Noin viiteen vuoteen en ole lentänyt mihinkään ja passikin ehti jo kätevästi vanhentua korona-aikana, mutta nyt tuli lopulta pakollinen keikka. Sekaannuin EU:n COST-hankkeeseen nimeltä Grade eli Grassroots of Digital Europe. Hirveän paljon en EU-byrokratiasta tiedä, mutta COST-hankkeet eivät sisällä varsinaista tutkimusrahaa, vaan ne on tarkoitettu lähinnä verkostoitumiseen ja matkakulujen kattamiseen. Oli miten oli, mukana on omien tutkimusaiheitteni kannalta useita oleellisia tyyppejä, joiden kanssa on mielellään tekemisissä, joten Puolaa kohti muutamaksi päiväksi, mars.
Otin reissussa peräti yhden kuvan. Tässä SWPS:n sisäänkäynti.
Tutkijatapaaminen järjestettiin Varsovassa, tarkemmin ottaen SWPS-yliopistolla, joka näyttää hieman yllättäen olevan yksityinen. Suora lento Helsinki–Varsova ei kestänyt kuin puolitoista tuntia, mikä olikin hyvä, huomioiden Finskin epämukavat penkit. Puolassa on tullut poikettua kerran aiemminkin, suunnilleen Helsingin kokoisessa Lodzissa, kun kävin puhumassa demoskenen grafiikkaohjelmoinnista ja PETSCII-grafiikasta Kultura Gier Komputerowych 3 -seminaarissa. Enpä tosin paljon ehtinyt kumpaankaan kaupunkiin tutustua, kiitos tiukan aikataulun – etenkin EU-miittarissa oli ohjelmaa aamusta iltaan ja sitten vielä enemmän ja vähemmän pakollista sosiaalista ohjelmaa myöhemmin illalla.
Varsinaisia konffapäiviä oli kaksi, joista ensimmäinen keskittyi lähinnä kaikenlaisiin hallinnollisiin seikkoihin ja vasta toisena alettiin päästä käsiksi itse sisältöihin. Oman työryhmäni aihe on luova tietotekniikan käyttö, mitä myötä päädyin perjantaina paneelikeskusteluun aiheesta The European Demoscene and the Grassroots of Digital Europe Gleb Albertin ja Andrada Fiscuteanin kanssa. En yleensä ole kotonani tällaisissa paneeleissa, mutta tällä kertaa se tuntui menneen ihan mukavasti, varsinkin kun aihe oli näin tuttu. Aluksi epäilytti, saadaanko reilua tuntia mitenkään käytettyä, mutta lopulta kävi niin, että aiheita jäi jopa yli. Hieman yllättävää oli havaita, kuinka moni digitaalisen kulttuurin tutkija ei tuntenut skeneä juuri lainkaan.
Rankka reissu tuo oli, kun päivät olivat niin täysiä ja hotellissa nukkuminen ei tunnu tällä iällä luonnistuvan enää kovin hyvin. Vaikkei nähtävyyksien koluamiselle ollutkaan aikaa, niin ehdin sentään maistaa puolalaista ruokaa ja olutta. Vanhaan malliin vaihdoin edelleen euroja zlotyiksi, mutta jälkiviisautena sille ei ollut sanottavaa tarvetta, kun kotimainen pankkikortti kelpasi kaikkialla. Näitä keikkoja on jatkossa tiedossa lisää – seuraava heti syksyllä, jos ehdin lähteä. Kohde ei ole vielä varma, mutta jossain Etelä-Euroopassa se lienee.
Viikonloppuna oli jälleen Zoon aika ja tällä erää tuli vaihteeksi vääntäydyttyä oikein paikalle asti. Ensimmäistä kertaa olen käynyt Zoolla 1998 Tampereella TTKK:n pommisuojassa, minkä jälkeen silloin tällöin hieman satunnaisesti, riippuen majoituksesta ja muista lähtijöistä. Viialan seurahuoneen sijasta tällä erää partypaikkana oli ensimmäistä kertaa vanha Oriveden opisto. Tilaa ja etenkin majoitusmahdollisuuksia oli aivan eri lailla kuin Viialassa, eikä vähistä hotellihuoneista tarvinnut tapella verissä päin, vaan asuntolasta löytyi katto pään päälle kohtuuhintaan. Sponsorituen ansiosta – erinäisiä kotimaisia IT-firmoja – lipun hintaan oltiin saatu mahdutettua aamiaista, iltapalaa ja lauantaille kelpo päivällinen.
Where Did He Go? (oma petskari)
Paikan päälle kuskasi Helsingistä Hämeenlinnan kautta jälleen kätevästi järkihintainen partybussi, joka olikin melkein täynnä. Junalla pääsee Orivedelle myös hyvin ja jopa hiukan bussia nopeammin. Junassa olisi kätevämpi näpytellä läppäriä, mutta toki silloin jäisi kokematta matkan sosiaalinen puoli eikä omia juomia voisi tissutella matkaviihteenä. Omat viunat olivat periaatteessa kiellossa partypaikallakin, mikä ei kuitenkaan ollut varsinainen ongelma, sillä ovisuussa sijainnut baari palveli janoisia.
Kilpailuihin osallistuminen jäi tänä vuonna omalta kohdaltani vaisuksi: sain sentään väkerrettyä edes rupisen PETSCII-kuvan (ks. yllä), minkä lisäksi jeesasin hieman junioria kuvanteossa (ks. alla). Tärkein kontribuutioni oli epäilemättä edikka, jolla oli taas tehty monenlaista kuvista demoihin. Kaikenlaisia feetsupyyntöjä sateli tietysti läpi kolmen päivän 🙂 Zoolla on perinteisesti ollut hyvä taso grafiikka- ja musiikkikompoissa, mutta nyt nähtiin myös poikkeuksellisen kova demokompo, joka ylitti varmasti kaikkien odotukset. Uutuutena kompokavalkadissa oli Zoo Kids, jossa 12-vuotiaat ja sitä nuoremmat saivat mitellä omassa sarjassaan. Useimmat työt olivat pikselikuvia tai petskareita, mikä kertoo omalta osaltaan siitä, kuinka vaikeasti lähestyttäviä SID-sävellys ja nepakoodaus edelleen ovat.
Kurpitsa (poitsun petskari)
Kenties korona-ajan aiheuttaman partynälän tai sitten isompien puitteiden ansiosta paikalla oli enemmän porukkaa kuin muistan koskaan Zoolla nähneeni. Osaa kävijöistä voisi luonnehtia geneeriseksi skenejengiksi, joka koluaa kaikki partyt läpi, vaikka suurin osa lieni edelleen jonkun sortin nepa-aktiiveja. Jokunen vierailija oli saapunut oikein ulkomailta asti. Vuonna 2022 Suomen nepaskene ei ole enää se 90-luvun ru******rinki, vaan mukaan on huomattavasti helpompi päästä, vaikkei olisikaan mikään alusta asti mukana hengaillut legendaarinen legenda.
Ohjelmaa oli joka lähtöön: tuttujen kompojen lisäksi nähtiin jälleen presiksiä ja myyntipöytiä, joissa oli tarjolla kaikenlaista peleistä piireihin ja t-paitoihin. Järjestelyt onnistuivat kokonaisuutena hyvin – kiitos siitä – paria pikku poikkeusta lukuun ottamatta. Seuraavalle kerralle salin äänentoistoa testataan toivottavasti vähän lisää, sillä nyt yläbassot peittivät kaiken alleen ja diskantit katoilivat pahasti. Demokompon viivästyminen ja venähdys kolmeen yöllä oli toinen kipukohta, joka lopulta pakotti keski-ikäisen skenerin vetäytymään kämpille katsomaan streamia sängystä käsin. En vaan yksinkertaisesti jaksanut enää kykkiä tuolissa odottamassa. Kompuroinneista huolimatta Zoo’22 jää mieleen onnistumisena ja näillä puheilla 2024 mennään taas.
Ihan tarkkaa päivää en taida enää muistaa, mutta suunnilleen tammikuun 2001 lopussa, vielä “teekkarina”, päätin kokeilla kasvissyöntiä yhden viikon verran. Kokeilu alkoi silloisen tyttöystävän innoittamana, mutta kuitenkin puhtaasti ihan omasta kokeilunhalustani — koko yrityshän tuntui tuolloin kiintoisalta haasteelta. Taisin ajatella myös niin, että parempi muodostaa aiheesta näkemys omien kokemusten perusteella eikä pelkästään muiden mielipiteiden pohjalta.
Ensimmäinen viikko meni odottamattoman helposti ja avasi silmiä uusille ruoille, joita en ollut aikaisemmin huomannut. En tiedä, oliko kasvissyönnin terveysvaikutuksista huolissaan ollut äitini tietoinen siitä, että söin sitä ennen vuorotellen lähinnä lihapiirakoita ja -pullia ketsupin kanssa itse kokatessani 🙂 Yksi viikko tuntui hieman lyhyeltä, joten päätin jatkaa kokeilua piruuttaan vielä toisen samanmoisen ennen sen lopettamista, mutta sitten projekti jäikin pysyvästi päälle.
Alkuperäinen motivaatio oli siis aika löyhällä pohjalla, mutta myöhemmin toki mukaan tuli näkökulmia tuotantoeläinten asemasta ja ympäristövaikutuksista. Itsehän olen vain laiska ovo-lakto-vege, vaikka samalla myönnän täyden veganismin olevan eettisesti perustellumpi ratkaisu. Terveysvaikutuksista en ole koskaan juuri piitannut, enkä niitä ole myöskään omalla kohdallani havainnut. Ylipainoa saa myös kasvispöperöillä kasaan, eikä oloni ole sen kevyempi kuin sekasyöntiaikanakaan. Kolesteroli ja verenpaine ovat pysyneet kurissa, mutta niidenkin kohdalla voi olla kyse perintötekijöistä eikä ruokavaliosta.
20 vuoden aikana on kaiken kaikkiaan tapahtunut valtava muutos kasvisruokien saatavuudessa ja laadussa: taannoiset karut vegenakit ja -pihvit ovat korvautuneet monenlaisilla kelpo lihankorvikkeilla, kuten vaikka Hälsans Kökin tekeleillä (pikkuisen toki nyppii se, että niiden takana on Nestlé). Nykyään vegaanituotteitakin saa helposti ihan maitokaupasta, joten niitä tulee toisinaan syötyä. Ja juomathan ovat kasvisperäisiä luonnostaan: kolasta, ölkystä, viinistä tai tequilasta ei ole tarvinnut lähteä tinkimään.
Suomi on kohtuullisen progressiivinen maa kasvissyönnin suhteen, enkä muista juuri kohdanneeni ongelmia esimerkiksi opiskelijaruoan tai työmaalounaiden kanssa. Taiwanissa ja Koreassa vegeily kytkeytyy buddhalaisuuteen, joten ongelmana oli lähinnä kielimuuri. Meksikossa monet sapuskat olivat sinältään sopivia ovo-lakto-vegelle, minkä lisäksi yleisen joustavuuden vuoksi liharuokia pystyi tilaamaan tarvittaessa omilla täytteillä. Kaikkein synkeintä on ollut Tsekissä ja Venäjällä, joissa laadukkaissakin paikoissa ruoka saattoi olla hieman masentavaa. Nämä kokemukset ovat jo vuosien takaa, joten tilanne saattaa olla sielläkin puolessa muuttunut.
Taitaa olla enchiladas de mole con arroz siinä
Mikä sitten on saanut jatkamaan kokonaiset 20 vuotta, lähes puolet elämästäni? Jo aiemmin mainittu eettinen näkökulma on epäilemättä kannatellut jonkin verran, mutta toisaalta voi ajatella myös niin, että nykyään kasvissyönti on yksinkertaisesti ennennäkemättömän helppoa ja jossain mielessä jopa arkista. Tyypillinen suomalainen kasvissyöjä on teininä aloittanut tyttö, joka sitten esimerkiksi perheen perustettuaan saattaa jättää moiset haihattelut taakseen. Itse taas tein päätökseni ihan aikuisella iällä 25-vuotiaana, joten siitä ei ole tullut kasvettua ulos. Näillä puheilla viikon teekkariprojekti saa siis jatkua hamaan tulevaisuuteen, kun riittäviä perusteita lopettamiseen on mahdoton keksiä.
Vammala Party – jolla on taas kotisivutkin – saapui vääjäämättä, mutta koronatilanteen vuoksi osallistuminen oli tällä kertaa mahdollista myös streamin välityksellä. Entryjä tuli taas tehtyä muutamaan kompoon enemmän ja vähemmän onnistuneesti: hutaistut tuplainvideot menestyivät mainiosti, samoin kuin satunnainen kännykkäkuva, siinä missä omalaatuinen Processing-demo ja teknisesti edistynyt petskari jäivät kompon hännille. Levykkeenheitossa jäin niukasti toiseksi, mikä kertonee ainakin vuodesta toiseen tasaisesta tuloskunnosta 🙂
Tällä kertaa innostus ja hotellihuoneen kilpavaraus (sekä valitettavasti myös flunssa) osuivat yhteen, joten lähdin jokusen tutun kanssa jälleen Suomen ainoalle nepapartylle, Zoolle, käymään. 1998 oli jäänyt mieleen sisäänlämpiävänä ja 2013 puolestaan varsin mukavana tilaisuutena. Viimeksi (2015) oli meneillään lievä sotaväsymys, emmekä saaneet paikalle vääntäydyttyä. Paikka oli jälleen sama kuin kahdella edelliselläkin kerralla eli Viialan nuhju, mutta partylle hyvin sopiva seurahuone nykyisessä Akaan kunnassa. Partybussi kuskasi pk-seudulta paikalle ja takaisin, joten romujen kanssa ei tarvinnut tällä kertaa ryytyä täpötäydessä paikallisjunassa.
Omat kompoentryni jäivät harmillisen minimaalisiksi tällä erää, sillä en saanut aikaiseksi kuin hätäisen PETSCII-kuvan lauantaiaamusta. Kilpailussa oli poikkeuksellisesti suorastaan kahta sukupolvea edustettuna, sillä poikani piirsi koodaamallani editorilla myös oman teoksensa. Oma tekeleeni oli stereokuva, mikä ensinnäkin meni yleisöltä ohi, ja toisekseen sitä ei olisi voinut valkokankaalta oikein muutenkaan nähdä. Grafiikka- ja musiikkikilpailut olivat tasokkaita, mutta demojen puolella vaivasi tuttu krooninen niukkuus – nepademoja on työlästä koodata.
Uutena ilmiönä lauantaille oli buukattu useampia esitelmiä. Oma pläjäykseni käsitteli, kuinkas muuten, PETSCII-taidetta. Yleisjorinan ja esimerkkien lisäksi kerroin lopuksi oman editorini synnystä sekä näytin sen perustoimintoja; toivottavasti video tulee johonkin saataville, koska tutoriaalille olisi kysyntää. En nimittäin usko, että edes harrastuneimmat käyttäjät ovat löytäneet kaikkia hyödyllisiä toimintoja. Työkalu oli taas laitettu ahkeraan käyttöön partyproduja tehdessä: paitsi PETSCII-kompossa, myös demoissa näkyi runsaasti petskaria. Moni kävi jopa kiittelemässä edikkaa, mikä toki kaiken vaivannäön jälkeen lämmittää.
Muita esiintyjiä olivat Pasi Hytönen, Juho Kuorikoski ja Gideon Zweijtzer. Hytönen kertoi taustastaan ja peliprojekteistaan, joita oli paljon muitakin kuin pelkkä Uuno Turhapuro muuttaa maalle. Kuorikosken aiheena oli tietenkin Zoolla virallisesti julkaistu Commodore 64 -kirja. Olin itsekin haastateltavana kirjaan, mutta en tyytynyt ihan pelkkään hymistelyyn, joten joku saattaa hyvin saada närästystä skeneä koskevista väitteistäni 🙂 Ultimate-mies Gideon kertoi uusimmasta projektistaan, Ultimate64:stä, eli uudesta kokonaisesta C-64:n emolevystä, johon on integroitu runsaasti toiminnallisuutta. Sain samalla signeerauksen omaan alkuperäiseen malliini. Paikalla oli myös Yle, joten hieman tokkurainen naamani saattaa vilahtaa telsussa jossain vaiheessa.
Hyvä tapahtuma jälleen, ja tällä erää suuri osa porukasta alkoi olla edes ulkonäöltä tuttuja. 64-puristien sekaan näyttää hiljalleen lipuvan myös geneerisempää suomiskeneporukkaa (mitä itsekin viime kädessä edustan) ja retroharrastajia. Kahden vuoden päästä paikalle taas, jollei mahdottomia esteitä ilmaannu. Vertailun vuoksi vielä Teron raportti.
Viikonlopun viihteestä sekä työstä vastasi tällä erää Itävallan Linzissä järjestettävä Ars Electronica. Vuosittainen (uus)mediataiteen festivaali on maailman tärkeimpien joukossa, ja vaikka ajoitus olikin huono lukuvuoden alun vuoksi, niin sain käynnin joten kuten soviteltua kalenteriin kotiväen suosiollisella avulla. Reissun tarkoitus oli yhtäältä haistella alan virtauksia, mutta olin myös osallisena tutkimusryhmän Rembrandt-aiheisessa keinotodellisuusinstallaatiossa. Niinpä aika jakautui suunnilleen puoliksi näyttelyiden koluamisen ja teoksen esittelyn välillä (HTC Vivejä ihmisille päähän ja käytön opastusta).
Festarin pääasiallinen tapahtumapaikka oli rautatieaseman vieressä sijaitseva Postcity, joka lienee entinen postin lajittelukeskus tms. Tilaa oli runsaasti, kuten myös nähtävää ja kävijöitä. Paikan yleisilme oli nuhjuinen, mikä ei suurelti haitannut muuten kuin siltä osin, että vessoja oli aivan liian vähän ja niistäkin puolet kroonisesti rikki. Kellarissa sijainnut pimeä bunkkeri oli vaikuttava pitkine kolkkoine käytävineen – merkittävimmät installaatiot olikin sijoitettu juuri sinne hieman kokonaistaideteoksen hengessä.
Käynnistä jäi suorastaan voimaantunut fiilis, sillä useimmat näyttelyissä nähdyt työt eivät olleet tasoltaan kotoisen Media Labimme tuotoksien yläpuolella. Itselleni merkittävimpiä kokemuksia olivat verkosta tuttujen Tangible Media Gropin projektien käytännössä kokeileminen, muutamat installaatiot, Aibo-kokoelma, sekä sattumalta bongaamieni Christa Sommererin ja Laurent Mignonneaun tapaaminen.
Itävalta ei ollut paikkana järin eksoottinen, etenkään verrattuna muihin aiemmin nähtyihin Keski-Euroopan maihin. Linz on hiukan Tamperetta pienempi, hiukan syrjäinenkin kaupunki – Wienissä meno olisi epäilemättä erilaista. Tuttuuden vastapainoksi jäi hieman kummastuttamaan muutama takaperoinen seikka: käteisen käyttö oli yhä voimissaan, eikä pankki- tai luottokorttia suinkaan voinut käyttää kaikkialla maksamiseen (vaihdoin sveitsin- ja tanskanmatkoja varten aivan turhaan tukun käteistä). Pahemmin rasitti paikallinen tupakointikulttuuri, kun savulta ei tuntunut pääsevän karkuun missään; esimerkiksi muuan leidi veti rauhassa röökiä näyttelyhallin sisällä lasten työpajan vieressä. Kasvissyönti tuntui sekin olevan vielä hieman tuntematon käsite, vaikka onnistuin jotain apetta aina lopulta löytämäänkin.
Pitkään valmisteltu pikku konferenssimme, Home Computer Subcultures and Society Before the Internet Age, saatiin kunnialla päätökseen viime viikonloppuna Zürichissä. Heiluin mukana järjestelyissä sen verran kuin pystyin, mutta suurin osa käytännön työstä jäi kuitenkin Glebin niskoille. Ohjelma oli sikäli tiukka aamusta iltaan kahtena päivänä, että turismille ei jäänyt ollenkaan aikaa. Mäkiä ja portaita tuli ainakin nähtyä, jos ei paljon muuta. Tapahtumapaikka oli arvoisa vanha tähtitorni, Collegium Helveticum, joka tarjosi komeat, jos sitten teknisesti jokseenkin vanhahtavat puitteet.
Koskaan aiemmin ei ole tuntunut näin paljon siltä, että nyt olen oikeassa konffassa. Paikalle oli saatu – kiitos SNF:n ja ZZF:n myöntämän rahoituksen – varsin kansainvälinen tutkijaporukka, jonka aiheet olivat hyvin lähellä omiani: demoja, piraatteja, peliteollisuuden historiaa, purkkikulttuuria ja paikallista tietotekniikan historiaa mm. Puolasta ja Tsekkoslovakiasta. Kirjoista, lehdistä ja sähköposteista tuttuja nimiä, jotka muuttuivat näin oikeiksi ihmisiksi. Vaikka verkostoituminen onkin hieman kulahtanut bisnestermi, niin uskon kolleegion kesken syntyneen uusia hyödyllisiä yhteyksiä, jotka johtavat myöhemmin konkreettiseen yhteistyöhön. Perjantai-illalla oli virallisen ohjelman lisäksi Konstantin Stürzin kräkkeriaiheisen lyhytelokuvan ensiesitys.
Oma esitykseni käsitteli metatasolla sitä, ketkä ovat tehneet demo- ja kräkkeritutkimusta. Printtasin kotona Demoscene Researchin bibliografian, leikkasin paperin paloiksi ja tein lappusille erilaisia ryhmittelyjä. En ole lopputulokseen loputtoman tyytyväinen, mutta olipa edes jotain tuoretta esitettävää, jota saatan myöhemmin tunkata julkaistavaksikin asti. Presiksen lisäksi olin kahden paneelin puheenjohtajana – uusi kokemus sekin, vaikka muistuttaakin vahvasti opiskelijoiden kurssiesitysten kommentointia ja aikataulussa pitämistä. Paneelikeskustelu oli eloisaa ja aika loppui aina kesken, mikä oli varsin hyvä merkki aiheiden kiinnostavuudesta. Perjantaihin ajoittui vielä ylimääräisenä bonuksena tohtorintutkintoni hyväksyminen, vaikka kuulinkin siitä itse vasta muutaman päivän päästä.
Sepäs lausutaankin “wudsh” eikä “loz”. Perjantaista maanantaihin meni Lodzissa Puolassa, jossa pidettiin Kultura Gier Komputerowych 3 -tapahtuma teemalla “Behind the Scenes”. Samalla tuli pidettyä elämäni ensimmäinen keynote, teemana “Generations of Consumer Computer Graphics as Seen in Demos”. Presis käsitteli sitä, millaisia eri paradigmoja kotitietokoneiden grafiikassa on nähty ja miten ne ovat vaikuttaneet demojen ulkoasuun. Aihe oli aika tekninen, mutta sain muutamalta tyypiltä ihan kiitostakin valaisevasta esityksestä. Sunnuntaina oli vielä toinen presis aiheesta PETSCII-taide, mikä herätti useammankin kuuntelijan kiinnostuksen – Teron kanssa tekemäni editori sai taas lisää käyttäjiä.
Suurin osa esityksistä oli puolaksi, joten sikäli olin valtaosan ajasta mitään ymmärtämättömänä kuunteluoppilaana. Kanadassa tämä oli ratkaistu niin, että jos esitys oli ranskaksi, niin edes slaidit olivat enkuksi. Tärkeintä antia olivat tietysti skeneaiheiset presikset, joita oli omieni lisäksi kolme: Patryk Wasiakilta, Gleb J. Albertilta sekä Pawel Grabarczykiltä (yksi tosin puolaksi). Ja tietenkin näiden tyyppien livenä tapaaminen oli merkittävä kokemus. Eiköhän tästä taas seuraa pieni motivaatiopiikki omaankin demotutkimukseen.
Viimeisestä kuvasta kiitos Glebille, keskimmäisestä en tiedä kuka näppäsi.
Jälleen pieni raportti aiheesta tequilan ystävä Tallinnassa. Normaalin satama-alkokierroksen alku näytti kurjalta, kun hyllyt pullottivat mixtolitkuista, mutta loppua kohti parani. Ensimmäinen vastaan tullut puro de agave oli Patrón-sarja, joka oli kuitenkin aivan samoissa hinnoissa kuin Suomessa, joten jätin väliin. Superalkolla on perinteisesti ollut Mezcal Benevaa ja Sauza Hornitosia, kuten oli nytkin. Itse en “Hornasta” niin perusta, joten jätin sen sikseen. Kekseliäästi nimetty Halvin Alko oli kierroksen kohokohta, sillä hyllystä löytyi kaksi – jo hieman pölyyntynyttä – pulloa Casco Viejo Reposadoa, joka on varsin kelpo tuote 19 euron litrahintaansa nähden. Liviko Alcostore täydensi vielä Los Tres Sombreros Blancolla (17 e). Eli kaiken kaikkiaan lopputulema jäi hieman positiivisen puolelle, vaikka samalla kävikin taas ilmeiseksi, kuinka maksavat asiakkaat eivät toistaiseksi ymmärrä laatutequilan päälle, vaan rahtaavat lahden yli jotain halpaa mixto-Sierraa tai –Sauzaa.
Commodore 64:n valtavasta kulttuurisesta vaikutuksesta kertoo jotain se, että vielä vuonna 2013 järjestetään laitteelle keskittyneitä demotapahtumia. Vietin viikonlopun Viialan seurahuoneella Zoo 2013 -partyillä, johon oli saapunut noin 70 skenettäjää lähes joka puolelta Suomea. Aiemmin Zoo oli järjestetty vuosina 1997 ja 1998. Kävin itsekin paikan päällä ’98, sillä tapahtuma oli kätevästi silloisen opiskelupaikkani TTKK:n pommisuojassa. Tällä kertaa meininki ei vaikuttanut läheskään yhtä sisäsiittoiselta kuin 15 vuotta sitten, minkä lisäksi olin itsekin huomattavasti paremmin kartalla nepaskenen suhteen.
Yleisen häröilyn lisäksi ohjelmaan kuului tietysti asiaankuuluvia kompoja. Vaikka pelit ovatkin olleet toisinaan hankala aihe skenelle, niin nyt mittelöihin kuului klassista Barbariania, Decathlonia ja Sex Gamesia. Itseäni kiinnostivat enemmän skenekompot, joita oli tuttu valikoima musiikista grafiikkaan ja demoihin. Hiukan poikkeuksellisempia olivat PETSCII- ja BASIC-kompot, joista ensinmainittu olikin koko partyn suosituin. PETSCII on ollut viime aikoina kovasti tapetilla, minkä lisäksi merkkigrafiikkaa on helppo ja nopea tehdä vaikkapa täysiveriseen demoon verrattuna. Tunsin hiukan suorastaan isällistä ylpeyttä, kun PETSCII-editorillani oli tehty lukuisten kuvien lisäksi grafiikkaa myös demoihin.
Motivaatio sattui kohdalleen, joten tein itsekin kaksi pikaista PETSCII-kuvaa sekä osallistuin kahden demon tekemiseen. Pitkään välttelemäni 6502- ja C64-koodaus osoittautui hiukan odottamaani helpommin lähestyttäväksi ja C-kääntäjä cc65 tasoitti tietä entisestään. Sekä BASIC-demo Beisikki demo että PETSCII-henkinen The First Ball voittivat sarjansa, joten debyytti meni enemmän kuin hyvin. Kuvat eivät tällä erää sijoittuneet kärkeen – kuten tuppaa käymään lähes aina – mutta ainakin PET Games kirvoitti yleisöstä röhötystä 🙂
