Even if you’re not running the actual IBus daemon to handle your keyboard mapping, there is another way IBus can still mess up your customized layout. Personally I use a script which loads my own customizations using xkbcomp, but after starting either Teams or Zoom the layout is immediately fouled up. On MATE I could still quickly reset it back, but since Cinnamon seems to handle the keyboard differently, the old script doesn’t work any longer. Setting the layout manually to Finnish using Cinnamon settings and then running xkbcomp works, but is unnecessarily clumsy.
As far as I’ve understood, the culprit is libibus, which is used by both Teams and Zoom to read the keyboard. Initializing the library seems to proactively overwrite the current keymap, causing unnecessary headaches. Simply removing libibus isn’t possible, as it’s needed, so let’s start googling for a possible solution. A promising clue lead to dconf:
dconf dump /desktop/ibus/ > ibus.dconf
Not much there, but let’s add to [general] the following:
use-system-keyboard-layout=true
And then save the settings (hopefully permanently):
dconf load /desktop/ibus/ < ibus.dconf
So far so good. After starting the aforementioned troublemakers/programs, the keyboard layout still seems to be fine i.e. my own modifications are not overwritten. Should have done this years ago! It remains to be seen if dconf settings are retained between system restarts, but if not, I’ll just add the above magic to the script. I’ll edit this post if there’s any trouble in the future.
Myönnettäköön heti kärkeen, että KDE-suhteeni ei ole ollut vuosien varrella kovin häävi. Etenkin ammoisina aikoina työpöytäympäristö oli kilpailijoihin verrattuna raskas, kulmikas ja Qt:n ansiosta heikosti yhteensopiva yleisemmän GNOME/GTK-kamiksen kanssa. KDE-käyttäjät ovat olleet hiukan oma uskonlahkonsa, joka ei koskaan sen enempää valtavirtaistunut kuin kadonnutkaan. LyXin, VirtualBoxin ja VLC:n takia Qt on omaltakin koneelta löytynyt, mutta muuten sille on ollut kovin vähän käyttöä.
Maten ja Cinnamonin nykyinen bugailu (etenkin Nvidialla) sai minut tosissaan miettimään kaikenlaisia vaihtoehtoja, joita Linux-puolella tunnetusti riittää joka lähtöön. Ubuntun vakio Unity ei ole koskaan ollut sydämeni muotoinen sen enempää kuin turhan karu Xfce:kään.LXDE ja LXQt ovat kuppakoneen ystäviä, mutta ei niistäkään oikein ole laiskan keski-ikäisen arkikäyttöön, kun tutuista ominaisuuksista pitäisi tinkiä pykälän liikaa. Vaan entäpä sitten KDE Plasma – tokihan tässä ajassa ne pahimmat kökköydet on jo ehditty moneen kertaan karsia?
Tuumasta toimeen ja tuore Kubuntu projektikoneen raatoon (HP Elite 8200, i3-2120). HP:n biosin ihmeiden kanssa käpellyksen ja pitkähkön odottelun jälkeen työpöytä lopulta lähti käyntiin ja pääsin tutustumaan KDE:n nykytilaan. Pika-arviossa on siis huomioitava se, ettei Plasma ollut päivittäisessä käytössä pääkoneellani, jossa on alati omia ongelmiaan aiheuttava Nvidian näyttis. Intelithän ovat tässä suhteessa yleensä helpompia. Projektikone on nykymittapuulla myös jo hitaansutki, vaikka siinä sentään SSD ja kahdeksan gigaa muistia onkin.
En vaan päivää seuraavaa mä tiedä, milloin kohdataan.
Aloitetaan hyvistä asioista: tuhnukin peesee pyöritti KDE Plasmaa aivan mukavasti. Työpöytä ei repeile, vaan on ilmeisen järkevästi kompositoitu. Compizin, Comptonin ja lievemmässä määrin Cinnamonin kanssa koettua tökkimistä en saanut aikaiseksi edes Ylen verkkovideoiden kanssa – tämä tosin sillä varauksella, että alla ei ollut Nvidian rautaa. Vastaavaan ongelmattomuuteen ovat tähän mennessä yltäneet vain Nvidian ajurin oma kompostori, joka tosin ajan oloon saattoi jämähtää joillakin huono-onnisilla ajuriversioilla, sekä Intelin TearFree-asetus, kunhan saivat sen ensin kuntoon. Säätövaraa on miellyttävän paljon ja riittävästi etsimällä työpöydän sai toimimaan suunnilleen kuten halusinkin. Qt-maailma integroituu tätä nykyä jo riittävästi aidan toisen puolelle, joten softia ei tarvitse valita pelkästään yhdeltä hiekkalaatikolta.
Tässäkö siis uusi työkaveri? Valitettavasti ei. Vaikka kyseessä ovat toki maku- ja tottumuskysymykset, niin en edelleenkään onnistu pitämään KDE:n kontrastisesta graafisesta ilmeestä. Kaikenlaisia teemoja on tarjolla yllin kyllin, mutta niiden koluaminen ja asentelu ei ole sellaista hommaa, jota juuri nyt jaksaisin tehdä. Oletuksena vaikkapa hiiren osoitin näyttää rumakkeelta eikä mikään valmiista vaihtoehdoista ole yhtään sen parempi. Vaikka koko setin vaihtoi, niin pikkubugin takia työpöydällä näkyi edelleen vanha kursori ennen kuin kirjautui ulos. Ikkunoiden ja kuvakkeiden kulmikas klohmous ei sekään sovi silmääni, vaikka takavuosiin verrattuna edistystä onkin tapahtunut.
Oma epämiellyttävä yllätyksensä olivat bugit ja ärsytykset, joihin törmäsin jo parin tunnin koekäytöllä. Tässä kohtaa en voi kuin ihmetellä, sillä luulisi näin vanhan työpöydän olevan jo moneen kertaan testattu ja hiottu. Luultavasti on käynyt niin, kuten Linuxlandiassa usein sattuu, että on ollut hauskempaa väkertää kaikenlaisia uusia ominaisuuksia kuin korjailla vanhojen versioiden ongelmia. Esimerkkinä havaitsemistani kompuroinneista vaikkapa se, että osa videoista ei toistunut verkkojaolta, vaikka Mintissä ne ovat aina toimineet. Alapalkin lämpötilamittaria en saanut konffattua järkeväksi millään yrittämisellä: säätöjä oli, mutta useimmat niistä turhia ja vääriä. Vaikkei kyseessä varsinainen bugi olekaan, niin kaikkien asetusten jatkuva erikseen kuittaaminen tuntuu sekä vanhanaikaiselta että vaivalloiselta. Ja häh, videoiden toistoon ei voi valita kertaheitolla tiettyä ohjelmaa kaikille tiedostomuodoille? Ei ollut KDE ihan vielä valmis, mutta katsotaan taas vaikka kymmenen vuoden kuluttua 🙂
Tämän päivän pelihiiressä pitää olla tietysti loimottava valo tai kaksi, koska … noh, kaipa teinit niistä jotenkin tykkää? Poitsun edesmennyt HyperX oli siinä suhteessa helppo tapaus, että asetukset tallentuivat hiireen ja pysyivät sitten myös Linuxissa, kunhan ne kävi ensin Windows-kikkaran puolella tekemässä. HyperX:n vasen kytkin meni kuitenkin vuodessa rikki, joten tilalle kaiveltiin iskän hiirikasasta juuri testissä ollutCorsair Harpoon RGB Pro, joka toivottavasti kestää edes hieman pidempään.
Asianomainen ohjausrasia.
Käyttöönotto sujui muuten mukavasti, mutta tuossa peräpäässä logon alla loimottaa hulppean kirkas ledi, joka vaihtaa väriään DPI-säädön mukaan. Sopivimmalla DPI:llä logo on tietenkin kaikkein kirkkaimmillaan, valkoinen valonheitin, joka oli jopa varhaisteinin mielestä liikaa. Siispä Windows-läppärinrämä kaapista ja Kyrsäirin softaa asentelemaan. On muuten harvinaisen iso ja kankea tekele siihen nähden, että tarkoituksena on säätää muutamaa hiiren asetusta – tosin koskapa laitevalmistajat olisivat osanneet ohjelmia tai ajureita tehdä? Onnistuttuani saamaan lediin ihmismäisen tumman sinisen sävyn siirsin hiiren takaisin Linux-purkkiin, vain todetakseni, että ajurihan värit asettaa eivätkä ne tallennu pysyvästi.
Eipä OpenRGB:kään selkeyden huippu ole. Mitä zoneja, mikä selection?
Hiiren repiminen auki ledin peittämiseksi toki onnistuisi, mutta siinä luultavasti menisivät tassut pilalle, joten hieman epätoivoisena päätin vilkaista, sattuisiko OpenRGB tukemaan Harppuuna PVS Ammattilaista. Positiivisena yllätyksenä näin tosiaan on, joten ei muuta kuin PPA:sta tuore versio ineen ja säätämään. Mystisten “zonejen” ja profiilien kanssa hetken ihmeteltyäni hiiren peräpää sai taas hillityn sinisen värin. Asetuksista ohjelman saa käynnistymään automaattisesti ja lataamaan tehdyn profiilin, joten väri palaa buutin jälkeen halutuksi. OpenRGB:n ei ole pakko jäädä edes päälle. Komentoriviltä asia hoituu näin simppelisti, jos tallennetun profiilin nimi on Corsair:
openrgb -p Corsair
Kaikki siis hyvin, paitsi että koneen käytyä unilla ledi palaa taas valkoiseksi, koska OpenRGB ei – tavallaan ymmärrettävästi – osaa kytätä, onko kone valmiustilassa. Tällaisia tilanteita varten mennään paikkaan /lib/systemd/system-sleep ja lisätään sinne oma skripti. Hieman ärsyttävästi OpenRGB ei tunnu osaavan ladata profiilia suoraan tiedostonimellä, vaikka helppi siihen suuntaan viittaisi, joten skripti (vaikkapa nimellä openrgb) täytyy tehdä kiertäen näin:
#!/bin/sh
case "$1" in
post)
sudo -u poitsu /usr/bin/openrgb -p Corsair
;;
esac
Tämän virityksen jälkeen asetus lopulta kestää niin buutin kuin sleepissä käynninkin yli eli tavoite tuli saavutettua. Pienenä kummallisuutena DPI-nappi lakkaa toimimasta, mikä liittynee jotenkin siihen, että valojen säätö on hiirulaiselle erillinen tila, jossa kaikki jää ajurin vastuulle. Tämä ei onneksi ole suuri ongelma, koska tarkkuutta ei ole mitään varsinaista tarvetta vaihdella jatkuvasti. Jossain mielessä tilanne voi olla jopa toivottu, kun DPI-napin vahinkopainallus ei johda naksuttelurumbaan halutun tarkkuuden palauttamiseksi. Seuraava potilas tulee olemaan oma Lenovoni, Legion M300, jonka perässä hehkuu vielä tällä hetkellä sateenkaarishow. Vaikka OpenRGB tuli nyt tutuksi, niin toki mieluummin toivoisin, että asetukset saa Leenassa tallennettua kiinteästi hiireen.
edit: Leena M300:n valo sammahti kokonaan Windows-softalla ja asetus tallentui hiireen. Voitto!
Monta vuotta olen käyttänyt suhteellisen tyytyväisenä MATE-työpöytäympäristöä Mintissäni, mutta nyt rakkaudessa on alkanut ilmetä ryppyjä. Jotkut ongelmat ovat vanhoja tuttuja, kuten välillä sekoileva Caja-tiedostonhallinta, tökkimistä/repeilyä tuottava softapohjainen kompositointi ja työläästi muokattava alapalkki. Näiden pulmien kanssa on oppinut selviämään, mutta Mint 20.3:n kanssa tuli jo hieman liikaa kompurointia, kun Maten ikkunamanagerina toimiva Marco rehellisesti kaatuu Nvidian tuoreemman pään ajureilla (läppärissä Intelin integroidulla mitään ongelmaa ei ilmene).Kokeilluista ratkaisuista Compiz ja Compton aiheuttivat aivan liian paljon hidastelua, siinä missä Marco ilman kompositointia kyllä toimii mukavasti, mutta sitä myötä menetetään myös varjot ja työpöytä repeilee ilman Nvidian kompositorin käyttöä.
Eipä tämä järin vieraalta näytä.
Mintin vakiotyöpöytä on nykyään tunnetusti Cinnamon, josta olin ehtinyt kerryttää hiukan kokemusta yhdestä läppäriprojektista sekä muksujen koneilta. Hieman maanpetturifiiliksin annoin lopulta sille mahdollisuuden pitkällisen Mate-virittelyn jälkeen. Myönnettäköön, että valtavirran mukana menemisessä on tiettyjä etuja bugien nopeamman korjailun ja hiotumman käyttökokemuksen muodossa – tuo Marcon kaatumisongelma on raportoitu jo joskus tämän vuoden keväällä, eikä kukaan ole vielä asiaan tarttunut. Syyttävä sormi osoittaa tässä erityisesti Canonicalin suuntaan, sillä tuleehan tässä tapauksessa rikkinäinen X-paketti ilmeisesti Ubuntun puolelta. Vanhojen versioiden korjailun sijaan putiikki tuntuu mieluummin tunkevan pihalle jatkuvasti uutta ja uutta distroa, minkä myötä tuettavia versioita on enemmän kuin loppukäyttäjä tai ohjelmistokehittäjät kenties toivoisivat.
Toistaiseksi tunnelmat Cinnamonin äärellä ovat varovaisen positiiviset etenkin, kun olen lopulta saanut säädöt kohdilleen. Ohjelmia saa ajettua, käyttöliittymässä ei ole mitään megaärsytyksiä eikä varsinaista kaatuilua ole esiintynyt. Kaikenlaista pientä kompurointia on kylläkin tullut vastaan: joskus parin ikkunan grafiikat ovat lepattaneet, menu on bugisempi kuin Matessa, selaimessa oleva Ylen videotoistin hidastaa toimintaa (tämä oli vielä pahempi Compizilla ja Comptonilla) ja yhden kerran unilta palatessa ikkunointi alkoi viedä reippaasti suoritinaikaa tuntemattomasta syystä. Alapalkin pullean fontin sain vaihdettua, mutta osa applettien ikoneista on edelleen tökeröitä. Eli eipä aidan tällä puolellakaan kovin ruusuista ole – pitää seurailla, josko saisivat joskus Maten taas ehjäksi.
Parin tunnin hermoja rassaavan säätämisen jälkeen aloin lopulta saada jotain tolkkua Linuxin peliohjaintukeen. Tulevaa pelisessiota varten löytyi kaapin uumenia penkomalla peräti seitsemän pelipädiä, joista kahdessa ei tosin ollut tattia. Adaptereilla saisi kytkettyä vielä pari Dreamcastin ohjainta lisäksi, mutta niissä on vain yksi tatti ja toimivuus oli viime näkemän hieman suuntaa-antava. Langattoman Dreamgearin protkaleen totesin epäluotettavaksi, minkä lisäksi sen kumiosat olivat jälleen limoittuneet säilytyksessä, joten jäljelle jäi neljä varteenotettavaa ehdokasta.
On näitäkin jostain kertynyt.
Setti oli kiintoisan ja samalla hieman huolestuttavan kirjava: ehta Pleikkarin DualShock 3, yhteisessä USB-johdossa roikkuva klooniohjainpari “Power Pad” sekä Logitechin peeseepädi F310. DualShockin kytkin suoraan tavallisella USB-kaapelilla, koska en haluaisi kytätä jatkuvasti latauksen määrää ja johto on yleensä ongelmattomampi vaihtoehto. Kytkemisen jälkeen täytyy vielä painaa pleikkanappia, jotta ohjain tulee tajuihinsa. Power Padit ovat aika helppoja muuten, mutta niissä täytyy muistaa painaa analogikytkintä tai ohjain antaa tateista vain kahdeksan eri suuntaa – aika hikinen tarkkuus on kyllä analogisenakin. Logitechin kummallisuus on X/D-kytkin, jolla pädi ilmeisesti toimii Xbox-moodissa tai tavallisena joystickinä. Mitään eroa en käytännössä huomannut.
Linuxissa joikkarien toimivuutta voi testata jstestillä, joka näyttää nappien ja tattien tilan sekä tukee jopa jonkinlaista kalibrointia. Tarkoituksenani oli ajaa läppärillä vain Steam-pelejä, mutta ohjaimet tunnistuivat pelistä riippuen vähän niin ja näin. Erityisen huonoa toiminta oli Stick Fightissä, jossa peliin liittyminen toi kerralla näytille kaksi ukkelia, joista toista ei voinut edes ohjata. Lupaavalta vaikuttaneen Steam Inputin kanssa mikään pädi ei tehnyt mitään yhdessäkään pelissä, vaikka asetuksen pakotti päälle.
Täällähän sitä kaikenlaista on (Settings – Control – General controller settings).
Steamin ohjainasetusten rämpytys ei tuntunut vaikuttavan yhtään mihinkään, joten aloin jo epäillä, olisko Linux-versiossa tuki jotenkin rikki tai kesken. Lopulta googlaus tuotti oikean osuman ja ilmeni, että Steam Overlayn on oltava jostain syystä päällä, jotta Steam Input ja sitä myöten ohjaimet toimivat. Olin ottanut overlayn pois vähentääkseni läppärin hitaan näyttiksen kuormaa, minkä lisäksi overlay jopa haittasi joidenkin pelien toimivuutta ainakin takavuosina. Overlay takaisin ja johan rupesivat ohjaimet taas futaamaan. Monissa ohjeissa mainittu xboxdrv ei ollut lopulta tarpeen, sillä Steam näemmä tukee erilaisia ohjaimia ihan omatoimisesti.
Kaiken (turhan) säädön jälkeen asiat toimivat nyt niin kuin pitäisikin, vaikka pädeissä on melko suuria eroja toisiinsa verrattuna. Seuraavaksi pitää valita vielä poitsun synttäreille muutama natiaisille sopiva paikallinen, nopeasti omaksuttava moninpeli. Puyo Puyo Champions, Duck Game, Stick Fight ja Speedrunners vaikuttavat kaikki sopivilta, mutta Gang Beasts ei jaksanut integroidulla näyttiksellä ja/tai Protonilla kunnolla pyöriä. Ultimate Chicken Horse ei puolestaan ollut helposti lähestyttävä ja The Jackbox Party Pack 2 rupesi kyselemään jotain tunnuksia – ei, ei ja vielä kerran ei.
Asennusprojekteja on riittänyt viime aikoina jopa yli kohtuullisen tarpeen, mutta tämän tein ainakin ihan vapaaehtoisesti ja viihteen nimissä. Nurkkiin ilmestyi taas yksi Dellin läppäri (kiitos Mutolle), Latitude e7270 i5:llä varustettuna, joten päätin kokeilla siihen Cinnamonia vanhan tutun Maten sijasta. Samanlainen Dell on ollut pari vuotta pääläppärinäni, joten Linux-toimivuus on tullut todettua hyväksi jo moneen kertaan.
Tulipas hieman huono kuva, mutta Dellikkä on yhtä kaikki Dellikkä.
Asennus sujui hämmentävän nopeasti muistitikulta, jostain syystä jopa rivakammin kuin tehokkaampiin pöytäkoneisiin. Olisiko sitten muistitikku hyvää pataa usb-ohjaimen kanssa vai onko läppärin yksinkertaisempi rauta helpompi asentaa, mene ja tiedä. Joka tapauksessa Mint 20.3 meni sisään että heilahti, jonka jälkeen toki päälle normaalit päivitykset, softien asentelut, perusasetukset ja akun kalibroinnit. Mutkikkaimmaksi vaiheeksi osoittautui jälleen kerran korealaisen näppäimistön toimimaan saattaminen, mutta onnistuihan se riittävän googletuksen ja yrittämisen kautta. IBus tarvittiin tälläkin kertaa, vaikka kaiken järjen mukaan sen ei pitäisi olla pakollinen. Juuri nyt en jaksa asiaan ruveta syvällisemmin tutustumaan, kun kerran toimii.
Lyhyen kokeilun perusteella Cinnamon+7270 on oikein hyvä yhdistelmä. Kaikki rauta wlanista näyttikseen ja hiiripädiin tunnistuu ja toimii suorilta ilman mitään erillistä räpellystä. Cinnamon kompositoi työpöydän siististi, joten edes Intelillä perinteisesti käyttämääni TearFree-asetusta ei tarvita. Muutaman kerran perusteella Dellikkä nukkuu kannen sulkiessa ja herää pirteänä kannen aukaistessa – nämä toki oli tullut jo todettua toisella koneella. Youtube pyörii, Netflix toistuu ja ohjelmat lähtevät käyntiin nopeasti. 16 gigan muisti on läppärin peruskäyttöön mukava muistimäärä, joten mikseipä tätä käyttelisi, kun akussakin on vielä eloa jäljellä. Mint 19.3:n tuki loppuu ensi keväänä, jolloin myös vanha 7270 tarvitsee viimeistään uuden käyttiksen. Jos ei ihmeempiä ilmene, niin taitaapa mennä Cinnamon siihenkin tästä vakuuttuneena.
Kuten tunnettua, Linux Mintissä on kolme virallisesti tuettua työpöytäympäristöä:
Cinnamon
MATE, jonka alla on vielä lisävalintoina ikkunamanageriksi:
– Marco
– Metacity
– Compiz
Xfce
Itse olen ollut perinteisesti vaivainen, vain Mate matkamies maan, mutta viime aikoina on alkanut käydä ilmeiseksi, että kyseinen ympäristö ei ole Mintin kehittäjille enää mikään suuri prioriteetti. Niinpä kodin koneenkierrätysrumbassa asensin muksujen koneille Cinnamonin – yhtäältä omaa vaivaa säästääkseni ja toisaalta siksi, että tulee itsekin siihen hieman tutustuttua. Perheen nykykoneet ovat sen verran tehokkaita, että muistin tai levytilan säästäminen ei ole enää merkittävä kysymys. Se kolmas vaihtoehto, Xfce, ei ole vuosien varrella ikinä tuntunut omalta, eikä se Mateen verrattuna ole edes kevyempi.
Jos pohjalla ei ole aiempaa kokemusta ja mieltymyksiä, niin Cinnamon on ihan kelpo valinta. Voisin tietyin varauksin kuvitella sitä jo itsekin käyttäväni, vaikka jotain Matesta tuttuja juttuja puuttuu ja osa ratkaisuista on “one size fits them all” -tyylisiä. Vastapainona saa näistä kolmesta vaihtoehdosta parhaiten tuetun ympäristön, jossa ei ole mitään ilmeistä huutavaa puutetta. Työpöytä on kompositoitu vakiona, joten ikkunat eivät repeile rumasti. Itse asiassa lienee niin, ettei kompositointia edes saa pois päältä kuin koko ruudun ikkunoilta eli tyypillisesti vaikkapa peleiltä tai videotoistimilta.
Maten lapsipuolen asemasta kertoo paljon se, että Nvidian ajuriversiolla 510 tai 515 hela hoito eli Marco yksinkertaisesti kusahtaa (ilmeisesti yhtä lailla ja samasta syystä kippaa myös Metacity). Eräs “ratkaisu” on pitäytyä versiossa 470, mutta onhan tämä ongelma ollut tiedossa jo ainakin keväästä asti eikä mitään ole edelleenkään tapahtunut. Lisäksi 470 oli ainakin omassani ja pojan vanhassa koneessa jokseenkin epäluotettava jämähtelijä. Vanha kettu ei panikoi ja osaa lähteä etsimään ratkaisua, mutta aloittelijalle tilanne olisi aika lohduton.
No hyvä, ei sitten käytetä Marcoa. Kaikenlaisia zoomeja, feidejä ja ikkunanmuljutuksia tarjoava ikkunamanageri Compiz ei kärsi samasta kaatuiluongelmasta. Vakiona Kumipizzan asetukset ovat melko rasittavat, mutta ahkerasti asetustyökalua räpeltämällä niistä saa lähestulkoon mieluisat. Compiz hoitaa samalla kompositoinnin, oletuksena OpenGL:n avulla (asetuksen saa poiskin, mutta sitten alkaa repeily). Mikä sitten muka vikana, häh? Eipä juuri muuta kuin se, että tilanteesta riippuen ikkunoiden koon muuttelu ja ihan pelkkä liikuttelu saattaa olla törkeän tahmaista, etenkin jos ruudulla on vaikkapa samaan aikaan raskas webasivu. Ongelma liittyy epäilemättä jotenkin kompositointiin, mutta eihän tämä nyt vetele, jos alla on kyvykästä RTX- ja Ryzen-rautaa.
Jos ei halua siirtää ikkunoita, voi kytkeä vastaavan plugarin pois käytöstä.
Seuraava! Normaali Marco ei ole vaihtoehto, mutta entäpä yhdistelmä Marco+Compton?Compton on kompositori, jonka totesin takavuosina aivan liian raskaaksi. Koneet ovat kohentuneet ja ainakin jossain määrin myös Compton, vaikka se taitaa todellisuudessa olla tätä nykyä hylätty projekti. Varsinaisen kompositoinnin hoitaisi ihan näppärästi ja keveästi Nvidian ajurikin, mutta Marcon surkeassa nykytilassa pitää turvautua tähän vaihtoehtoon siihen saakka, kunnes (lue: jos) korjaus ilmaantuu. Hyvänä puolena hätätilaratkaisu sentään toimii ja vanhan tutun Markon saa käyntiin.
Tällainen kaunis varjo Lutriksen ikkunalla.
Ihan näin helpolla vaihtoehto-mintteilijää ei sentään päästetä, vaan jälleen on tarpeen lähteä asetusten äärelle. Comptonille on oma rajoittunut asetusohjelmansa, mutta suoremmin asiaan pääsee tunkkaamalla tiedostoa .config/compton.conf, jonka avulla saa enemmän vaihtoehtoja näkyville. Ponnahdusikkunoilta, menuilta ym. varjot pois, niin grafiikan bugailu putoaa jo siedettävälle tasolle, minkä lisäksi ainakin itse halusin vaalentaa ja pienentää varjoja. Tarjolla olisi kompositoinnin GL-kiihdytyskin, tosin sen kanssa pääsee jälleen nauttimaan tökkimisestä.
Ihan vakuuttunut en ole tästäkään ratkaisusta: kuten yltä näkyy, joissakin varjoissa on kummallisia bugeja, jotka saisi varmaan halutessaan ikkunakohtaisesti fiksattua. Videotoisto tai ikkunoiden siirtely ei sentään repeile tai hidastele, mutta pikku kauneusvirheitä on kyllä löytynyt esimerkiksi pelien kanssa. Välillä Compton haukkaa hetkellisesti paljon CPU-aikaa ja vastaavasti reipas kuormitus hidastaa ikkunointia. Toistaiseksi tämä on kokeilluista vaihtoehdoista silti paras, joten olkoon toistaiseksi näin. Jos Marco joskus palaa elävien kirjoihin, niin yritän jälleen sen kanssa – takaraivossa elää alati myös ajatus Cinnamon-valtavirtaan liittymisestä, niin luovuttamista kuin se olisikin.
edit: Marco itse asiassa toimii, kunhan valinta on pelkkä “Marco” eikä “Marco+compositing”. Lopputuloksena on tosin aika läsän näköinen varjoton ja repeilevä työpöytä. Repeilyn korjaa toki Nvidian ajurin oma kompostori.
Siitä on noin parikymmentä vuotta kun pelasin viimeksi Myth II: Soulblighteriä. Aikanaan peli kolahti tosi lujaa ja se tuli hakattua pariin kertaan läpi, yhden kerran Mäkillä ja toisen kerran Linuxilla lisäosineen. Tuolloin Linuxilla pelaaminen oli aika lailla hankalampi harrastus kuin tänä emulaattorien, Protonien ja striimauspalvelujen aikana, mutta Loki Software porttasi joitakin isoja hittejä natiiviversioiksi (kiitos siitä!). Ensimmäistä tai kolmatta Mythiä en ole jostain syystä koskaan edes kokeillut. Kolkkia ei enää edes tehnyt Bungie, ja arvostelujen perusteella taso läsähti viimeiseksi jääneessä osassa.
Jossain varaston uumenissa on vielä bigbox-versio Linuxille tallessa, mutta se tuskin enää lähtisi edes käyntiin, sillä käyttöjärjestelmät ja kirjastot ovat ehtineet muuttua jo niin moneen kertaan. Ongelman ratkaisee kätevästi Project Magma, joka on päivittänyt pelimoottoria nykykoneilla toimivaksi. Windows-, Mac- ja Linux-version lisäksi sivulta löytyy ladattavaksi myös kaikenlaista laajennusta ja lisäkenttää. Alkuperäinen pelilevy tarvitaan asennusta varten, mutta varaston sijasta tongin hetken Internetiä ja “jostain” sattui löytymään iso-image, jonka avulla Myth asentui ongelmitta.
Kaikkeen sitä sotamies joutuukin.
Kiitos Project Magman huhkimisen, peli tukee nykyisiä ruututarkkuuksia sekä 3D-kiihdytystä OpenGL:n avulla. Ruudunpäivitys onkin pehmeää, mutta 27″ littumonitorilla palikkaiset hahmot ja esineet näyttävät pykälän karummilta kuin kuvaputkella 20 vuotta sitten. Maaston mössöisyyttä voisi korjata lataamalla korkean resoluution tekstuuripaketin, vaikka toisaalta karuissa graffoissa on alkuperäistä aitoutta. Muutaman tunnin pelutuksen perusteella kaikki tuntuu toimivan hyvin: en ainakaan vielä törmännyt kaatuiluun tai mihinkään merkittävään bugaamiseen.
“Vieläkö maistuu?”, kysyy Skrolli-lehden retroliitteen vakiopalsta. Samaa pohdin itsekin, kun lähdin taas Mythin maisemiin. Kuuden kentän jälkeen voin onneksi todeta, että kyllä maistuu. Itse tarina ei kenties vaikuta enää yhtä vetävältä kuin aikanaan – aika tavallista miekkaa ja magiaahan tämä – mutta itse sisältö potkii edelleen. Sopivan haastavaksi viritetty vaikeustaso, vaihtelevat tehtävät ja taktinen rähinöinti pitävät otteessaan. Jopa nykypeleihin tottunut 10-vuotias poikani näyttää jääneen koukkuun, joten eiköhän tuo tarinamoodi tule tahkottua kolmannenkin kerran läpi. Katsotaan, riittääkö sen jälkeen vielä intoa tutustua nettipeliin tai lukuisiin harrastajien tekemiin lisäpalikoihin. Ehkäpä ainakin vanha tuttu lisäosa Chimera pitäisi yrittää kaivaa jostain netin syövereistä.
Tätä nykyä vanhoja hittipelejä herätellään ahkerasti henkiin uusilla tietokoneilla sekä konsoleilla toimivina remakeina, joissa on sekä taiteellisia että teknisiä parannuksia (tai sellaisten yrityksiä). Olisi uljasta, jos koko Myth-trilogian voisi suit sait laillisesti ostaa vaikkapa Steamista. Kukaan ei toistaiseksi näytä tähän tilaisuuteen tarttuneen, joten mennään sitten laittomammin. Sonyn taskuun juuri siirtyneeltä Bungielta lienee valitettavasti turha odottaa mitään, joten kiitos vielä Project Magmalle lipun kantamisesta.
Poitsun Linux-kone toimi oikein mukavasti siihen saakka, kunnes Mint päätti päivittää Nvidian ajurit 470-sarjalaisiin. Siitä lähtien – myös 510/515-ajureilla – X-ikkunointi ei aina herää valmiustilasta. Tämä ei ole ilmeisesti mikään tuiki tavaton ongelma edes, mutta vasta tänään löysin toimivalta tuntuvan ratkaisun tästä ketjusta: https://forums.developer.nvidia.com/t/fixed-suspend-resume-issues-with-the-driver-version-470/187150
Vaikea sanoa, mitä tarkalleen tapahtuu, mutta nuo Humblebeen ehdottamat muutokset tekemällä kone tuntuu heräävän taas luotettavasti. Megalomaaninen systemd-syöpä leviää hiljalleen joka puolelle nyky-Linuxeja, eikä siitä tässä(kään) tuntunut olevan mitään muuta kuin harmia. Katsotaan nyt, miten pidemmän päälle, mutta ainakaan ruutu ei enää tunnu jäävän pimeäksi eivätkä nvidia-sleep.sh ja X jää jumiin haukkaamaan 100 % suoritinajasta.
Starting from driver version 470 Nvidia decided to do things “right” i.e. use a systemd service for sleep and suspend, which occasionally led to X hanging with a black screen (510/512 likewise). Only today I discovered a solution by Humblebee on this discussion thread: https://forums.developer.nvidia.com/t/fixed-suspend-resume-issues-with-the-driver-version-470/187150 Good luck, it seems to have worked for us at least!
Vammala Partyillä julkaistu, Kimmon kanssa työstetty Ryönämestari-video – tai oikeastaan tuoteperhe – oli ensimmäinen tällainen videoprojekti, jossa olin isosti mukana. Itse idea syntyi jo 2021 samaisilla Vammala Partyillä epäilyttävän grillipihvin innoittamana. Tuotanto pistettiin käyntiin heti samana syksynä ja viimeiset kuvaukset sekä editointi saatiin kasaan heinäkuun alussa. Ote oli astetta vakavampi kuin “mennään heilumaan kännykkäkameran kanssa johonkin”, joten sisältöä tarvittiin odottamattoman paljon ja työmääräkin oli melkoinen. Muistilistalta löytyy seuraavia:
Sloganit
Logo
Jingle (tämän tapailin ihan itse Casion uruilla)
Maaseutuvideo
Käsis
Äänitetyt välispiikit
Frankin ja Jorman haastatteluvideot
Maaseutunäkymä taltioitiin Viikissä kännykkäkameran avulla jo syksyllä ja haastattelut tehtiin kotitalon kerhohuoneella, johon saatiin lavastettua riittävästi sekä Ryönämestarin koekeittiö että toimisto. Kuvaustilanne vaati reippaasti kaikenlaista rekvisiittaa ja laitteistoa puvuista mikrofonitelineisiin. Jorman esiliinan ompelin käytetystä lakanasta 🙂 Erikseen mikitys osoittautui hyväksi ideaksi, sillä kännyköiden tallentama ääni takakameran suunnasta ei ole mitenkään kehuttava ja samalle raidalle piti saada vielä haastattelijan ts. itseni ääni. Välispiikkini mikitin netistä löytyneen vinkin mukaisesti paksusta peitosta tehdyn teltan suojassa kaikujen välttämiseksi.
Ryönämestarin koekeittiöllä eli kerhohuoneen keittonurkkauksessa
Vaikein sisältö eli haastattelut saatiin purkkiin yllättävän nopeasti ja kivuttomasti, minkä jälkeen oli edessä ennalta eniten pelottanut vaihe: videon leikkaus. Laittelin ensin kasaan testivideota OpenShotilla, kunnes ilmeni, että sen renderöimä video tökki pahasti. Uusi yritys Kdenlivellä oli onnistuneempi ja homma hoitui lopulta varsin kätevästi. Eniten aikaa kului kohinoiden poistoon ja äänentasojen säätelyyn Audacityllä. Kaikki tämä siis Linuxissa, tietysti. 27″ näyttö ja edelleen suhteellisen tehokas Ryzen-prosessori olivat editoinnissa ystäviä, mutta voin hyvin kuvitella, että vähääkään isommissa projekteissa 16 gigan muisti tulee nopeasti vastaan.
Kurkistus kulissien taakse. Yksi kolmijalka kännykkäkameralle ja toinen mikrofonille.
Mitäs tästä kaikesta tuli opittua vastaisen varalle? Ainakin se, että tarvittavan sisällön, rekvisiitan ja järjestelyn määrä oli selvästi suurempi kuin kuvittelin. Käsistä ei voi jättää ylimalkaiseksi, “improan siihen jotain”, vaan kuvaustilanteessa replojen on parempi olla hyvin muistissa sujuvuuden nimissä. Katsojan huomio kiinnittyy luonnostaan ihmisiin, kasvoihin ja toimintaan, joten lavastuksen hienoudet, kuten mukaan ripottelemamme pikku vitsit menivät yleisöltä pitkälti ohi. Käytettävän laitteiston on hyvä olla kunnolla hallussa; haaskasimme tarpeettoman paljon aikaa Android-kännykän sahaavan automaattitarkennuksen kanssa ja se unohtui sittenkin päälle Frankin haastattelussa.
