.Markku Reunanen.

Länkkäriahmintaa

Vuosi 2014 kului pitkälti lännenelokuvien äärellä: uusia leffoja tuli katseltua hiukan vajaat 170 kappaletta ja siihen päälle vielä kerrattua jokunen aiemmin nähty. Tällaisen ahnehtimisen jäljiltä uskaltanee jo sanoa tuntevansa ainakin useimmat klassikot. Hetkittäin meni kuriositeettien kalasteluksi ja suosikkiohjaajien vähemmän tunnettujen tekeleiden pöyhimiseksi, mutta ei tässä genreen ole vielä ehtinyt kyllästyä. Vuoden aikana pidettiin myös kaksi “kellon ympäri” -länkkärimaratonia, joka osoittautui toimivaksi ja hauskaksi formaatiksi. Kahden ekan maratonin setit olivat seuraavanlaiset:

Kevät 2014

1. Alamo (1960)
2. Ruoska (High Plains Drifter) (1973)
3. Sheriffi (High Noon) (1952)
4. Huuliharppukostaja (Once Upon a Time in the West) (1968)
5. Keoma (1976)
6. Bandidas (2006)
7. Speedy Gonzales – noin 7 veljeksen poika (1970)

Syksy 2014

1. Mies joka ampui Liberty Valancen (The Man Who Shot Liberty Valance) (1962)
2. Missouri palaa (The Missouri Breaks) (1976)
3. Rio Bravo (1959)
4. Valdez – puoliverinen (Chino) (1973)
5. Seitsemän rohkeata miestä (The Magnificent Seven) (1960)
6. Noon Wine (1966)
7. Purgatory (1999)

Ja seuraava on jo suunnitteilla tämän vuoden keväälle. Ideana on ollut näyttää sekä klassikoita että niiden välissä marginaalisempaa, kökömpää tai uudempaa tuotantoa. Uusia mielenkiintoisia löydöksiä vuonna 2014 olivat (perus-Leonet, -Peckinpahit ja -Fordit tuli nähtyä jo 2013):

• 1970-luvun vastakulttuuriset happolänkkärit. Parhaiten mieleen jäivät ainakin Kid Blue (1973), The Missouri Breaks (1976) ja Zachariah (1971).
• A Man from the Boulevard des Capucines (1987). Erikoinen ironinen neukkupätkä, joka kyseenalaistaa lännenkliseitä ja pohtii rivien välissä elokuvataiteen historiaa.
• Day of the Outlaw (1959). Vahvatunnelmainen talvipätkä, joka ei lerpahda hetkeksikään.
• Lawman (1971). Lainvalvonnan problematiikkaa puntaroimassa Robert Ryan ja Burt Lancaster.
• No Name on the Bullet (1959). Pyssysankari saapuu kyläseen ja pistää paikan sekaisin, mutta kuka lopulta onkaan paha?
• Open Range (2003). Ehkäpä lajityypillä on vielä toivoa, kun nykyäänkin tulee edelleen katsottavaa kamista.
• The Big Country (1958). Idän kermaperse saapuu – taas – kovaan länteen, mutta ei olekaan niin nysvä kuin miltä ensin näyttää.
• The Cowboys (1972). Poikien kasvutarina, johon pystyi jopa jossain määrin samaistumaan. Ylläreitäkin tiedossa.
• The Gunfighter (1950). Yllättävän revisionistinen vuosiluvun huomioiden. Eläkkeelle halajavaa pyssysankaria on myöhemmin kloonattu ahkerasti.
• The Proposition (2005). Ilmeinen länkkäri, vaikka sijoittuukin Australiaan. Tästä ei paljon räkäisemmäksi mene.

Uusia länkkäreitä tulee sen verran harvakseltaan, että niitä on ainakin helppo seurata. Tänä vuonna ilmestyneet The Salvation ja The Homesman, viimevuotinen The Lone Ranger sekä parin vuoden takainen Django Unchained kielivät jonkinlaisesta pikku renessanssista – ja Deadwoodia on seurannut moni täälläkin. 60/70-lukujen taitteen kaltaista kultakautta tuskin enää tullaan näkemään, mutta lievää virkoamista on sentään havaittavissa. Omassa tuntemuksessa suurin aukko on 50-lukua edeltävissä jenkkipätkissä, jotka ulottuvat kauas mykkäelokuvan aikaan saakka. Välillä niitäkin tulee hankittua, mutta kaikkiaan oletan, että kyseisestä aikakaudesta saa riittävän kuvan kohtuullisen rajallisellakin katselulla.

Add comment January 2nd, 2015

Pekat nähty

Taisi olla ensimmäinen kerta, kun sain katseltua läpi jonkun ohjaajan koko tuotannon. Kyseessä siis tietysti Sam “Pekkis” Peckinpah, joka oli entuudestaan tuttu lähinnä länkkäriensä vuoksi. Tässä totaalisen subjektiivinen ranking-listani Pekan leffoista (mukana myös tv-leffa Noon Wine):

1. The Wild Bunch (1969) – Yllätyksetön valinta, mutta minkäs teet, kun tämä vaan on paras
2. The Ballad of Cable Hogue (1970) – Harvinaisen humoristinen ja lupsakka länkkäri, joka osoittaa, että Pekka haltsasi farssinkin
3. Straw Dogs (1971) – Junttilan ahdistava tunnelma puskee ruudulta aidosti läpi
4. Cross of Iron (1977) – Raadollista sotaa, pikkiriikkisen arvattava ja ylipitkä lopusta
5. Ride the High Country (1962) – Pekan länkkärien parhaasta päästä tämäkin revisionismeineen
6. Pat Garrett and Billy the Kid (1973) – Pitäisi katsoa jo uudestaan, meni pitkälti ohi
7. Bring Me the Head of Alfredo Garcia (1974) – Meksikonostalgiaa ja happoilua, jees jees
8. The Getaway (1972) – Ei mikään merkkiteos, mutta kelpo rikostarina kuitenkin. Keskivaiheilla toisteinen.
9. Noon Wine (1966) – Lyhyt, mutta mukava pätkä
10. Junior Bonner (1972) – Villi länsi loppuu taas kerran, lähinnä perhedraama
11. Convoy (1978) – Ajellaan rekalla ja ajellaan rekalla, esi-Tarantino
12. Major Dundee (1965) – Tämä jätti kylmäksi, ei edukseen erottuva ratsuväkitötöily
13. The Deadly Companions (1961) – Varhainen tekele, tyyli on vielä hakusessa
14. The Osterman Weekend (1983) – Jää niin kovin sekavaksi
15. The Killer Elite (1975) – Ikävää metailua ja melko mitäänsanomaton juoni, ei sytytä tämäkään

Työn jälki on ollut totisesti hyvin vaihtelevaa. Joskus ongelmana lienee ollut lähtökohtaisesti huono käsis. Vanhimmille pätkille voi antaa monenlaista anteeksi oppivuosien nimissä, mutta jonkinlainen notkahdus tapahtui myös loppua kohti; Pekkiksen parhaat vuodet ajoittuvat selkeästi 1970-luvun alun molemmin puolin. Jonkin verran järjestykseen vaikutti epäilemättä krooninen länkkärifanituksenikin.

Lopuksi haastan Petri S:n ja Tero H:n tekemään vastaavan listan 🙂

3 comments December 21st, 2014

Once upon a Time in the West – Opening Scene Map

Here’s a little map I made with Tero H. It’s about the opening scene of Leone’s Classic Once upon a Time in the West. A few hours of sketching and viewing the shots lead to this:

And a high resolution pdf version. Plenty of little details missing here and there, and some distances are probably a bit skewed. However, it’s a good start and helps to place the events in their respective places. We tried to figure out the directions too, but they seem rather impossible to decipher, as the sun jumps multiple times during the scene (check for example what happens when Harmonica talks for the first time). Feel free to use the piccy as you see fit.

Add comment November 30th, 2014

Suomilänkkärit!

Vaikka Italia olikin kiistatta Euroopan johtava länkkärimaa spagettiwesterneineen, on lännen mailla ratsasteltu jonkun verran muuallakin. Keräilen tähän postaukseen kaikki suomalaiset lännenelokuvat ja päivitän listaa, jos jotain uutta ilmenee. Osa näistä leffoista on hieman rajatapauksia, joten lista on kolmessa osassa.

“Aidot” länkkärit

• Herra ja ylhäisyys (1944): Jorma Nortimon ohjaama, Tauno Palon sekä Regina Linnanheimon tähdittämä, hieman vaikeaselkoinen seikkailu 1900-luvun alun Meksikossa ja Väli-Amerikassa. Ei erityisen länkkärimäinen, mutta temaattisesti sukua myöhemmille italialaisille Zapata-westerneille.
• Pekka ja Pätkä ketjukolarissa (1957): P&P kolauttavat päänsä ja hallusinoivat puolet ajasta villissä lännessä, mikä onkin elokuvan paras osuus. Kaikki kliseet intiaaneista kapakkatappeluun ja erämaassa harhailuun käydään tunnollisesti läpi savolaesmurteen säestämänä. Sotilasfarssipätkän eräs gägi lienee peräisin Fordin Fort Apachesta.
• Speedy Gonzales – noin seitsemän veljeksen poika (1970): Speten ja kumppanien parempi länkkäri, jossa on Jaakko Salon italovaikutteiset kelpo musiikit. Mukaan on saatu värvättyä monia aikansa eturivin näyttelijöitä – Leo Jokela nähtiin Villi Pohjola -trilogiassakin. Vesku Loiria ei sen sijaan nähdä, sillä häneltä murtui jalka ennen kuvausten alkua.
• Häjyt, rennot ja rumat (1970): Kahdesta osasta (Vain muutaman sheriffin tähren ja Piäksäkää heidät!) koostuva TV-länkkäri/junkkari, jossa mukana Kivikasvojen tyyppejä. Päästiin lopulta tämäkin kokemaan Kavin arkistossa. Hengästyttävä sekamelska klassista westerniä, spagettia ja vielä puukkojunkkarileffoja komedian hengessä. Fredi Bud Spencerinä, nyt on kaikki nähty.
• Hirttämättömät (1971): Speedyn vanavedessä seurannut, ilmeisen improvisoitu sorakuopalla kävely, josta on tullut ajan saatossa omanlaisensa camp-klassikko. Pasanen-Loiri-Salminen-kolmikon kemiaan luotettiin ehkä hieman liiankin paljon kaiken muun kustannuksella. Lännenkaupunki oli valmiina jo edellisestä leffasta.
• Kultajuna Fort Montanaan (1985): Turun Kylä-TV:n harrastajavoimin tekemä tuotanto. Näyttelijäntyö on toki vaatimatonta, mutta ehkä pahempi kompastuskivi on loppupuolta vaivaava hidastelu ja juonen hajaantuminen. Lisää Kultajunasta voi lukea WiderScreenin artikkelista.
• Santa Cruz (2016): Kristillisen Majakka Studiosin ensimmäinen, kotipolttoinen täyspitkä länkkäri, jossa kävellään paljon metsässä ja istutaan nuotiolla. Motivaattorina on intiaanien kulta-aarre.
• Lonesome Valley (2023): Niin ikään Majakka Studiosin leffa. Puitteet ja näyttelijäsuoritukset ovat kohentuneet ensimmäiseen yritykseen verrattuna. Ote on kaikkiaan hiukan aikuisempi, toimintaa ja ampumista nähdään enemmän. Sama porukka teki myös lännenteemaista Musasaluuna-sarjaa.
• Hirttämättömät (2023): Odottamaton uusioversio vuoden 1971 leffasta. Tutut juonenkäänteet käydään pääpiirteissään läpi, vaikka varsin erilaisessa muodossa. Modernisointia on tehty monella saralla, mikä varmasti jakaa mielipiteitä. Alkuteoksen energiasta ja camp-arvosta ei ole ainakaan paljon jäljellä.

Lyhärit

• The Magnificent Seven in Finland (2016): Biisonimafian humoristinen promovideo samana vuonna ilmestyneelle The Magnificent Seven -uusioversiolle.
• Rakkauden aikakaudet: 1879 (2017): Yksi jakso Justimusfilmsin neliosaisesta lyhärisarjasta. Hyvät, pahat ja rumat -parodiahan tämä.

Rajatapaukset

• Villi Pohjola -sarja: Lappiin tai tarkemmin ottaen “Pohjolaan” sijoittuvia ilmeisen länkkärimäisiä leffoja tehtiin kaikkiaan kolme. Aarne Tarkas ohjasi kaikki.
  • Villi Pohjola (1955): Komediallinen pläjäys, jossa Tundra-Tauno (Tapio Rautavaara) lavastetaan syylliseksi ja etsitään suurta kultalöydöstä. Pikakiväärimiehenä vilahtaa suomilänkkärin suurmies Spede Pasanen.
  • Villin Pohjolan kulta (1963): Selvästi länkkärimäisempi seikkailu, jossa Tauno on unohdettu, ja pääosassa ovat kovanyrkkiset Vornan veljekset. Topakkana perijättärenä Tamara Lund. Aarrepuolesta vastaa pääosin ryöstetty kultakuljetus.
  • Villin Pohjolan salattu laakso (1963): Pitkähkö metsässä harhailu, jossa nähdään eräänlaisia intiaanejakin. Vornan veljekset taas vauhdissa, mutta näyttelijöistä on jäljellä enää Åke Lindman. Lavastus on hieman laiskasti tehty – kaupungin sijasta nähdään pressulla peitettyä luolaa ja jokunen hätäisesti kyhätty tiipii. Saamelaisintiaaneilla on tietysti kultaa.
• Kuparikaupunki (1961): Tämä Harry Mannerin ohjaama elokuva on todellinen harvinaisuus, Yhdysvalloissa tehty amerikansuomalainen indiefilkka, jossa puhutaan suomea. Enemmän siirtolais- kuin lännenelokuva, mutta jälkimmäisestäkin on elementtejä, kun kuparikaivos herättää mainarien ahneuden. Kiitos KAVIn digitoinnin, nähtävissä katselupisteillä.
• Muumipeikko villissä lännessä (1990): Tämä rajatapauksena siksi, että jakso on pitkälti japanilaista tekoa. Muumit päätyvät Villiin länteen aikakoneella ja kohtaavat Billy the Kidin. Perustuu hyvin löyhästi Tove ja Lars Janssonin sarjakuvaan vuodelta 1957.
• Kohtalon kirja (2003): Tämä TAMK:n lopputyönä tehty fantasialeffa koostuu viidestä episodista, joista yksi on Arizona 1883. Lavastus ja puvustus ovat yllättävän onnistuneita indiepätkäksi, ja naama pidetään peruslukemilla sen sijaan, että heitettäisiin komediaksi, kuten muissa suomifilkoissa. Kuvauspaikkana on ollut Ähtärin lännenkylä. Laitoin tänne rajatapausten puolelle siksi, että länkkäri on vain eräs teemoista.

Mainittakoon myös Speden saluuna (1965) -huumorisarja, jossa oli joitakin länkkärisketsejä, samoin kuin Kivikasvoilla (1960/70-luku). Kummelissa oli niin ikään sketsi 1994. Spede-elokuvissa lyhyet länkkäripätkät nähdään Millipillerissä (1966) ja Näköradiomiehen ihmeellisissä siekailuissa (1969). Suuressa sävelparaatissa (1959) kuullaan Pärre Förarsin esittämä Yö preerialla. Jos listalta puuttuu jotain, niin otan mielellään tarkennuksia ja lisäyksiä vastaan.

edit: lisätty muutama ruutukaappaus.

edit2: nähty lopultakin myös Villin Pohjolan salattu laakso. Laajensin kuvauksia hiukan.

edit3: lisätty Kohtalon kirja.

edit4: lisätty Häjyt, rennot ja rumat sekä Kivikasvot-sarja.

edit5: lisätty Millipilleri.

edit6: lisätty Kuparikaupunki, uusi Hirttämättömät (vielä näkemättä), Santa Cruz, Lonesome Valley ja pari lyhäriä.

edit7: lyhyt kuvaus uudesta Hirttämättömistä.

edit8: lisätty Suuri sävelparaati.

Add comment July 6th, 2014

My first fansubs: Pekka and Pätkä in a Pileup

My first attempt at fansubs: English subtitles for Pekka ja Pätkä ketjukolarissa (1957) – Pekka and Pätkä in a Pileup. Here’s the file, use as you wish: http://www.kameli.net/~marq/pekka_and_patka_in_a_pileup.srt.

Ja päälle hieman reflektiota suomeksi. Tämä ensimmäinen yritelmä paljasti jo yhtä sun toista tekstitysten tekemisestä. Reilun tunnin leffan työstämiseen meni suunnilleen kaksi työpäivää, mutta vauhti epäilemättä paranee harjoittelun myötä. Normitekstiä käänsi ripeästi, mutta elokuvan armeijafarssiosuus vaati sulkeiskäskyjen selvittelyä englanniksi, ja kaikenlainen verbaaliakrobatia edellytti sanontojen googletusta. Lopputulos on asteen yksinkertaistettu, tyylillisesti hyppivä ja synkan osalta hätäinen, mikä kertoo laatutekstityksen tekemisen haastavuudesta. Osa sanaleikeistä jäi kokonaan kääntymättä:

• “Uppiniskanen, vai?”, johon alokas vastaa: “Ei, kun Mikko Niskanen, herra vääpeli!”
• Alikersantti haukkuu alokkaita nimellä Sven Dufva – käännöksessäni Private Snafu.
• Aavikolla kirmaavien hempukoiden kadotessa Pekka toteaa (koko perheen elokuvalle aavistuksen härskisti): “Herra Serihvi, se ol kangistus.”
• Puupää olisi luontevasti Bonehead ja Pätkä vaikkapa Shorty, mutta se olisi edellyttänyt nimien kokonaisvaltaista vaihtamista, mihin en halunnut lähteä.
• Sekalaiset kotimaiset ilmaisut, kuten “Sanasta miestä, sarvesta härkää”, “Nyt se myrkyn lykkäs” ja “Ei vahinko tule kello kaulassa”.

Kaikenlaiset reunaehdot, kuten rivinpituus, piti selvitellä omin avuin. Nähtävästi 35 merkkiä on suunnilleen se määrä, jonka voi luottaa riville mahtuvan – riippuen tietysti sanojen sisältämien kirjainten leveydestä. Rivitystä ei voi jättää toisto-ohjelman varaan, sillä ainakin VLC onnistui katkomaan rivit paikoitellen varsin köserösti. Pitkien virkkeiden jakaminen yhteen tai useampaan pätkään (sic) ei tullut selkärangasta, joten osa teksteistä vilahtaa ruudulla turhankin hätäisesti. Toisaalta osa vitseistä perustuu yllättäviin heittoihin ja olisi vesittynyt koko virke kerralla näyttämällä.

Käytin tekstitykseen avointa Gnome Subtitles -ohjelmaa, joka tuntui pikaisella kokeilulla parhaalta avoimista Linuxilla toimivista vaihtoehdoista. Suunnilleen puolet ajasta suttaantui pelkkään synkronointiin, joka tuntui olevan hyvin hankalaa kaikilla softilla. Pienilläkin parannuksilla ohjelmien käyttöliittymät saisi kyllä tukemaan jouhevaa työnkulkua, mutta nyt on taidettu mennä ominaisuudet edellä.

Elokuvan yleisen kökköisyyden vastapainoksi täytyy sanoa, että Vieno Kekkosen esittämä kohtalokas saluunan laulajatar pärjää kyllä ajan jenkkitähtösille mainiosti 🙂

Add comment May 9th, 2014

Tutut tuntemattomat länkkäristarat 3

Sarjan kolmannessa osassa jälleen katsaus pitkän uran tehneisiin vähemmän tunnettuihin ja sivuosissa viihtyneisiin länkkärinäyttelijöihin. Tällä erää näitä on löytynyt leffainventaarion kasaamisen myötä:

• Katy Jurado – Topakka Katsku on ensimmäinen listalle päässyt nainen; vaikuttaa kaikkiaan siltä, että naiset eivät samalla tavalla jumittaneet yhdessä genressä. Kohtalokkaita rooleja löytyy sellaisista merkkipaaluista kuin Sheriffi, Pat Garrett & Billy the Kid sekä One-Eyed Jacks.
• Hank Worden – Woody Stroden ohella toinen länkkärien musta vakiokasvo, jota nähtiin etenkin John Fordin leffoissa. Pitkän uran tunnetuimpia lienevät Etsijät, Alamo ja Red River.
• Slim Pickens – Usein enemmän ja vähemmän koomisissa rooleissa, kuten leffoissa Villiä hurjempi länsi, One-Eyed Jacks tai Hyökkäys erämaassa. Nähtiin myös Bonanzassa sekä Rawhidessä.
• Harry Carey Jr. – Hänkin osa Fordin “perhettä”. Kovin unohdettu hahmo, vaikka listalla on sellaisia töitä kuin Etsijät, Rio Grande, She Wore a Yellow Ribbon ja Tombstone.
• Karl Malden – Helposti tunnistettava pottunokka ei keskittynyt erityisesti länkkäreihin, mutta ehti moneen sellaiseenkin. Nimekkäimpiin lukeutuvat Cheyenne Autumn, Näin valloitettiin villi länsi ja One-Eyed Jacks.
• Burt Lancaster – Burt esiintyi länkkäreissä lähinnä uransa alkupuolella. Eräänlaiseksi testamentiksi voidaan laskea Ulzana’s Raid, jonka lisäksi mainittakoon The Professionals, Vengeance Valley ja Gunfight at the O.K. Corrall.
• Jack Elam – Tyypillisesti koomisissa rooleissa nähty velmu oli vahvimmillaan Huuliharppukostajassa. Muita näyttäytymisiä mm. Pat Garrett & Billy the Kidissä, Gunfight at the O.K. Corrallissa sekä lukuisissa tv-sarjoissa.
• Aldo Sambrell – Listan tämänkertainen itsku, Sambrell, oli vakiokasvo (etenkin meksikaanina) kultakauden spageteissa, kuten koko Dollaritrilogiassa ja kaupan päälle vielä esimerkiksi Face to Facessa ja Navajo Joessa.

Seuraava kunnianosoitus sitten taas joskus. Nyt on kova länkkäriputki päällä, joten toistuvia hahmoja nousee vauhdilla esiin.

Add comment April 27th, 2014

Mikä se on se happolänkkäri?

Tykkään paljonkin länkkäreistä, jotka voitaisiin lukea happolänkkärien (acid western) genreen. Wikipedian määritelmän mukaan happolänkkäreissä on vertauskuvallisuutta, vastakulttuurisuutta ja ylitsepursuavuutta. Itse olen pitänyt leimallisina piirteinä etenkin unijaksoja, todellisuuden hämärtymistä, takautumia ja epätyypillisiä sankareita. Tällä erää siis syyniin pH-arvoltaan vaihtelevasti matalat leffat:

• El Topo – Kärjestä on hyvä aloittaa. Jodorowskyn houreita rampoineen, pyhimyksineen ja kristuksineen ei ole ainakaan näkemieni länkkärien joukossa vielä kukaan ylittänyt.
• Greaser’s Palace – Oikeastaan ainoa, joka pääsee edes lähelle El Topoa häröilyineen. Pellepukuinen sankari on tässäkin erään sortin kristus-allegoria.
• Dead Man – Tuoreempaa hapatusta, mopo lähtee etenkin loppua kohti lupaavasti käsistä. Depp näyttelee Deppiä, mistä joko pitää tai sitten ei.
• Blueberry – Jatkuvaa lentelyä, inkkarihuumeiden kiskomista ja 3D-hallujaksoja. Selvä tapaus.
• Jonah Hex – Hallua riittää tässäkin kelpo lailla ynnä päälle ihmeaseita (muuten ei kovin ihmeellinen tekele).
• Keoma – Italian vastine länsihapoille. Yhtäältä aika perinteinen länkkäri, jossa toden ja visioiden välinen raja kuitenkin hämärtyy tämän tästä.
• Django – Tätä tunnutaan pitävän kovasti happamana, mutta valtavirrasta poikkeavat merkittävästi oikeastaan vain arkun raahailu ja konekiväärimättö.
• Django Kill – Vielä kolmaskin itsku, tällä kertaa pääosassa Franco Neron sijasta toinen vakiokasvo, Tomas Milian. Hurutusta riittää, vaikka ei kaikin ajoin kovin happoista sellaista.
• The Shooting – Loppua kohden menee alati kummallisemmaksi ja “ratkaisu” jää ilmaan.
• Bad Company – Häiriintyneet ja/tai rujot henkilöhahmot sekä hyvin erilainen villin lännen kuvaus ansaitsevat tällekin leiman.
• Ruoska (High Plains Drifter) – Nostan tämän Klintin leffan kaanonin ulkopuolelta mukaan jo vähintäänkin takautumien, kääpiön ja kuolleistapaluun vuoksi.

Wikipedia mainitsee genreen kuuluviksi vielä mm. Ride in the Whirlwindin, Pat Garret & Billy the Kidin sekä Ulzana’s Raidin, mutta itse en pitänyt niitä erityisen happamina. Jeremiah Johnson kiikkuu jo siinä rajoilla, mutta jätin sen kuitenkin varsinaisesta listasta pois. Happamia piirteitä on toki muissakin leffoissa, kuten vaikkapa Korpraali McB:ssä ja lukuisissa spageteissa The Great Silencestä Captain Apacheen.

Koluaminen jatkuu edelleen ahkerasti: seuraavaksi katsastukseen menossa ainakin The Hired Hand, Mannaja, Walker sekä (ainakin härömielessä) lupaavalta vaikuttava Zachariah. Hakusessa kohtuuhintaan myös A Girl Is a Gun, Kid Blue ja Dirty Little Billy.

edit: Nyt katsottu vielä seuraavat:

• The Hired Hand – Ei ei erityisen hallu, mutta olihan siinä pari unenomaista sessiota ja harvinaisen erotisoitua menoa länkkäriksi.
• Mannaja – Ylipitkä Django/Keoma/Huuliharppukostaja-remiksi.
• Zachariah – Kieltämättä hyvin happoinen, jos sitten pykälän kökkökin. Hippimenoa ei tarvi hakemalla hakea.

edit2: Loputkin oleelliset kelattu:

• Walker – Sarkasmia ja anakronistisia happoelementtejä. Enemmän poliittinen kommentaari kuin viihdettä.
• Dirty Little Billy – Ei erityisesti hapan, mutta ainakin revisionistinen. Billy the Kid esitetään mielenkiintoisessa valossa höhlänä antisankarina.
• A Girl Is a Gun – Sekopäistä törttöilyä autiomaassa Hirttämättömien tapaan, mutta ranskalaisen taide-elokuvan puitteissa.

edit3: Vielä pari lisäystä:

• Kid Blue – Härö ja viihdyttävä pätkä, joka kertoo viime kädessä enemmän aikansa Amerikasta kuin villistä lännestä. “Westploitaatio”.
• Lemonade Joe (Tshekkoslovakia) ja A Man from the Boulevard des Capucines (Neuvostoliitto) – Eivät sinänsä asetu normaalien happolänkkärien jatkumoon, muttaa kyllä nämä itäblokkitekeleet ainakin esittävät länttä hyvin omalla, happoisellakin tavallaan.

edit4: Löytyi paljon lisää kaluttavaa “weird west” -genren alta:

• Mackenna’s Gold – Kultaa jahdataan sekavissa tunnelmissa. Heti alkuun lentelyjakso, intiaanilegendaa ja lähikuvaa korppikotkan silmästä.
• Koko lista

edit5: Uutena lisäyksenä eilisen länkkärimaratonilta vielä:

• The Missouri Breaks, joka etenkin loppua kohti lipuu mukavasti häiriintyneeseen suuntaan. Etenkin Brandon rooli regulaattorina on hyvin esoteerinen.
• Chino – Vähän rajatapaus. Näyttää usein enemmän villihevosdokumentilta kuin länkkäriltä. Hevoset jörnii.

edit6: Taas löytyi pari lisää:

• Barquero. Hasaa poltellaan ja takaumaa ym. muuta sekoilua löytyy paikoitellen.
• The Great Northfield Minnesota Raid. Baseballia villissä lännessä, inkkaritaikuutta, höyrykoneita, huoratalossa kekkalointia (eikä sittenkään kovin viihdyttävä).
• Jo aiemmin nähty, mutta unohtui mainita: Silent Tongue. On kummitusta ja kiertävää sirkusta ja ties mitä.

edit7: Vieläkin myöhempiä löydöksiä:

• Lonesome Cowboys. Warholin räävitön ja hyvin sekava “länkkäri” queer-sävytteillä. Kai se on sitten taidetta.
• Buffalo Bill and the Indians. Sirkus tarjoaa taas puitteet kummallisille tapahtumille, kuten lopun dialogille kuolleen intiaanin hengen kanssa. Lännenkliseitä pistetään päälaelleen kovalla kyydillä.
• The Scarlet Worm. Pedantti tappaja keksii mitä mielikuvituksellisempia tapoja killata ei-toivottuja henkilöitä.
• The Homesman. Vanhapiika ja juoppo kuskaavat hulluja pitkin preeriaa, keskeltä ei mitään löytyy hieno hotelli. Väliin heitetään ahdistavia takaumia.

Add comment April 20th, 2014

Nuo idän kermaperseet

Lukemattomissa länkkäreissä revitään huumoria ja konflikteja siitä, kuinka itärannikolta tai vaikkapa Englannista saapuu hienohelmoja karuun länteen, jossa ei kuunnella vittuilua, ja jossa ongelmat ratkotaan nyrkein ja revolverein. Idästä muuttajat ovat – liiankin – sivistyneitä sekä hiukan naiiveja, ja pukeutuvat tietysti kuin pellet. Huumorileffoja edustavat mm. Mies idästä (1971) ja McLintock (1963), jossa kolitsin käynyt rillipää vellihousu ei pärjää kosiopuuhissa Tosimiehelle(tm). Samanlainen asetelma on vaikkapa Lucky Luke -albumissa Arkajalka.

Huomattavasti mutkikkaampi idän ihme on Gregory Peckin sisukas merimies The Big Countryssä (1958). Peck (okei, James McKay) on loputtoman itsevarma ja merillä karaistunut herrasmies, joka ei lähde lännen junttien kukkotappeluihin mukaan, vaan elää omilla ehdoillaan. Tuleva morsein, karjatilallisen tytär, ei moista ymmärrä, vaan pitää Jamesia lällynä, joka ei puolusta kunniaansa. James Stewartin ja John Waynen tähdittämä Mies, joka ampui Liberty Valancen (1962) puolestaan asettaa vastakkain lain (itä) ja oman käden oikeuden (länsi). Vaikka laki ja sivistys lopulta voittavatkin, niin pahaan pitää ensin vastata pahalla. Tavoille oppivat myös Richard Harris elokuvassa Mies Hevosena (1970) ja Johnny Depp Dead Manissa (1995). Löytyy sitä sisua idästäkin!

Liberty Valancessakin sivutaan alati räjähdysherkkää aihetta, omavaltaisten karjatilallisten ja pientilallisten välistä konfliktia. Elokuvissa sympatiat tuppaavat olemaan pienen ihmisen puolella, kun ökytilalliset yrittävät keinoja kaihtamatta hätistää uudisraivaajat mullilaumojen tieltä. Välillä, joskaan ei aina, tähän rähinään kytkeytyy myös itä-länsi-asetelma, kun sodbusterit saapuvat idästä. McLintockissa uudisraivaajia käsitellään poikkeuksellisesti ei-niin-mairittelevasti, mutta vaikkapa Etäisten laaksojen miehessä (1953) ja Kalpeassa ratsastajassa (1985) ei jää epäselväksi, ketkä ovat pahiksia. Urheat pientilalliset kuuluvat erityisesti jenkkileffojen kuvastoon, spagettiwesterneissä ei aiheeseen juuri kajota.

Ratsuväkileffat ovat oma erityinen alalajinsa, mutta niidenkin parista löytyy samaa dualismia. Arkkityyppejä ovat karu komentaja, kokenut kersantti ja (idän) sotilasakatemiasta saapuva innokas keltanokka. Keltanokan pitää ensin mokailla pari kertaa ja oppia tavoille, ennen kuin hänelle voidaan suoda menestystä, vaikkapa voitto taistelussa, jonka jälkeen komentaja urahtaa jotain tyyliin “kyllä sinustakin vielä sotilas saadaan”. Melkein kaikissa ratsuväkileffoissa tuppaa olemaan vastaavia asetelmia; mainittakoon esimerkkeinä tässä vaikkapa Cheyenne Autumn (1964) ja Ulzana’s Raid (1972).

Add comment April 6th, 2014

Tutut tuntemattomat länkkäristarat 2

Tässä keväällä on taas tullut kaluttua ahkerasti länkkäreitä ja vastaan on tullut toistuvasti samoja kasvoja, joita ei kuitenkaan noin yleisesti ottaen pidetä minään varsinaisina (lännenelokuvien) tähtinä. Eli pieni kunnianosoitus taas muutamalle unohtuneelle puurtajalle (osa 1 täällä):

• Woody Strode – Erilaisia mustia rooleja palvelijasta ratsuväkisotilaaseen esittänyt habamies. CV:ssä on todella klassisia teoksia, kuten Musta Kersantti (Sergeant Rutledge), Huuliharppukostaja ja Mies, joka ampui Liberty Valancen. Tarkkasilmäinen voi spotata Stroden myös paljon myöhemmässä Nopeat ja kuolleet -leffassa, Keomassa sekä Rawhide-tv-sarjassa, joka nosti Klintin kuuluisuuteen.
• Luigi Pistilli – Italowesternien sivu- ja isommissakin osissa usein nähty miekkonen. Varsin kunnioitettavalta listalta löytyvät mm. Hyvät, pahat ja rumat, Vain muutaman dollarin tähden sekä The Great Silence.
• Ernest Borgnine – Varsin tunnistettava, rempseä Borgnine ehätti pitkällä näyttelijänurallaan myös länkkäreihin, joista tärkeimpinä mainittakoon Hurja joukko ja Johnny Guitar.
• Jack Nicholson – Jaskasta tuskin tulevat ensinnä mieleen westernit, mutta nuorempana näytteli niissäkin. Sekä The Shooting että Ride in the Whirlwind ovat varsin kelpo pätkiä ja 60-luvulta löytyy pari muutakin länkkäriä. 1978 Jakke peräti ohjasi lännenkomedian Mitäs täällä roikut Henry Moon? (Goin’ South).
• Walter Brennan – Itse tiesin Brennanin lähinnä Rio Bravon Stumpyksi, mutta filmografiassa on muitakin merkkipaaluja, kuten Näin valloitettiin Villi Länsi ja My Darling Clementine. Sivuosia vähemmän tunnetuissa länkkäreissä kertyi lisäksi pitkä lista.
• Mario Brega – Dollaritrilogian kaikissa osissa nähty Brega päätyi lähes poikkeuksetta inhottavan pahiksen rooleihin. Muita näyttäytymisiä mm. The Great Silencessä ja Death Rides a Horsessa.
• Richard Harris – Irlannin lahja lännenelokuvalle. Parhaiten tunnettaneen Mies hevosena, Major Dundee ja Armoton.

Jätetään luettelo tällä erää näin lyhyeksi; myöhemmin luultavasti lisää, kun aika sallii ja uusia vakionaamoja tulee vastaan. Etenkin 1960-luvun spageteissa pyörivät jatkuvasti hyvin pitkälti samat tyypit, joita muistettakoon jälleen seuraavalla kierroksella.

Add comment April 2nd, 2014

Kungfukirjoittajat nestekidenäytöllä

Heikkisen Teron kanssa yhdessä kirjoittamani artikkeli Kungfumestarit kuvaputkella – kamppailuelokuvien ja -pelien suhde 1980-luvulla on juuri ilmestynyt WiderScreen-verkkojulkaisun numerossa 4/2013. Käsittelyyn otetaan karate-, kungfu- ja ninjaelokuvat sekä niiden vaikutus varhaisiin mätkintäpeleihin. Tärkeimpänä teoreettisena viitekehyksenä on remediaatio, mediasta toiseen siirtyminen. Historiaosuudesta tuli hieman pitkä, joten sivumennen artikkeli toimii myös johdantona kamppailupelien ja -elokuvien varhaisvuosiin.

2 comments December 13th, 2013