuttu Bronson oli pääosassa mm. Red Sunissa, Seitsemässä rohkeassa miehessä sekä tietenkin Huuliharppukostajassa.
- Klaus Kinski – lähinnä luihuihin rooleihin laitettu Kinski näytteli pääosaa The Great Silencessä ja kävi pyörähtämässä myös spageteissa A Bullet for the General ja Vain muutaman dollarin tähden.
- Robert Redford – Roopea ei välttämättä heti mieltäisi länkkäreihin, mutta itse asiassa komistus näytteli arvostetuissa revisionistisissa filkoissa kuten Butch Cassidy and the Sundance Kid, Tell Them Willie Boy is Here sekä Jeremiah Johnson.
- Jack Palance – pahiksen rooleihin profiloitunut Palahniuk oli vahvimmillaan Shanessa ja sittemmin koomisempana ketkuna italowesterneissä, mm. Compañerosissa.
- Eli Wallach – epätasaiselle uralle mahtui täysosuma Tucona Hyvissä, Pahoissa ja Rumissa, sekä kohtuullinen esitys Seitsemässä rohkeassa miehessä.
- Lee Marvin – kovanaamana leffoissa Mies joka ampui Liberty Valancen ja The Professionals, minkä lisäksi varsin erilaisessa roolissa möreänä juoppolallina Cat Balloussa.
- Van Heflin – tunnistettavan näköinen jantteri ehätti ainakin 3:10 to Yumaan sekä Shaneen, ja sivuosaan Wayne-leffassa Hyökkäys erämaassa.
- Ward Bond – useissa keskeisissä Wayne-leffoissa kuten Rio Bravo ja Etsijät näytellyt isähahmo Bond nähtiin myös Johnny Guitarissa.
- James Coburn – Jamppakaan ei ensimmäisenä tuo mieleen westernejä, mutta CV:ssä komeilevat Maahan, senkin hölmö!, Pat Garrett & Billy the Kid sekä Seitsemän rohkeata miestä.
Listaa voisi jatkaa vielä pitkäänkin, mutta laitetaanpa piste tähän kohtaan. Vähintäänkin yksittäisiä käväisyjä westernien puolella kun löytyy lähes jokaiselta Hollywood-tähdeltä.
May 19th, 2013
Elmore Leonardin 1953 julkaistu länkkärinovelli Three-Ten to Yuma päätyi valkokankaalle ensimmäistä kertaa 1957. Glenn Fordin ja Van Heflinin tähdittämä mustavalkoelokuva 3:10 to Yuma oli aikalaisekseen oivaltava ja poikkeuksellinen, jopa “revisionistinen”: sankari epäröi, ratsastelun ja ammuskelun sijasta lähinnä jubaillaan, ja karismaattinen, mutkikas pääpahis pääsee paljon ääneen. Viidenkymmenen vuoden jälkeen, 2007, Yumasta julkaistiin uusioversio, jonka pääosissa esiintyvät rempseä Russel Crowe sekä – etenkin normaaliin puunaamaisuuteensa verrattuna – hyvin onnistuva Christian Bale.
Katsottuani lopultakin molemmat versiot tuli mieleen kaivella esiin myös alkuperäinen novelli, joka onneksi löytyikin netistä pdf:nä. Novellissa ei montaa sivua ole, ja se keskittyy lähinnä leffojen loppupuolella nähtävään hotellissa istuskeluun. Itselleni tuli suurena yllätyksenä, että koko alkupuolen tonttorointi postivaunuryöstöineen, köyhine maatiloineen ja vangin kuskaamisineen on sepustettu tyhjästä leffakäsikirjoitusta varten. Edes henkilöhahmot eivät ole samannimisiä, lukuun ottamatta pahisjengin kakkosmiestä, Charlie Princeä. Uusio-Yuma toistaa pääosin vanhan elokuvan tapahtumat, minkä lisäksi mukaan on kehitelty vielä lisää omaa kivaa mm. postivaunujen hurjan takaa-ajon, intiaanihyökkäyksen ja irralliseksi jääneen kaivoskierroksen muodossa. Niin ollen vuoden 2007 tekele on pikemminkin uudelleentulkinta alkuperäisestä leffasta kuin itse novellista.
Jostain syystä pidin uudesta hiukan enemmän kuin vanhasta. Balen ja Crowen välille syntyy aidonoloista ymmärrystä, vaikka välillä turhankin alleviivatusti: minä pelastin sut, sinä pelastit mut, repeat. Uusioversiossa on muutenkin paljon enemmän melodraamaa, kun sankari tuntee riittämättömyyttä ja pelkuruutta vähän joka käänteessä ja on vielä kaiken lisäksi rampautunut sodassa. Turhia sivuraiteita ja -hahmoja olisi voinut karsia surutta. Kiitosta ansaitsevat kuitenkin etenkin inha Charlie Prince (Ben Foster), rahalla tehty puvustus ja yleinen viihdyttävyys. Vuoden 2007 leffan visuaalinen rikkaus ja rönsyily ovat äärimmäisen kaukana 1957 versiosta, jota leimaa pikemminkin minimalismi. Ehkä olen melodraamaan taipuvainen, mutta vanhemman filmatisoinnin kuivakkuus jättää hahmotkin hieman etäisiksi, eikä pääparin välille synny vahvaa jännitettä. Suuri osa ajasta jumitetaan hotellihuoneessa ja jutellaan, siinä missä uusioversiossa miestä kaikkialla kaatuu kuin heinää, miestä toiveen tosiaan. Taiteellisesta näkövinkkelistä vanha saattaa hyvinkin olla ansiokkaampi, mutta kun itse katselen länkkäreitä huvikseni, niin viihdyttävyyden pitää senkin olla kohdallaan.
April 29th, 2013
Viimeisimmän länkkärirutistuksen jäljiltä on taas monta klassikkoa ja “klassikkoa” katsottuna. Mitä enemmän kahlaa, sitä ilmeisemmäksi tulee samalla, että urakka on megalomaaninen, jos haluaa katsoa edes hyvät länkkärit. Sekalaisia top 10/20/100 -listoja on netti väärällään ja niiltä aina joku näkemättä. Tässäpä tätä:
Huumoripläjäykset
- Cat Ballou, 1965 – Aerobicista tuttu Jane Fonda toimii pääosassa ok, mutta huomion varastaa yhtä kaikki Lee Marvinin överiksi vetämä isopäinen örveltävä revolverisankari. Kyllähän tämä ihan viihdytti. Välillä soitetaan banjoa.
- They Call Me Trinity, 1970 – Terence Hillin ja Bud Spencerin lännenkohellus. Ei tämä kauhean hauska lopulta ollut: Spencer jurottaa, Hill virnuilee resupekkana ja huumoria revitään lähinnä päähänlyöntikavalkadeista.
- Mies Idästä (Man of the East), 1973 – Tämäkin perustuu lähinnä Terence Hillin velmuilulle, mutta ristiriitaa Englannin kermaperseen ja Lännen junttien välillä hyödynnetään sentään paikoitellen kohtuullisen hyvin.
Spagettia
- A Bullet for the General, 1966 – Onnenonkija, Meksikon vallankumous, täh, taasko? Siellä täällä toikkaroidaan vallankumouksen varjolla ja Gian Maria Volonté on oma maaninen itsensä.
- The Great Silence, 1968 – Kylään tulee hiljainen mies Mausereineen ja joutuu heti palkkionmetsästäjien kanssa napit vastakkain. Klaus Kinski onnistuu olemaan inhottava pääpahis, mutta toisaalta sheriffinä häärivä Kari Salmelainen on niin koominen, että dramatiikka hiukan murenee.
- (Vamos a matar,) Compañeros, 1970 – Asteen sekalainen kohellus, jonka pääosissa ovat normivirnu Tomas Milian (nyt ei sentään heitellä puukkoa) ja poikkeuksellisen hassussa roolissa ruotsalaisena onnenonkijana Franco Nero.
Revisionistista jenkkiä
- The Ox-Bow Incident, 1943 – Ikäisekseen yllättävän monisyinen vanha jenkkitekele, jota pitää pystyssä Henry Fonda. Studiosta ei ole paljon poistuttu ja lopun moraalisaarna on aika turha, mutta kaikkiaan katsomisen väärti.
- Johnny Guitar, 1954 – Jomppa Kitaran tekevät poikkeukselliseksi pääosien vahvat naiset. Dramatiikkaa lisätään kohtuullisella ylinäyttelyllä, mutta se oli ajan henki. Vaikka hetkittäin mennään saippuaoopperan puolelle, niin Jomppa on kokonaisuudessaan ihan mainio pläjäys.
- Ride the High Country, 1962 – Varhainen “kehäraakkien viimeinen keikka”, jonka Peckinpah jalosti myöhemmin huippuunsa Hurjassa joukossa. Jännitteitä riittää ja ampumista, joten perusta on kunnossa.
- McCabe & Mrs. Miller, 1971 – Tämän satsin paras. Rupista kaivoskylää ja huorabisnestä kuvataan kaunistelematta, minkä lisäksi henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia. Länkkärit ovat yleensä aika siveellisiä, mutta ainakaan tätä leffaa ei tarvitse sievistelystä torua.
Uusio
- Jesse Jamesin salamurha pelkuri Robert Fordin toimesta (The Ass…emminäjaksa), 2007 – Nimen luettuaan tietää jo kaiken oleellisen. Turhan pitkä ja loppua kohti hajaantuva tekele, jonka äärellä on ihan tyytyväinen, kun nilkki lopultakin jahkailun jälkeen posauttaa Brad Pittin.
Kasaa on vielä katsomatta ja lisää tulee eBaystä, joten hetkeen ei ainakaan tarvi kärvistellä länkkärinpuutteessa. Koitan seuraavaksi tutustua vielä lisää ns. revisionistisiin länkkäreihin – mitä ikinä se sitten oikeasti tarkoittaakaan – sillä useimmat suosikkini tuntuvat sijoittuvan niiden joukkoon. Wikipediassa on joitakin vielä tuntemattomia tärppejä, jotka pitää ilman muuta laittaa työn alle.
March 23rd, 2013
Kaikenlaisia listoja on hauska kirjoitella, joten pistetään tällä kertaa parin vuoden länkkärien koluamisen jälkeen Kymmenen katsomisen arvoista länkkäriä. Yritän olla tasapuolinen, mutta odotettavissa voi olla sittenkin hivenen Clintin yliedustusta. Sen suuremmitta selittelyittä aikajärjestyksessä:
- Sheriffi (High Noon), Fred Zinnemann, 1952
- Rio Bravo, Howard Hawks, 1959
- Seitsemän rohkeata miestä (The Magnificent Seven), John Sturges, 1960
- Mies joka ampui Liberty Valancen (The Man Who Shot Liberty Valance), John Ford, 1962
- Hyvät, pahat ja rumat (Il buono, il brutto, il cattivo), Sergio Leone, 1966
- Hirttäkää heidät! (Hang ‘Em High), Ted Post, 1968
- Huuliharppukostaja (C’era una volta il West), Sergio Leone, 1968
- Hurja joukko (The Wild Bunch), Sam Peckinpah, 1969
- Ruoska (High Plains Drifter), Clint Eastwood, 1973
- Lainsuojaton (The Outlaw Josey Wales), Clint Eastwood, 1976
Huhhuh. Vaikea pitäytyä kymmenessä – monta suosikkia oli pakko pudottaa kylmästi pois – mutta säännöistä ei tingitä 🙂 Listasta tuli oikeastaan aika konservatiivinen ja ennalta arvattava, minkä ei kuitenkaan tarvi olla huono juttu, sillä hyvät leffat ansaitsevat kiitosta huolimatta siitä, onko niistä tullut kliseitä tai ei.
August 26th, 2012
Viime kuukaudet on tullut katseltua ahkerasti länkkäriklassikkoja. Pohjalla on ollut tämä lista, joka onkin jo melkein kokonaan loppuun kulutettu. Näkemättä on enää Etäisten laaksojen mies (Shane) ja Virginia City, enkä ole ihan varma haluanko edes katsella Errol Flynnin hurmuriviiksiä kahta tuntia. Samalla sivustolla on muitakin kiintoisia listoja, kuten italowesternit ja lännenkomediat.
Ensimmäisenä pitänee käsitellä historiallisista syistä John Waynen tähdittämät leffat. The Duken ura oli pitkä ja kattava, mikä näkyy vaikka vertaamalla ääripäitä Hyökkäys erämaassa (Stagecoach) ja The Shootist, joka jäi samalla itseironiseksi testamentiksi: ensinmainitussa nähdään siloposkinen nuori Wayne ja jälkimmäisessä pönäköitynyt iällä oleva versio. Aikaa ehti näiden välillä vierähtää peräti 37 vuotta. Muita omia suosikkejani Vainion tuotannosta ovat ainakin Rio Bravo, Etsijät, Mies, joka ampui Liberty Valancen sekä hiljattain uudelleenfilmatisoitu True Grit.
Italo- eli spagettiwesternien kuningas on luonnollisestikin Sergio Leone, vaikkei kovin montaa länkkäriä edes lopulta ohjannut. Virtuoosimainen ohjaus yhdistettynä Ennio Morriconen sävellyksiin ja Clint Eastwoodin jurotukseen tuotti tutut klassikot Hyvät, pahat ja rumat, Vain muutaman dollarin tähden sekä Kourallinen dollareita. Ilman Clinttiä ilmestyivät vielä yhtä lailla vahvat Huuliharppukostaja (Once Upon a Time in the West) ja Maahan, senkin hölmö! Spagettia tuotettiin ahkerasti muidenkin toimesta, mutta samalle tasolle ei mitenkään venytty. Mm. Django ja Keoma ovat listan mukaan italowesternien kärkikastia, mutta en itse vakuuttunut kummastakaan – Franco Neron puinen naama ei vaan oikein toimi. Hyllyssä on katsomatta vielä Sabata, joka toivottavasti yllättää iloisesti.
Sabatasta päästäänkin luontevasti pikku sivupolulle, nimittäin Lee van Cleefiin. Länkkärikasvoista tunnetaan ja muistetaan yleensä juuri Wayne ja Eastwood, mutta van Cleefin urakaan ei vertailussa kalpene. Luonnostaan pykälän häijyltä näyttävä äijä sopi pahisten rooleihin kuin nakutettu – ja niihin sitten päätyikin. Parin Leonen lisäksi van Cleef nähtiin paitsi lukuisissa italowesterneissä, myös sivuroolissa nimekkäissä jenkkilänkkäreissä Mies, joka ampui Liberty Valancen sekä Sheriffi.
Clint Eastwood ehti Leonen tuotannon lisäksi pyörähtää näyttelemässä muissakin länkkäreissä, kuten Hirttäkää heidät! sekä Kourallinen dynamiittia (Two Mules for Sister Sara). Sittemmin lähinnä ohjaajana hyörinyt Eastwood ohjasi jo 70-luvulta lähtien itsekin westernejä, eikä huonoja ollenkaan: Ruoska, Lainsuojaton ja eräänlaisena testamenttina tehty Armoton ovat ihan omassa kärkikaartissani. Pale Rider oli hieman köpöisempi, mutta sekin katsottava. Clintin omissa ohjauksissa voi nähdä Leonelta omaksuttua tyyliä ja onpa Ruoskan poncho päällä sikaria mutusteleva kovishahmokin jo Dollari-trilogiasta tuttu.
Näiden kategorioiden ulkopuolelle jää vielä jokunen tärkeä jenkkileffa. Sheriffi on paitsi tiukka tarina, myös muodoltaan poikkeuksellinen reaaliaikaisen etenemisensä vuoksi. Niin ikään kova meno on Hurjassa joukossa, jossa ei pitkään tarvi odotella ennen kuin joku taas kääntää kuppinsa. Viimeisenä pitää mainita vielä varsin viihdyttävä Seitsemän rohkeaa miestä, joka tunnetusti perustuu Kurosawan Seitsemään samuraihin. Meksikon näkymistä tuli itselleni nostalgianpuuska, jonka kunniaksi piti ottaa huikka tequilaa.
edit: Etäisten laaksojen mies (Shane) nähty. Aika perinteinen tarina ja lonely rider -teema, mutta nousee massan yläpuolelle monisärmäisyytensä vuoksi: pahikset eivät ole ihan läpeensä pahoja ja hyviksilläkin on omat ongelmansa. Shane-vaikutteita voi nähdäkseni löytää myös Eastwoodin paljon myöhemmästä Pale Rideristä.
May 8th, 2011
Innostuin haalimaan kokoelmaan klassikkolänkkäreitä hivenen nostalgisessa hengessä – niitä tuli 80-luvulla vahdattua televisiosta isäukon kanssa, kun valtakunnanverkossa näytettiin ikimuistoista Kuukauden Western -sarjaa. Samalla on valjennut se, kuinka leffojen nimet ovat suomeksi yhtä ja englanniksi toista ja Leonen tapauksessa italiaksi vielä luultavasti jotain ihan muuta. Muille hämmentyneille tässä jokunen helposti hämäävä käännös:
- For a Few Dollars More – Vain muutaman dollarin tähden (Per qualche dollaro in più)
- A Fistful of Dollars – Kourallinen dollareita (Per un pugno di dollari)
- A Fistful of Dynamite (myös: Duck, You Sucker! sekä Once upon a Time… A Revolution) – Maahan, senkin hölmö! (Giù la testa)
- Two Mules for Sister Sara – Kourallinen dynamiittia
- Once upon a Time in the West – Huuliharppukostaja (C’era una volta il West)
- High Noon – Sheriffi
- High Plains Drifter – Ruoska
- Shane – Etäisten laaksojen mies
- Stagecoach – Hyökkäys erämaassa
edit: Lisätäänpä nyt jokunen muu vastaan tullut ei-niin-ilmeinen suomikäännös (20.4.2014)
- Blazing Saddles – Villiä hurjempi länsi
- Frenchie King (Les Pétroleuses) – Teksasin äkäpussit
- Journey to Shiloh – Poikien sota
- Rancho Notorious – Villin lännen villikissa
- Sergeant Rutledge – Musta kersantti
- The Beguiled – Korpraali McB
- True Grit – Kova kuin kivi
November 28th, 2010
Jo aiemmin olin kaivellut archive.orgista kaikenlaista huumorimateriaalia kuten vanhoja opetuselokuvia. V2.fi:ssä olleen artikkelin ansiosta lähdin tutkimaan tarjontaa tarkemmin ja totesin ilokseni, että sivulta löytyy mukavasti vanhoja elokuviakin, joiden tekijänoikeudet ovat umpeutuneet. Jotain pienellä tonkimisella löytämiäni klassikoita olivat:
Myös mm. sekalaisia Chaplinin ja Hitchcockin leffoja on joitakin. Juuri tällaiseen Internetiä pitäisikin käyttää: kulttuuriperinnön saavutettavaksi tekemiseen ja taltiointiin.
September 3rd, 2007
Next Posts