Koko Star Trek: The Next Generation (1987–1994) meni juuri läpi. Tahti oli aika kova: kahta tai jopa kolmea jaksoa illassa, mutta onhan noita melkein kaksisataa, joten aikaa siihen kului. Katselin sarjaa jonkun verran jo aikanaan hajanaisesti, joten jokunen jakso oli sentään entuudestaan tuttu. Netflix näyttää olevan tällä hetkellä trekkien selvästi paras ystävä suoratoistopalveluista, sillä TNG:n lisäksi siellä on TOS, Deep Space 9, Enterprise ja vielä päälle joitakin elokuvia – tuorein tulokas, Picard, on puolestaan Primellä. Star Trekeistä on kirjoitettu niin paljon, että seuraavassa lähinnä sekalaisia omia ajatuksiani maratonin jäljiltä.
Data ihmisyyden erästä aspektia kartoittamassa (S1 E2).
Seitsemän kauden aikana nähtiin monenmoista: käänteitä ja tyylillisiä kokeiluja, joskus paremmin ja toisinaan heikommin onnistuneita. Ensimmäinen kausi meni harjoitellessa, kun hahmoille yritettiin rakentaa persoonat, joten vasta toisella kaudella alettiin päästä vauhtiin. Dream team eli Picard–Riker–Troi–Crusher–La Forge–Data–Worf ei ollut alusta asti mukana – tohtorin tilalla oli hetken kuiva Pulaski ja Tasha Yar oli tärkeä hahmo ensi metreillä – mutta kolmannella kaudella tapahtumat alkoivat pyöriä kiinteästi ydinjoukon ympärillä. Loppupään jaksot menivät puolestaan joskus aika erikoisiksi, kun niissä tavoiteltiin esimerkiksi kauhuleffojen tyyliä.
Alkuperäisessä Trekissä oli jatkuvasti sutinaa upseerien ja matkalla vastaan tulleiden alienineitojen kanssa; federaation johtavat tutkimusmatkailijat rupesivat uuteen sivilisaatioon törmättyään yleensä ensi töikseen pokaamaan ihastuttavaa prinsessaa tai muuta vastaavaa. TNG:ssä riitti romantiikkaa niin ikään, jos nyt ei aivan yhtä kaavamaisesti. Riker oli pitkään hieman limainen naistenmies, jota siivottiin sarjan loppua kohti, kenties yleisen asenneilmapiirin muuttuessa. Seikkailuja oli kyllä kaikilla muillakin, jopa tunteisiin kykenemättömällä Datalla ja karskilla Worfilla. Riker–Troi- ja Picard–Crusher-kuvioita eläteltiin pitkään, vaikkei niiden kanssa päästy puusta pitkään ennen kuin sarja yllättäen lopahti.
Eih, sieltä se Q taas tuli (S3 E13).
Jotkin sivuhahmot olivat hekin näytillä toistuvasti, kuten alkupään kausissa paljon nähty innokas neropatti Wesley Crusher, joka kirjoitettiin sarjasta ulos hieman tökerösti. Rasittava, ylimielinen Q tuotiin mukaan silloin tällöin dissaamaan ihmisyyttä ja tekemään ihmetemppuja, joita toki mahdollisti myös holokansi. Deanna Troin dramaattinen äiti rakensi monessa mielessä siltaa TOS:n suuntaan, sillä olihan Majel Barrett muun muassa Gene Roddenberryn vaimo ja esiintyi jo alkuperäisessä sarjassa.
Koko sarjan sydän oli itselleni joka tapauksessa Data, jonka ikuinen ihmisyyden etsiminen tarjosi monenlaista miettimisen aihetta. Spockin moderni vastine, monille inhimillisille heikkouksille immuuni Data pelasti Enterprisen lukemattomia kertoja, mutta saiko hän siitä kiitosta ja arvostusta? Ei suinkaan, vaan tärkeitä lisätietoja tilanteesta tarjonnut komentajakapteeni keskeytettiin toistuvasti: “That would be enough, Mr. Data.” Datan sosiaalinen kömpelyys ja toisinaan odottamaton nokkeluus vastasivat myös TNG:n onnistuneimmista huumorikohtauksista.
Holokansi fasilitoi villissä lännessä pyörähtämisen helposti (S6 E8).
Jo TOS käsitteli avaruusdraaman keinoin kaikenlaisia yleisinhimillisiä aiheita, ja samalla linjalla jatkoi vielä vahvemmin TNG, jossa kokonaiset jaksot pyörivät usein tietyn teeman ympärillä. Pariinsataan jaksoon mahtui niin terrorismin, uskollisuuden, vanhemmuuden kuin rasisminkin käsittelyä – monia niistä jopa useampaan kertaan. Kuten TOS:ssa, jotkin aiheet oli selvästi varattu tietyille päähahmoille: Worfille kunnia, Troille tunteiden kirjo, Picardille johtajuus, Datalle rationalismi ja niin edelleen.
Skifi on skifiä, eikä Star Trek edes yritä olla realistinen kuvaus tulevaisuuden tähtimatkustamisesta, joten epäloogisuuksista ei ole periaatteessa lupa valittaa. Silti jotkin kliseet olivat liian ilmeisiä, että niitä voisi täysin ohittaa (näitä on toki listattu tarkemmin muualla). Planeettojen yleensä täydellinen monokulttuuri on eräs klassikko, samoin kuin englannin kielen laaja ymmärrys ympäri galaksia. Kaukaisimmatkin alienirodut näyttävät ihmisiltä, jollei niillä sitten satu olemaan hieman erilaisia kyhmyjä otsassaan. Vaikka federaatiolla luulisi olevan tuohon aikaan jo kovaa tekkiä, niin melkein joka jaksossa sensorit tuntuivat lähes turhilta, kun niillä ei kyetty mittaamaan mitään. Vielä on pakko ihmetellä keskustietokoneen surkeaa tietoturvaa, sillä sen haltuunotto ja lukitseminen tuntui onnistuvan leikiten tämän tästä.
Seuraavaksi on tarkoitus kokeilla, olisiko DS9 vastaavalla tavalla viihdyttävä jatko universumille. Avaruusasema on tapahtumapaikkana hankalampi, kun jumitetaan jatkuvasti samoilla mestoilla, eikä alku ole vielä vaikuttanut hirveän lupaavalta. Kuvanlaatukin on yllättävän heikko: asian suorastaan huomaa katsellessa. Enterprise olisi vielä seuraava, mutta katsotaanpa, päästäänkö sinne asti koskaan.
Kaitsun suosio näyttää jatkuvan sen verran vakaana, että Netflix päätti lypsää aiheesta vielä ainakin kuudennen kauden. Jokseenkin ärsyttävänä ratkaisuna kesällä tuli näytille viisi ensimmäistä jaksoa, marraskuulla julkaistaan seuraavat ja viimeiset vasta ensi vuoden puolella. Tästä ensi rykäisystä jäikin kieltämättä trailerimainen maku, kun tarkoituksena oli lähinnä pedata tulevien jaksojen suuria kuvioita. Mutta oliko edes viihdearvo kohdillaan?
Nykyään ollaan ihan frendei
Elämä näyttää hetken seesteiseltä, kun Silver saatiin kerran pois tieltä häiriköimästä – tällaisessa fiktiossa rikaskin voi joutua poseen. Ilman pääpahista ei sarja pyöri, joten tilalle tulee taas tuttu kankea Kreese, joka pakeni sopivasti pytystä viime kauden lopuksi. Sopii ihmetellä, miten etsintäkuulutettu rikollinen matkustelee noin vapaasti maasta toiseen, mutta eipä takerruta moisiin pikkuseikkoihin. Roolit ovat kaikkiaan ennallaan Johnnystä Danieliin ja Samanthasta Toryyn, joten sikäli ei suuria yllätyksiä nähdä. Kuudennen kauden kattava teema on “Sekai Taikai”, suuri kansainvälinen karatekilpailu, johon valmistaudutaan puolet ajasta. Ketkä pääsevät kisareissulle ja kenestä tulee kapteeni?
Eihän tämän äärellä taaskaan tylsää tullut, mutta on kuudes kausi kieltämättä monessa suhteessa heikompi esitys kuin mihin sarjan kultakaudella venyttiin. Draama- ja urpoilupotikat on väännetty kaakkoon, ja välillä Cobra Kai tuntuu melkein itsensä parodialta. Näyttelijöiden luulisi jo omaksuneen roolinsa, mutta varsinkin Macchion Daniel on pahimmillaan kuin käpykylän kesäteatterista. Samoin Johnnystä on hukattu kaikki realismi ja uskottavuus, jolloin antisankarista on jäänyt jäljelle lähinnä tylsä sähläri. Toimintakohtauksetkaan eivät tunnu irtoavan edes siinä määrin kuin viime kaudella, joten missä vika?
Eääh
Käsiksessä on lähdetty varmuuden vuoksi tanakasti more is more -linjalle, joten kaikenlaista silppua pitää tapahtua mahdollisimman paljon – sarjan alkupäässähän maltettiin kehitellä kuvioita pitkän kaavan kautta. Kill Billin ja honkkarileffojen hengessä mukaan on ängetty myös valkopartainen äreä karatemestari, minkä voi toki nähdä jonkun sortin historiallisena kumarruksena, vaikka rönsy jääkin etäännyttävän päälleliimatuksi. Viidennen jakson lopussa päästään Barcelonaan Sekai Taikaihin asti, joten seuraavat viisi jaksoa sijoittunevat tuonne Katalonian turistirysään. Tällaiset paikanvaihdokset kielivät usein ideoiden loppumisesta, mutta katsotaan nyt sitten.
Eilen juhlistettiin länkkärimaratonin 10-vuotista taivalta. Ilmeisesti aivan ensimmäinen oli 12.4.2014. Päivä oli tuolloin aurinkoinen, joten Alamosta (1960) ei nähty juuri mitään, sillä parvekkeen ikkunasta tuli niin paljon valoa. Jossain vaiheessa rupesin virittämään pöytäliinan ikkunan eteen ja lopulta hifi-ratkaisuna hankin tarroilla kiinnitettävän kapean pimennysverhon (jota jotkut valitettavasti ovat ruvenneet käyttämään parvekkeella pöytäliinana…). Alamon vääryydet saatiin korjattua tällä kertaa oikein kertaheitolla, vaikka taika piti ja päivä oli taas aurinkoinen. Alkuperäisestä, joten kuten välttävästä DVD:stä siirryttiin samalla BD:ltä ripattuun, restauroituun full hd -versioon, jossa olikin paljon detskuja nähtävissä.
Yhden kerran “katsotaas oikein monta putkeen” -ideasta muodostui instituutio kuin varkain. Alkujaan tykitettiin aamukympistä puoleen yöhön ja välissä oli sauna, mutta formaatti oli useimmille liian raskas eikä aamulla paljon ketään vielä nähty. Kerhohuoneen säännötkin muuttuivat, joten nyt pötkö on kohtuullistettu kymmentuntinen, johon mahtuu viisi tai kuusi leffaa riippuen niiden pituudesta. Ensi metreillä pikku traditiona oli lopettaa ilta ns. paskabonarilla, mistä jossain vaiheessa luovuttiin. Vuosien varrella on ehditty katsoa jo 120 eri elokuvaa eikä mainittua Alamoa lukuun ottamatta mitään ole näytetty kahteen kertaan. Kuten kuvasta näkyy, alkuaikoina mukaan otettiin paljon klassikkoja, mistä seurasi se, että nyt niitä on aika vähän enää jäljellä ja pitää jo säästellä. Kuratointi ei ole mitenkään kiveen hakattu prosessi, mutta aina yritetään saada mukaan ainakin moderni, spagetti, fiftari ja erikoisuus. Illan viimeiseksi on hyvä yleensä jyvittää joku viihdyttävä pätkä.
Ekan maratonin leffavalikoima, paitsi että Speedy Gonzales näyttää olleen tiedostona. Elettiin vielä DVD-aikaa. Kuvasta kiitos Terpalle.
Kaikenlaista teknistä parannusta on ehtinyt tapahtua näiden kymmenen vuoden kuluessa. Aluksi leffat katseltiin suoraan DVD:ltä, mistä kuitenkin siirryttiin käytännöllisempään rippien katseluun, ja aika pian sekaan alkoi ilmestyä mahdollisuuksien mukaan paremman tarkkuuden BD-versioita. Tykki on viime kerroilla ollut full hd -kykyinen, joten leffojen resoluutio tulee myös käyttöön. Äänipuoli kohentui huomattavasti, kun läppäriin kytketyistä tietokonepurkeista siirryttiin ulkoiseen äänikortiin ja kohtuullisen laadukkaisiin monitorikaiuttimiin, joista irtoaa sopivasti bassoakin. Fyysisenä parannuksena yhdellä seinustalla ollut klohmo puusohva vaihtui jossain vaiheessa Ikean laiskanlinnaan, jossa pystyy kolme henkeä rötköttämään mukavasti.
Ensimmäisellä kerralla paikalla oli vain kolme sitkeää sissiä, mutta muutaman vuoden päästä kantayleisö alkoi asettua ja parhaimmillaan paikalla lienee ollut toistakymmentä katsojaa. Hirveästi enempää kerhohuoneelle ei mukavasti mahtuisikaan. Koronavuonna 2020 kertsi oli suljettu ja joukkotapaamiset muutenkin pannassa, joten sellainen tauko tuli, kunnes kesällä 2021 päästiin taas jatkamaan – tunnelma oli hellepäivänä kuin Teksasissa konsanaan. Rutinoitumisen myötä järjestelyvaiva on kohtuullistunut, ja tätä nykyä poitsu on jo sen verran iso, että sunnuntain krapulapäivän siivoukseen saa hyödyllistä apua. Ei kai tässä voi kuin jatkaa seuraavat kymmenen vuotta!
Netflixissä näyttää olevan kohtuullinen määrä peleihin – tai ainakin pelien maailmoihin – perustuvia leffoja. Olen vahdannut niitä hiljattain läpi sivusilmällä, yhtäältä tutkimusmielessä ja toisaalta siksi, että ne ovat osoittautuneet sopivan kepeäksi viihteeksi, johon ei tarvi keskittyä täysillä tai pelätä menettävänsä mitään kovin oleellista. Konsensus pelileffojen suhteen tuntuu olevan, että ne ovat lähinnä huonoja, enkä ole itsekään asiasta kovin eri mieltä, mutta kenties kuuden sakista sentään löytyisi kätketty helmi? Oma suhteeni näihin pelisarjoihin on vaihteleva: useimpia en ole edes kokeillut, vaikka tiedän toki, mistä niissä kaikissa on osapuilleen kyse.
Hitman (2007)
Yrmy kaljupää lahtaa menemään viivakoodi niskassa. Niin, olikos tässä jotain muutakin? Neukkulan pressa pitäisi ampua, mutta se onkin salaliitto ja sitten lähdetään pakosalle pitkän kaavan kautta narkkarin näköisen emännän kanssa. Paljon ampumista ja mätkintää… Eipä tästä oikeastaan jäänyt paljon enempää mieleen. En myöskään vakuuttunut Timothy Olyphantin valinnasta pääosaan: kuka tahansa toki näyttää Hitmanilta kaljupäänä, mutta rooliin olisi sittenkin sopinut paremmin hiukan jykevämpi kivikasvo – nyt tulee lähinnä tunne siitä, että Timppa larppaa sellaista.
Jaffar ja prinsessa, tiimalasissa hiekka valuu ja hiiri jeesaa. Noh, se oli sitä aikaa! Jäljelle on jäänyt sentään Persian eksotiikka ja loputon parkour milloin minkäkin verukkeen nojalla. Päärooleihin on värvätty aitoja persia… jaa, ei, vaan jotain Hollywoodin valkonaamoja. Pitkällistä petosten, parkourin, läpänheiton ja toimintakohelluksen toistoa olisi huoletta voinut lyhentää puolella ilman, että mitään olisi menetetty. Missä tämä leffa ehkä tekee maailmanennätyksen on se, kuinka monta kertaa päähenkilö pakenee täysin mahdottomasta hengenvaarasta.
Ajatollah Khomeinin esi-isät.
Resident Evil: Retribution (2012)
Ilmeisesti Presidentti Evilä -leffoilla ei ole enää nykyään paljonkaan tekemistä pelisarjan kanssa. Elokuvia on tehtailtu jo oikein olan takaa ja tämä on viides niistä. Vaikea edes kirjoittaa tästä mitään, kun kuvio on niin puhkikaluttu: virus jotain, zombit jotain, ammutaan, potkitaan ja otetaan näyttävästä kohdasta hidastus. Johvosen Millalta ei tuo näytteleminen ole koskaan ehkä sujunut, mutta tällaiseen leffaan tarvitaan enemmän sporttisuutta kuin ilmaisukykyä, joten mitäpä tuosta. Eipä tätä kukaan syvällisen juonenkehittelyn takia katsokaan.
Otetaanpa tähän kohtaan hidastus.
Kingsglaive: Final Fantasy XV (2016)
Leffa perustuu suoraan samannimiseen pelisarjan osaan, kertoo Wikipedia. Leffoja on niitäkin melkoinen liuta – aivan ensimmäisen vuoden 2001 tekeleen olen aikanaan jopa nähnyt. Monessa mielessä Kingsglaive jatkaa sen viitoittamalla tiellä: puunaamaiset 3D-hahmot touhuilevat muovisen käsikirjoituksen mukaisesti ja katsoja jää etäiseksi renderöinti-ihmeen seuraajaksi. Tällä erää hommat menevät oikein totaalisesti perseelleen, kaikki kuolevat ja kaikki menetetään. Varmuuden vuoksi joka väliin on tungettu kohtuuttoman pitkiä toimintakohtauksia ja siinähän sitä on taas yksi elokuva pydessä.
Tietokoneella hoituu.
Assassin’s Creed (2016)
Salamurhaajat vs. temppeliritarit, oikein vuosisatainen vihanpito. No nyt nuo jälkimmäiset salaseuralaiset ovat vain hiuskarvan päässä voitosta ja maailman hallinnasta. Hätiin ehättää onneksi traumatisoitunut assassiini Michael Fassbender ja katsoja ei voi kuin ihmetellä, että kuka juuri hänet päätti tuohon rooliin värvätä. Jeremy Irons vetää tyhjäkäynnillä peruspahisroolin, mutta ei kyseessä mikään uran huippuhetki hänellekään ole. Kovin ennalta-arvattavaa tusinatavaraa tämäkin tekele kautta linjan.
Toivon mukaan temppeliritarit eivät valloita maailmaa. Tai oikeastaan ihan sama.
Uncharted (2022)
Katsauksen tuoreimmassa teoksessa Marky Mark, joku geneerinen poitsu (Nathan Drake) ja geneerinen naishahmo ratkovat arkeologisia arvoituksia, heittävät kyrsää läppää ja jekuttavat toisiaan. Toimintaa riittää ja aarretta metsästetään. Vaikka kuinka yritän keksiä jotain muuta sanottavaa, niin edelliset kaksi virkettä tiivistävät leffan olemuksen niin tarkalleen, että mitään muuta ei irtoa. Uncharted!
Minä se olin kuulkaas Max Paynekin.
Eipä näissä paljon kehuttavaa ollut, joten missä vika? Miten voi olla näin mahdottoman vaikeaa tehdä hyvä pelielokuva? Onko kyse siitä, että pelien tarinankerronta on niin erilaista kuin leffoissa, että hienostuneet juonikuviot eivät siirry valkokankaalle? Vai ovatko pelien käsistelijät kenties niin amatöörejä, että he jäävät kroonisesti jälkeen kunnon tekijöistä? Jotain on selvästi pielessä, kun kymmenienkään pelileffojen seasta ei tunnu löytyvän oikein mitään kunnollista, vaan tarjolla on silkkaa klisekasaa – tässä vertailussa vaikkapa Änkkärit edustavat ihan kirkkainta kärkeä. Surullinen lopputulema lienee, ettei näistä turauksista koskaan edes yritetty tehdä hyvää elokuvaa: leffoista väännetään edelleen löysästi bulkkipelejä ja peleistä löysästi bulkkielokuvia tuotesarjan jatkoksi.
2023 jää mieleen kaksijakoisena: alkupuoli oli hyvä, mutta loppua kohti lysähti. Vuoden merkittävin juttu eli kolmen kuukauden tutkimusvapaa huhti–kesäkuussa oli monessa suhteessa parasta, mitä tarjolla oli – tarkemmin tästä omassa kohdassaan. Valitettavasti syyskuusta jouluun olikin sitten huomattavasti heikompaa: ensinnä kiireinen ja stressaava akateemisen vuoden alku, sitten toista kuukautta melkein yhtä soittoa sairaana marraskuussa, sitä seurannut lievä ääniyliherkkyys ja kirsikkana kakun päällä yläkerran asuntoon muuttanut HopLop ts. lattiaa jytistävä ruokakunta, joka toi yhden stressilähteen lisää. Taustalla ankeutta lisäsi tietysti sotaisa maailmantilanne, joka ei näytä tänäkään vuonna hellittävän.
Töitä ja tutkimusta
Aloitetaan vaikka tällä. Aivan loistavana mahdollisuutena tarjoutui keväällä olla kolme kuukautta Pelikulttuurien tutkimuksen huippuyksikön leivissä erikoistutkijana. Aika tulikin käytettyä tehokkaasti hyväksi artikkeleita edistäen ja kaikenlaisissa asiaankuuluvissa kissanristiäisissä hypäten. Kävin ensimmäistä kertaa oikein konferenssissakin pitkään aikaan, Puolan Varsovassa. Toinen keikka suuntautui Tampereelle(!), jossa pidin johdannon demoskeneen osana Pelimuseon demopajoja. Aiheen tiimoilta ilmestyi myöhemmin myös lehdykkä, jossa on niin ikään pikku johdantolukuni.
Millipilleri
Valmiiksi asti ehti Terpan kanssa kirjoitettu Sorakuoppien sankarit – suomalaisia lännenelokuvia laajalla otannalla. Kaikenlaista uutta asian tiimoilta taas löytyikin, kuten amerikansuomalainen Kuparimaa (1961), Studio Majakan harrastajapläjäykset ja musiikkivideoita ym. Ennen kaikkea aiheen penkominen oli hauskaa, ja sivumennen itselleni rakentui taas asteen avarampi kuva suomalaisesta elokuvateollisuudesta. Jos suunnitellusti menee, niin tänä vuonna julki tai vähintään vertaisarviointiin ehtii tracker-, peli- ja kotitietokoneaiheisia tekstejä. Siinä missä 2022 oli harvinaisen touhukas julkaisuvuosi, jäi 2023 jäi puolestaan hiljaisemmaksi.
Skenetykset ja retrot
Voi kunpa näistä olisi enemmän kerrottavaa, mutta aikaa ja motivaatiota ei taaskaan riittänyt ihan kaikkeen niin paljon kuin piti. Mainitsin jo yllä Demopajat, minkä lisäksi pidin perinteisen Introduction to Media Art and Culture -kurssin vierailuluennon demoskenestä sekä uutuutena TY:llä vierailuluennon träkkereistä. COST GRADE -hankkeen puitteissa olin mukana myös demoskenepaneelissa ja kokoamassa luovan tietojenkäsittelyn jaettua bibliografiaa, johon lisäilin tietysti suomalaisia ja skeneä käsitteleviä julkaisuja. Enemmän tällaista metaskenetystä siis, vaikka onhan silläkin oma arvonsa.
Mörk Bench
PETSCII-editori täytti jo peräti kymmenen vuotta. Aktiivisia käyttäjiä sille löytyy ilmeisesti edelleen pitkin Eurooppaa. Itse en juuri mitään piirtänyt, lukuun ottamatta yllä näkyvää Vammala Party -kilpailukuvaa Mörk Bench ja opetukseen tekemääni muutamaa kaaviota. Juhlavuoden kunniaksi oli tarkoitus tehdä ohjelmasta uusi versiokin muutaman hyödyllisen lisäfeetsun kera, mutta loppuvuoden yleinen lamaannus ei sitä oikein mahdollistanut. Yritän ainakin sen verran ryhdistäytyä 2024, että saisin juhlaversion aikaiseksi – sehän on Zoo-vuosikin jälleen. Retrolaitteistoa en taaskaan hankkinut, kun ei sitä edelleenkään nurkkiin enempää mahdu.
Pelejä ruudulla ja laudalla
Alkuvuodesta sain viimeisetkin Monkey Islandit loppuun, vaikka Escapen kurjuuden äärellä meinasi usko loppua. Loppuvuodesta sairastellessa löytyi yllättävää intoa koluta erilaisista bundleista kertyneitä tekeleitä, joista monet tuli hakattua loppuun asti. Listalle pääsivät mm. Turnip Boy Commits Tax Evasion, Pikuniku, Minit, The Whispered World, Night in the Woods, Cocoon ja ennen kaikkea Hidden Folks, joka iski jotenkin tosi hyvin makuhermoon ja on tullut pelattua läpi ainakin seitsemän kertaa. Kokoelma kasvoi kyllä toisesta päästä tätä selvästi nopeammin, joten kaikkien Steamiin kertyneiden pelien kokeilu on silkkaa utopiaa. Proton oli jälleen ystävä ja kun se tuntuu alati edelleen paranevan, niin kyllä Linux-pelaajan kelpaa.
Hidden Folksin merellistä tunnelmaa
Shakkia tuli yriteltyä jälleen vuoden läpi, vaikka tässä vaiheessa olen entistä enemmän siirtynyt huolto- ja valmennustehtäviin. Omat pelit olivat aika heikkoja koko vuoden läpi, etenkin loppuvuoden koomassa. Pikashakin pelaamisen lisäksi olen tehnyt ja kerännyt melkoisen määrän taktiikkatehtäviä tyllerölle, sekä tietysti kuskannut natiaisia kilpailuihin. Muksuille tulikin mukavasti menestystä nuorten SM-mitaleista aktiivisuuspalkintoihin ja pääkaupunkiseudun nappulamestaruuksiin.
Eläviä kuvia
Länkkärit pysyivät 2023 edelleen ykkösgenrenä, johtuen jo yllä mainitusta tutkimusartikkelistakin. Eräänlainen “kohokohta” oli sekava uusioversio Hirttämättömistä, joka käytiin Terpan kanssa katsomassa Tennarin muuten tyhjässä salissa. Tutkija ei saa vältellä mitään ponnistuksia, joten syksyllä vielä perään Spede-elämänkerta, joka ei juuri sen parempi ollut. Muutama onnistunut roolitus sentään pelasti jotain. Kertausmielessä tuli suomilänkkäreistä silmäiltyä läpi jälleen Herra ja ylhäisyys sekä KAVI:lla Villin Pohjolan salattu laakso.
Hehhehhee, ehhehhee… ehheh… eh… äh.
Vuoden sessioissa osansa saivat muutkin sekalaiset jenkki- ja europätkät. Mitään varsinaisia uusia löytöjä en muista vastaan tulleen, mutta pieniä positiivisia yllätyksiä edes. Old Henry, The Secret of Convict Lake ja The Law and Jake Wade olivat näitä parempia. Esimerkinomaisesti puolestaan ranskalainen Dynamite Jack oli heikko esitys, samoin kuin Hallelujah Trail (miksi Lancaster edes lähti tämmöiseen?) ja Skinwalker. Länkkärimaratoni pidettiin tuttuun tapaan kahteen kertaan ja tänä vuonna keväällä perinne täyttää jo pyöreät kymmenen vuotta – pitänee juhlistaa merkkipaalua jotenkin erityisesti.
Lopuksi
Mihinkään muuhun kohtaan ei oikein sopinut kesää ja alkusyksyä värittänyt massiivinen konesäätö niin PC-pönttöjen, läppärien kuin Mäkkienkin äärellä. Oma kone rupesi rasittavasti prakaamaan jo keväällä ja sitten heinäkuun tullen kusahti käytännössä kokonaan. Lukuisten osien vaihtelun jälkeen syylliseksi paljastui lopulta risa emppa, jonka vaihdon jälkeen sain taas vakaan koneen alle. Lienee helppo arvata, että räpellykseen kului hermojen lisäksi huomattavasti sekä aikaa että pelimerkkejä. Tutuille ja sukulaisille tuli kasailtua ja kierrätettyä niin ikään useita koneita, joten rutiinia alkoi jo kertyä. Jälleen tuli ainakin todistettua se, että nippa nappa riittäviksi mitoitetut komponentit täytyy vaihtaa sen useammin, joten hetkellinen rahansäästö muuttuu pidemmän päälle herkästi lisäkuluiksi.
Alkanut vuosi tuonee mukanaan aika lailla samaa mitä edellinenkin. Duuni, tietotekniikan neppailu, shakinpeluu ja tutkimus jatkunevat todennäköisesti vanhaan malliin. Hermojen lepuuttamiseen ja kunnolla nukkumiseen pitää panostaa – valon lisääntyminen tammikuulta on perinteisesti tupannut mielialaa kohentamaan. Jos jotain uskaltaisi toivoa, niin maailmantilanteen kohentumista sekä fyysisen kunnon palautumista normaaliksi (ja vielä bonuksena yläkerran jumppasalin rauhoittumista).
Keväällä Terpan kanssa kovalla vaivalla pakerrettu Sorakuoppien sankarit – suomalaisia lännenelokuvia laajalla otannalla ilmestyi lopultakin WiderScreenissä. Alun perin kepeänä pikku katsauksena liikkeelle lähtenyt teksti paisui lopulta 39-sivuiseksi mölliksi, kun elokuvia löytyi alati lisää. Mikään suomalaisten lännenelokuvien pikkutarkka luettelo ei silti ollut tavoitteena, joten YouTubesta löytyneitä sekalaisia harrastaja- ja indiepätkiä jätettiin kylmästi poiskin, kun ne eivät enää käsittelyyn mitään lisänneet. Ainakin kaikki täyspitkät pitäisi olla mukana kattavasti: itselleni aiemmin tuntemattomia olivat amerikansuomalainen Kuparimaa, Kivikasvojen Häjyt, rennot ja rumat sekä Studio majakan uskonnollishenkiset Santa Cruz ja Lonesome Valley. Tällaisia katsauksia on tehty jo aiemminkin, joten meidän pläjäyksemme on ennen kaikkea aiempien julkaisujen laajennos ja 2000-luvulle päivitys.
Asensin viikonloppuna vanhahkoa HP Elite 8200 USDT -pikkupurkkia Mintille (21.2) ja kaikki menikin ihan mukavasti siihen saakka, kunnes yritin ripata DVD:tä paketinhallinnasta tulleella HandBrake 1.5.1:llä. Sitten ilmeni, että tekstitysten ajastukset menevät päin honkia. Tämä ei ollut ihan ensimmäinen kerta, kun tällaista tapahtuu, sillä joku takavuosien mätä versio teki suunnilleen samaa. Valitettavasti rippaus tulee olemaan kyseisen HooPeen yksi tärkeimpiä käyttökohteita, joten asiaa ei voinut ohittaa pelkällä olankohautuksella.
Omassa isossa pöntössäni on vielä onnekkaasti Mint 20.3, jonka mukana tulee erinomaisesti toimiva HandBrake 1.3.1. Ilmeisesti subit ovat hajonneet hyvin pian sen jälkeen, kiitos jonkun sählingin. Flatpakista pitäisi tulla tuoreen virallisen version (1.6.1), joten kokeiluun sekin. Tällä kertaa ei näkynyt edes optinen asema, ja foorumeilta löytyi selittelyä siitä, kuinka HandBrake ei edes ole mikään DVD-ripperi, vaan levyn lukemiseen pitäisi käyttää ulkoista ohjelmaa, kuten MakeMKV. Mukana ei myöskään tullut DVD:n dekryptaamiseen vaadittua kirjastoa. Lisää asenteellista mussutusta foorumeilta löytyi aiheesta “distrojen libit on rikki ideologisista syistä, ei oo meidän vika”. En toki ole tilanteesta kovin hyvin kartalla, mutta käytännön lopputulos on joka tapauksessa se, että oletuksena HandBrake kusee Linux-käyttäjän kintuille.
No ehkäpä sitten PPA apuun? Niiden kauttahan saa usein kaikenlaista uudempaa ja korjattua versiota softista. Ensimmäinen löytynyt kandidaatti oli rikki eikä edes asentunut – rupesi myös näyttämään siltä, että se sotkee kohta jotain järjestelmästä, joten lopetin. Seuraavaksi löytynyt 1.6.1 asentui nätisti, luki levyjäkin ja … pilasi subit. Mihinkään itse kääntelyyn ym. rumbaan en halunnut ruveta, joten lopulta vedin koneen sileäksi ja asensin hyväksi havaitun Mint 20.3:n, jonka myötä asiat taas lähtivät rullaamaan. Pahoin pelkään, ettei tämä ongelma tule ratkeamaan kovin äkkiä tai helposti, jos HandBrake-tiimi on siilipuolustuksessa eikä distrojen tekijöitäkään asia tarpeeksi kiinnosta.
Vuoden 1971 Spede-leffa Hirttämättömät on sekä harvinaisten suomilänkkärien edustaja että tietynlainen camp-klassikko, joka koostuu pääosin Spete-Vesku-Simo-kolmikon improvisoidusta kekkuloinnista sorakuopalla. En itse ole mikään leffan varsinainen fani – tyhjäkäyntiä ja toisteisuutta riittää, eikä oikeasti hauskoja kohtauksia ole montaa – mutta on sekoilussa ainakin energiaa, erityisesti Veskun (Lonely Rider) tapauksessa. Hirttämättömät näyttää olleen joillekin suuri kokemus, koska sitä lainasi mm. Viikate videoonsa Ah, ahtaita aikoja, ja ylipäänsä filkka herättää netissä lämpimämpiä tunteita kuin kuivempi Speedy Gonzales – noin 7 veljeksen poika (1970). Silti oli hyvin odottamaton uutinen, että elokuvasta oli tulossa kokonainen täyspitkä uusioversio. Nyt, herran vuonna 2023, tuli sekin nähtyä Tennispalatsin aamunäytöksessä, jossa oli paikalla kokonaiset kaksi katsojaa.
Hiekkakuopat, nuo suomilänkkärin Monument Valleyt.
Lähtökohtaisesti tällainen versiointi on ainakin rohkea yritys, sillä niin moni asia voi mennä pieleen ja kaikkia alkuperäisteoksen faneja ei yksinkertaisesti ole mahdollista miellyttää. Netissä näkyneet ensimmäiset arviot ovat olleet lähes yksimielisen tuomitsevia: Episodin Jussi Huhtala meni kaikkein pisimmälle ja julistiHirttämättömät jo nyt vuoden huonoimmaksi kotimaiseksi elokuvaksi. Myönnettäköön, että trailerin perusteella omatkaan odotukseni eivät olleet korkealla, mutta jätin sentään auki sen mahdollisuuden, että saattaisin yllättyä iloisesti.
Orkkiksen nähneille asetelma ja käänteet ovat jo tuttuja: Speedy Gonzales huijaa pöljän Lonely Riderin ja intiaaniapuri Tonton viemään hänet Kolmen kolikon kaupunkiin, ja sitten raahaudutaan pitkän kaavan kautta autiomaassa ts. Porvoon sorakuopalla janoon räytyen. Uusiotuotannossa on säilytetty tarinan kaari käytännössä ennallaan, mutta mukaan on ympätty paljon lisää hahmoja, dialogi on laitettu pitkälti uusiksi ja matkan kohteena on jostain syystä Stockmannstadsgrad. Uutena Speedynä nähdään Ona Huczkowski, Lonely Riderinä Aku Hirviniemi ja Tontona leffan myös ohjannut Andrei Alén. Modernisoinnin myötä on heivattu mm. intiaanit sekä seksivihjailut, ja näyttelijäkaartiin on haettu reippaasti diversiteettiä. Valinnat tulevat varmasti herättämään keskustelua, mutta eipä tässä aiheesta sen enempää – kulttuurisotia käydään jo muualla ihan tarpeeksi vaikkapa Netflixin tiimoilta.
Myös lautahökkeli on temaattisesti oikea lavaste.
Uusio-Hirttämättömien varsinainen ongelma on, ettei se ole kovin hauska. Osa vaikeuksista periytyy toki Veskulta ja Spedeltä saakka: aavikolla raahautumista on vaikeaa pitää tuoreena puolentoista tunnin ajan, eikä alkuperäisessä käsiksessäkään (sikäli kuin sellaista käytännössä edes oli) paljon juonta havaittu. Kun otetaan pois alkuperäisen kolmikon keskinäinen kemia, särmä ja Veskun sekoiluenergia, jäävät käteen huonot kortit. Uusi Speedy on flegmaattinen, Lonely Rider etäännyttävä hölöttäjä ja Tonto mitäänsanomaton. Mukaan on ängetty niin paljon kaikkea mahdollista, että väliin mahtuu onneksi sentään jokunen hauska gägi, etenkin väliin ujutetuissa “mainoskatkoissa”. Muuta positiivista sanottavaa voi löytää teknisestä puolesta: puvustuksesta, nykyaikaisesta kuvanlaadusta sekä taustamusiikista.
Siinäpä sitä. Kompletistin on kaikki katsottava, ja kunhan mahdollinen DVD tai bluukka ilmestyy, niin kokoelmiin hankittava. Jos ei muuten, niin onhan kyseessä sentään ensimmäinen teatterilevitykseen päässyt kotimainen western sitten vuoden 1971. Se, että 50 vuoden tauon jälkeen kankaille tulee juuri vanhan elokuvan uusioversio, on itsessään harmillisen oireellista – suomilänkkäri on aina katsonut pikemminkin taakse- kuin eteenpäin ja oivaltavimmat lännentulkinnat on nähty muiden lajityyppien parissa.
Ensi alkuunsa, kun yritin miettiä vuotta 2022, en oikein keksinyt mitään sanottavaa. Normaali perusryytymys on niskassa ja Euroopassa sota, mutta nämä eivät ole mitään uutisia. Elämä on asettunut uomiinsa niin, että kaksi peräkkäistä vuotta eivät välttämättä juuri erotu toisistaan rutiineineen: samat duunit, harrastukset ja tapahtumat pyörivät painollaan tutussa rytmissä. Käydään nyt kuitenkin läpi edes niitä.
Duuni ja tutkimus
Tässä kohdassa melkein toivoisin, että voisin sanoa vuoden olleen samanlainen kuin edellinen, mutta näin ei ikävä kyllä ole. Laitosten ja koulutusohjelmien yhdistäminen tuotti runsaasti ylimääräistä työtä ts. stressiä, kun koko kurssirakenne myllerrettiin ja uusia kursseja vedettiin ensimmäistä kertaa ilman tarpeellista kokemusta. Suoraan sanoen en keksi, mitä iloa tästä kenellekään oli, ja vanha kettu tietää jo, että muutaman vuoden päästä on taas luultavasti edessä samanlainen rumba, kun ehdottomasti tarvitaan joku uudistus. Huonot, jatkuvasti vaihtuvat tietojärjestelmät ja kasvanut sihteerintyö eivät nekään tunnelmaa nostata. Aika surkeaksi on akateeminen työelämä mennyt paitsi omalta kohdaltani, myös ihan kokonaisuutena. Tekisi usein mieli lähteä ns. helvettiin ja etsiä jotain muuta tekemistä, mutta lienen jo sen verran laitostunut, että tuskin it-pisneskään sen luontevampaa olisi. Palkka juoksee.
Juuri mitään aikaa ei jää tutkimukselle sähköpostirallilta, byrokratialta ja opetukselta – pari yhteispaprua sentään tuli pihalle. Opetushommat ovat monelle akateeminen umpikuja, ja nyt tajuan sen paljon kouriintuntuvammin kuin pitkiin aikoihin. Aiheita ja artikkelinraakileita olisi, aikaa ja energiaa sen sijaan ei. Kirjoittamista ei voi tehdä minään tunnin pätkinä, vaan sille tarvittaisiin yhtenäistä aikaa ja ilmaa.
Skenetystä ja retroa
Omat luovat tuotokset jäivät pariin pikaisesti hutaistuun PETSCII-kuvaan, mutta oli sentään taas mukavaa nähdä, kuinka muut laittoivat edikkaa monenlaiseen käyttöön. Tämän vuoden syksyllä työkalulle tulee jo pyöreät kymmenen vuotta täyteen, mikä luonnollisesti vihjaa siihen suuntaan, että tarvittaisiin uusi kohennettu versio. Ryönämestari-tuoteperhe oli opettavainen projekti, joka julkaistiin Vammala Partyillä. Muita vuoden partykäyntejä olivat Orivedelle siirtynyt Zoo ja perinteinen Assembly.
Assembly täytti 30 vuotta ja juhlahvuoden ohjelmaan sisältyi gaala, jossa jaettiin palkintoja merkittäville produille vuosien varrelta. Itse olin vastuussa monimuotoisesta “Restricted”-kategoriasta, jossa oli niin oldskool-demoja kuin pikkuintrojakin. Lisäksi pidin esitelmän retrotietokoneiden opetuskäytöstä; keväällä vedettiinkin Terpan kanssa kaikkien aikojen viimeinen Alive Dead Media -kurssi aiheena pikseligrafiikka.
Koodailtua tuli sinänsä hiukan jopa vapaaehtoisesti, kun värkkäilin Processingilla muksuille harjoitusohjelmia. Tyllerölle tein kikkaleet kellonaikojen ja lukujen nimien harjoitteluun sekä molemmille muksuille yhteiskäyttöisen slangivalmentajan. Sivumennen olen itsekin opetellut hiukan lisää vanhaa Stadin slangia ihan mielenkiinnosta. Friidu bongas snögestä fyrkkaa ja stikkas ne fikkaansa. Uutena tuttavuutena tällä saralla myös Scratch, jolla tein pari pikku kokeilua, kunnes sen rajat alkoivat tulla vauhdilla vastaan. Monet asiat olisi yksinkertaisesti vain nopeampi kirjoittaa sen sijaan, että rallaa listaa eestaas ja yrittää etsiä oikeaa laatikkoa haluttuun tarkoitukseen.
Muuta tekniikkaa
Vanhat tietokoneet saivat olla suhteellisen rauhassa kaapeissaan ja hyllyissään, mutta modernimpaa rautaa tuli viriteltyä monenlaisissa koneprojekteissa enemmän kuin pitkään aikaan. Toivottavasti vuosi 2023 menee sujuvasti nykyisellä raudalla, ettei rahaa tarvi tärvätä hetkeen enempää. Oma pääkone vaihtui syksyllä, minkä myötä siirryin vuosien käytön jälkeen (hieman pakon edessä) Mate-työpöydästä Cinnamoniin. KDE Plasma kävi pikatestissä, mutta ei ollut edelleenkään sydämeni muotoinen – luulisi kaikkien näiden vuosien jälkeen edes bugeja olevan vähemmän.
Paljon aikaa kului erilaisia läppäreitä säätäen, joten Linuxin ja kannettavien yhteiselosta kertyi lisää kokemusta. Takavuosina ongelmia oli niin näytönohjainten, wlan-piirien kuin virransäästönkin kanssa, mutta tätä nykyä Linux on sopivalla raudalla varsin hyvä valinta matkakäyttöön. Välillä korjaustoimet olivat luonteeltaan varsin fyysisiä, kuten ajan myötä tahmaantuneiden Latitude 6230 -rannetukien fiksailu. Akkuja, muisteja tai SSD:itä tuli päivitettyä ja vaihdeltua varmaan muutaman kymmentä kertaa. Ihan viihdyttäväähän tuo yleensä oli, ja plussapuolena jopa hyödyllistä, kun kyse on käytössä olevista laitteista eikä pelkistä pölynkerääjistä. Monen serriläppärivuoden jälkeen on ruvennut hiljalleen kutittelemaan ajatus hieman paremmasta koneesta, jossa olisi erillisnäyttis ja IPS-paneeli.
Hiirirumban myötä piti tutustua lyhyesti OpenRGB:hen, joka säätää näppisten, hiirten ja emolevyjen (täysin turhia) ledivalaistuksia. Yli kahdenkymmenen vuoden Logitech-käytön vaihdoin lopulta merkkiä, kun luottovalmistajan rimpulat tuntuivat hajoavan perheessä jatkuvasti. Poitsulta ehti jo levitä yksi HyperX, joten ihan hirveän toiveikas en ole muidenkaan merkkien suhteen. Tällä pöydällä ovat nyt parhaillaan käytössä Leenan sekä Corsairin pelihiiret. Muiden ohjainten osalta tuli tutustuttua myös pelipädien toimintaan Steamin kanssa.
Pelejä
Aiemmin en ole viitsinyt peleistä juuri kirjoittaa, koska niitä on tullut hakattua melko vähän eivätkä ne ole itsessään olleet erityisen kiinnostava aihe. Tilanne on hiljalleen muuttunut, joten kyllä ne jo ansaitsevat oman kohtansa tähän postaukseen. Taustalla vaikuttaa luonnollisesti se, kuinka Proton on kohentunut edelleen siihen pisteeseen saakka, että tuhansia Windows-pelejä voi asentaa ja ajaa Steamista ilman sen kummempaa vaivaa ja hakkerointia.
Tutut merkkiteokset, kuten Limbo, Inside tai Gris, tulee taottua läpi ainakin pari kertaa vuodessa, mutta tänä vuonna olen laajentanut katsantoa myös niiden ulkopuolelle. Vuoden pelitapaus itselleni – ja epäilemättä monelle muulle – oli tietysti Return to Monkey Island, jonka ehdin jo suorittaa niin tavallisella kuin vaikeallakin tasolla. Sarjasta olisi enää kokematta asteen vastenmielinen kökkö-3D Escape from Monkey Island, joten kaipa se on lopulta otettava työn alle tänä vuonna. Saattaahan vaikka käydä niin, että yllätyn iloisesti?
Muita peliaikaa saaneita pelitaiteen edustajia olivat ainakin Inmost, A Short Hike sekä Myth II. Inmost nousi palikkaisen indiehyppelynsä yläpuolelle mutkikaalla juonellaan ja Hikke puolestaan tarjosi lupsakkaa söpöilyviihdettä yhdeksi illaksi. Myth II on hieman eri sarjaa parinkymmenen vuoden takaa, aikanaan vaikuttava reaaliaikataktiikka, jonka Project Magma on pitänyt hengissä nykykoneilla pelattavana. Joululomilla työn alle lähti vielä kaunis (Microsoftin julkaisema!) Ori and the Blind Forest, jonka kanssa WASD-ohjaukseen tottumattomalla tosin alkaa loppua ketteryys. Vuodenvaihteen Steam-alennusmyynneistä tarttui kokoelmaan taas toistakymmentä tekelettä, joista tulee postauksia, jos niistä on jotain merkittävää sanottavaa.
Läppäriprojektin yhtenä osa-alueena on ollut kartoittaa Linuxin ja integroitujen näytönohjainten soveltuvuutta pelikäyttöön. Vaikka iso näyttö ja watteja nielevä GeForce ovatkin edelleen se juttu, niin yllättävän paljon kannettavallakin pystyy tekemään. Suurin osa omasta Steam-kirjastostani kokeilemistani peleistä on toiminut ihan riittävästi, vaikka raskaammat 3D-pläjäykset toki menevät helposti hitaiksi. Aina ei ongelma ole edes näytönohjaimessa, vaan toisinaan melko kontrastiton matalan resoluution näyttö on kynnyskysymys, kun taas joskus pahimpana pullonkaulana on prosessori.
Shakki, matti ja patti
Omat taitoni ovat polkeneet tänä vuonna jokseenkin paikoillaan: en ole ainakaan huomannut mitään suurta harppausta osaamisessa. Kroonistuvalla väsymyksellä on varmasti tekemistä asian kanssa, kun tarkkuus tuntui usein olevan hukassa. Roolini on ollut pikemminkin natiaisten valmentaja, sponsori ja kilpailuihin kuskaaja. Kuluneena vuonna myös tyllerö 7-vee alkoi käydä kisoissa sekä viikottaisessa shakkikoulussa, joten isäukolta tarvitaan taas hieman enemmän panosta – olen valinnut ja tehnyt päivittäisiin taktiikkatehtäviin varmaankin parituhatta pulmaa eri teemoista.
Lautoja ja nappuloita on jo niin paljon, ettei niitä todellaan tarvitse enempää, eikä muukaan haaliminen enää innosta kaappien täyttyessä. Niinpä 2022 en ostanut juuri mitään pelivälineitä. Muksuille sen sijaan voi vielä jotain hankkia, joten kumpikin sai komeat Staunton-tyyliset painotetut napit laatikkoineen ja niihin sopivan puulaudan. Ajatuksena oli, että nämä olisivat “ikuisia” kunnon settejä eivätkä hukattavia ja hajoavia leluja, joiden tilalle täytyy kuitenkin joskus hankkia kunnolliset.
Leffaa ja sarjaa
Vuoden alussa mediaa kului enemmän, kun taas loppua kohti iltaisin ei oikein jaksanut katsella mitään. Netflixin tärkeintä antia olivat Cobra Kai sekä sekalaiset saippuat. Kaitsu ei oikein yltänyt edellisten kausien lentoonsa, mutta tälle vuodelle huhuttu uusi kausi tulee varmasti silti katsottua, etten missaa mitään keskeisiä käänteitä. Lost in Space oli yllättävän hyvin modernisoitu tulkinta vanhasta sarjasta, jossa niin ikään raahauduttiin loputtomien vaikeuksien saattelemana avaruuden halki. Muutakin skifiä toki kului: karu High Life, höpsö Saturn 3, musiikkivideomainen Blood Machines, nostalgiahörö Knight Rider 2000, pitkästä aikaa Starship Troopers ja niin edelleen.
Leipälajini western on tullut koluttua aika pahasti läpi, eikä tuoreesta päästä tunnu oikein ilmestyvän paljon mitään katsomisen arvoista. Ei katselu silti mihinkään loppunut, joten työn alla on ollut sekalaista kökköä indietä, jossa on tiettyä henkistä yhteyttä bulkkispagettiin tai -fiftariin: tehdään markkinoille halvalla taiteellisesti kunnianhimotonta katsottavaa, koska katsojia riittää. Camp-henki on välillä tahallista ja usein myös tahatonta. Tuttuun tapaan puolivuosittaiset länkkärimaratonit pyörivät sekä keväällä että syksyllä, ja katsojia riitti tälläkin erää mukavasti. Syksyn maratoni oli peräti kuudestoista, joten pikku instituutiosta voinee jo hyvin puhua. Klassikot tuli hätäisesti ryöstökalastettua alkupään maratoneissa, mutta kattaus on silti onnistuttu pitämään alati laadukkaana laajentamalla reviiriä vähemmän tunnettujen helmien ja kummajaisten suuntaan.
Olen jo aiemmin tehnyt pariin leffaan tekstitykset, mutta vuoden ensimmäistä maratonia varten ahkeroin kunnon vaivalla spagettilänkkäri Californiaan (1977) sekä enkku- että suomitekstit. Aikaa meni varmasti parikymmentä tuntia, sillä vanha enkkudubbaus on lievästi sanoen pielessä, eivätkä italiantaitoni riitä pitkälle. Osittaiseksi avuksi tulivat sentään saksan- ja portugalinkieliset fansubit. Paketinhallinnasta suoraan tuleva avoin Aegisub on ihan käyttökelpoinen työkalu tähän tarkoitukseen, vaikkei sekään toimi aivan tarkalleen niin kuin haluaisin.
Mitähän mahtaa tuoda vuosi 2023 tullessaan? Aika pitkälti varmasti samaa kuin edellinenkin, mutta vienosti toivon, että sekä tutkimukselle että luovalle koodaamiselle löytyisi enemmän aikaa ja motivaatiota. Organisaatiouudistusten ja tietojärjestelmien kanssa painimisen toivoisin puolestaan vähenevän, vaikka se toki on paljon pyydetty. Blogaus jatkuu, joten täällä sitten kuulette – ja onnea vuoden 2023 haasteisiin!
Harvemmin odottelen minkään TV-sarjan tai leffan jatko-osia, mutta tällä kertaa jopa hieman odottelin. Cobra Kain neljäs kausi jäi niin monessa suhteessa auki, että viides kausi oli vain ajan kysymys, ja sieltähän se sitten tuli. Mukana menossa ovat vanhat tutut naamat, minkä lisäksi wanhoilta päiviltä on kaiveltu esiin myös karaten paha poika Mike Barnes sekä jo aiemmin pikaisesti vilautettu Chozen Toguchi – vanhoja Dannyn arkkivihollisia aikanaan hekin.
Jotain se piru taas hautoo 🙁
Kreese lusii – hämmästyttävää kyllä, syyttömänä – linnassa, joten pääpahiksena jatkaa Terry Silver. Silver oli kreisi jo ennenkin, mutta nyt jäppisestä on tehty vielä lisäksi suuruudenhullu sekä lähes kaikkivoipa: yrittävät hyvikset juonia sitten mitä hyvänsä, niin ketku on aina askeleen edellä ja arvaa kaiken. Gorba-dojot leviävät isolla rahalla pitkin itärannikkoa ja mukaan hurahtaa aina vain lisää (verenhimoista) jangsteria. Hiton huonoltahan tilanne tosiaan näyttää Miyagi-do:n kannalta, vielä kun ulkomailta kuskataan kasa kovanyrkkisiä luunmurskaajia ponnarijampan keskijohtoon.
No sitäpä sitä, mutta kui?
Viidennen kauden alku on lähinnä asteen kökköä, tylsähköä juonittelua ja maakuntamatkailua, joten ensimetreillä en ollut järin vakuuttunut. Onneksi sentään puoliväliin tultaessa joku taas muisti, että tämähän on toimintasarja, ja yskivä kone saatiin käyntiin. Turpiin mätetään, puolia vaihdetaan, myyräntyötä tehdään, välillä riipaistaan kännit, sydänsuruja koetaan: niitä samoja rakennuspalikoita, joista viihdyttävät alkupään kaudet rakentuivat. Syvällinen henkilökehittely on tosin pitkälti heivattu romukoppaan, sikäli ohuita hahmoja ovat esim. Silverin luunmurskaajat. Kaanonia rakentavat oikeastaan vain lyhyt Kreese/Silver-flashback sekä Mike Barnesin seestyminen huonekalukauppiaaksi.
Viimeisessä jaksossa tuntuu tulleen hieman kiire, sillä käänteitä on melkoinen läjä yhteen eppariin. Kaikenlaiset sivujuonet päätellään nopeasti ja ennalta-arvattavasti, vaikka samalla jätetäänkin varmuuden vuoksi jokunen koukku auki mahdollista seuraavaa kautta varten. Mitään varmaan ei vielä ole tiedossa, mutta dollarit on varmasti laskettu ja hiukan huhujakin jo “sattumalta” liikkeellä, eli eiköhän S6 sieltä ensi vuonna valune.
