Sellainen oli 2020. Kuvittelin viime vuoden olleen jotenkin poikkeuksellisen raskas, mutta tähän loppuvaan verrattuna ei se sitä tainnut ollakaan. Koronavirus vaikutti tietysti melkein kaikkeen tänä vuonna, kuten varmasti muillakin, mutta ehkäpä aiheesta ei nyt jaksa jauhaa juuri nyt paljon enempää – muistelmia etäkoulusta kirjoittelin jo keväämmällä. Yleensähän nämä pandemiat ovat “siellä jossain” eivätkä kosketa lintukotoamme, mutta tämänkertainen tuli ihan kotiovelle asti.
Töitä ja tutkimusta
Aallossa ryhdyttiin etätöihin suunnilleen ensimmäisten joukossa keväällä, mistä seurasi yllätys ja toinenkin, kun lähiopetukseen suunnitellut kurssit piti pikaisesti siirtää verkkoon. Osa opetuksesta, kuten opinnäyteseminaari, teki digiloikan odottamattoman helposti, siinä missä studiokurssit olivat paljon kinkkisempi tapaus. Eipä juuri käy kateeksi syksyllä aloittaneita uusia opiskelijoita, jotka eivät ole välttämättä nähneet luokkakavereitaan fyysisesti ollenkaan – toisaalta jotkut sanoivat opintojensa sujuneen nyt jopa paremmin, kun kursseihin pystyi osallistumaan kotoa käsin.
Videopuheluihin ei ole valitettavasti oikein standardia, ja vaikka suurin osa omista duuneista on hoitunutkin Zoomilla, on taloudessa eri tarkoituksiin käytetty myös ainakin Teamsia, TeamWieweriä, Google Meetiä ja Facebook Messengeriä. Suurin osa toimii Linuxissakin hyvin, mutta toisinaan on tarvinnut kaivaa vanha MBP kaapista.
2019 kypsyi poikkeuksellisen mukava artikkelisato, joten tänä vuonna on ollut sitten vastaavasti hiljaisempaa. Tapani Joelssonin kanssa kirjoitettu ”Another visitor!” – kun puhuvat koneet tulivat kotiin taisi jäädä ainoaksi vertaisarvioiduksi julkaisuksi. Populaaripätkiä tuli sentään työstettyä Skrolliin tavallista enemmän, vaikka niistä ei paljon akateemista glooriaa kerrykään. Hartaasti kokoon kursittu WiderScreenin tietokonekulttuuriaiheinen erikoisnumerokin saatiin lopulta kunnialla pihalle.
Vuoden akateeminen kohokohta osui elokuulle, kun Turun yliopiston humanistinen tiedekunta myönsi allekirjoittaneelle digitaalisen kulttuurin dosentuurin. Juuri mihinkään se ei ole vielä ehtinyt vaikuttaa (eikä välttämättä vaikutakaan), mutta oli silti mukavaa saada jotain tunnustusta vuosien rehkimisestä. Samalla karistin henkisesti viimeisetkin pitkän jatko-opiskelulimbon tomut jaloistani.
Skenetyksiä
Ensi hätään tuntui siltä, että eipä tänäkään vuonna paljon mitään tullut tehtyä, mutta ei tilanne aivan niin synkeältä näytä lähemmässä tarkastelussa. Muutama PETSCII-kuva tuli jälleen väkästettyä joko kilpailuihin tai omaksi huviksi, ja pariin niistä olen jopa näin jälkikäteenkin ihan tyytyväinen. Pariin kertaan laitoin merkistön myös opetuskäyttöön, kun havainnekuvia oli nopeaa tehdä petskarina. Vastoin odotuksiani koodasin jopa yhden ruudun minimalistisen pikku Processing-demon (Naien) Vammala Partyille. Ensi vuonna täytyy luultavasti aktivoitua hieman enemmän, sillä Fit täyttää pyöreät 30 vuotta.
Pitkään ja hartaasti väsätyt Marq’s PETSCII Editor ja Pixel Polizei saivat molemmat ison päivityksen. Merkittävin sisäinen muutos oli loikka Processingin versiosta 2 versioon 3, mutta ujutin kaikenlaista muutakin pikku lisätoimintoa ja bugikorjausta mukaan, kuten vaikkapa paremmat tiedostovalitsimet Linuxille ja Macille. Polliisi on näistä kahdesta se sivuraiteelle joutunut projekti, jolla ei liene paljonkaan aktiivikäyttäjiä, siinä missä PETSCII-editorilla niitä on varmasti ainakin useita kymmeniä ulkomaita myöten.
Virustilanne vaikutti myös skeneen, ja niinpä vain katkesi ’94 alkanut Assembly-putkeni (jos tätä katkoa voi laskea), kun kesäassyt peruttiin. Vammala Party saatiin sentään pidettyä melko normaalisti. Synkkyyden keskellä valopilkkuna loisti läpi mennyt hakemus, jonka myötä demoskene lisättiin kansallisen elävän perinnön luetteloon, mahdollisesti jopa ensimmäisenä digitaalisena kulttuurina maailmassa. 2021 alussa saanemme kuulla, miten kävi saksalaisten hakemukselle.
Tietotekniikkaa
Isot konepäivitykset tuli tehtyä pitkälti viime vuonna, mutta toki viime aikoinakin on tullut räpellettyä tietotekniikan äärellä varsin ahkerasti (jo etätöidenkin takia). Edelleen fokus on ollut siellä tuoreemman tekniikan puolella tyyliin peesee-Raspi-verkkolaitteet, joten retrokokoelma on saanut enimmäkseen odottaa aikaa parempaa. Linux-osaamista on karttunut vapaaehtoisesti ja hieman pakollakin, että videoneuvottelut ym. on saanut pyörimään.
Alla on nyt varsin pelikelpoinen peesee, mutta itse pelaamiselle ei ole oikein riittänyt aikaa, eikä jonossa ole ollut järin montaa kuumottavaa teostakaan, joita olisi ollut pakko päästä hakkaamaan. Proton on ollut jälleen ystävä, ja sen avustuksella tuli tahkottua läpi ainakin näyttävä Gris ja viihdyttävä Creaks. Inside taisi tulla pelattua taas ainakin kolme kertaa läpi pikku palasissa, mutta mihinkään speedrun-yritykseen en ole ainakaan vielä uskaltautunut. Steam-kirjastossani olisi varmaan toistasataa täysin kokeilematonta tekelettä – koskahan noidenkin äärelle ehtinee?
Shakkia
Korona puraisi shakkikerhoja pahasti, ja suuri(n) osa tämän vuoden kilpailuista on jouduttu peruuttamaan. Parit nappulaturnaukset sentään ehdittiin koluta ja puistoshakin kovatasoinen HM. Linjoilla on toki voinut pelata yllin kyllin, mutta hyppy takaisin oikealle laudalle ei ole aina ihan helppo, kun tilanteita hahmottaa oikeilla pelivälineillä heikommin. Nappuloita ja lautoja tuli kokoelmaan vain muutamat uudet, mutta sentään onnistuin parin vuoden etsimisen jälkeen lopulta hankkimaan aidot Tannit, joita on tehty Vammalassa.
Uskaltauduin helmikuussa kokeilemaan pikashakkia Lichessissä, vaikka olinkin jo ennalta tuominnut sen itselleni liian kiivastahtiseksi ja mahdottomaksi. Ennustukset näyttivät käyvän toteen, kun alkuunsa tuli takkiin melkein järjestään. Kaikkeen tottuu ja nyt joulukuun lopussa vertailulukuni on noussut pohjamudista jo melkein 500 pistettä, eikä 3+2 tunnu enää ollenkaan niin hätäiseltä huiskimiselta kuin aluksi. Noin kaikkiaan alan huomata omassa pelaamisessani näin kolmen vuoden jälkeen jotain tiettyä rutinoitumista ja kokemusta, kun kuvioita alkaa tunnistaa helpommin ja törkeiden munausten määrä on hiljalleen pienentynyt.
Leffoja ja sarjoja
Taloyhtiö laittoi kerhohuoneen oven säppiin – tämäkin taas koronan vuoksi – joten vuoden molemmat länkkärimaratonit oli harmillisesti pakko perua. Toivottavasti edes ensi keväänä tärppää, koska pitäisi jo päästä näkemään sinne jyvitetty The Ballad of Buster Scruggs. Noin muuten olen jatkanut länkkäreiden kuluttamista, mutta selvästi enemmän vanhoja laatufilkkoja uudelleen katsellen kuin aiemmin näkemätöntä bulkkia haalien. Eräänä aluevaltauksena oli sentään ehta 3D-länkkäri, vaikka kokemusta ei voi kovin nautinnolliseksi luonnehtiakaan.
Yhtenä kartoitusprojektina katsoin läpi puukkojunkkarileffat, missä ei juuri aikaa vierähtänyt “genren” niukkuuden takia. Täysmittaisille filkoille on usein vaikea löytää aikaa, kun taas sarjoja on helpompi koluta, joten ysärin vanha suosikki Kyllä Jeeves hoitaa sai uuden kierroksen. Muuten työn alla on ollut ainakin Star Trekiä, useampi kausi Merilinjaa sekä aivan hiljattain korealaista zombidraamaa Kingdom.
Muita puuhia
JavaScript on kökköyksistään huolimatta nykyään tärkeä työkalu, joten opettelin sitä sen verran kuin oli tarpeen omien interaktiivisten kikkareiden saamiseksi verkkoon. Tyypitettyjen perinteisten kielten suunnasta tulevalta “kaikki käy” -mentaliteetti ei irtoa noin vain, mutta on sitä kaikenlaista muutakin tullut neppailtua, joten miksipä ei tuota. Mihinkään loputtomaan frameworkkien suohon en ajatellut sukeltaa, vaan pitäydyn näillä näkymin tutunoloisessa P5.js:ssä, jota voi kirjoittaa vaikkapa Processingin editorilla suoraan. Pistin linjoille pari ensimmäistä kokeilua: Frozen ja Jsrokit.
Vuoteen on väsähtänyttä huumoriaan suonut IL-kroppailu, jossa yhdistetään jonkin iltiksen artikkelin otsikko ja seuraavan artikkelin kuva koomiseksi hybridiksi. Näitä on tullut väkästeltyä jo useita satoja ja joukossa on jokunen helmikin. Olen postaillut silloin tällöin best of -kokkareita Feseen, joten alla olevassa kollaasissa on vain yksi näytteenä.
Iskän vuosikatsaus ei voi tietenkään olla kattava, jos muksuista ei mainita mitään. Ihan hyvin on onneksi mennyt: poitsu selvisi kotikoulusta ilman sanottavia ongelmia (itsestäni en ole niin varma) ja tyllerö on kasvanut jo niin, että vuoden päästä odottaa eskari. Rakkaiden sisarusten rähinä tuntuu loputtomalta, mutta koitan lohduttaa hermojani, että tämä on vain ohimenevä vaihe… Koronaa ei ole perheeseen toistaiseksi tärpännyt, ja tämän vuoden 2020 ikimuistoisen ilmiön sivuutammekin varsin mieluusti.
En ole koskaan erityisemmin kiinnostunut JavaScriptistä — perinteisten tyypitettyjen kielten suunnasta tulevalle “kaikki käy” -asenne ei tule luonnostaan, minkä lisäksi kaikenlaisten kirjastojen ja alustojen kirjo on jokseenkin masentava. Samaan aikaan on toki pakko myöntää, että JS on nykypäivää ja kehittynyt hurjasti takavuosien turhista mouseover-ajoista. Aina välillä olisi myös ihan kätevää saada oma Processing-kikkare webaselaimen kautta muiden nähtäväksi, kun Java-applettien aika on auttamattomasti ohi.
Olen käyttänyt sillanrakennukseen aiemmin Processing.js:ää, joka kuitenkin lakkasi jossain vaiheessa päivittymästä eikä ollut muutenkaan koskaan täysin ongelmaton. Pienet kikkarat siirtyivät kyllä, mutta vähänkin mutkikkaamman pätkän kanssa tuli nopeasti seinä vastaan. Tuoreempaa tulokulmaa edustaa välimallin ratkaisu P5.js, joka on lähinnä kirjasto Processingin käteviä funktioita JS:lle. P5.js on sikäli virallinen ja tunnustettu, että sitä voi kirjoitella suoraan Processingin editorilla, kunhan vaan asentaa tarvitun laajennuksen. Sketsiä ajettaessa lopputulos menee suoraan tabiksi oletusselaimeen, eikä ympärille tarvitse onneksi räpeltää itse mitään HTML/CSS-purkkaa.
Ensimmäisenä yritelmänä oli joulun aikaan sopiva piirto-ohjelma, joka peilaa hiirellä piirrettävän viivan kahteentoista kertaan symmetrisesti. Härpättimellä saa helposti aikaan etenkin lumihiutaleita (sekä pitsipöytäliinoja):
Lumi on jo peittänyt canvasin webasessa.
Perustutoriaaleja googlaamalla pääsi nopeasti alkuun, eikä kokeiluun paljoa aikaa seonnut. Melko varmasti joitakin asioita tuli tehtyä tarpeettoman kierosti, mutta pluralismi näyttää olevan JS:lle luonteenomaista. Saman asian voi tehdä monella eri tavalla ja hyvin kyseenalainenkin “ratkaisu” saattaa vahingossa toimia. Mieluummin tietysti opettelisin alusta saakka niitä hyviä tapoja. Muuttujien näkyvyysalue ja esittely tuntuu edelleen hiukan randomilta: perinteinen var-tapa on oikeastaan ihan suoranaisen huono, mutta nykyään on sentään tarjolla järkevämpi let.
Sormiharjoituksena tiivistin vielä koodin mahdollisimman lyhyeksi, missä puuhassa tuli opittua sitä sun tätä uutta jekkua. Luettavuus on edelleen yllättävän hyvä, joten en varmaankaan osannut vielä käyttää kaikkia mahdollisia optimointikonsteja: frozen3.js. Pätkää voisi toki vielä merkittävästi lyhentää toiminnallisuutta heikentämällä — vaikkapa kumituksen poistolla ja värejä rumentamalla — mutta moinen kikkailu ei ole järin kiinnostavaa. Tulipa nyt tätäkin kokeiltua ja tulevaisuudessa ehkä lisääkin.
Värkkäilin 2016 retrograafikoille Pixel Polizein, joka on tarkoitettu pikemminkin toisaalla piirrettyjen kuvien tarkastamiseen kuin yleiseen formaatista toiseen konvertointiin ja ditherointiin (vaikka sillä formaattikonversioita kohtuudella pystyykin tekemään). Siinä missä tekstigraffaeditorilleni löytyi nopeasti käyttäjäkunta, jäi Poliisi hieman marginaaliin, kenties siksi, että samat asiat sai tehtyä muillakin ohjelmilla.
Alkuinnostuksen voimin jaksoin väsätä tukea aika monelle plattikselle ja moodille, mutta lopulta se polttoaine oli käytetty ja 2017 tein enää pieniä korjauksia. Sen jälkeen tuli yli kolmen vuoden tauko, ja kuvittelin jo koko projektin tulleen tiensä päähän – näinhän on tunnetusti käynyt monille muillekin innolla aloitetuille graffatyökaluille. Läsähdyksestä huolimatta prokkis toimi kuitenkin hyvänä olio-ohjelmointi- ja ohjelmistosuunnitteluharjoituksena: kokonaisrakenne on kohtuullisen selkeä, uusia koneita on helppo lisätä eikä missään ole kohtuuttoman mutkikkaita söheröitä, joihin en uskaltaisi enää itsekään koskea. Samaa ei voi valitettavasti sanoa PETSCII-työkalusta, joka mutatoitui pikaisen yhden illan kokeilun ympärille.
Innostuin päivittämään petskariedikkaa jälleen tänä syksynä sieltä täältä, etenkin kun Processing 2:ssa jumittamisesta alkoi tulla todellisia ongelmia. Lopetin siis vetkuttelun ja kohtuullisen pienin muutoksin sain siirryttyä Processing 3:een. Sitä myötä muistin myös Poliisin ja hyvin pikaisesti modernisoin senkin. Kopypastesin samalla mukaan uudistettua UI-koodia toisesta projektista, mitä myötä käyttöliittymä hieman koheni. Jo pelkästä P3:een siirtymisestä koitui jotain etuja korjattujen tiedostopolkujen ja uudemmilla JRE:n versioilla toimimisen muodossa.
Samaltahan se näyttää.
P3:ssa ei voi enää pompotella piirtäessä grafiikan pehmennystä pois smooth/noSmooth-funktioilla, joten oli pakko valita pikselien erottuvuuden vuoksi pehmentämätön graffa. Asiasta ei onneksi sanottavaa harmia koitunut muuten kuin hieman rösöisempien painonappien muodossa. Eri zuumitasoja kokeillessa huomasin käyttöliittymätekstien menevän joskus kuvan päälle, joten tulipa korjattua sekin pitkäikäinen bugi samalla. Katsotaan nyt, mitä teen seuraavaksi: retrokoneita ja niiden graffamoodeja olisi loputtomasti, mutta energiaa taas ei ole loputtomasti, joten jollei jostain paljastu suurta lojaalia käyttäjäkuntaa, niin taidan tyytyä lähinnä korjailemaan pikku bugeja.
Pitkän jähnäilyn jälkeen päätin lopulta yrittää PETSCII-editorini päivittämistä Processing 2:sta Processing 3:lla toimivaksi. Yhtäältä P2 alkaa olla jo ammoinen versio, eikä sillä tehtyjen softien toimivuus nykykoneilla ole enää taattua, ja toisaalta sorsaversiosta kiinnostuneille on melkoista riesaa roikottaa koneella vanhentunutta ohjelmaa vain tämän takia. En mitenkään erityisemmin itse rakasta P3:a, sillä se ei ole joka suhteessa parannus aiempiin, mutta minkäs teet.
Processing 3 – haaskataanpa tilaa oikein kunnolla näihin tabien väleihin 🙁
Parin illan pakerruksen jälkeen uskoisin saaneeni jo suunnilleen kaiken toimimaan tyydyttävästi. Osa korjauksista oli triviaaleja, kuten ikkunan koon asetuksen vaihtaminen settings()-funktioon ja args:n kohdalla lisätarkistus, ettei taulukko ole null – P2:ssa taulukko on tyhjä, jos komentorivillä ei ole annettu parametreja. Ikkunan otsikko vaihdetaan nykyään surface.setTitle()-funktiolla aiemman framen sijasta.
Mutkikkaat asiat ovat kuitenkin mutkikkaita, ja etenkin esikatseluikkunan kanssa taistellessa oli usko loppua. Vanha (sekin huono) tapa avata toinen ikkuna ei enää toiminut alkuunkaan, mutta toisaalta esimerkeistä löytyy nykyään ihan semivirallinenkin keino kahden ikkunan käyttöön. Ongelmat alkavat siinä vaiheessa, kun toinen ikkuna pitäisi pystyä sulkemaan ilman, että koko ohjelman suoritus loppuu. Päädyin siihen, että toista ikkunaa ei kannata edes yrittää sulkea, vaan se on parempi piilottaa, kun sen halutaan olevan “kiinni”. Lopulta esikatseluikkunan koodista tuli selkeämpi ja siistimpi kuin vanhasta, joten ainakin tämä muutos oli parannus.
Toinen suuri kompastuskivi oli vasemman ja oikean shift-näppäimen toisistaan erottelu, joka oli jo ennenkin hankalaa ja vaati keyPressed(KeyEvent ke)-purkkaamista. Nyt vanha konsti ei toiminut enää ollenkaan, mutta onneksi keyEvent-oliosta saa edelleen kaivettua AWT:n eventin, jonka alta löytyy tuttu KeyEvent.KEY_LOCATION_LEFT. Tämäkin tapa on jo menossa kiellettyjen listalle, mutta ainakin toistaiseksi se vielä toimii. Olisi tietysti yksinkertaisinta, jos Processing vain suoraan tukisi shiftien erottelua, mutta se lienee turha toivo.
Oikeasti merkittävä parannus olisi, jos saisin höskän toimimaan 2D-kiihdytettynä, mutta tällä hetkellä piirtokoodi on niin tiukasti sidottu pikselien suoraan sorkkimiseen, että se ei ole kohtuudella mahdollista. Vaihdoin kokeeksi grafiikkaengineksi P2D:n, mutta se oli lähinnä ruma ja läginen (tämä on toki kiinni lähinnä omasta piirtokoodistani), joten olkoon toistaiseksi. Linuxilla ja Windowsilla kiihdyttämätönkin ikkuna on aivan tarpeeksi nopea, mutta Mäkillä meno on hieman hyhmäistä nykyisillä Javan versioilla, joissa ei ole enää Applen optimointeja mukana.
In Processing 2 it was relatively easy to tell the difference between the right and left shift by overriding keyPressed(java.awt.event.KeyEvent ke), but in Processing 3 event handling has changed and the function doesn’t even get called any more. I really really wanted to use the two keys differently and came up with this blurb for the keyPressed() handler:
if(keyCode==SHIFT)
{
java.awt.event.KeyEvent ke;
ke=(java.awt.event.KeyEvent)keyEvent.getNative();
if(ke.getKeyLocation()==KeyEvent.KEY_LOCATION_LEFT)
{
// It's the left shift
}
}
Note that this will only work with the default renderer, as the others don’t use AWT. The “solution” is also deprecated, so it might stop working any time and then we need another hack to work around the issue. Things would be so much easier if Processing simply provided a different keyCode for the two keys, but I wouldn’t hold my breath waiting for that.
Nurkkiini oli jäänyt aikansa palvellut Buffalo AirStation WHR-HP-G300N (myös lisänimillä High Power N300 tai Nfiniti!), joka alkoi vaikuttaa serrikamalta 100 Mbitin etherneteineen ja 802.11n-wlaneineen, sillä olin jo muutama vuosi sitten siirtynyt gigabitin ja 802.11ac:n aikaan. Eräänä päivänä pälkähti päähäni kuitenkin ajatus siitä, saisiko Buffalosta korvaajan vähän niin ja näin toimiville USB-WLAN-pulikoille. Siispä googlaamaan.
Päässä hetkellisesti lainasojottimet, koska lainasin varsinaiset sojottimet eteenpäin.
Reitittimille vaihtoehtoisia firmiksiä värkkäävä DD-WRT-projekti on iloinen asia, ja AirStationillekin löytyy tukea. Hieman yllättäen myös itse Buffalo on jaellut DD-WRT:tä “Professional”-nimellä – vakkari on nimeltään “User-Friendly”, minkä osuvuudesta voi kyllä olla montaa mieltä. Ajattelin pelata varman päälle ja asensin Buffalon jakelupaketin, vaikka se jo muutaman vuoden vanha onkin. Samalla nimellä on ilmeisesti myyty kahta vähän erilaista purkkia, mikä saattaisi aiheuttaa hankaluuksia, mutta päivitys meni sisään ihan sutjakasti ja käyttöliittymä muutti muotoaan:
Täältähän löytyy kaikenlaista uutta.
Alkuperäinen ajatukseni oli laittaa Buffalo Client Bridge -moodiin, jossa ethernet-nartsan päässä istuva PC pääsisi ulkoverkon IP:llä maailmalle ja purnukka olisi periaatteessa läpinäkyvä. Yhdistelmä omaa osaamattomuuttani, huonoja ohjeita ja sekalaista toimimattomuutta toppasi yrittelyn kuitenkin ennen pitkää. Seuraavaksi sopivin ja luotettavampi vaihtoehto on tavanomaisempi Client-moodi, joka lähtikin odottamattoman helposti tulille.
Tärkeimmät asetukset ovat paikoissa Wireless–Basic Settings ja Wireless–Wireless Security, joihin laitetaan tiedot siitä wlanista, johon Buffalon pitäisi liittymän. Minimissään paljon muuta ei oikeastaan tarvitakaan, paitsi omaan luotavaan lankaverkkoon liittyvät asetukset paikasta Setup–Basic Setup. Monenlaisia säätöjä toki riittää ja langattoman verkon “advanced settings” -täpän takaa löytyy nopeuteen oleellisesti vaikuttavia juttuja, kuten antennien lähetysteho. Täällä ja etenkin täällä lisätietoja aiheesta. Hyödyllinen välilehti on myös Status–Wireless, jolta näkee yhteyden nopeuden ja laadun.
Jäikö projektista mitään oikeasti käteen? Väittäisin, että kyllä. 24/7 toimimaan tarkoitettu reititin on vakaampi laite kuin kyseenalaisen USB-ohjaimen ja hataran portin perässä roikkuva kyseenalainen USB-pulikka kyseenalaisine ajureineen ja virransäästöineen – etenkin Linuxin tapauksessa. Yhteys ei ole katkennut kertaakaan sen enempää kolmen tunnin pingaamisella kuin kymmenien gigojen kopioinnissakaan. Tietokoneen päässä riittää toimiva ethernet-portti ja ylimääräisenä pikku plussana vapaaksi jää yksi USB enemmän.
Sivumennen tuli opittua yhtä sun toista langattomista verkoista – ainakin se, kuinka ongelmaisia ne ovat piuhalla kytkemiseen verrattuna. Aikanaan nopeaksi mainostettu 802.11n ei ole välttämättä juuri sen kummempi kuin g-verkkokaan, jollei käytössä ole 40 MHz kaistanleveyttä ja useampia kuin yksi antenni (Buffalossa on sentään molemmat). Lähetystehot, maakohtaiset rajoitukset ja preamblet olivat joskus toki tulleet jo vastaan, mutta tämän säädön myötä niihin tuli tutustuttua paremmin, samoin kuin joihinkin uusiin Linuxin verkkotyökaluihin.
After some recent updates it seems my old compositor toggle script may not work on all setups – for example two of mine. Marco doesn’t react to the compositor setting change or even the graphical Window Settings preference. Need to do things a bit more complicated way then:
#!/bin/sh
case $1 in
on)
gsettings set org.mate.Marco.general compositing-manager true
gsettings set com.linuxmint.desktop mate-window-manager marco-composite
marco --replace &
nvidia-settings --assign CurrentMetaMode="nvidia-auto-select +0+0 { ForceCompositionPipeline=On }"
;;
off)
gsettings set org.mate.Marco.general compositing-manager false
gsettings set com.linuxmint.desktop mate-window-manager marco
marco --replace &
nvidia-settings --assign CurrentMetaMode="nvidia-auto-select +0+0 { ForceCompositionPipeline=Off }"
;;
esac
Again, call it something like compositor.sh, copy it to /usr/local/bin and chmod a+x compositor.sh as root. The parameters on and off will toggle the compositing.
As a sidenote, the compositor started getting stuck in several situations on my main machine: turning the screen off and on would make the GUI get stuck, and likewise for display sleep. Updating to a newer driver version (455.23.04) seems to have remedied the situation.
Hankin Acer C710 -Chromebookin muistaakseni 2013 ja se palveli kohtuullisen hyvin kevyessä käytössä jokusen vuoden. Isona plussana mallissa olivat kohtuullisen täysi näppis (myöhempiä karsittiin), vaihdettavat muistit ja normaali 2,5″ kiintolevy, joka oli helppo vaihtaa SSD:hen. Kehittäjämoodi ja Crouton kohensivat kummasti elämänlaatua, kun Chrome OS:n rinnalle sai pyörimään Linux-softat, jotka täydensivät rajallista ohjelmavalkoimaa. Jossain vaiheessa totesin, ettei Chrome OS oikeastaan tehnyt mitään itselleni hyödyllistä, joten asentelin koneeseen SeaBIOSin ja normaalin Mintin, joka toimikin kelpo lailla lukuun ottamatta valmiustilaa.
Aika ajoi kuitenkin lopulta Chromebookin ohi, kun tehot alkoivat käydä riittämättömiksi ja akkukin hiljalleen lerpahti. Kone oli käytännössä joutilaana kaapissa muutaman vuoden, kunnes päätin entisöidä sen alkuperäiseen asuunsa: tarrat vek (tunnin kihnutus) ja Mintin tilalle takaisin Chrome OS. Jälkimmäinen tehtävä vaikutti lähes toivottomalta, koska olin joko tuhonnut tai hukannut järjestelmän palautusimagen, eikä laitetta periaatteessa palauteta ilman sitä luonnontilaan. Ohjeiden avulla sain kuitenkin firmiksen takaisin, sillä asennusskripti osasi ladata ja modifioida alkuperäisen tiedoston – ainakin C710:lle.
Ihan helposti palautus ei sittenkään tapahtunut, sillä käyttis palautetaan vielä erikseen ja siihen tarvittava työkalu ei toiminut Linuxilla. Googlaus auttoi jälleen ja sain tehtyä palautustikun onnistuneesti … paitsi että kaksi ensinnä kokeilemaani tikkua eivät toimineet syystä tai toisesta. Lopulta sentään Kingstonin vanha rähjäinen DataTraveler osoittautui toimivaksi.
Näin vanhat Chromebookit eivät ole enää päivitysten piirissä, vaikka rauta sinänsä ei olekaan juuri heikompaa kuin huonoimmissa uusissa ‘bookeissa. Chrome OS jää niin ollen versioon 65.x, joka ei valitettavasti riitä uusiin kiinnostaviin ominaisuuksiin, kuten Android- ja Linux-softien ajamiseen. Ikä painaa konetta muutenkin pahasti, joten se luultavasti pääsee jo viettämään eläkepäiviään kaapin nurkkaan ilman työvelvoitteita.
I’ve addressed VLC+screen blanking issues (screen blanks even if VLC should keep the screensaver off) before, but this time the old trick didn’t work. The “disable screensaver” setting was on as it is by default, but still the video started turning black after a while. After some googling it seems someone somewhere has broken VLC default settings and commented out the following line in the settings file, .config/vlc/vlcrc:
disable-screensaver=1
Removing the hash (#) sign seems to remedy the situation and the screen stays on as it should. Curiously, the setting is commented out on another computer too, but the blanking doesn’t kick in there. Curiously, saving the prefs from the GUI comments the line out again. I’ll get back to this if I find out anything.
VLC pimentää ruudun, vaikka “disable screensaver” on päällä asetuksista. Mitäs tämä on? Kyse voi olla tästä, mutta jos ei, niin kannattaa tsekata asetustiedosto .config/vlc/vlcrc ja poistaa risuaita seuraavalta riviltä:
disable-screensaver=1
Tämä ei taida olla valitettavasti kovin pysyvä ratkaisu, sillä asetusten tallentaminen käyttöliittymästä laittaa kommenttimerkin takaisin. Kerron, jos jotain uutta ilmenee.
Mockup of the issue / Havainnollistava kuva ongelmasta
Jälleen kerran tuli työn alle uusi läppäriprojekti, kun kierrosta poistuneesta Dell Latitude E7270:stä piti tekemän itselleni liikkuvaa työasemaa. Linux Minttiä koneeseen toki, mutta päätin saman tien päivittää tuoreimpaan eli versioon 20, josta ei ollut vielä muuten kokemusta. Muutaman päivän kokemusten jälkeen tunnustin tosiasiat, vedin koneen sileäksi ja asensin tilalle hyväksi todetun 19.3:n. Jaa että miksikö?
Javan JOGL ja sitä myötä Processingin rautakiihdytetty 2D sekä 3D eivät toimi.
Varmaankin edelliseen liittyen OpenGL-ohjelmien kanssa on vähän kaikenlaista muutakin epämääräistä pykimistä, kuten mustia ruutuja.
Viimeisimmän päivityksen myötä hajosi myös Steam, mikä oli aika lailla viimeinen pisara. Veikkaan näiden kyseisten kompurointien johtuvan epäonnisesta Mesan, X11:n tai kernelin versiosta, mutta motivaatio syvällisempään selvittelyyn puuttuu.
Chromium on heivattu paketinhallinnasta ja tilalle tuputetaan Firefoxia. Tämä ei ole sen tyylistä valinnanvapautta, jota Linux-käytöltäni haen.
Kaikenlaisia legacy-kirjastoja on niin ikään hävitetty pakettitarjonnasta, mikä on tavallaan ymmärrettävää, mutta samalla rikkoo väistämättä joidenkin vanhojen ohjelmien yhteensopivuuden.
Tahdon uskoa, että nämä ovat tuoreen version lastentauteja, jotka ajan oloon ainakin osittain ratkotaan (paitsi kenties ideologiselta haiskahtava Chromium-kupru, jonka sentään sai ohitettua PPA:n avulla). Juuri tällä hetkellä tilanne on kuitenkin se, että tarvitsen läppärin oikeaan käyttöön enkä lelutukseen, joten yritetäänpä uudestaan joskus toiste – eikä tuotantokoneella.
