Ensi alkuunsa, kun yritin miettiä vuotta 2022, en oikein keksinyt mitään sanottavaa. Normaali perusryytymys on niskassa ja Euroopassa sota, mutta nämä eivät ole mitään uutisia. Elämä on asettunut uomiinsa niin, että kaksi peräkkäistä vuotta eivät välttämättä juuri erotu toisistaan rutiineineen: samat duunit, harrastukset ja tapahtumat pyörivät painollaan tutussa rytmissä. Käydään nyt kuitenkin läpi edes niitä.
Duuni ja tutkimus
Tässä kohdassa melkein toivoisin, että voisin sanoa vuoden olleen samanlainen kuin edellinen, mutta näin ei ikävä kyllä ole. Laitosten ja koulutusohjelmien yhdistäminen tuotti runsaasti ylimääräistä työtä ts. stressiä, kun koko kurssirakenne myllerrettiin ja uusia kursseja vedettiin ensimmäistä kertaa ilman tarpeellista kokemusta. Suoraan sanoen en keksi, mitä iloa tästä kenellekään oli, ja vanha kettu tietää jo, että muutaman vuoden päästä on taas luultavasti edessä samanlainen rumba, kun ehdottomasti tarvitaan joku uudistus. Huonot, jatkuvasti vaihtuvat tietojärjestelmät ja kasvanut sihteerintyö eivät nekään tunnelmaa nostata. Aika surkeaksi on akateeminen työelämä mennyt paitsi omalta kohdaltani, myös ihan kokonaisuutena. Tekisi usein mieli lähteä ns. helvettiin ja etsiä jotain muuta tekemistä, mutta lienen jo sen verran laitostunut, että tuskin it-pisneskään sen luontevampaa olisi. Palkka juoksee.
Juuri mitään aikaa ei jää tutkimukselle sähköpostirallilta, byrokratialta ja opetukselta – pari yhteispaprua sentään tuli pihalle. Opetushommat ovat monelle akateeminen umpikuja, ja nyt tajuan sen paljon kouriintuntuvammin kuin pitkiin aikoihin. Aiheita ja artikkelinraakileita olisi, aikaa ja energiaa sen sijaan ei. Kirjoittamista ei voi tehdä minään tunnin pätkinä, vaan sille tarvittaisiin yhtenäistä aikaa ja ilmaa.
Skenetystä ja retroa
Omat luovat tuotokset jäivät pariin pikaisesti hutaistuun PETSCII-kuvaan, mutta oli sentään taas mukavaa nähdä, kuinka muut laittoivat edikkaa monenlaiseen käyttöön. Tämän vuoden syksyllä työkalulle tulee jo pyöreät kymmenen vuotta täyteen, mikä luonnollisesti vihjaa siihen suuntaan, että tarvittaisiin uusi kohennettu versio. Ryönämestari-tuoteperhe oli opettavainen projekti, joka julkaistiin Vammala Partyillä. Muita vuoden partykäyntejä olivat Orivedelle siirtynyt Zoo ja perinteinen Assembly.
Assembly täytti 30 vuotta ja juhlahvuoden ohjelmaan sisältyi gaala, jossa jaettiin palkintoja merkittäville produille vuosien varrelta. Itse olin vastuussa monimuotoisesta “Restricted”-kategoriasta, jossa oli niin oldskool-demoja kuin pikkuintrojakin. Lisäksi pidin esitelmän retrotietokoneiden opetuskäytöstä; keväällä vedettiinkin Terpan kanssa kaikkien aikojen viimeinen Alive Dead Media -kurssi aiheena pikseligrafiikka.
Koodailtua tuli sinänsä hiukan jopa vapaaehtoisesti, kun värkkäilin Processingilla muksuille harjoitusohjelmia. Tyllerölle tein kikkaleet kellonaikojen ja lukujen nimien harjoitteluun sekä molemmille muksuille yhteiskäyttöisen slangivalmentajan. Sivumennen olen itsekin opetellut hiukan lisää vanhaa Stadin slangia ihan mielenkiinnosta. Friidu bongas snögestä fyrkkaa ja stikkas ne fikkaansa. Uutena tuttavuutena tällä saralla myös Scratch, jolla tein pari pikku kokeilua, kunnes sen rajat alkoivat tulla vauhdilla vastaan. Monet asiat olisi yksinkertaisesti vain nopeampi kirjoittaa sen sijaan, että rallaa listaa eestaas ja yrittää etsiä oikeaa laatikkoa haluttuun tarkoitukseen.
Muuta tekniikkaa
Vanhat tietokoneet saivat olla suhteellisen rauhassa kaapeissaan ja hyllyissään, mutta modernimpaa rautaa tuli viriteltyä monenlaisissa koneprojekteissa enemmän kuin pitkään aikaan. Toivottavasti vuosi 2023 menee sujuvasti nykyisellä raudalla, ettei rahaa tarvi tärvätä hetkeen enempää. Oma pääkone vaihtui syksyllä, minkä myötä siirryin vuosien käytön jälkeen (hieman pakon edessä) Mate-työpöydästä Cinnamoniin. KDE Plasma kävi pikatestissä, mutta ei ollut edelleenkään sydämeni muotoinen – luulisi kaikkien näiden vuosien jälkeen edes bugeja olevan vähemmän.
Paljon aikaa kului erilaisia läppäreitä säätäen, joten Linuxin ja kannettavien yhteiselosta kertyi lisää kokemusta. Takavuosina ongelmia oli niin näytönohjainten, wlan-piirien kuin virransäästönkin kanssa, mutta tätä nykyä Linux on sopivalla raudalla varsin hyvä valinta matkakäyttöön. Välillä korjaustoimet olivat luonteeltaan varsin fyysisiä, kuten ajan myötä tahmaantuneiden Latitude 6230 -rannetukien fiksailu. Akkuja, muisteja tai SSD:itä tuli päivitettyä ja vaihdeltua varmaan muutaman kymmentä kertaa. Ihan viihdyttäväähän tuo yleensä oli, ja plussapuolena jopa hyödyllistä, kun kyse on käytössä olevista laitteista eikä pelkistä pölynkerääjistä. Monen serriläppärivuoden jälkeen on ruvennut hiljalleen kutittelemaan ajatus hieman paremmasta koneesta, jossa olisi erillisnäyttis ja IPS-paneeli.
Hiirirumban myötä piti tutustua lyhyesti OpenRGB:hen, joka säätää näppisten, hiirten ja emolevyjen (täysin turhia) ledivalaistuksia. Yli kahdenkymmenen vuoden Logitech-käytön vaihdoin lopulta merkkiä, kun luottovalmistajan rimpulat tuntuivat hajoavan perheessä jatkuvasti. Poitsulta ehti jo levitä yksi HyperX, joten ihan hirveän toiveikas en ole muidenkaan merkkien suhteen. Tällä pöydällä ovat nyt parhaillaan käytössä Leenan sekä Corsairin pelihiiret. Muiden ohjainten osalta tuli tutustuttua myös pelipädien toimintaan Steamin kanssa.
Pelejä
Aiemmin en ole viitsinyt peleistä juuri kirjoittaa, koska niitä on tullut hakattua melko vähän eivätkä ne ole itsessään olleet erityisen kiinnostava aihe. Tilanne on hiljalleen muuttunut, joten kyllä ne jo ansaitsevat oman kohtansa tähän postaukseen. Taustalla vaikuttaa luonnollisesti se, kuinka Proton on kohentunut edelleen siihen pisteeseen saakka, että tuhansia Windows-pelejä voi asentaa ja ajaa Steamista ilman sen kummempaa vaivaa ja hakkerointia.
Tutut merkkiteokset, kuten Limbo, Inside tai Gris, tulee taottua läpi ainakin pari kertaa vuodessa, mutta tänä vuonna olen laajentanut katsantoa myös niiden ulkopuolelle. Vuoden pelitapaus itselleni – ja epäilemättä monelle muulle – oli tietysti Return to Monkey Island, jonka ehdin jo suorittaa niin tavallisella kuin vaikeallakin tasolla. Sarjasta olisi enää kokematta asteen vastenmielinen kökkö-3D Escape from Monkey Island, joten kaipa se on lopulta otettava työn alle tänä vuonna. Saattaahan vaikka käydä niin, että yllätyn iloisesti?
Muita peliaikaa saaneita pelitaiteen edustajia olivat ainakin Inmost, A Short Hike sekä Myth II. Inmost nousi palikkaisen indiehyppelynsä yläpuolelle mutkikaalla juonellaan ja Hikke puolestaan tarjosi lupsakkaa söpöilyviihdettä yhdeksi illaksi. Myth II on hieman eri sarjaa parinkymmenen vuoden takaa, aikanaan vaikuttava reaaliaikataktiikka, jonka Project Magma on pitänyt hengissä nykykoneilla pelattavana. Joululomilla työn alle lähti vielä kaunis (Microsoftin julkaisema!) Ori and the Blind Forest, jonka kanssa WASD-ohjaukseen tottumattomalla tosin alkaa loppua ketteryys. Vuodenvaihteen Steam-alennusmyynneistä tarttui kokoelmaan taas toistakymmentä tekelettä, joista tulee postauksia, jos niistä on jotain merkittävää sanottavaa.
Läppäriprojektin yhtenä osa-alueena on ollut kartoittaa Linuxin ja integroitujen näytönohjainten soveltuvuutta pelikäyttöön. Vaikka iso näyttö ja watteja nielevä GeForce ovatkin edelleen se juttu, niin yllättävän paljon kannettavallakin pystyy tekemään. Suurin osa omasta Steam-kirjastostani kokeilemistani peleistä on toiminut ihan riittävästi, vaikka raskaammat 3D-pläjäykset toki menevät helposti hitaiksi. Aina ei ongelma ole edes näytönohjaimessa, vaan toisinaan melko kontrastiton matalan resoluution näyttö on kynnyskysymys, kun taas joskus pahimpana pullonkaulana on prosessori.
Shakki, matti ja patti
Omat taitoni ovat polkeneet tänä vuonna jokseenkin paikoillaan: en ole ainakaan huomannut mitään suurta harppausta osaamisessa. Kroonistuvalla väsymyksellä on varmasti tekemistä asian kanssa, kun tarkkuus tuntui usein olevan hukassa. Roolini on ollut pikemminkin natiaisten valmentaja, sponsori ja kilpailuihin kuskaaja. Kuluneena vuonna myös tyllerö 7-vee alkoi käydä kisoissa sekä viikottaisessa shakkikoulussa, joten isäukolta tarvitaan taas hieman enemmän panosta – olen valinnut ja tehnyt päivittäisiin taktiikkatehtäviin varmaankin parituhatta pulmaa eri teemoista.
Lautoja ja nappuloita on jo niin paljon, ettei niitä todellaan tarvitse enempää, eikä muukaan haaliminen enää innosta kaappien täyttyessä. Niinpä 2022 en ostanut juuri mitään pelivälineitä. Muksuille sen sijaan voi vielä jotain hankkia, joten kumpikin sai komeat Staunton-tyyliset painotetut napit laatikkoineen ja niihin sopivan puulaudan. Ajatuksena oli, että nämä olisivat “ikuisia” kunnon settejä eivätkä hukattavia ja hajoavia leluja, joiden tilalle täytyy kuitenkin joskus hankkia kunnolliset.
Leffaa ja sarjaa
Vuoden alussa mediaa kului enemmän, kun taas loppua kohti iltaisin ei oikein jaksanut katsella mitään. Netflixin tärkeintä antia olivat Cobra Kai sekä sekalaiset saippuat. Kaitsu ei oikein yltänyt edellisten kausien lentoonsa, mutta tälle vuodelle huhuttu uusi kausi tulee varmasti silti katsottua, etten missaa mitään keskeisiä käänteitä. Lost in Space oli yllättävän hyvin modernisoitu tulkinta vanhasta sarjasta, jossa niin ikään raahauduttiin loputtomien vaikeuksien saattelemana avaruuden halki. Muutakin skifiä toki kului: karu High Life, höpsö Saturn 3, musiikkivideomainen Blood Machines, nostalgiahörö Knight Rider 2000, pitkästä aikaa Starship Troopers ja niin edelleen.
Leipälajini western on tullut koluttua aika pahasti läpi, eikä tuoreesta päästä tunnu oikein ilmestyvän paljon mitään katsomisen arvoista. Ei katselu silti mihinkään loppunut, joten työn alla on ollut sekalaista kökköä indietä, jossa on tiettyä henkistä yhteyttä bulkkispagettiin tai -fiftariin: tehdään markkinoille halvalla taiteellisesti kunnianhimotonta katsottavaa, koska katsojia riittää. Camp-henki on välillä tahallista ja usein myös tahatonta. Tuttuun tapaan puolivuosittaiset länkkärimaratonit pyörivät sekä keväällä että syksyllä, ja katsojia riitti tälläkin erää mukavasti. Syksyn maratoni oli peräti kuudestoista, joten pikku instituutiosta voinee jo hyvin puhua. Klassikot tuli hätäisesti ryöstökalastettua alkupään maratoneissa, mutta kattaus on silti onnistuttu pitämään alati laadukkaana laajentamalla reviiriä vähemmän tunnettujen helmien ja kummajaisten suuntaan.
Olen jo aiemmin tehnyt pariin leffaan tekstitykset, mutta vuoden ensimmäistä maratonia varten ahkeroin kunnon vaivalla spagettilänkkäri Californiaan (1977) sekä enkku- että suomitekstit. Aikaa meni varmasti parikymmentä tuntia, sillä vanha enkkudubbaus on lievästi sanoen pielessä, eivätkä italiantaitoni riitä pitkälle. Osittaiseksi avuksi tulivat sentään saksan- ja portugalinkieliset fansubit. Paketinhallinnasta suoraan tuleva avoin Aegisub on ihan käyttökelpoinen työkalu tähän tarkoitukseen, vaikkei sekään toimi aivan tarkalleen niin kuin haluaisin.
Mitähän mahtaa tuoda vuosi 2023 tullessaan? Aika pitkälti varmasti samaa kuin edellinenkin, mutta vienosti toivon, että sekä tutkimukselle että luovalle koodaamiselle löytyisi enemmän aikaa ja motivaatiota. Organisaatiouudistusten ja tietojärjestelmien kanssa painimisen toivoisin puolestaan vähenevän, vaikka se toki on paljon pyydetty. Blogaus jatkuu, joten täällä sitten kuulette – ja onnea vuoden 2023 haasteisiin!
Harvemmin odottelen minkään TV-sarjan tai leffan jatko-osia, mutta tällä kertaa jopa hieman odottelin. Cobra Kain neljäs kausi jäi niin monessa suhteessa auki, että viides kausi oli vain ajan kysymys, ja sieltähän se sitten tuli. Mukana menossa ovat vanhat tutut naamat, minkä lisäksi wanhoilta päiviltä on kaiveltu esiin myös karaten paha poika Mike Barnes sekä jo aiemmin pikaisesti vilautettu Chozen Toguchi – vanhoja Dannyn arkkivihollisia aikanaan hekin.
Jotain se piru taas hautoo 🙁
Kreese lusii – hämmästyttävää kyllä, syyttömänä – linnassa, joten pääpahiksena jatkaa Terry Silver. Silver oli kreisi jo ennenkin, mutta nyt jäppisestä on tehty vielä lisäksi suuruudenhullu sekä lähes kaikkivoipa: yrittävät hyvikset juonia sitten mitä hyvänsä, niin ketku on aina askeleen edellä ja arvaa kaiken. Gorba-dojot leviävät isolla rahalla pitkin itärannikkoa ja mukaan hurahtaa aina vain lisää (verenhimoista) jangsteria. Hiton huonoltahan tilanne tosiaan näyttää Miyagi-do:n kannalta, vielä kun ulkomailta kuskataan kasa kovanyrkkisiä luunmurskaajia ponnarijampan keskijohtoon.
No sitäpä sitä, mutta kui?
Viidennen kauden alku on lähinnä asteen kökköä, tylsähköä juonittelua ja maakuntamatkailua, joten ensimetreillä en ollut järin vakuuttunut. Onneksi sentään puoliväliin tultaessa joku taas muisti, että tämähän on toimintasarja, ja yskivä kone saatiin käyntiin. Turpiin mätetään, puolia vaihdetaan, myyräntyötä tehdään, välillä riipaistaan kännit, sydänsuruja koetaan: niitä samoja rakennuspalikoita, joista viihdyttävät alkupään kaudet rakentuivat. Syvällinen henkilökehittely on tosin pitkälti heivattu romukoppaan, sikäli ohuita hahmoja ovat esim. Silverin luunmurskaajat. Kaanonia rakentavat oikeastaan vain lyhyt Kreese/Silver-flashback sekä Mike Barnesin seestyminen huonekalukauppiaaksi.
Viimeisessä jaksossa tuntuu tulleen hieman kiire, sillä käänteitä on melkoinen läjä yhteen eppariin. Kaikenlaiset sivujuonet päätellään nopeasti ja ennalta-arvattavasti, vaikka samalla jätetäänkin varmuuden vuoksi jokunen koukku auki mahdollista seuraavaa kautta varten. Mitään varmaan ei vielä ole tiedossa, mutta dollarit on varmasti laskettu ja hiukan huhujakin jo “sattumalta” liikkeellä, eli eiköhän S6 sieltä ensi vuonna valune.
Olen kirjoittanut ennenkin Downton Abbeystä, koska sillä on vakaa asema pukudraama-katselulistallani. Sarjan ja ensimmäisen elokuvan seuraksi ilmestyi tänä vuonna jatkoa, Downton Abbey: A New Era, joka kompletistin oli tietysti hankittava käsiinsä. Saksan eBayltä löytyi järkihintaan bluukkarina Downton Abbey II: Eine neue Ära, jossa onneksi oli mukana myös enkkusubit. Kuriositeettina tarjolla olisi myös saksankielinen dubbaus, josta voisi irrota ainakin komiikkaa.
1920-luku on kallistumassa lopuilleen ja Downton Abbeyssä ollaan taas kerran persaukisuuden partaalla: kattokin vuotaa. Yllätyspelastajaksi ilmaantuu varakas elokuvateollisuus, kun kartanossa ruvetaan kuvaamaan draamafilkkaa. Elokuvan tekeminen elokuvantekemisestä on jokseenkin Yo dawg -henkistä metaa, enkä ole ihan vakuuttunut koko kuvion uskottavuudesta, mutta saadaanhan sillä tietysti käänteitä matkaan. Toinen iso yllätyskäänne on matriarkan perimä hieno huvila Etelä-Ranskassa, johon lähetetään randomilla puolet hahmoista.
Muumit Rivieralla
Molemmissa pääjuonissa on lievästi överiksi vetämisen makua tyyliin Pekka ja Pätkä Suezilla (1958), ikään kuin tuttujen hahmojen normaalissa maalaiselämässä ei olisi enää tarpeeksi puitavaa. Tällaiset irtiotot ovat usein oireellisia siitä, että käsikirjoittajilta ovat ideat loppu. Sitä sun tätä deus ex machinaa on ängetty mukaan vähän turhan paljon, ikään kuin olisi pelätty, etteivät katsojat jaksa rauhallisempaa, todenmakuista kehittelyä – jota sarja parhaimmillaan oli – seurata. Yritän kuitenkin säilyttää toiveikkuuteni, enkä siksi vielä usko, että tuoteperhe on kokonaisuutena hypännyt hain.
Tekninen toteutus on kohdallaan: niin ääni kuin kuvakin ovat tasaisen laadukkaita muutamaa kummallisen kontrastitonta kohtausta lukuun ottamatta. Ainoa silmään pistänyt seikka oli värikylläisyyden ruuvaaminen tappiin, sillä olihan alkuperäinen sarja värimaailmaltaan lähinnä hillityn harmaa, usein jopa synkeä. Kyllähän tätä katseli – jos nyt ei leffan absoluuttisen hyvyyden vuoksi, niin ainakin siksi, että pääsi kohtaamaan tutut hahmot vielä kerran ja näki, millaisia askeleita kunkin elämä otti eteenpäin. Henry Talbotilla oli koomisesti taas jotain autoilukiireitä, joten tässäkään leffassa häntä ei nähty. Tämmöistä fanserviceähän tämä, katsotaan väsäävätkö lisää.
Vammala Partyillä julkaistu, Kimmon kanssa työstetty Ryönämestari-video – tai oikeastaan tuoteperhe – oli ensimmäinen tällainen videoprojekti, jossa olin isosti mukana. Itse idea syntyi jo 2021 samaisilla Vammala Partyillä epäilyttävän grillipihvin innoittamana. Tuotanto pistettiin käyntiin heti samana syksynä ja viimeiset kuvaukset sekä editointi saatiin kasaan heinäkuun alussa. Ote oli astetta vakavampi kuin “mennään heilumaan kännykkäkameran kanssa johonkin”, joten sisältöä tarvittiin odottamattoman paljon ja työmääräkin oli melkoinen. Muistilistalta löytyy seuraavia:
Sloganit
Logo
Jingle (tämän tapailin ihan itse Casion uruilla)
Maaseutuvideo
Käsis
Äänitetyt välispiikit
Frankin ja Jorman haastatteluvideot
Maaseutunäkymä taltioitiin Viikissä kännykkäkameran avulla jo syksyllä ja haastattelut tehtiin kotitalon kerhohuoneella, johon saatiin lavastettua riittävästi sekä Ryönämestarin koekeittiö että toimisto. Kuvaustilanne vaati reippaasti kaikenlaista rekvisiittaa ja laitteistoa puvuista mikrofonitelineisiin. Jorman esiliinan ompelin käytetystä lakanasta 🙂 Erikseen mikitys osoittautui hyväksi ideaksi, sillä kännyköiden tallentama ääni takakameran suunnasta ei ole mitenkään kehuttava ja samalle raidalle piti saada vielä haastattelijan ts. itseni ääni. Välispiikkini mikitin netistä löytyneen vinkin mukaisesti paksusta peitosta tehdyn teltan suojassa kaikujen välttämiseksi.
Ryönämestarin koekeittiöllä eli kerhohuoneen keittonurkkauksessa
Vaikein sisältö eli haastattelut saatiin purkkiin yllättävän nopeasti ja kivuttomasti, minkä jälkeen oli edessä ennalta eniten pelottanut vaihe: videon leikkaus. Laittelin ensin kasaan testivideota OpenShotilla, kunnes ilmeni, että sen renderöimä video tökki pahasti. Uusi yritys Kdenlivellä oli onnistuneempi ja homma hoitui lopulta varsin kätevästi. Eniten aikaa kului kohinoiden poistoon ja äänentasojen säätelyyn Audacityllä. Kaikki tämä siis Linuxissa, tietysti. 27″ näyttö ja edelleen suhteellisen tehokas Ryzen-prosessori olivat editoinnissa ystäviä, mutta voin hyvin kuvitella, että vähääkään isommissa projekteissa 16 gigan muisti tulee nopeasti vastaan.
Kurkistus kulissien taakse. Yksi kolmijalka kännykkäkameralle ja toinen mikrofonille.
Mitäs tästä kaikesta tuli opittua vastaisen varalle? Ainakin se, että tarvittavan sisällön, rekvisiitan ja järjestelyn määrä oli selvästi suurempi kuin kuvittelin. Käsistä ei voi jättää ylimalkaiseksi, “improan siihen jotain”, vaan kuvaustilanteessa replojen on parempi olla hyvin muistissa sujuvuuden nimissä. Katsojan huomio kiinnittyy luonnostaan ihmisiin, kasvoihin ja toimintaan, joten lavastuksen hienoudet, kuten mukaan ripottelemamme pikku vitsit menivät yleisöltä pitkälti ohi. Käytettävän laitteiston on hyvä olla kunnolla hallussa; haaskasimme tarpeettoman paljon aikaa Android-kännykän sahaavan automaattitarkennuksen kanssa ja se unohtui sittenkin päälle Frankin haastattelussa.
Enkkusubien jälkeen ei ollut kovin iso homma tehdä suomalaista käännöstä Michele Lupon Californiaan (1977). Tässäpä tämä: California-blu-ray-fi.srt. Tekstityksiä tullaan käyttämään ehkä kerran, mutta otin tämän pikku opintoprojektina. Lopputulos oli jopa hieman parempi kuin enkkuversio, sillä hieroin muutamaa huonoa ajastusta paremmaksi ja ylipäänsä tavoittelin käännöksessä tarkemmin itskupuheiden merkitystä enkä turhaan jumittunut enkkudubbaukseen. Nämä tekstit sopivat siis Artus Filmsin blu-ray-julkaisuun.
Näin se taitaa olla.
Kuten tunnettua, suomi tuppaa olemaan pidempää kuin enkku, ja niinpä välillä oli kohtuullisia vaikeuksia saada tekstit mahtumaan ruudulle. Käännöksestä tuli ehkä hieman kuivakka ja selkokielinen, mutta halusin pitää sen luettavana sekä ymmärrettävänä. Aegisubin fontti on vakiona huomattavasti pienempi kuin VLC:n, joten lopuksi oli pakko taas varmistaa, ettei videotoistimella mennä reunoista yli. Tässä vaiheessa olen nähnyt leffan jo vähintään kahdeksan kertaa, joten juonenkäänteet ja replat alkavat tulla lievästi sanottuna tutuiksi. Vielä kerran pitäisi jaksaa parin viikon päästä länkkärimaratonissa 🙂
After fifteen hours of hard work including translation and tweaking a lot of timings, I’m happy to present English subs for Michele Lupo’s excellent, little-known spaghetti western California (aka. Adios California, 1977). Download them right here: California-blu-ray-en.srt. If you just want to see the movie with English dubbing, it might be available somewhere, but as far as I know, the best image quality can be found on the Italian/French blu-ray version, which has subs only in French. Some notes:
These subs match the 1:40 Artus Films version, other releases might be different.
I used the “original” English dubbing as reference, but at times it was so off that it had to be modified.
Portuguese and German fansubs were useful too, but they’re not for this exact version and the timings were off.
Some inaudible mumbling was left unsubbed as I had little hope of deciphering it.
Previously I’ve used a plaintext editor or Gnome Subtitles, but this time I discovered Aegisub, which made at least some things easier. The audio waveform view, in particular, helped to get the timings right, even if I probably didn’t use most of the advanced features the program has. Enjoy!
Giuliano Gemma in his best Western role – not just a pretty boy with little acting skill any more.
Viidentoista tunnin ähellyksen jälkeen sain aikaiseksi California-spagettilänkkäriin (1977) englanninkieliset kelpo tekstitykset. Itse filkan voi katsoa “jostain” enkkudubbauksellakin ilman isompaa vaivaa, mutta ehdottomasti paras kuvanlaatu on Artus Filmsin blu-rayssä, jossa on kuitenkin tekstit vain ranskaksi ja äänet ranskaksi sekä italiaksi. Oleelliset linkit yllä. Saatan sormiharjoituksena tehdä vielä myös suomitekstit, vaikka niiden yleisö pieneksi jääneekin.
Karate Kid oli aikanaan kova juttu, mutta jatko-osat eivät säväyttäneet enää samassa määrin. Hieman yllättyneenä huomasin, että kolmososa oli edelleen näkemättä – tähän asiaan tulee tietysti pikainen korjaus. Kaikkein heikointa antia edusti joka suhteessa rupinen The Next Karate Kid, jossa Mr. Miyagi on rasittava pelle, juonenkäänteet typeriä ja kaupan päälle vielä toimintakohtauksetkin heikkoja. Netflixiin hurahduksen jäljiltä ulottuville tuli alkuperäistä kaanonia jatkava Cobra Kai -sarja, joka tuli vahdattua yllättävän tiiviisti alusta loppuun.
On vanha jengi koolla taas.
Alkuperäisestä näyttelijäkaartista on saatu mukaan kunnioitettavan suuri osa. Pat Morita ehti jo kuolla, mutta Daniel, Ali, Johnny, Kreese ja moni tuttu sivuhahmo mukana taas pyörii. Johnny Lawrence on tällä erää vähintään yhtä merkittävä hahmo kuin Daniel, jollei suorastaan pääosa. Teinivuosien vanha kauna vaivaa edelleen; välillä sitä siloitellaan, kunnes taas ilmaantuu uusi riidanaihe. Alkuperäisissä leffoissa kaikki muut paitsi Daniel ja Mr. Miyagi jäivät aika paperinukeiksi, mutta Cobra Kaissa taustoitusta tehdään oikein olan takaa. Jopa yleisvittumaisen Kreesen taustalta löytyy selittäviä tekijöitä, kuten huono-osaisuus ja Vietnamin traumat.
Neljän kauden aikana tykitetään silmille teema jos toinenkin – hieman kaikkea on keksitty keittää mukaan. On koulu- ja nettikiusaamista, Tinder-treffejä, avioeroja, romantiikkaa, perhe-elämää, vaikeita lapsia ja lapsuuksia, autobisnestä, kasariheviä, yhteiskunnallista sanomaa, ryyppäämistä ja monenlaista muuta. Keski-ikäisten lisäksi paljon ruutuaikaa saa jälkipolvi, joka jotenkin päätyy jatkamaan vanhaa Miyagi-do vs. Cobra Kai -rähinää. Teineillä on teinien ongelmat, joita usein sarjan teemaan sopivasti ratkotaan karaten keinoin. Johnnyn huolena on vieraantunut poika taannoisesta liitosta (Robby), siinä missä Dannyn äveriäässä ydinperheessä vanhempia työllistävät Samantha sekä vetelä Anthony-poika. Oma suosikkihahmoni oli läpeensä sarkastinen luuviulu Demetri, joka toki saa karatesta ryhtiä.
All Valley karate-turnamentti, tiätysti.
Ylä- ja alamäkiä mahtuu kaikkien elämään: välillä näyttää menevän hyvin, sitten kosahtaa ja seuraavaksi voimaannutaan, yleensä karaten ansiosta. Ykköskausi on vielä lähinnä tarinan rakentelua ja kakkonen menee välillä lällyromantiikaksi, mutta loppua kohti palataan monessa mielessä tuoteperheen juurille ja dojojen välisiä kähyjä riittää. Toimintakohtauksissa on useimmiten aika kotipolttoisen oloinen fiilis, mikä sinänsä ihan sopii asetelmaan – eiväthän etenkään nämä teinit mitään konkareita vielä voi olla – mutta näyttävän äksönin takia Cobra Kaita ei kannattane katsoa. Välillä “karate” vaikuttaa enemmän jujutsulta tai judolta, kun heittoja paiskotaan menemään tämän tästä. Vähän vaikea tarkalleen sanoa, mikä sarjassa näin natsasi, kun juoni on arvattava, jopa toisteinen, ja fanservice lipsuu usein liiallisen puolelle. Hahmokaarti on kuitenkin värikäs ja tunteet suuria, joten ei Kai tässä auta kuin myöntää, että odottelen jo lupailtua viidettä kautta.
Hesarin mielipidepalstalla sohaistiin ampiaispesään julkaisemalla kirjoitus Lännenelokuvien yhteys kolonialismiin pitää tunnistaa ja tuoda esiin, jossa kritisoitiin John Fordin lännenklassikon, Apassilinnakkeen (Fort Apache, 1948), kuvausta Ylen sivuilla. Kirjoittajien mielestä elokuvan kolonialismia ja valkoista ylivaltaa täytyisi tuoda esille enemmän. Kuten odottaa saattaa, monissa kommenteissa oltiin kärkkäästi eri mieltä ja pian nähtiin myös vastine.
Fonda, amerikanmeksikolainen ja apassit neuvonpidossa.
Vaikka suuri länkkärifani olenkin, itselläni ei mielipidekirjoituksen lukemisesta seurannut mikään siilipuolustukseen vetäytyminen. Saahan elokuvia kritisoida, jos siihen on aihetta, eikä pelkkä “ne nyt ovat aikansa lapsia” riitä vakioselitykseksi. Alkuperäiskansojen ts. intiaanien esittäminen oli vanhoissa leffoissa usein tökeröä, meksikaaneille on naureskeltu toistuvasti, naiset ovat saaneet olla pelastettavia koristeita, murhaajia ja tappamista ylipäänsä on glorifioitu, eläimiä rääkätty kuvauksissa, historiaa kirjoitettu jenkeille edulliseksi, ja ties mitä muuta. Näitä epäkohtia on turha yrittää kiistää.
Sen sijaan juuri Apassilinnakkeen esittäminen valkoisen miehen ylivallan ja kolonialismin edustajana karahtaa kiville, sillä kyseessä on pikemminkin kriittisesti aiheeseen suhtautuva leffa. Intiaaneja vedättävät niin paikallinen asiamies kuin Washingtonin herratkin, minkä lisäksi linnakeen luupäinen uusi komentaja haluaa mieluummin tehdä sankaritekoja kuin edistää rauhanomaista yhteiseloa. Cochise ja porukat esitetään pikemminkin ylpeinä, nurkkaan ajettuina sotureina kuin järjettöminä raakalaisina – komiikasta vastaavat valkoiset sotilaat (etenkin sählät alokkaat). Lopulta tuntuu siis siltä, että tämä Apassilinnakkeen kritiikki oli lähinnä pitkään hautunut yleinen ajatus länkkäreistä, joka nyt “sopivan” tilaisuuden tullen kohdistettiin satunnaiseen, hyvin näkyvään leffaan.
Katseltujen listaan liittyi juuri Lost in Space, 60-lukulaisen skifisarjan lämmittely. Välissä ehdittiin tehdä kökköinen elokuvakin, joka on lähinnä itsenäinen “teos” eikä missään suhteessa aiempaan tai myöhempään sarjaan. Yhteistä kaikille on ainakin se, että Robinsonin perhe raahautuu kohti Alpha Centaurin auvoista siirtokuntaa, eli käytännössä vastoinkäymisestä toiseen ja planeetalta toiselle.
Taas rysähti.
Militaari-iskän ja insinööri-äiskän lisäksi perheeseen kuuluvat lahjakas, mutta epävarma Will, taiteellinen Penny ja rohkea Judy. Mukaan tarttuu matkalla muutakin sakkia, kuten lunki mekaanikko Don West ja kieroileva Dr. Smith, minkä lisäksi nähdään muita uudisraivaajaperheitä. Kolmen kauden aikana hahmoja ehditään hiukan jopa kehittää, mitä tukee sopivasti osaltaan lapsinäyttelijöiden vanheneminen, kuten Harry Potterissa konsanaan. Vanhemmissa, Pennyssä tai Judyssä en totta puhuen huomannut suurtakaan muutosta, mutta Will aikuistuu ja Smith saa tehdä ainakin osittaisen parannuksen.
Ropotti Ruttunen ja sähköhella Ella.
Ensimmäiseltä hätälaskuplaneetalta – näitähän riittää – tarttuu mukaan myös mystinen, voimakas Robotti, joka ehtii kyvyillään pelastaa poppoon moneen kertaan. Ansioista huolimatta on samalla koko ajan selvää, että ropooti on rakennettu tappokoneeksi. Mysteeriä valotetaan pala palalta ja lopulta masiinoista tulee oikein maanvaiva, koska niistä useimmat eivät haluakaan olla frendejä ihmisten kanssa. On se kumma.
Kolme kautta oli varmaankin hyvä pituus sarjalle. Kaikki oleelliset käänteet saatiin käytyä läpi, eikä toisteisuus vielä ruvennut jurppimaan liikaa. Kaava kävi varsin selväksi nopeasti: hommat menevät plörinäksi, kräshätään planeetalle, yritetään pois, hommat menevät plörinäksi, yritetään uudestaan, taas kusahtaa ja lopulta päästään jatkamaan seuraavia vastoinkäymisiä kohti. Jos ei vaivana ole alienit, niin sitten ketkut, myrkkykasvit, sää, hajoava tekki, meteoriitit tai tappajarobotit – avaruus on vihamielinen paikka. Perheen pitää pitää yhtä, meille kerrotaan.
Nopeasti loppuunsa tuli Netflixistä vahdattu Downton Abbey, vaikka jaksoja on kaikkiaan peräti 52. Pahimpiin vieroitusoireisiin oli onneksi varalla vielä 2019 tehty täyspitkä elokuva, jonka tapahtumat sijoittuvat parin vuoden päähän sarjan päätöksestä. Leffaa ei jostain syystä ole Netflixissä, joten se kannattaa varautua tonkimaan katseltavaksi jostakin muualta. Tänä vuonna on ilmeisesti vielä luvassa lisää jatkoa toisen elokuvan verran, mikä kertonee ainakin brändin menestyksestä. Eikä menestystä ihmetellä tarvi, tulihan tässä itsekin katsottua puoliskon kanssa jakso tai kaksi joka ainoa ilta – joskus taisi lipsahtaa kolmeenkin, mikä jo kostautui ikävästi yöunien pituudessa.
Eräs välienselvittelytilaisuuksista ts. päivällisistä.
“Tavalliseen” pukudraamaan verrattuna Downton Abbey sijoittuu modernimpaan aikaan, 1900-luvun alkuun. Pukuloistoa ja komeita tönöjä nähdään toki tuttuun tapaan, mutta sivussa seurataan myös teknologista kehitystä ja suurena vedenjakajana ponnistellaan ensimmäisen maailmansodan läpi. Asetelma on lähtökohtaisesti Kahden kerroksen väkeä -tyylinen, jossa yläkerrassa on Granthamin aristokraattiperhe ja alakerrassa vaihteleva joukko palvelijoita hovimestarista keittäjään. Vaikka raja aina onkin olemassa, kietoutuvat kahden kastin kohtalot usein toisiinsa niin hyvässä kuin pahassakin. Kuuden kauden aikana hahmoihin ehditään luoda syvyyttä ja persoonaa, joten värikäs hahmokaarti toimii mainiosti: yläkerrassa jaarli Grantham vaimoineen, suhdekuvioissa seikkailevat tyttäret ja kosiomiehet, alakerrassa vastoinkäymisten marinoimat Bransonit, konservatiivinen hovimestari Carson, juonitteleva Thomas ja monet muut. Suvun sarkastista matriarkkaa, edellisen jaarlin leskeä, ei toki voi tässä luettelossa ohittaa.
Jatkuvasti toistuva teema normaalien romanssien, juonittelujen ja rahahuolien lisäksi on etenkin maailman muuttuminen 1900-luvulla: sodan jälkeen aatelisperheet uhkaavat jäädä historian reliikeiksi, kun kartanoiden (huono) ylläpito käy liian kalliiksi ja traditiot muutenkin murtuvat. Sodan jälkeen naiset eivät enää suostu piironginkoristeiksi, vaikka sukupuoliroolien rikkomista ei aina hyvällä katsotakaan. Jopa säätykiertoa nähdään, kun jotkut palvelijat tavalla tai toisella nousevat ylemmäs yhteiskunnan portailla koulutuksen, tai sitten perinteisemmin onnekkaan naimakaupan tahi perinnön avulla. Kastien välissä suhaa etenkin talon entinen autokuski ja irkkukapinallinen Tom, joka suurin vaivoin pääsee lopulta osaksi perhettä. Tyypillisempiin pukudraamoihin verrattuna Downton Abbey on asteen progressiivisempi (ei graafisien) seksikohtauksiensa, homopusujensa ja jopa paikoittaisen väkivaltaisuutensa takia. Itselleni jäi kaikkiaan sellainen fiilis, että naiset joutuivat seksin harrastamisesta melkein aina vaikeuksiin 🙂
Keittiönäkymä ja vielä kokematon kyökkipiika Daisy (sekä esimerkki Netflixin matalan tarkkuuden kuvanlaadusta).
Sarjan laatu ei pysynyt yhtä timanttisena koko kuuden kauden läpi: sota-ajan kuvaus ei ollut itselleni sitä viihdyttävintä seurattavaa, ja loppua kohti tiettyjä kuvioita alettiin jo selvästi kierrättää. Niinpä kuudes kausi oli varmaan oikea kohta laittaa tarinalle piste – viimeisessä jaksossa solmittiinkin lankoja yhteen melkoista tahtia enimmäkseen onnellisissa merkeissä. Ensimmäinen kausi saattoi olla lopulta koko sarjan paras, kun hahmot ja kuviot eivät olleet vielä käyneet turhan tutuiksi. Leffa ei tuonut kaanoniin sanottavasti mitään uutta tai merkittävää, mutta ei toki ollut pettymyskään, vaan oikeastaan yksi pitkä sarjan jakso lisää. Käytännössä kaikki alkuperäiset näyttelijät oli saatu rekryttyä mukaan, joten katsojan ei tarvinnut arvailla uusien kasvojen kanssa kuka kukin on. Mitäpä tästä nyt enempää sanoisi? Hyvää viihdettä.
