.Markku Reunanen.

Shirley Temple, lännen(kin) pikku sankari

1930-luvun ihmelapsi, steppaava kikkarapää Shirley Temple valloitti yleisön monituisissa, kaavaltaan lähes identtisissä elokuvissa, jotka sijoittuivat milloin minnekin. Eräänä tapahtumapaikkana oli tietysti muodikas Villi länsi: Temple oli pääosassa kolmessa – tai oikeastaan neljässä – länkkärissä ja vilahti uransa alkuvaiheessa vielä statistina ainakin yhdessä (Carolina, 1934). 1930-luvun mustavalkofilkat on kaikki sittemmin myös väritetty.

The Little Colonel ja The Littlest Rebel ovat vuodelta 1935 ja keskenään kohtuullisen samanlaisia. Eräänlaista poliittista korrektiutta voi nähdä siinä, että Temple oli näin sekä pohjois- että etelävaltojen puolella. Asetelmassa olisi ollut jopa potentiaalia – miten sisällissota näyttäytyi lapsen silmin – mutta ihan niin rohkeaksi ei sentään heittäydytty, vaan pikku vastoinkäymiset voitettiin tomeruudella ja steppaamisella. Molemmat kai voisi luokitella lastenelokuviksi, vaikka niissä onkin kohtuullisen dramaattisia kohtauksia ja aseella osoittelua.

Vuonna 1939 ilmestyi Susannah of the Mounties, jossa siinäkin ollaan sotilaiden seassa, tosin tällä erää Kanadan intiaanisodissa. Tässä vaiheessa Temple ei ollut enää ihan tyllerö, vaan jo 11-vuotias, mutta rooli ei sinänsä aiemmista juurikaan poikkea. Tämä on “trilogian” osista selvästi vakavin, sillä välillä näytetään suoranaista tappamista ja raatoja. Eräänä mielenkiintoisena detskuna miespääosassa on itse Randolph Scott, joka näyttää varsin nuorelta ja vetreältä paremmin tunnettuihin länkkäreihinsä verrattuna. Oikeastaan äijä on kuin Errol Flynn 🙂

1940-luvulla alkoi iskeä päälle teini-ikä ja Templen ura lähti laskusuuntaan – söpön lapsitähden roolit olivat ohi. Viimeiseksi länkkäriksi jäi John Fordin ohjaama Fort Apache (1948), joka on toki elokuvana päätään pidempi kuin aiemmat tekeleet. “Philadelphia Thursday” on kliseinen ja melko mitäänsanomaton hahmo, komentajan tytär, johon nuori luutnantti tietysti rakastuu. Vaikka kyseessä on periaatteessa naispääosa, jää Temple kaikkiaan taka-alalle.

Add comment June 26th, 2015

Tynamenttia

Tähän postaukseen osallistuvat:

• Dynamiitti, ts. väliaineeseen kuten piimaahan tai jopa sahanjauhoon imeytetty nitroglyseroli eli -glyseriini. Käytetty ja käytetään edelleen louhinnassa. Ikoniset punaiset tai vaaleat dynamiittipötköt on nähty monessa länkkärissä.
• Trinitrotolueeni eli TNT eli trotyyli, tolueenia nitraamalla saatava kiinteä räjähde. Oli pitkään suosittu sotilaskäytössä, kuten kranaateissa, mutta sittemmin menettänyt asemansa tehokkaammille räjähteille.

Ja nyt jännittävä kemiallinen detsku: dynamiitti ei ole sama asia kuin TNT.

Ei se ole.

Ei ole ei.

Tehdään ne kotiläksyt siellä.

Joo-o.

Oi voi, lopuksi sotketaan vielä omaa pesää.

Add comment June 24th, 2015

Musta länsi

1970-luvun eksploitaatioleffojen merkittävä alalaji olivat – ainakin näennäisesti – rotutietoiset nk. blaxploitaatiot, joissa nähtiin kovia mustia miehiä, huumekauppaa ja toimintaa. Suurelle yleisölle tuttuja lienevät ainakin Shaft (1971) ja Super Fly (1972). Soul/funk-henkinen musiikki kuului asiaan, ja näissäkin kahdessa on erittäin ansiokkaat ääniraidat; ensimmäisessä Isaac Hayesin sekä J. J. Johnsonin, ja jälkimmäisessä Curtis Mayfieldin. Leffasta toiseen kierrätettiin pitkälti samoja naamoja: ainakin Richard Roundtree, Fred Williamson, Jim Brown ja karatemies Jim Kelly tähdittivät useita blaxploitaatioita.

Urbaanien ympäristöjen lisäksi teemaa soviteltiin hieman yllättäen jopa lännenelokuviin. Huumeita ja taistelulajeja ei niihin sentään tuotu, mutta rotutietoiset pyssysankarit tekivät genreloikan kohtuullisen sujuvasti. Mitenkään yleinen tämä alalaji ei ole, joten näinkin pienellä otoksella saanee aiheesta riittävän kuvan:

• Buck and the Preacher (1972). Ikoninen Sidney Poitier ratsasti yön kuumuudesta hetkeksi länteen. Sidekickinä seurailee huijarisaarnaaja, jota näyttelee lähes tunnistamattomaksi meikattu Harry Belafonte (!). Orjuus ja sisällissodan jälkipyykki toimivat kulisseina perusseikkailulle.
• Nigger Charley -trilogia. Näissä kaikissa on pääosissa sama parivaljakko: vakava Fred Williamson ja koominen sidekick D’Urville Martin.
  • The Legend of Nigger Charley (1972). Ensimmäinen elokuva on asetelmaltaan mielenkiintoisin ja jakaantuu alun Roots-henkiseen orjuuskuvaukseen sekä lopun voimaantuneeseen Seitsemän rohkeaa miestä -vaikutteiseen ranchin puolustukseen. Tästä on helppo vetää yhteyksiä etenkin Django Unchainediin.
  • The Soul of Nigger Charley (1973). Keskimmäinen osa on sarjan huonoin, sisältäen lähinnä kliseistä ammuskelua ja toimintaa melko väkinäisellä rotukuorrutuksella.
  • Boss Nigger (1975). Loppua kohden parani jälleen. Rotutietoisuus saatiin tällä kertaa tuotua mukaan humoristisemmin ja vähemmän osoittelevasti. Kaavaltaan Bossi on sinänsä tavanomainen rosvojoukon kanssa ottelu. Ylimääräistä plussaa Leon Mooren letkeästä musiikista.
• Take a Hard Ride (1975). Höperöhkö spagettiwestern mustilla miehillä höystettynä. Mukana itse Lee van Cleef sekä Jim Brown, Fred Williamson ja Jim Kelly (intiaanina!). Tarkalleen sama kolmikko nähtiin myös Three the Hard Wayssä (1974).
• Joshua (1976). Kostoa ja aika kaavamaista rosvojen jahtaamista. Pääosassa jälleen Fred Williamson.
• Vengeance eli Kid Vengeance (1977). Hieman rajatapaus, mutta on tässäkin köykäisessä spagettikloonissa sentään Jim Brown jahtaamassa valkonaamoja.
• Posse (1993). Ajoittain farssi ja ajoittain haudanvakava, mutta kaikkiaan viihdyttävä sekameteli, jonka suurimpia innovaatioita ovat mukana roikkuva valkonaama ja happoiset kuolinkohtaukset.
• Django Unchained (2012). Ahkerasti fuusioiva ja viittaileva Tarantino pääsi lopulta tekemään ihan oikeankin länkkärin. Rotuteemaa pidetään alati mukana, mutta kaikkiaan keskitytään tuttuun tapaan nokkelaan sanailuun ja väkivaltaisiin toimintakohtauksiin. Djangon kanssa tällä ei ole juuri tekemistä.

Samaan kategoriaan voisivat sopia vielä ainakin The McMasters (1970) ja The Master Gunfighter (1975), jotka ovat toistaiseksi näkemättä. 1970-luvun leffoista ei ole yleensä olemassa edes kunnollisia DVD-versioita, saatikka Blu-Ray-julkaisuja. Niinpä blaxpo-länkkäreitä on tullut katseltua lähinnä videolta kaapattuina bootlegeinä tuhnuisella kuvanlaadulla.

Eivät nämä totta puhuen mitään lännenelokuvan merkkipaaluja ole: rotuteema vaikuttaa monessa tapauksessa olleen lähinnä muodikas kuorrutus muuten tavanomaiselle B-westernille. Parhaimmillaan venytään kuitenkin valkoiseksi maalatun lännen revisionistiseen käsittelyyn ja kumarretaan unohdettujen mustien tienraivaajien suuntaan. Sivussa kommentoidaan tietysti aikakauden todellisia rotuteemoja, vaikka samalla voidaankin kysyä, edustaako stereotyyppinen kovanaama ja revolverisankari – olkoonkin sitten värillinen – oikeansuuntaista voimaantumista.

Add comment May 2nd, 2015

Samsung Galaxy Tab 3 Lite leffojen tiirailuun

Pitkään taistelin tabletin ostamista vastaan – tien päältä voi surffata tarpeeeksi kännykällä ja muuten käytän mieluummin ihan oikeaa täysikokoista tietokonetta – mutta lopulta kamelin selkä katkesi. Tänä vuonna on tullut tihrustettua bussissa niin paljon elokuvia ja sarjoja kännykän ruudulta, että tilanteelle piti hiljalleen tehdä jotain. Verkkokaupan halvin kikkale oli Samsung Galaxy Tab 3 Lite 80 euron hinnallaan, joten sellainen siis kokeiluun. Kylkeen vielä AKG:n edullisehkot in-ear-napit.

Samppa on uusimpiin tabletteihin verrattuna vaatimaton ominaisuuksiltaan: kamera on tuhnu, tallennustilaa vain 8Gt, näytön tarkkuus vain 1024×600 eikä katselukulmakaan mikään kehuttava. Painoakin on yllättävän paljon laitteen pienen koon huomioiden. Miksikään läppärin korvaajaksi tästä ei siis kohtuudella ole, mutta tarkoitus olikin vain ja ainoastaan toistaa leffoja. Puutteista huolimatta täytyy samalla hämmästellä, kuinka paljon elektroniikkaa 80 eurolla saa (edullisuus selittyy pitkälti silläkin, että tämä kyseinen malli lienee kohta poistumassa).

Androidissa tulee toki valmiinakin videotoisto, mutta kun en halunnut säätää liikaa kodekkien ja tekstitysten kanssa, niin tarvittiin parempi vaihtoehto. Tutusta VLC:stä on kelpo Android-versio, joka oli jo näyttänyt kyntensä kännykällä, joten valinta oli helppo – osa muuten ilmeisen hyvistä toistimista on maksullisia.

Ensimmäinen DVD-rippi kokeiluun ja pyörihän se, mutta… välillä kuva veti rakeiseksi ja sieltä täältä tippui jopa frameja. Halpa Samsungin kännykkänikin oli selvinnyt SD-tason pätkistä täysin kunnialla, joten missä vika? Ensimmäisenä epäilin muistikorttia, jonka kanssa oli ollut ongelmia toisessa laitteessa. Toinen, surullisempi oletus oli se, että prosu on yksinkertaisesti liian hidas tai että VLC ei osaa käyttää sillä rautakiihdytystä. Pieni googletus paljasti, että VLC:n asetusten syövereissä on säätöjä rautakiihdytykselle ja käytettävälle grafiikkamoodille. YUV ja Full acceleration sieltä päälle ja johan soi.

Tulikaste bussissa on vielä tekemättä, mutta ainakin toistaiseksi vaikuttaa lupaavalta. Pikaisesti kokeilemani 720p-pätkä pyöri sekin ilman mitään ongelmia. Suurin osa leffoistani on joka tapauksessa DVD:llä ja näytön tarkkuuden huomioiden HD-laadulle on niukasti tarvetta. Kysymysmerkkejä ovat toistaiseksi epäsymmetrinen katselukulma (VLC osaa onneksi toimia molemmin päin) ja auringon heijastukset (sikäli kun tätä menoa ikinä kesä tulee). Heijastelun estämiseksi on saatavilla kalvoja, mutta ne saattavat heikentää kuvanlaatua, minkä lisäksi samalla projektin hinta taas hieman kasvaa.

edit: näin kesän korvilla tuo peilinäyttö vaan ei toimi bussissa. Laittelin siis kalvon, joka auttaakin asiaa huomattavasti. Ei ollut mikään helppo asennettava, sillä pölyä jää helposti väliin. HD-matsku on välillä hieman ärsyttävästi tökkäissyt, joten voi olla parempi pitää leffat 720p:tä matalammalla tarkkuudella.

Add comment April 1st, 2015

Länkkärien peruspyssyt

Lännenelokuvia vaivaa usein melkoinen asefetisismi: etenkin spageteissa on nähty mitä kummallisempia virityksiä, jotka tietysti kääntävät tapahtumien kulun viime hetkellä. Toinen silmään sattunut piirre on asevalikoiman anakronistisuus – siihen ja siihen aikaan ei ole voinut olla sitä tai tätä torrakkoa vielä olemassakaan. Tässä ihan omaksi ilokseni pieni lunttilappu, jonka perusteella pystyy tunnistamaan leffoissa useiten nähdyt aseet ja samalla suunnilleen ajoittamaan ne historiallisesti. Aseiden kuvat lainattu vapaamielisesti sieltä sun täältä, leffabongaukset kaappasin itse.

Colt Army Model 1860 ja 1851 Navy

Etenkin pikatilanteessa näitä kahta on vaikeaa erottaa toisistaan, minkä lisäksi Coltin Walker ja Dragoon ovat nekin hyvin samanlaisia. Parhaita tuntomerkkejä ovat Navyn kulmikas piippu ja suuri latausvivun sarana. Army Modelissa piippu on pyöreä. Molemmat olivat käytössä sisällissodassa. Mekanismi on yksitoiminen – iskuri viritetään joka laukauksen välillä – minkä lisäksi molemmat ovat ns. ball and cap -revolvereita, eli ne eivät käytä patruunoita (ainakin Navyyn tosin oli tehtävissä myöhempi patruunamodifikaatio, joka nähdään Clintillä Hyvät, pahat ja rumat -elokuvassa). Lataaminen oli siis varsin hidasta ja vaati nallin, ruudin ja luodin tunkkaamista joka kammioon erikseen.

Colt Single Action Army (Peacemaker)

Peacemaker on länkkärien revolvereista ehdottomasti ikonisin. Mekanismi on tässäkin yksitoiminen, mutta suurena parannuksena pyssy käyttää jo patruunoita. Tuotanto alkoi 1873, joten sisällissotaan nämä eivät ehtineet.

Remington Model 1858

Nimestä huolimatta Remingtonin valmistus alkoi vasta 1862. Tämäkin on ball and cap -revolveri, vaikka myös patruunakonversio oli mahdollinen. Helpoiten Remmarin erottaa samannäköisistä Colteista (Navy ja Army) siitä, että kehys kulkee rullan yli. Toinen hyvä tärppi on pitkä viisto latausvipu.

Revolvereja oli huomattavan monta muutakin mallia – tässä ei tullut esiin esim. yhtään Smith & Wessonia. Armottomassa Schofield Kid on saanut, tai ehkä pikemminkin keksinyt nimensä tunnistettavan muotoisesta S&W Model 3 Schofieldistä.

Derringerit

“Derringer” viittaa pikemminkin asetyyppiin kuin mihinkään yksittäiseen pyssyyn; näitä teki monikin tehdas. Helposti kätkettävä yksi- tai kaksipiippuinen hernepyssy on leffoissa etenkin kierojen korttihuijarien suosikki, joka kaivetaan salamannopeasti povarista tai hihasta tilanteen kuumetessa. Kuvassa tunnetuimpiin lukeutuva Remington Model 95.

Mauser C96

Saksalainen Ukko-Mauser ehti villin lännen kahinoihin aivan viime metreillä: valmistus aloitettiin 1896, joten todennäköisemmin näitä on nähty vasta 1900-luvun puolella, jos silloinkaan. Tälle listalle Mauserin nostaa sen näkyvä rooli Corbuccin The Great Silencessä. Spotattu myös Joe Kiddissä.

Spencer Repeating Rifle

Patruunoita ja latausvipuja käyttävät kiväärit henkilöityvät helposti Winchesteriin, mutta jo vuodelta 1860 löytyy vastaava tuote, Spencer Repeating Rifle, jota on sitäkin nähty toisinaan elokuvissa. Patruunat sijaitsivat poikkeuksellisesti tukin sisällä olevassa putkessa. Latausvipu ei virittänyt iskuria, joten virittäminen piti tehdä vielä erikseen. Patruunat olivat rimfire-tyyppisiä, eli nalli sijaitsi hylsyn takaosan reunassa eikä tutummin keskellä. Hyviä tunnusmerkkejä ovat massiivinen iskuri ja latausvivun edessä sijaitseva iso kuhmu.

Henry Rifle

Winchesterin suora edeltäjä, Henry-kivääri, tuli tuotantoon 1860 ja ehätti siten myös sisällissotaan. Elokuvissa näkyy usein feikkejä, jotka ovat itse asiassa Winsuja, joista on poistettu piipusta puinen kädensija – etenkin vuoden 1866 Winchester on hyvin samannäköinen väritykseltään (ks. HPR yllä). Parhaiten huijauksen tunnistaa siitä, että Henryssä ei ole oikeassa kyljessä latausaukkoa. Vielä sisällissodassa monet kivääreistä olivat suustaladattavia musketteja, kuten Springfield, johon verrattuna rihlattu piippu ja moninkertainen tulinopeus antoivat huomattavaa etua kahinoinnissa.

Winchester Model 1873

Elokuvissa epäilemättä useiten nähty kivääri, “the gun that won the West”. Aseen nimikkoelokuvan, Winchester ’73:n, ohjasi Anthony Mann. Winsussa on 15 patruunan lipas, yksitoiminen latausmekanismi ja rihlattu piippu. Ikoninen latausliike äänineen toistuu länkkäristä toiseen. Toisinaan on nähty myös “katkaistu Winchester” eli Mare’s Leg, jollainen on mm. Stonyllä Huuliharppukostajan alussa (on kuitenkin hyvin kyseenalaista, oliko moisia koskaan käytössä oikeasti).

Gatling Gun ja muut konnarit

Vuonna 1862 ilmestynyt varhainen konekivääri on innoittanut elokuvantekijöitä siinä määrin, että Gatlingin näkyvyys lienee sen todelliseen yleisyyteen verrattuna kohtuuttomankin suuri (esim. Lainsuojaton ja Jonah Hex). Kukin Gatlingin piipuista ampuu ja latautuu vuorollaan, kun kammesta kääntää. Samanlaista mekanismia, joskin moottorilla varustettuna, käytetään edelleen esim. tehokkaissa miniguneissa ja konetykeissä. Armeija testasi myös Maximia, mutta villin lännen aseeksi sitä ei voi kutsua. Django ja Kourallinen dollareita marssittivat esiin kummalliset hybridit, joilla ei ole mitään vastinetta todellisuudessa – piirteitä on lainattu ainakin Maximista ja Mitrailleusesta.

Massiivisesti enemmän lisätietoa sekä elokuvakohtaisia aseluetteloja löytyy Internet Movie Firearms Databasesta. Tässä jäivät toistaiseksi käsittelemättä ainakin haulikot, vanhan koulun piilukkoaseet ja Mummo Ankallakin nähty väkipyssy.

edit: Lisätty Spencer ja leffabongauksia.

Add comment March 8th, 2015

Lännenkomedia, vaikea laji

Muiden leffojen mukana on tullut katseltua jonkin verran lännenkomedioita, vaikken alalajia ole erityisesti yrittänyt metsästääkään (pikemminkin ehkä vältellä). Rajanveto on välillä vaikeaa, koska monessa “vakavassa” länkkärissäkin saattaa olla paljon huumoria; vaikkapa Hyvät, pahat ja rumat tai Fort Apache ovat hassuttelua väärällään, vaikkei niitä komedioiksi voi mitenkään lukeakaan. Sotaa edeltäneistä elokuvista esimerkkejä ei ole tullut toistaiseksi vastaan, mutta jo viimeistään 1950-luvulla länttä on esitetty humoristisessakin valossa.

Harvassa ovat hyvät. Oikeastaan mikään puhdas lännenkomedia ei ole neljän tähden kaartissa ainakaan minun kirjoissani. Esimerkiksi usein parhaaksi nimetty, Mel Brooksin ohjaama Villiäkin hurjempi länsi on oikeastaan aika kuiva ja venytetty tekele. Jos tästä kasasta yrittää ruveta parhaita kaivelemaan, niin omalla kohdallani ovat parhaiten toimineet Paint Your Wagon, Cat Ballou, Monte Walsh, Cheyenne Social Club sekä The Life and Times of Judge Roy Bean. Peckinpahin The Ballad of Cable Hogue keikkuu hieman komedian rajoilla, mutta jos se lasketaan joukkoon, niin ykkönen on minun puolestani selvä.

Huonoja on puolestaan helppo listata. Jenkkitötöilyä edustavat mm. McLintock!, Calamity Jane, The Duchess and the Dirtwater Fox ja Wild Wild West. Merkittävissä määrin kortensa ovat (valitettavasti) kantaneet myös itskut, etunenässä Terence Hill, jonka CV:stä löytyy sellaisia masentavia tekeleitä kuin Lucky Luke ja Trinity. Man of the East ei ole sentään aivan toivoton. Hyviäkin leffoja tehneellä Corbuccilla lipsui välillä pahasti, kuten esimerkiksi urpo Shoot First… Ask Questions Later. Töppäröintiin ovat osallistuneet jossain määrin muutkin kansakunnat: ranskalaisilla on tilillään Teksasin äkäpussit, ja Suomi- sekä camp-lasit päässäkin kotimainen Hirttämättömät on – sori vaan – kyllästyttävää improilua.

Täysosumaa ei ole siis vielä nähty, ja epäilyttää kovasti, tullaanko sellaista ikinä näkemäänkään. Luutuneissa lännenkliseissä olisi paljonkin irvailtavaa, mutta potentiaalia ei ole onnistuttu hyödyntämään juuri koskaan. Länkkärihuumori tuntuu näin ollen soveltuvan pikemminkin vakavien elokuvien keventäjäksi kuin elokuvan kantavaksi teemaksi. Toivon, että tämä pessimismini osoitetaan vielä joku päivä vääräksi 🙂

edit: Juuri kun pääsin sanomasta, niin löytyi tietysti Ohukainen ja Paksukainen -leffa Way out West (Kaksi kulkuria) niinkin kaukaa kuin 1937.

Add comment February 21st, 2015

Deadwood nähty

Tämän vuoden länkkäritykitystä on merkittävästi hidastanut Deadwoodin katselu (kiitos Terpalle boksista!). Puhtaan lännesarjan sijasta Deppaajan kohdalla voisi pikemminkin puhua lännendraamasta, sillä kuviot pyörivät pitkälti hahmojen välisten suhteiden ehdoilla. Sarjaa tehtiin kolme kautta, joista kussakin 12 jaksoa, joten katsottavaa riitti ihan mukavasti, noin 30 tuntia. Ykköskausi oli omasta mielestäni paras maanläheisyytensä vuoksi, kakkonen huonoin kuivaan poliittiseen juonitteluun keskittymisensä takia, ja lopulta kolmoskausi kohensi taas menoa, vaikka mässäily ja nostatus menikin välillä vähän suorastaan överiksi. Kaikkiaan Deadwood on yllättävän laadukas kokonaisuus, jonka äärellä ei tullut tylsää parista täytejaksosta huolimatta. Lopussa langat solmittiin hieman hätäisesti kokoon, mikä kertonee jotain HBO:n nopeasti muuttuneista suunnitelmista sarjan jatkoa koskien.

Yllättävän monet hahmoista olivat todellisia Deadwoodin henkilöitä: Al, Seth, Charlie ja Sol olivat kaikki paikalla, joskin aika lailla matalamman profiilin tyyppejä kuin sarjan karikatyyrit. Lännenlegendoista paikalla pyörähtivät oikeastikin Wild Bill Hickok (joka myös ammuttiin siellä), Calamity Jane ja Wyatt Earp. Hickokista oli tässä leivottu puunaama, Calamitystä pahasuinen alkkis ja Earppin veljeksistä riidanhaluiset retardit. Osalle hahmoista annettiin syvyyttä sarjan edetessä: Al sai näyttää parempaakin puoltaan, kovanaama Dan osoittautui huomionkipeäksi, ja Trixie eteni rivihuorasta tärkeämpään rooliin. Toiset taas jäivät ennalleen ja aika latteiksi: jäykkä sheriffi – eräänlainen päähahmo – pysyi jäykkiksenä, Cy jatkoi retkuna alusta loppuun, ja Mrs. Garrett eli jossain omissa sfääreissään. Sofian kasvun näin eräänlaisena allegoriana lännen valloitukselle: enkkua puhumaton siirtolaisreppana oppi kielen ja lukemaan sekä pääsi rikkaaseen perheeseen.

Deadwood on monessa mielessä revisionistisempi kuin edes revittelevimmät lännenelokuvat; usein suoranaisen tarkoitushakuisestikin. Tässä sarjassa ei nähdä reippaita karjapaimenia, jaloja inkkareita eikä hurjia takaa-ajoja, mitä rähjäinen “ei-länkkärimäinen” puvustuskin alleviivaa. Elokuvissa harvemmin käsiteltyjä, mutta sarjaan sisällytettyjä teemoja ovat mm. kiinalaiset työläiset, homoseksuaalisuus, huumeet, alkoholismi ja etenkin erilaiset sairaudet – välillä kaikkien eturauhasvaivojen, virtsakivien ja diagnoosien keskellä tuntui siltä, että ollaan länteen sijoittuvassa lääkärisarjassa. Selkeitä esikuvia tunnistin ainakin kaksi: McCabe & Mrs. Miller (1971), jossa on samanlainen mutainen kasvava kaivoskylä värimaailmaa myöden, sekä Armoton (1992), joka käänsi suunnilleen jokaisen lännenkliseen päälaelleen.

Eräs tunnetuimpia sarjan piirteitä on runsas kiroilu, joka on jopa närkästyttänyt joitakin katsojia. Kyllähän kiroilua fucking kieltämättä cocksucking riitti, mutta itseäni se ei sen kummemmin loukannut, kunhan vaan kävi kyllästyttämään pidemmän päälle. Vastapainoksi käsikirjoittajat olivat sorvanneet kummallisia korulauseita ja metaforia, joista ei meinannut saada mitään selvää. Lopuksi vielä pieni kuvakollaasi aiheeseen liittyen:

Add comment February 9th, 2015

Paskimmat länkkärit

Oi voi, kauhea listainnostus vaivaa, mutta tämä on vaan vielä yksinkertaisesti pakko tehdä aiempien vastapainoksi. Genrejen parhaiden elokuvien listaaminen on huomattavan erilaista hommaa kuin huonoimpien, sillä kärkipää on yleensä hahmotettavissa, tunnettu ja kapea. Huonoja sen sijaan riittää (ja paljon). Varmasti vielä paljon näitä kökömpiäkin löytyy, mutta tässä pieni top-lista surkeimmista toistaiseksi näkemistäni tekeleistä. Aakkosjärjestyksessä, koska keskinäistä järjestystä on melko mahdoton arvioida

• Captain Apache (1971) – Leffan mielenkiintoisin piirre on se, että Lee van Cleefillä ei ole viiksiä. Armottoman kaavamainen ja tylsä töttöily, jossa johtoajatus ei löydy edes loppumetreillä.
• Cowboys & Aliens (2011) – Alussa on hieman potentiaalia, mutta loppua kohti typeryys nousee hillittömiin lukemiin. En ymmärrä, miksi Harrison Ford lähti tähän sontaan mukaan.
• High Noon, Part II: The Return of Will Kane (1980) – Halpa ja täysin tarpeeton klassikon maineella rahastuksen yritys.
• Hirttämättömät (1971) – Kotimaista väriä edustaa tämä ilmeisen improvisoitu, loputtoman laahaava ja toisteinen sorakuopalla toikkarointi.
• Lucky Luke (1991 ja 2007) – Molemmat näytellyt Laski-Latet ovat perärepusta, joskin hieman eri syistä. Terence Hillin hölmöily on geneerinen Terence Hill -hölmöily, ja ranskalaiset taas tekivät epähauskan synkän komedian.
• Shoot First… Ask Questions Later (1975) – Ei aina irronnut Corbucciltakaan. Mieleenpainuvin kohta lienee samuraina virnuileva Tomas Milian haistelemassa hevosen pierua.
• Tex and the Lord of the Deep (1985) – Sarjakuvaklassikko olisi ansainnut paremman filmatisoinnin kuin tämä viiden liiran Indiana Jones -klooni.
• The Terror of Tiny Town (1938) – Tämän kuriositeetin näyttelijät ovat kaikki kääpiöitä, millä ei oikeastaan ole mitään väliä, kun käsis on hutaistu ja näyttely kautta linjan heikkoa.

Ymmärrän toki campin päällekin, mutta nämä tekeleet eivät ole hauskoja edes siinä mielessä. Nyt kun parhaat länkkärit lienee pitkälti jo koluttu, niin ainakin tätä listaa on helppo – jos sitten tuskallinen – kasvattaa. Esim. spagettien saralla on epäilemättä vielä löydettävää.

edit: Tähän sakkiin heilahti jatkoksi komeasti myöhemmin nähty turha “jatko-osa” The Return of Josey Wales, jossa ei ollut päätä eikä häntää. Surkeaa kaikki näyttelystä käsikseen ja tekniseen toteutukseen.

Add comment January 26th, 2015

Lisää listaa!

Tällä hetkellä, kun länkkärilaskuri on naksahtanut 270:n päälle, niin yksi lista vielä. Ei sen enempää eikä vähempää kuin kaikkien aikojen parhaat 20 westerniä. Pistän heidät aakkosjärjestykseen, niin ei tarvitse tehdä keskinäistä vertailua. Ilman sen suurempia selittelyjä tai kommentaareja:

• Bad Company (1972) – Robert Benton
• Ballad of Cable Hogue, The (1970) – Sam Peckinpah
• Day of the Outlaw (1959) – André de Toth
• For a Few Dollars More (1965) – Sergio Leone
• Good, the Bad and the Ugly, The (1966) – Sergio Leone
• Great Silence, The (1968) – Sergio Corbucci
• Heaven’s Gate (1980) – Michael Cimino
• High Noon (1952) – Fred Zinnemann
• Magnificent Seven, The (1960) – John Sturges
• Man from Laramie, The (1955) – Anthony Mann
• Man from the Boulevard des Capucines, A (1987) – Alla Surikova
• Man Who Shot Liberty Valance, The (1962) – John Ford
• McCabe & Mrs. Miller (1971) – Robert Altman
• Once upon a Time in the West (1968) – Sergio Leone
• Outlaw Josey Wales, The (1976) – Clint Eastwood
• Rio Bravo (1959) – Howard Hawks
• Searchers, The (1956) – John Ford
• Shooting, The (1966) – Monte Hellman
• Unforgiven (1992) – Clint Eastwood
• Wild Bunch, The (1969) – Sam Peckinpah

No eipä siinä montaa yllätystä tullut. Hyvin samoilla linjoilla on ollut Terokin omassa listassaan, mutta toisaalta: minkäs sille mahtaa, jos klassikot ovat klassikkoja?

Add comment January 24th, 2015

Blade Runner: kierrätyksiä ja korjauksia

Blade Runnerissa on lukuisia bloopereita, joita on listattu IMDb:n sivulla. Bugien metsästäjän kannattaa suunnata vuoden 1992 Director’s Cutin äärelle, sillä 2007 julkaistussa Final Cutissa monia niistä on korjailtu pois (mm. replikanttien määrä Bryantin briiffissä ja Zhoran väärä pää kuolinkohtauksessa). Tässä kaksi esimerkkiä hieman toisenlaisista – täysin tunnettuja nämäkin – bloopereista, sillä näihin liittyy myös kuvamateriaalin kierrätystä elokuvan myöhemmistä kohtauksista. Molemmat n. kohdassa 24:30 Director’s Cutissa.

Royn olkapäällä on puhelinkopissa mystinen käsi Director’s Cutissa ja todennäköisesti myös sitä vanhemmissa versioissa. Paikalla ei ole muita kuin Leon, joka on kuitenkin oven ulkopuolella odottelemassa. Myös valaistus näyttää oudon lämpimältä, alaviistolta ja lepattavalta – kuin kynttilänvalolta – vaikka puhelinkopin katossa on keinovalo. Kynttilöistä valo tuleekin, sillä pätkä on peräisin paljon myöhemmästä kohtauksesta, jossa Roy on Tyrelliä tap(p)aamassa. Kuva on myös käännetty vaakasuunnassa. Kun Roy astuu kopista pihalle, niin naamalla olevat hikipisarat/vesi ovat täysin kadonneet. Final Cutissa korjattiin sekä irtokäsi, valaistus että tausta, kuten yläpuolelta näkyy.

Saman kohtauksen alussa Royn käsi alkaa vanhuuttaan oikutella samaisessa puhelinkopissa. Valaistuksesta näkee jälleen, että ollaan luultavasti jossain hiukan muualla. Vielä Director’s Cutissa on huomattava bugi, sillä kämmenselästä pilkistää naula, jonka Roy asentaa vasta aivan elokuvan lopussa ajaessaan Deckardia takaa J.F. Sebastianin asuintalon yläkerroksissa. Kuten kuvista ilmenee, lähes sama pätkä löytyy lopusta (käsi on myös hämmentävän kuiva huomioiden vetiset olosuhteet). Final Cutissa naulan vilahdus on poistettu ja valaistusta taas digitaalisesti peukaloitu puhelinkoppiin sopivammaksi.

Add comment January 14th, 2015