Back to the Future -trilogia (jota sitäkin luultavasti kohta kaivellaan haudastaan) on tunnetusti väärällään kaikenlaisia nokkelia viittauksia tositapahtumiin. Tämän bongasin ihan itse kakkososan äärellä istuessani. Kulttuuriset ja elokuvien väliset viitteet lienevätkin oikeastaan leffan parasta antia, sillä muuten osa 2 on aikamoista tötteröä. Tänä vuonna koittaakin muuten hetki, johon tulevaisuudessa lennetään – hoverboardeja ja lentoautoja odotellessa. Kohdassa, jossa Lorraine kurkkii komerosta luuseri-Martyä nähdään seuraavaa satojen tv-kanavien joukossa:
Alakulmassa vilahtaa Sorayaman artsulta vaikuttava robottinaisen pää. Kyseessä on itse asiassa pätkä Abel & Associatesin vuonna 1985 tekemästä Brilliance-mainoksesta, joka myös Sexy Robotina tunnetaan:
Brilliance oli epäilemättä vaikuttava teos aikanaan uskottavine ihmishahmoineen, heijastuksineen ja liikkeenkaappaukseen perustuvine animaatioineeen. Sikäli onkin hieman huvittavaa, että mainostuksen kohteena oli jotain niinkin arkista kuin säilykeruoka. 1985 laitteistot ja ohjelmat olivat jotain hieman muuta kuin nykyään, joten tekninen toteutus vaati mekoisesti pioneerityötä, kuten making of -videosta näkyy:
Löytyi netskusta hieman virheelliset ja tönköt enkkutekstit Mollbergin Maa on syntinen laulu -elokuvaan (1973). Tässä korjattu, asteen parempi versio: The_Earth_Is_a_Sinful_Song.srt
I wanted to be able to show Rauni Mollberg’s Maa on syntinen laulu (The Earth is a Sinful Song, 1973) to non-Finns, but the only fansubs I came across were somewhat buggy and off. Here’s my improved version of the subtitles: The_Earth_Is_a_Sinful_Song.srt
Elviksen jokseenkin mittava ura valkokankaalla oli tasoltaan vaihteleva: joskus tuli ihan kohtuullista yritelmää, kuten King Creole, ja usein mentiin puolestaan lujaa metsään höpökomedioilla. 31 leffan sekaan mahtuu myös kuusi länkkäriä/post-westerniä, jotka sain juuri koluttua loppuun. Tässä objektiivinen paremmuusjärjestys ja jokunen kommentti:
Flaming Star (1960). Yllättävän karu, vakava ja rotutietoinen pätkä, jossa ei juuri lanne vipata eikä kitaraa rämpytellä (pl. ihan alussa). Leffan tunnistettava nimikkobiisi levytettiin suomeksikin nimellä Kohtalon tähti.
Charro! (1969). Jälleen jokseenkin karu ja ilmeisen spagettivaikutteinen länkkäri. Jo hieman ikääntynyt Ellu ei ole roolissa todellakaan mikään kiiltokuvapoika, mitä korostaa harvinainen sänkiparta.
Love Me Tender (1956). Nuori Elvis ei ole tässä oikeastaan edes pääosassa. Muuten mukiinmenevän sisällissotapätkän ja sukudraaman arvoa pudottavat mukaan väkinäisesti ängetyt anakronistiset rokkipätkät ja junnaava loppu.
Stay away, Joe (1968). Tässä post-westernissä ollaan taas inkkariteeman äärellä ja onnistutaan sanomaan jotain reservaattielämän toivottomuudesta. Suurin osa ajasta kuluu kuitenkin puuduttavan kreisikomedian merkeissä.
Frankie and Johnny (1966). Jokilaivalle sijoitettu iso klisekasa, komediallinen musikaali.
Tickle Me (1965). Siinä-ja-siinä-western. Elvis-elokuvaa pahimmillaan: hassutellaan, loilotetaan ja iso lauma tyttöjä jahtaa sankariamme.
Vaikka näyttäisi ensi hätään siltä, että etenkin musiikki ja komediallisuus pilaavat nuo huonommat pätkät, ei asia ole sentään aivan niin yksinkertainen. Pikemminkin voisi sanoa, että paremmat leffat toimisivat millä hyvänsä näyttelijällä, ja heikommat on puolestaan rakennettu höttöisesti Elviksen hahmon sekä lavakarisman varaan lähinnä kaupallisilla motiiveilla. Tiukalla ohjauksella, harjaantumisella ja maneerien karsimisella Iso E olisi varmaan venynyt melko hyviinkin suorituksiin – eivät nuo listan paremmat tekeleet mitenkään noloja ole – mutta spekuloinniksihan tämä toki jää.
1930-luvun ihmelapsi, steppaava kikkarapää Shirley Temple valloitti yleisön monituisissa, kaavaltaan lähes identtisissä elokuvissa, jotka sijoittuivat milloin minnekin. Eräänä tapahtumapaikkana oli tietysti muodikas Villi länsi: Temple oli pääosassa kolmessa – tai oikeastaan neljässä – länkkärissä ja vilahti uransa alkuvaiheessa vielä statistina ainakin yhdessä (Carolina, 1934). 1930-luvun mustavalkofilkat on kaikki sittemmin myös väritetty.
The Little Colonel ja The Littlest Rebel ovat vuodelta 1935 ja keskenään kohtuullisen samanlaisia. Eräänlaista poliittista korrektiutta voi nähdä siinä, että Temple oli näin sekä pohjois- että etelävaltojen puolella. Asetelmassa olisi ollut jopa potentiaalia – miten sisällissota näyttäytyi lapsen silmin – mutta ihan niin rohkeaksi ei sentään heittäydytty, vaan pikku vastoinkäymiset voitettiin tomeruudella ja steppaamisella. Molemmat kai voisi luokitella lastenelokuviksi, vaikka niissä onkin kohtuullisen dramaattisia kohtauksia ja aseella osoittelua.
Vuonna 1939 ilmestyi Susannah of the Mounties, jossa siinäkin ollaan sotilaiden seassa, tosin tällä erää Kanadan intiaanisodissa. Tässä vaiheessa Temple ei ollut enää ihan tyllerö, vaan jo 11-vuotias, mutta rooli ei sinänsä aiemmista juurikaan poikkea. Tämä on “trilogian” osista selvästi vakavin, sillä välillä näytetään suoranaista tappamista ja raatoja. Eräänä mielenkiintoisena detskuna miespääosassa on itse Randolph Scott, joka näyttää varsin nuorelta ja vetreältä paremmin tunnettuihin länkkäreihinsä verrattuna. Oikeastaan äijä on kuin Errol Flynn 🙂
1940-luvulla alkoi iskeä päälle teini-ikä ja Templen ura lähti laskusuuntaan – söpön lapsitähden roolit olivat ohi. Viimeiseksi länkkäriksi jäi John Fordin ohjaama Fort Apache (1948), joka on toki elokuvana päätään pidempi kuin aiemmat tekeleet. “Philadelphia Thursday” on kliseinen ja melko mitäänsanomaton hahmo, komentajan tytär, johon nuori luutnantti tietysti rakastuu. Vaikka kyseessä on periaatteessa naispääosa, jää Temple kaikkiaan taka-alalle.
Dynamiitti, ts. väliaineeseen kuten piimaahan tai jopa sahanjauhoon imeytetty nitroglyseroli eli -glyseriini. Käytetty ja käytetään edelleen louhinnassa. Ikoniset punaiset tai vaaleat dynamiittipötköt on nähty monessa länkkärissä.
Trinitrotolueeni eli TNT eli trotyyli, tolueenia nitraamalla saatava kiinteä räjähde. Oli pitkään suosittu sotilaskäytössä, kuten kranaateissa, mutta sittemmin menettänyt asemansa tehokkaammille räjähteille.
Ja nyt jännittävä kemiallinen detsku: dynamiitti ei ole sama asia kuin TNT.
1970-luvun eksploitaatioleffojen merkittävä alalaji olivat – ainakin näennäisesti – rotutietoiset nk. blaxploitaatiot, joissa nähtiin kovia mustia miehiä, huumekauppaa ja toimintaa. Suurelle yleisölle tuttuja lienevät ainakin Shaft (1971) ja Super Fly (1972). Soul/funk-henkinen musiikki kuului asiaan, ja näissäkin kahdessa on erittäin ansiokkaat ääniraidat; ensimmäisessä Isaac Hayesin sekä J. J. Johnsonin, ja jälkimmäisessä Curtis Mayfieldin. Leffasta toiseen kierrätettiin pitkälti samoja naamoja: ainakin Richard Roundtree, Fred Williamson, Jim Brown ja karatemies Jim Kelly tähdittivät useita blaxploitaatioita.
Urbaanien ympäristöjen lisäksi teemaa soviteltiin hieman yllättäen jopa lännenelokuviin. Huumeita ja taistelulajeja ei niihin sentään tuotu, mutta rotutietoiset pyssysankarit tekivät genreloikan kohtuullisen sujuvasti. Mitenkään yleinen tämä alalaji ei ole, joten näinkin pienellä otoksella saanee aiheesta riittävän kuvan:
Buck and the Preacher (1972). Ikoninen Sidney Poitier ratsasti yön kuumuudesta hetkeksi länteen. Sidekickinä seurailee huijarisaarnaaja, jota näyttelee lähes tunnistamattomaksi meikattu Harry Belafonte (!). Orjuus ja sisällissodan jälkipyykki toimivat kulisseina perusseikkailulle.
Nigger Charley -trilogia. Näissä kaikissa on pääosissa sama parivaljakko: vakava Fred Williamson ja koominen sidekick D’Urville Martin.
The Legend of Nigger Charley (1972). Ensimmäinen elokuva on asetelmaltaan mielenkiintoisin ja jakaantuu alun Roots-henkiseen orjuuskuvaukseen sekä lopun voimaantuneeseen Seitsemän rohkeaa miestä -vaikutteiseen ranchin puolustukseen. Tästä on helppo vetää yhteyksiä etenkin Django Unchainediin.
The Soul of Nigger Charley (1973). Keskimmäinen osa on sarjan huonoin, sisältäen lähinnä kliseistä ammuskelua ja toimintaa melko väkinäisellä rotukuorrutuksella.
Boss Nigger (1975). Loppua kohden parani jälleen. Rotutietoisuus saatiin tällä kertaa tuotua mukaan humoristisemmin ja vähemmän osoittelevasti. Kaavaltaan Bossi on sinänsä tavanomainen rosvojoukon kanssa ottelu. Ylimääräistä plussaa Leon Mooren letkeästä musiikista.
Take a Hard Ride (1975). Höperöhkö spagettiwestern mustilla miehillä höystettynä. Mukana itse Lee van Cleef sekä Jim Brown, Fred Williamson ja Jim Kelly (intiaanina!). Tarkalleen sama kolmikko nähtiin myös Three the Hard Wayssä (1974).
Joshua (1976). Kostoa ja aika kaavamaista rosvojen jahtaamista. Pääosassa jälleen Fred Williamson.
Vengeance eli Kid Vengeance (1977). Hieman rajatapaus, mutta on tässäkin köykäisessä spagettikloonissa sentään Jim Brown jahtaamassa valkonaamoja.
Posse (1993). Ajoittain farssi ja ajoittain haudanvakava, mutta kaikkiaan viihdyttävä sekameteli, jonka suurimpia innovaatioita ovat mukana roikkuva valkonaama ja happoiset kuolinkohtaukset.
Django Unchained (2012). Ahkerasti fuusioiva ja viittaileva Tarantino pääsi lopulta tekemään ihan oikeankin länkkärin. Rotuteemaa pidetään alati mukana, mutta kaikkiaan keskitytään tuttuun tapaan nokkelaan sanailuun ja väkivaltaisiin toimintakohtauksiin. Djangon kanssa tällä ei ole juuri tekemistä.
Samaan kategoriaan voisivat sopia vielä ainakin The McMasters (1970) ja The Master Gunfighter (1975), jotka ovat toistaiseksi näkemättä. 1970-luvun leffoista ei ole yleensä olemassa edes kunnollisia DVD-versioita, saatikka Blu-Ray-julkaisuja. Niinpä blaxpo-länkkäreitä on tullut katseltua lähinnä videolta kaapattuina bootlegeinä tuhnuisella kuvanlaadulla.
Eivät nämä totta puhuen mitään lännenelokuvan merkkipaaluja ole: rotuteema vaikuttaa monessa tapauksessa olleen lähinnä muodikas kuorrutus muuten tavanomaiselle B-westernille. Parhaimmillaan venytään kuitenkin valkoiseksi maalatun lännen revisionistiseen käsittelyyn ja kumarretaan unohdettujen mustien tienraivaajien suuntaan. Sivussa kommentoidaan tietysti aikakauden todellisia rotuteemoja, vaikka samalla voidaankin kysyä, edustaako stereotyyppinen kovanaama ja revolverisankari – olkoonkin sitten värillinen – oikeansuuntaista voimaantumista.
Pitkään taistelin tabletin ostamista vastaan – tien päältä voi surffata tarpeeeksi kännykällä ja muuten käytän mieluummin ihan oikeaa täysikokoista tietokonetta – mutta lopulta kamelin selkä katkesi. Tänä vuonna on tullut tihrustettua bussissa niin paljon elokuvia ja sarjoja kännykän ruudulta, että tilanteelle piti hiljalleen tehdä jotain. Verkkokaupan halvin kikkale oli Samsung Galaxy Tab 3 Lite 80 euron hinnallaan, joten sellainen siis kokeiluun. Kylkeen vielä AKG:n edullisehkot in-ear-napit.
Samppa on uusimpiin tabletteihin verrattuna vaatimaton ominaisuuksiltaan: kamera on tuhnu, tallennustilaa vain 8Gt, näytön tarkkuus vain 1024×600 eikä katselukulmakaan mikään kehuttava. Painoakin on yllättävän paljon laitteen pienen koon huomioiden. Miksikään läppärin korvaajaksi tästä ei siis kohtuudella ole, mutta tarkoitus olikin vain ja ainoastaan toistaa leffoja. Puutteista huolimatta täytyy samalla hämmästellä, kuinka paljon elektroniikkaa 80 eurolla saa (edullisuus selittyy pitkälti silläkin, että tämä kyseinen malli lienee kohta poistumassa).
Androidissa tulee toki valmiinakin videotoisto, mutta kun en halunnut säätää liikaa kodekkien ja tekstitysten kanssa, niin tarvittiin parempi vaihtoehto. Tutusta VLC:stä on kelpo Android-versio, joka oli jo näyttänyt kyntensä kännykällä, joten valinta oli helppo – osa muuten ilmeisen hyvistä toistimista on maksullisia.
Ensimmäinen DVD-rippi kokeiluun ja pyörihän se, mutta… välillä kuva veti rakeiseksi ja sieltä täältä tippui jopa frameja. Halpa Samsungin kännykkänikin oli selvinnyt SD-tason pätkistä täysin kunnialla, joten missä vika? Ensimmäisenä epäilin muistikorttia, jonka kanssa oli ollut ongelmia toisessa laitteessa. Toinen, surullisempi oletus oli se, että prosu on yksinkertaisesti liian hidas tai että VLC ei osaa käyttää sillä rautakiihdytystä. Pieni googletus paljasti, että VLC:n asetusten syövereissä on säätöjä rautakiihdytykselle ja käytettävälle grafiikkamoodille. YUV ja Full acceleration sieltä päälle ja johan soi.
Tulikaste bussissa on vielä tekemättä, mutta ainakin toistaiseksi vaikuttaa lupaavalta. Pikaisesti kokeilemani 720p-pätkä pyöri sekin ilman mitään ongelmia. Suurin osa leffoistani on joka tapauksessa DVD:llä ja näytön tarkkuuden huomioiden HD-laadulle on niukasti tarvetta. Kysymysmerkkejä ovat toistaiseksi epäsymmetrinen katselukulma (VLC osaa onneksi toimia molemmin päin) ja auringon heijastukset (sikäli kun tätä menoa ikinä kesä tulee). Heijastelun estämiseksi on saatavilla kalvoja, mutta ne saattavat heikentää kuvanlaatua, minkä lisäksi samalla projektin hinta taas hieman kasvaa.
edit: näin kesän korvilla tuo peilinäyttö vaan ei toimi bussissa. Laittelin siis kalvon, joka auttaakin asiaa huomattavasti. Ei ollut mikään helppo asennettava, sillä pölyä jää helposti väliin. HD-matsku on välillä hieman ärsyttävästi tökkäissyt, joten voi olla parempi pitää leffat 720p:tä matalammalla tarkkuudella.
Lännenelokuvia vaivaa usein melkoinen asefetisismi: etenkin spageteissa on nähty mitä kummallisempia virityksiä, jotka tietysti kääntävät tapahtumien kulun viime hetkellä. Toinen silmään sattunut piirre on asevalikoiman anakronistisuus – siihen ja siihen aikaan ei ole voinut olla sitä tai tätä torrakkoa vielä olemassakaan. Tässä ihan omaksi ilokseni pieni lunttilappu, jonka perusteella pystyy tunnistamaan leffoissa useiten nähdyt aseet ja samalla suunnilleen ajoittamaan ne historiallisesti. Aseiden kuvat lainattu vapaamielisesti sieltä sun täältä, leffabongaukset kaappasin itse.
Etenkin pikatilanteessa näitä kahta on vaikeaa erottaa toisistaan, minkä lisäksi Coltin Walker ja Dragoon ovat nekin hyvin samanlaisia. Parhaita tuntomerkkejä ovat Navyn kulmikas piippu ja suuri latausvivun sarana. Army Modelissa piippu on pyöreä. Molemmat olivat käytössä sisällissodassa. Mekanismi on yksitoiminen – iskuri viritetään joka laukauksen välillä – minkä lisäksi molemmat ovat ns. ball and cap -revolvereita, eli ne eivät käytä patruunoita (ainakin Navyyn tosin oli tehtävissä myöhempi patruunamodifikaatio, joka nähdään Clintillä Hyvät, pahat ja rumat -elokuvassa). Lataaminen oli siis varsin hidasta ja vaati nallin, ruudin ja luodin tunkkaamista joka kammioon erikseen.
Peacemaker on länkkärien revolvereista ehdottomasti ikonisin. Mekanismi on tässäkin yksitoiminen, mutta suurena parannuksena pyssy käyttää jo patruunoita. Tuotanto alkoi 1873, joten sisällissotaan nämä eivät ehtineet.
Nimestä huolimatta Remingtonin valmistus alkoi vasta 1862. Tämäkin on ball and cap -revolveri, vaikka myös patruunakonversio oli mahdollinen. Helpoiten Remmarin erottaa samannäköisistä Colteista (Navy ja Army) siitä, että kehys kulkee rullan yli. Toinen hyvä tärppi on pitkä viisto latausvipu.
Revolvereja oli huomattavan monta muutakin mallia – tässä ei tullut esiin esim. yhtään Smith & Wessonia. Armottomassa Schofield Kid on saanut, tai ehkä pikemminkin keksinyt nimensä tunnistettavan muotoisesta S&W Model 3 Schofieldistä.
Derringerit
“Derringer” viittaa pikemminkin asetyyppiin kuin mihinkään yksittäiseen pyssyyn; näitä teki monikin tehdas. Helposti kätkettävä yksi- tai kaksipiippuinen hernepyssy on leffoissa etenkin kierojen korttihuijarien suosikki, joka kaivetaan salamannopeasti povarista tai hihasta tilanteen kuumetessa. Kuvassa tunnetuimpiin lukeutuva Remington Model 95.
Saksalainen Ukko-Mauser ehti villin lännen kahinoihin aivan viime metreillä: valmistus aloitettiin 1896, joten todennäköisemmin näitä on nähty vasta 1900-luvun puolella, jos silloinkaan. Tälle listalle Mauserin nostaa sen näkyvä rooli Corbuccin The Great Silencessä. Spotattu myös Joe Kiddissä.
Patruunoita ja latausvipuja käyttävät kiväärit henkilöityvät helposti Winchesteriin, mutta jo vuodelta 1860 löytyy vastaava tuote, Spencer Repeating Rifle, jota on sitäkin nähty toisinaan elokuvissa. Patruunat sijaitsivat poikkeuksellisesti tukin sisällä olevassa putkessa. Latausvipu ei virittänyt iskuria, joten virittäminen piti tehdä vielä erikseen. Patruunat olivat rimfire-tyyppisiä, eli nalli sijaitsi hylsyn takaosan reunassa eikä tutummin keskellä. Hyviä tunnusmerkkejä ovat massiivinen iskuri ja latausvivun edessä sijaitseva iso kuhmu.
Winchesterin suora edeltäjä, Henry-kivääri, tuli tuotantoon 1860 ja ehätti siten myös sisällissotaan. Elokuvissa näkyy usein feikkejä, jotka ovat itse asiassa Winsuja, joista on poistettu piipusta puinen kädensija – etenkin vuoden 1866 Winchester on hyvin samannäköinen väritykseltään (ks. HPR yllä). Parhaiten huijauksen tunnistaa siitä, että Henryssä ei ole oikeassa kyljessä latausaukkoa. Vielä sisällissodassa monet kivääreistä olivat suustaladattavia musketteja, kuten Springfield, johon verrattuna rihlattu piippu ja moninkertainen tulinopeus antoivat huomattavaa etua kahinoinnissa.
Elokuvissa epäilemättä useiten nähty kivääri, “the gun that won the West”. Aseen nimikkoelokuvan, Winchester ’73:n, ohjasi Anthony Mann. Winsussa on 15 patruunan lipas, yksitoiminen latausmekanismi ja rihlattu piippu. Ikoninen latausliike äänineen toistuu länkkäristä toiseen. Toisinaan on nähty myös “katkaistu Winchester” eli Mare’s Leg, jollainen on mm. Stonyllä Huuliharppukostajan alussa (on kuitenkin hyvin kyseenalaista, oliko moisia koskaan käytössä oikeasti).
Vuonna 1862 ilmestynyt varhainen konekivääri on innoittanut elokuvantekijöitä siinä määrin, että Gatlingin näkyvyys lienee sen todelliseen yleisyyteen verrattuna kohtuuttomankin suuri (esim. Lainsuojaton ja Jonah Hex). Kukin Gatlingin piipuista ampuu ja latautuu vuorollaan, kun kammesta kääntää. Samanlaista mekanismia, joskin moottorilla varustettuna, käytetään edelleen esim. tehokkaissa miniguneissa ja konetykeissä. Armeija testasi myös Maximia, mutta villin lännen aseeksi sitä ei voi kutsua. Django ja Kourallinen dollareita marssittivat esiin kummalliset hybridit, joilla ei ole mitään vastinetta todellisuudessa – piirteitä on lainattu ainakin Maximista ja Mitrailleusesta.
Massiivisesti enemmän lisätietoa sekä elokuvakohtaisia aseluetteloja löytyy Internet Movie Firearms Databasesta. Tässä jäivät toistaiseksi käsittelemättä ainakin haulikot, vanhan koulun piilukkoaseet ja Mummo Ankallakin nähty väkipyssy.
Muiden leffojen mukana on tullut katseltua jonkin verran lännenkomedioita, vaikken alalajia ole erityisesti yrittänyt metsästääkään (pikemminkin ehkä vältellä). Rajanveto on välillä vaikeaa, koska monessa “vakavassa” länkkärissäkin saattaa olla paljon huumoria; vaikkapa Hyvät, pahat ja rumat tai Fort Apache ovat hassuttelua väärällään, vaikkei niitä komedioiksi voi mitenkään lukeakaan. Sotaa edeltäneistä elokuvista esimerkkejä ei ole tullut toistaiseksi vastaan, mutta jo viimeistään 1950-luvulla länttä on esitetty humoristisessakin valossa.
Harvassa ovat hyvät. Oikeastaan mikään puhdas lännenkomedia ei ole neljän tähden kaartissa ainakaan minun kirjoissani. Esimerkiksi usein parhaaksi nimetty, Mel Brooksin ohjaama Villiäkin hurjempi länsi on oikeastaan aika kuiva ja venytetty tekele. Jos tästä kasasta yrittää ruveta parhaita kaivelemaan, niin omalla kohdallani ovat parhaiten toimineet Paint Your Wagon, Cat Ballou, Monte Walsh,Cheyenne Social Club sekä The Life and Times of Judge Roy Bean. Peckinpahin The Ballad of Cable Hogue keikkuu hieman komedian rajoilla, mutta jos se lasketaan joukkoon, niin ykkönen on minun puolestani selvä.
Huonoja on puolestaan helppo listata. Jenkkitötöilyä edustavat mm. McLintock!, Calamity Jane,The Duchess and the Dirtwater Fox ja Wild Wild West. Merkittävissä määrin kortensa ovat (valitettavasti) kantaneet myös itskut, etunenässä Terence Hill, jonka CV:stä löytyy sellaisia masentavia tekeleitä kuin Lucky Luke ja Trinity. Man of the East ei ole sentään aivan toivoton. Hyviäkin leffoja tehneellä Corbuccilla lipsui välillä pahasti, kuten esimerkiksi urpo Shoot First… Ask Questions Later. Töppäröintiin ovat osallistuneet jossain määrin muutkin kansakunnat: ranskalaisilla on tilillään Teksasin äkäpussit, ja Suomi- sekä camp-lasit päässäkin kotimainen Hirttämättömät on – sori vaan – kyllästyttävää improilua.
Täysosumaa ei ole siis vielä nähty, ja epäilyttää kovasti, tullaanko sellaista ikinä näkemäänkään. Luutuneissa lännenkliseissä olisi paljonkin irvailtavaa, mutta potentiaalia ei ole onnistuttu hyödyntämään juuri koskaan. Länkkärihuumori tuntuu näin ollen soveltuvan pikemminkin vakavien elokuvien keventäjäksi kuin elokuvan kantavaksi teemaksi. Toivon, että tämä pessimismini osoitetaan vielä joku päivä vääräksi 🙂
Villiäkin hurjempi länsi (Blazing Saddles), 1974
Cat Ballou, 1965
Paint Your Wagon, 1969
The Frisco Kid, 1979
edit: Juuri kun pääsin sanomasta, niin löytyi tietysti Ohukainen ja Paksukainen -leffa Way out West (Kaksi kulkuria) niinkin kaukaa kuin 1937.
Tämän vuoden länkkäritykitystä on merkittävästi hidastanut Deadwoodin katselu (kiitos Terpalle boksista!). Puhtaan lännesarjan sijasta Deppaajan kohdalla voisi pikemminkin puhua lännendraamasta, sillä kuviot pyörivät pitkälti hahmojen välisten suhteiden ehdoilla. Sarjaa tehtiin kolme kautta, joista kussakin 12 jaksoa, joten katsottavaa riitti ihan mukavasti, noin 30 tuntia. Ykköskausi oli omasta mielestäni paras maanläheisyytensä vuoksi, kakkonen huonoin kuivaan poliittiseen juonitteluun keskittymisensä takia, ja lopulta kolmoskausi kohensi taas menoa, vaikka mässäily ja nostatus menikin välillä vähän suorastaan överiksi. Kaikkiaan Deadwood on yllättävän laadukas kokonaisuus, jonka äärellä ei tullut tylsää parista täytejaksosta huolimatta. Lopussa langat solmittiin hieman hätäisesti kokoon, mikä kertonee jotain HBO:n nopeasti muuttuneista suunnitelmista sarjan jatkoa koskien.
Yllättävän monet hahmoista olivat todellisia Deadwoodin henkilöitä: Al, Seth, Charlie ja Sol olivat kaikki paikalla, joskin aika lailla matalamman profiilin tyyppejä kuin sarjan karikatyyrit. Lännenlegendoista paikalla pyörähtivät oikeastikin Wild Bill Hickok (joka myös ammuttiin siellä), Calamity Jane ja Wyatt Earp. Hickokista oli tässä leivottu puunaama, Calamitystä pahasuinen alkkis ja Earppin veljeksistä riidanhaluiset retardit. Osalle hahmoista annettiin syvyyttä sarjan edetessä: Al sai näyttää parempaakin puoltaan, kovanaama Dan osoittautui huomionkipeäksi, ja Trixie eteni rivihuorasta tärkeämpään rooliin. Toiset taas jäivät ennalleen ja aika latteiksi: jäykkä sheriffi – eräänlainen päähahmo – pysyi jäykkiksenä, Cy jatkoi retkuna alusta loppuun, ja Mrs. Garrett eli jossain omissa sfääreissään. Sofian kasvun näin eräänlaisena allegoriana lännen valloitukselle: enkkua puhumaton siirtolaisreppana oppi kielen ja lukemaan sekä pääsi rikkaaseen perheeseen.
Deadwood on monessa mielessä revisionistisempi kuin edes revittelevimmät lännenelokuvat; usein suoranaisen tarkoitushakuisestikin. Tässä sarjassa ei nähdä reippaita karjapaimenia, jaloja inkkareita eikä hurjia takaa-ajoja, mitä rähjäinen “ei-länkkärimäinen” puvustuskin alleviivaa. Elokuvissa harvemmin käsiteltyjä, mutta sarjaan sisällytettyjä teemoja ovat mm. kiinalaiset työläiset, homoseksuaalisuus, huumeet, alkoholismi ja etenkin erilaiset sairaudet – välillä kaikkien eturauhasvaivojen, virtsakivien ja diagnoosien keskellä tuntui siltä, että ollaan länteen sijoittuvassa lääkärisarjassa. Selkeitä esikuvia tunnistin ainakin kaksi: McCabe & Mrs. Miller (1971), jossa on samanlainen mutainen kasvava kaivoskylä värimaailmaa myöden, sekä Armoton (1992), joka käänsi suunnilleen jokaisen lännenkliseen päälaelleen.
Eräs tunnetuimpia sarjan piirteitä on runsas kiroilu, joka on jopa närkästyttänyt joitakin katsojia. Kyllähän kiroilua fucking kieltämättä cocksucking riitti, mutta itseäni se ei sen kummemmin loukannut, kunhan vaan kävi kyllästyttämään pidemmän päälle. Vastapainoksi käsikirjoittajat olivat sorvanneet kummallisia korulauseita ja metaforia, joista ei meinannut saada mitään selvää. Lopuksi vielä pieni kuvakollaasi aiheeseen liittyen:
