Posts filed under 'softat'
Takavuosien valjujen kokemusten jälkeen en odottanut paljon, kun ryhdyin taas leikkimään Amiga-emulaattorien kanssa. Yllätyin kuitenkin positiivisesti laitettuani Richard Drummondin ylläpitämän E-UAE:n sekä MacBookiini OS X:n alle että eMacin PPC-Linuxiin. E-UAE on pitkään maatuneen UAE-projektin multiplattis työnjatkaja, johon on tuotu palasia aktiivisemmin kehittyneestä WinUAE:sta. Kukin saa toki tehdä avoimilla ohjelmilla mitä lystää, mutta tuo WinUAE-forkki ei pahemmin tuntunut hyödyttävän alkuperäistä projektia, vaan keskittyi ainoastaan yhteen alustaan. Tämänkertainen kokeiluni oli peräti osapuilleen laillinen, sillä omistan ihan aidotkin A500:n ja A1200:n käyttöjärjestelmineen 🙂
E-UAE:n asetustiedosto on hivenen kryptinen käsin puukotettavaksi, joten onneksi Linux-puolella siihen on kohtuullisen kattava graafinen käyttöliittymä valmiina ja Mäkillä puolestaan voi asentaa kätevän Hi-Toron, joka toimittaa samaa virkaa. Näistä kahdesta Hi-Toro on asteen laajempi ja sen ohjeissa oli selitetty hyvin kaikki säädöt. Käyttöliittymien avulla voi valita perusjutut kuten emuloitavan prosessorin, piirisarjan (OCS/ECS/AGA), muistimäärät, äänenlaadun ja levyasemat. Netistä löytyy ihan laillisestikin kaikenlaisia pelejä, itse käytin A500-testipenkkinä täältä löytynyttä BC Kidiä.
Intel-alustoilla E-UAE:ssa on peräti JIT-kääntäjä, joka tekee 68k-konekielen ajamisesta rivakkaa. Hitaalta se silti tuntui, mutta syynä oli ilmeisesti virransäästöön liittyvä Intel TSC, jonka poistamalla vauhti koheni reilusti. PPC-puolella JITiä ei ole, mutta A500 jaksoi pyöriä sittenkin aivan täysin ainakin BC Kidin perusteella. Jopa A1200 toimi joten kuten, tosin tässä Intel-koneessa sitten selvästi nopeammin.
Peruspiirisarjoista irtoaa vaisuja tarkkuuksia ja planaaritilat ovat väkisinkin tahmeita Workbenchissä. Joku oli tätäkin ajatellut ja tehnyt Picasso96:een tuen UAE:lle. UAE:n asetuksista tarvii laittaa lähinnä 32-bittinen osoitteisto päälle, RTG fullscreen ja lisää grafiikkamuistia eikä juuri muuta. Vielä kun päivittää rtg.libraryn WinUAE:n mukana tulevaan versioon, niin saakin jo natiivit tarkkuudet käyttöön. Hiiren hyppimiseen auttaa niin ikään WinUAE:n mukana tuleva apuohjelma p96refresh, jolla saa nopean ja tasaisen päivityksen. Linuxin puolella näppäimistö toimi suoraan riittävästi, mutta Hi-Torossa vaadittiin raw key mapping päälle. Lopulta kasassa oli tehokas virtuaalinen AGA-Amiga kovalevyllä, 40 megan muistilla ja läppärin aidolla 1280×800-tarkkuudella höystettynä.
February 25th, 2009
Jonkun vuoden välein tulee aina palauttua klassisen jumalapeli Populousin äärelle. Viimeksi jämähdin johonkin kentän 200 tienoille, mutta tällä kertaa väänsin pelin väkisin läpi eli kentän 494 loppuun. Kaikkia noista kentistä en pelannut, sillä riittävästi pisteitä saamalla harppaa aina muutaman, mutta hävittyjen matsien jälkeen toisaalta oli yritettävä samaa kenttää uusiksi, joten parisataa ottelua ei varmaankaan riittänyt. Melkoinen urakka, joka koetteli sekä hermoja että jännetuppia.
Itse pelihän on peräisin niinkin kaukaa kuin vuodelta 1989, jolloin Bullfrog sen julkaisi. Suurin kunnia pelistä menee yleensä Peter Molyneuxille, joka jatko-osien lisäksi teki vuosia myöhemmin myös samantyylisen Black and Whiten. Itse kokeilin Populous: The Beginningiä PlayStationilla, mutta ei se pitkään kiinnostanut. Menestynyt ja omaperäinen tuote synnytti pian klooneja, kuten Mega Lo Mania ja Settlers. Populousin kaikuja on nähtävissä vielä paljon myöhemmissäkin reaaliaikastrategioissa. Itse pelasin nyt DOS-versiota DOSBoxin avulla, mutta versioita oli toki monelle muullekin laitteelle kuten Amigalle tai Atari ST:lle. DOS-version kaksinpelikin toimii emulaattorissa kohtuullisesti, kunhan vaan saa viritettyä virtuaalimodeemin toimintaan verkon yli.
Jotain Populousissa on tehty oikein, kun jaksoin noinkin monta tuntia sen äärellä tuhrata. Pikku-ukkojen liikutteli näytti serkun Amigalla joskus ’90 hyvin mielenkiintoiselta ja sitä se on edelleen. Vaikeustaso on tiukka paikoitellen — yllättävää kyllä pahimmat kentät eivät ole ihan lopussa — mutta sopivan törkeän strategian keksimällä pääsee lopulta eteenpäin, vaikka välillä voi olla sekunneista kiinni. Usein otteluissa voi tulla puolikin tuntia lujasti takkiin aluksi, mistä huolimatta tekoälyn ja pelilogiikan heikkouksia hyödyntämällä voiton voi vielä viedä kotiin. Voisin kirjoitella strategiasta paljonkin, mutta riittäköön tämä tästä.
February 22nd, 2009
Tuttua tietotekniikan historiaa lienee se, kuinka IBM hölmöili sekä 80- että 90-luvulla moneen kertaan (mm. MS-DOSin ja OS/2:n kanssa) ja käytännössä lahjoitti käyttöjärjestelmämonopolin Microsoftille, joka sitten onkin pitänyt sitä hallussaan jo parisenkymmentä vuotta. Tällainen status quo kun pääsee syntymään, niin tarvitaan luultavasti suuri paradigman muutos, ennen kuin se murtuu. Vastaavasti IBM oli aikanaan rautainen monopoli, kunnes mikrotietokoneiden vallankumous ja PC-kloonit kampittivat jättiläisen.
Havainnollistavana esimerkkinä Microsoftin totaalisesta vallasta käsiteltäköön tällä erää Windows Vistaa. Edeltäjäänsä selvästi hitaampi ja raskaampi käyttöjärjestelmä tuotiin markkinoille pitkällisen hypen ja mainostuksen saattelemana, mutta loppujen viimeksi harva kuluttaja sitä edes halusi erikseen ostaa. Yrityksetkin ovat jääneet odottavalle kannalle, peläten yhteensopivuusongelmia ja laitteistopäivitysrumbaa. Suuressa osassa Aasiaa piratismi on edelleen lähes kontrolloimatonta, joten myynti on esim. Kiinassa ollut heikkoa. Onko Firma siis vaikeuksissa?
Ehei. Vista-lisenssejähän myydään täyttä häkää koko ajan ja rahavirta ei katkea. XP:tä kun eivät enää saa koneisiinsa laittaa kuin isot toimijat erioikeudella (esim. HP) ja jokaisen konepaketin mukana täytyy toimittaa käyttöjärjestelmä, joten käytännössä jokaisen PC:n mukana myydään myös Vista. Käytännön tasolla Vistaa päivitetään takaisin XP:ksi, mutta sehän ei näy myyntiluvuissa. Eli loppujen viimeksi: markkinoille voidaan monopolin turvin tunkea aivan mitä hyvänsä eikä siihen ole todellisten kilpailijoiden puuttuessa kenelläkään mitään sanottavaa. Mac OS X on saatavilla vain Applen koneisiin eikä niihin Markantalon Assereihin, puhumattakaan konservatiivisesta yritysympäristöstä ja Linux-sektori puolestaan kärsii hajaannuksesta sekä kaupallisen ohjelmistotuen niukkuudesta. Piratismikin toimii valitettavasti lopulta monopolin eduksi, kun tuotteille koulutetaan uskollisia käyttäjiä.
Mikä sitten on se seuraava paradigmamuutos, joka kampeaa Firman vallankahvasta? Tällä hetkellä lupaava kehityssuunta ovat entistä tehokkaammat puhelimet, kuten Nokiat ja iPhone, joiden uumenista löytyy Symbian tai OS X. Pikkuläppäreissä Linuxilla on keveytensä, hintansa ja muokattavuutensa vuoksi jalansijaa, mutta Windows XP on vahvoilla niissäkin. Laitteisto- ja alustariippumattomien selainpohjaisten sovellusten kuten Google Docsin kehitys ei näytä laantumisen merkkejä ja saattaa ajan myötä johtaa käyttöjärjestelmän merkityksen vähenemiseen ja koko PC-konseptin romuttumiseen. Redmondissa seuraillaan kehitystä varmasti tarkkaan, joten helpolla mikään muutos ei tule tapahtumaan: kilpailijoita on torpattu ennenkin keinoja kaihtamatta (DR-DOS, OS/2, Netscape, SCO:n rahoittaminen Linux-oikeusjutuissa jne.).
January 22nd, 2009
Viime päivät olen kahlannut läpi aina tilaisuuden tullen Steven Johnsonin kirjaa Interface Culture. Ei mikään merkkiteos sinänsä, mutta on siitä saanut joitakin uusia näkökulmia käyttöliittymien historiaan. Luku 5, Text, pisti miettimään omaa tekstinkäsittelyn historiaa, joka on kulkenut jokseenkin ristiriitaisia polkuja.
Kasibittisten aikaan tietokoneilla ei vielä paljon kirjoiteltu, mutta sitten ensimmäisen PC:ni myötä sekin tuli tutuksi. Tuossa vaiheessa en nähnyt mitään eroa editorien ja tekstinkäsittelyohjelmien välillä — eikä rajanveto mikään dramaattinen ollutkaan vielä 90-luvun alussa. Nopea ja sujuva Qedit toimitti vuosikaudet molempia virkoja ja vaikka kesätöissä käytinkin jonkin verran WordPerfectiä (aikansa de facto -standardi), niin sekin tuntui lähinnä kömpelöltä ja täysin turhalta omaan käyttöön. 80×25 merkkiä tasalevyisellä fontilla, muulle ei ollut juuri tarvetta. Niin syvälle Qedit iskostui aivoihin, että teen käyttämiini Unix-järjestelmiin edelleen aliaksen “q”, joka käynnistää tekstieditorin.
Opiskelujen myötä alkoi lopulta tulla tarve tehdä erilaisia raportteja ja liittää niihin kuvia. 90-luvun kallistuessa loppupuolelleen tekstinkäsittely oli jo erkaantunut kauas ohjelmointikielten editoreista ja ohjelmat olivat graafisia. WordPerfectillä tyrittiin tässä vaihdoksessa ja niinpä The Firma pääsi kaappaamaan markkinat tyystin omalla tuotteellaan. Muistan myös AmiPron olleen hetken mukana kilpakumppanina. Itse Linux-käyttäjänä etsiskelin vaihtoehtoja, mutta ne olivat vielä tuolloin varsin heikkoja: WordPerfectistä ja StarOfficesta oli Linux-versiot, mutta ne olivat lähes käyttökelvottomia lukuisien virheidensä takia.
Muotoiluun — aivan liikaakin — keskittyneiden graafisten tekstinkäsittelyohjelmien rinnalla on elänyt myös rakenteisten dokumenttien perinne. Ohjelmilla kuten troff ja nroff on tehty tekstinkäsittelyä markup-koodia kirjoittaen jo 70-luvulla. Uudempia tulokkaita perheeseen ovat tunnetummat TeX ja HTML eri variantteineen. Ideana näissä kaikissa on kirjoittaa mitä osia tekstissä on ja jättää muotoilu ohjelman huoleksi. Tekstieditorien pikkutarkkaan kontrolliin tottuneelle tämä oli uusi ja täysin vastakkainen ajatus. Joitakin harkkatöitä 2000-luvun alussa kirjoitin itse asiassa HTML-koodina, koska sitä oli helppo muokata missä hyvänsä ilman tarvetta sen erikoisemmille ohjelmille kuin selaimelle.
Editorin toimintalogiikasta ei ollut helppoa päästä irti ja sitäkin vaikeammaksi muutoksen tekivät Linuxin taannoiset huonot toimisto-ohjelmat. Onneksi törmäsin 90-luvun lopulla puolivahingossa LyXiin, joka on graafinen liittymä LaTeX-taittojärjestelmään. Ohjelman lähtökohta on sama kuin muissakin rakenteisissa dokumenteissa. Suurin ero on siinä, että HTML ja LaTeX vaativat paljon avainsanojen muistamista ja ulkoaopettelua, kun taas LyX tarjoaa samat edut (automaattinen siisti muotoilu, sisältöön keskittyminen) helpommin omaksuttavassa graafisessa muodossa. Tieteellisen tekstin tuottamiseen työkalu sopii erityisen hyvin, joten päädyin kirjoittamaan mm. molemmat lopputyöni juurikin LyXillä.
Uutena mielenkiintoisena tulokkaana listalla on Google Docs, joka mahdollistaa kirjoittamisen selaimen kautta. Vaikka tekstinkäsittelyn näkökulmasta ohjelma onkin vielä karu, HTML-perustainen ja jatkuvaan muotoiluun pakottava, on sillä kuitenkin kaksi kiistämätöntä etua puolellaan: tekstiä voi muokata mistä hyvänsä (tiedostot tallentuvat Googlen palvelimille) ja useampi kirjoittaja voi osallistua prosessiin samaan aikaan. Parin vuoden kokemuksen perusteella konsepti toimii riittävän hyvin, joskin viimeinen silaus on edelleen tarpeen tehdä muissa ohjelmissa. Raakatekstin tuottamiseen ja muistiinpanoille kuitenkin jo oivallinen.
December 19th, 2008
Keväästä lähtien olen jälleen palaillut ohjelmoinnin äärelle ja erityisesti siirtänyt ohjelmia uusille alustoille. Innostus lähti GP2X:n hankinnasta ja sivutuotteena syntyi sitten porttauksia myös Dreamcastille. Kesän aluksi ostin eBaystä — vuosien jahkailun jälkeen — myös GP32:n, joka oli jo vanha tuttu, kaverilta aikanaan lainassa. Aika hirveä laite oikeastaan, mutta aikanaan avoimuutensa vuoksi vallankumouksellinen ja GP2X:n ja sitä kautta myös Pandoran henkinen esi-isä. Lisäväriä laitekirjoon toivat vielä laina-N800 (Maemo) ja viime viikolla hankkimani Sony PSP.
Takavuosien konsolit ja tietokoneet olivat sikäli hitaita ja rajoittuneita laitteita, että laitteistoa täytyi ohjelmoida suoraan konekielellä. Tätä nykyä puhelimissakin on jo 32-bittiset suorittimet, useampi sata megahertsiä ja grafiikkakiihdytys. Pelkän tehojen siunailun sijasta on kuitenkin hyödyllisempää miettiä, mihin tämä on johtanut. Kielet ovat vaihtuneet assemblerista C/C++:aan ja vielä korkeammallekin tasolle, kuten Javaan ja Pythoniin. Suorittimien monimutkaistumisen ja kääntäjien tehostumisen myötä käsin optimointi on vaikeutunut ja myös muuttunut suurelta osin tarpeettomaksi. Abstraktion määrä on kasvanut, joten raudan erikoispiirteillä on enää verrattain vähän merkitystä: ajurit ja rajapinnat piilottavat alleen tarpeettomat yksityiskohdat. Uudelleenkäytettävyys on parantunut, kun hyvin kirjoitettua koodia voi sinältään käyttää hyvinkin erilaisilla alustoilla.
Itse olen kiinnostunut reaaliaikaisesta grafiikasta, jossa C:n kaltaisille kielille on vielä tarvetta tehokkuuden nimissä. Itse C-standardi ei sisällä mitään grafiikkaan liittyvää, joten ruudunpiirto ym. on toteutettava kirjastoja käyttämällä. Tällä hetkellä universaalein näistä on SDL, josta on versioita kymmenille eri alustoille. Kokemus on kuitenkin osoittanut, että kun mennään Linux-Mac-Windows-valtavirran ulkopuolelle, toteutukset voivat olla hyvinkin rajoittuneita ja suorastaan virheellisiä. Tyypillisiä rajoituksia ovat vaikkapa kiinteä ruututila/värisyvyys, hitaus ja huonosti toimivat ajastimet. Lähes jokaisella yllämainituista laitteista on ollut käytännössä pakko tehdä omia viritelmiä suoraan alustan omia rajapintoja tai rautaa käyttämällä.
Kääntäjien osalta ilmainen GCC (GNU Compiler Collection) on hiljalleen vallannut yhä suuremman jalansijan. Aiemmin oli vielä tyypillistä, että esim. sulautetuille laitteille oli omat kaupalliset kääntäjänsä, mutta sittemmin GCC:stä on tullut alustasta riippuen arkipäiväinen tai jopa ainoa vaihtoehto ammattikäytössäkin. Esimerkiksi Applen Xcode käyttää sisuksissaan GCC:tä. Harrastusprojekteissa, kuten vaikkapa noiden käsikonsolien kanssa, tilanne on suorastaan yksipuolinen, sillä jokaiselle mainituista laitteista ohjelmoidaan aivan samoja työkaluja käyttäen (gcc+make+binutils). Avainsana on ristiinkääntö: kun kääntäjään lisätään tuki uudelle alustalle, mahdollistaa se heti sille kehittämisen lähes missä hyvänsä eksoottisessa ympäristössä. Kaupallisesta kannattavuudesta kiinnostuneet yritykset eivät koskaan lähtisi samanlaiseen sirkukseen, mutta harrastajilla ei ole samanlaisia rajoitteita.
July 29th, 2008
Olen tällä viikolla säätänyt jälleen virtualisoinnin parissa, suurena tavoitteenani saada ajettua vanhoja ja eksoottisia käyttöjärjestelmiä nykyisten Linuxin ja OS X:n rinnalla. Aiemmat kokemukset Virtual PC:stä, VMWaresta ja avoimesta VirtualBoxista olivat puolihyviä: Linuxia, FreeBSD:tä tai Windowsia pystyy kohtuullisesti ajamaan, mutta levytoiminnot tuppaavat olemaan hitaita ja siellä täällä lopulta kaikenlaista pikku ongelmaa tai jotenkin puolikuntoista toiminnallisuutta. Erityisen hitaita ovat olleet levytoiminnot ja virtuaalikoneiden muistinkäyttö on sekin kuormittanut konetta melkoisesti.
Valtavirran ulkopuolelle mentäessä asiat mutkistuvat nopeasti: itse yritin kaksi iltaa saada BeOS 5 PE:tä ja OS/2 Warp 4:ää asennettua kolmeen eri virtuaalikoneeseen ja lopulta oli todettava, ettei tämä vaan onnistu. Netin tutoriaaleista ja foorumeista ei niistäkään apua löytynyt. BeOS ei ikinä päässyt buuttiruutua pidemmälle ja OS/2:n installointi jämähti aina kolmanteen korppuun. Sama tulos niin VMWarella, VirtualBoxilla kuin Qemullakin. Ilmeisesti tutummat käyttikset vaativat vähemmän tarkkaa laitteiston emulointia ja lisäksi virtuaalikoneita on viritelty niiden tarpeisiin. Eksoottisten käyttisten huono toimivuus on ikävä juttu jo historiallisestakin näkökulmasta: tämän päivän käyttäjä ei voi millään helpolla tavalla tutustua takavuosien käyttöliittymiin ja teknisiin ratkaisuihin.
May 28th, 2008
Dosbox-projekti on saanut tuotoksensa hämmästyttävän hyvään malliin. Jonkinlaisen nostalgiapuuskan kourissa olen hakannut sekä pöytä-PC:llä että MacBookilla Bubble bobblea ja Populousia pitkät tovit. Nämä kaksi ja vaikkapa Princess maker ja Prince of Persia toimivat aivan täysin. Jopa monia hyötyohjelmia ja demoja voi ajaa täysin ongelmitta, joten täytyy nostaa hattua kehittäjille. Niin Adlib-, SoundBlaster- kuin UltraSound-äänetkin toimivat yleensä autenttisesti ja melkeinpä hämmästyttävämpää on toimiva tuki EGA:n planaaritiloille sekä tweaked VGA-tiloille. Athlon XP 3200+ jaksaa sovelluksesta riippuen emuloida noin tehokkaan 486:n tai hitaan Pentiumin vauhtia.
February 9th, 2008
Jouskariseuran uusi kannettava tietokone tuli Windows Vistalla kuormattuna ja koneen Verkkokaupasta haettuani asensin käyttiksen. Kaikki meni varsin helposti ja puolen tunnin asentelun jälkeen Microsoftin uusi lippulaiva käynnistyikin jo. En väitä olevani mitenkään objektiivinen tai varaukseton, mutta yhtä kaikki tuon kanssa on menty monella tavoin metsään:
- Käsittämätön hidastelu. Upouusi AMD:n tuplaydin ja giga muistia ei näytä olevan mitenkään riittävästi. Minkä hyvänsä toiminnon suoritus tuo ruudulle pyörivän odotusikonin. Tuli Mac OS 10.1:n ajat mieleen.
- Lapsellinen käyttöliittymäsuunnittelu. Sateenkaaren jokaista väriä on näemmä pitänyt käyttää ikoneissa ja muissa elementeissä. Voidaan todellakin puhua kirjaimellisesti eye candystä, jos käyttöliittymä näyttää irtokarkkipussin sisällöltä. Lisäksi dialogit tuntuvat olevan julmetun kokoisia ja lähinnä tyhjiä, tärkeimpinä täytteinä valtavan kokoiset painonapit. Samaan molhouteen on syyllistynyt Linuxin puolella KDE, mutta ilmaiselle harrastajaprojektille voi antaa jotain anteeksikin.
- Käynnistä-valikon lopullinen tuho. Jo aiemminkin epämääräinen “misc”-valikko, johon on tungettu kaikenlaista mieleen juolahtanutta on entistäkin omituisempi. Viimeisenä naulana arkkuun vierityksen tarve: jos nämä ohjelmat mahtuisivat noin puolen ruudun kokoiseen menuun, niin miksi ihmeessä haluaisin katsella niitä pikkuruisesta ikkunasta, jota tarvii vierittää?
- Jatkuva valitus. Ehkä tätä voi jostain säätää, mutta minua ei kiinnosta katsella oikeassa alakulmassa alituiseen kukkuvia puhekuplia. Samaa tekee yhtä lailla XP:kin. Mieleen tuli jonkun ajan päästä lähinnä “Turpa kiinni!”.
Kaipa tuo sen verran toimii, että sillä voi kilpailujen numeronäyttöä ja Dartfishiä ajella. Vielä toistaiseksi on mahdolllista palata XP:hen, mutta kohta sekin mahdollisuus poistuu 100% varmuudella. Kuluttajan mahdollisuudet vaikuttaa asiaan ovat täysin olemattomat: joko otat Vistan tai sitten maksat enemmän koneestasi. Sykli on nähty jo moneen kertaan niin MS Officen kuin Windows XP:nkin kohdalla. Riittävän monopoliaseman saavuttanut firma voi tunkea käyttäjien kurkusta alas ihan mitä hyvänsä eikä siihen yksinkertaisesti ole mitään sanottavaa.
February 9th, 2008
Näin eilen Kimmolla sekä uuden litteän iMacin että siinä pyörimässä Leopardin ts. Mac OS 10.5:n. iMac oli lähes kokonaan positiivinen kokemus: uudet mallit ovat todella litteitä ja kompakteja ja johtohärdelli on minimoitu. 24″ mallin näyttö oli komea ja kaikki tuntui toimivan rivakasti. Uusi näppäimistö on todella littana ja muistuttaa pitkälti MacBookin näppäimistöä, mikä jakanee mielipiteitä. Itse olen näpytellyt vuoden MacBookia, joten mitään ongelmaa ei ollut — minusta Apple ei ole tehnyt vuosiin hyviä ulkoisia näppäimistöjä, joten tämä oli selvä parannus taannoiseen Pro-sarjaan. Edellinen hyvä ulkoinen näppäimistö oli oikeastaan ADB-väyläinen Extended Keyboard II.
Leopardissa oli kaikenlaista uutta, mutta kokonaisvaikutelma tässä vaiheessa vielä hyvin keskeneräinen. Spaces eli virtuaalityöpöydät toimivat kyllä, mutta kovin karulta toteutus vielä vaikutti. Uudet ikonit eivät vakuuttaneet, vaalean hailakoita lätkiä oli vaikeaa erottaa toisistaan. Muu silmäkarkki kuten uudistunut alapalkki ja läpikuultavat menut eivät nekään vakuuttaneet: hienon ulkoasun ei pitäisi olla vastakohta käytettävyydelle. iPodeista tuttu Flipbook eli hakemiston selailu kuva-albumin tyylisesti toimi kyllä kuville melko hyvin, mutta ei sitten millekään muille tiedostoille. Timeback machine, automaattinen versionti/varmuuskopiointi, vaikutti uutuuksista hyödyllisimmältä. Käyttöliittymä oli kyllä erittäin kummallinen ja muista ohjelmista poikkeava Star Wars -henkisine galakseineen ja muka-Finder-ikkunoineen, mutta toiminnallisuus oli sentään kohdallaan. Front row oli sekin uudistunut, mutta eivätpä vaan edelleenkään suostu laittamaan tukea Esikatselulle. Tässä muodossaan en näe mitään järkeä päivittää Tigeristä ja täällä duunissa ajelen edelleen sitkeästi Pantherilla.
December 7th, 2007
Asentelin eilen huvikseni MacBookilleni ilmaisen virtualisointiohjelmiston nimeltä VirtualBox. Verrattuna VMWareen tai Parallelsiin etuja ovat hinta ja ainakin osittainen avoimuus. Kaksi isoa kaupallista ohjelmaa painelevat jossain tuolla kaukana edellä ominaisuuksiensa osalta, mutta VirtualBox osoittautui sekin yllättävän helppokäyttöiseksi ja toimivaksi. Debian Testing meni sisään että heilahti ilman erityisiä ongelmia. Parempaa tukea laitteistolle sai asentamalla virtualisoituun käyttöjärjestelmään erillisiä ajureita aivan kaupallisten kumppanien tapaan.
OS X:lle VirtualBox on valitettavasti vielä beta-asteella, joten kaikenlaisia bugejakin tuli heti vastaan. Äänet eivät toimineet kunnolla ja kannettavan 1280×800-tarkkuudella hiiren osoitin jostain syystä lakkasi näkymästä eikä edes SWcursor pelastanut tilannetta. Ennakoitu ja kaikkia näkemiäni virtuaalikoneita sekä etäkäyttöratkaisuja vaivaava näppäimistöongelma oli sekin ikävä: Suomalainen Apple-näppis ei todellakaan toiminut tuosta vain kaikkine erikoismerkkeineen. Kohtuullisella säätämisellä tilanteen olisi saanut varmaan korjattua, mutta totesin helpommaksi ajaa ohjelmia “etänä” sillä tavoin, että ohjasin Linuxissa käynnistyvien ohjelmien ikkunat OS X:n X-palvelimeen. Käytännön hyödyt tästä koko virittelystä jäänevät aika olemattomiksi, jollei sitten joskus tule aivan pakko ajaa jotain avointa ohjelmaa, josta ei ole Macille kunnollista käännöstä.
August 3rd, 2007
Next Posts
