Muuton myötä lähellä sijaitsevat retkeilymaastot valitettavasti heikkenivät: yhdessä suunnassa on Mustikkamaa ja toisessa Arabian rantapuiston pusikoita, mutta Koskelan linnoitusalueelle, Pirunkalliolle, Viikkiin ym. ilmaantui kahden kilometrin lisämatka. Kättärinmäki on sentään suunnilleen yhtä kaukana kuin ennenkin. Tästä läheltä löytyi sentään uusi tuttavuus, Agroksenmäki, joka on periaatteessa hyvin lähellä, vaikka tietä pitkin kiertämällä kävelyä käytännössä tuleekin. Kyseessä on lähinnä puisto, jonka reunamilla on jyrkähköä kalliota ja sen verran suojaa, että kehtaa pystyttää Trangiansa.
Todelliset turmat
Talvella ei oikein veny kovin ihmeellisiin kokkailuihin, joten perjantailounas meni taas ihan kuivamuonalla. Leader Outdoor -pusseja olen kokeillut jo muutamaa erilaista, joten tällä erää testiin meni tarjouksesta löytynyt norskien vastaava Real Turmat -curry. Pussissa on kivikova briketti, joka aukaistessa hajoaa jauheeksi, riisiksi ja muiksi lisukkeiksi. Tuttuun tapaan pussi revitään auki, lisätään kiehuvaa vettä, sekoitetaan, suljetaan pussi ja annetaan tekeytyä 6–8 minuuttia – sekoittaminen kannattaa hoitaa tarkasti, sillä nurkkiin jää helposti kuivia jauhoisia kohtia. Asian Curry oli ihan positiivinen kokemus ja ateriaksi riittävän kokoinen. Näiden pussukoiden suurimmat varjopuolet ovat annoksesta syntyvä roskan määrä ja korkea hinta.
Toinen uutuus oli Tokmannilta hankittu reilun kympin pakki, jossa on kannen ja kattilan lisäksi välissä vielä teräslautanen. Tuotetietojen perusteella kattilaan pitäisi mahtua litra vettä, mikä vaikutti hyvin epätodennäköiseltä ennen kuin varmistin asian mittaamalla. Ei tuolla litraa voi keittää kerralla, mutta seitsemän desiä on ihan realistinen määrä. Sen verran kiikkerästi kattila keittimen päällä istui, että en lähtisi mitään mutkikkaita kokkailuja yrittämään. Jo pelkkä pastakin voisi olla jo hankala, kun taas pussikeitto vielä saattaisi onnistua. Kuvassa näkyvän, hyvin talvella palvelleen Jetpowerin jämät eivät jaksaneet koko urakkaa, joten loput keittelin Primuksen punaisella Power Gasilla, jota en olekaan tähän mennessä koskaan testannut. Nollakelissä ja viimassa tuntui jaksavan hyvin, joten eiköhän tuosta talvikäyttöönkin ole (Primuksen mukaan pitäisi riittää n. -10° asti).
Talvi teki paluun ainakin muutamaksi päiväksi, joten taas tarjoutui tilaisuus testata laitteita ja pöperöitä asteen ankarammissa olosuhteissa, sikäli kun -7° kovin ankara on. Heitin vaihteeksi ihan omatoimisesti nopean lounaskeikan läheiselle Kellomäelle päästäkseni testaamaan uutta pikku retkikeitintä. Näillä keleillä mukaan on hyvä ottaa myös “lohifile” eli XXL:n uudelleenkäytettävä kädenlämmitin. Kuusi euroa pulittamalla niitä saa peräti kaksi, joten hinta on kohdallaan. Kun punaisessa lötkössä pussissa olevaa kolikkoa hieroo, sisältö kiteytyy ja lämpenee. Alkutilaansa kädenlämmitin palautuu keittämällä.
Äläkä sitten kaadu. Talvitestissä myös Jetboilin yleiskaasu.
Päivän mielenkiintoisin kokeilu oli uuden retkikeittimen (360 Furno Stove) testaaminen tositilanteessa. Kyseessä on tyypillinen kaasupatruunan päälle ruuvattava poltin, joka taittuu käytön jälkeen olemattoman pieneksi ja sujahtaa suojarasiaansa. Toki mukana piti kuskata myös kattila kahvoineen ja sytytin. Vaihdoin Trangian kattilan kalliimpaan ja painavampaan duossal-malliin, jossa sisäpinta on terästä, joten vanha alumiinikippo oli vallan joutilas kaikenlaisiin testeihin. Kyllähän tuolla vesi kiehui – kenties en silti mitään kovin kunnianhimoista ryhtyisi yrittelemään. Tehoa on nimellisti paljon, jopa 3500 wattia, vaikka se sitten onkin varsin pistemäistä, eikä pikku tuulisuojasta ole suurelti hyötyä. Trangiaan verrattuna 360 on keikku ja vähemmän monikäyttöinen, mutta toki pieni, kevyt ja nopea laittaa käyttökuntoon.
Pussiruokaa ruokapussista.
Tämäkään lounas ei oikein täytä gourmetin kriteerejä: Scandinavian Outdoorin alennusmyynnistä mukaan tarttui pussiruoka chili sin carne reilulla vitosella. Eipä tämä mitään erityisen halpaa ole, mutta hyvänä puolena annos oli sentään maultaan ihan kohtuullinen ja riittävän suuri. Näin ituhippinä olen jo saanut huomata, että useimmissa retkimuonissa on lihaa, joten on mukava nähdä myös tällaisia vaihtoehtoja. Valmistaminen oli yksinkertaista, sillä pussiin lorotettiin neljä desiä kiehuvaa vettä, sekoitettiin, annettiin asettua 15 minuuttia (laitoin reppuun tuulen- ja pakkasensuojaan) ja sekoitettiin vielä kerran. Mössön voi syödä suoraan pussista, joten lautasta ei tarvitse kuskata mukana, vaan sporkki tai muu vastaava aterin riittää.
Kalliolla mulkkaaminen, sormeensa veistäminen tai itsensä polttaminen Trangiassa ovat ihan realistisia skenaarioita lähimatkailijalle. Toistaiseksi mukana on kulkenut lähinnä yksittäinen laastari, joka ei tilanteen sattuessa paljon lämmitä. Siispä etsintään ensiapulaukku, joita löytyy kiitettävän monenlaisia – vaan miksi niiden pitää olla noin suuria ja paksuja? Repussa ei ole oikein tilaa kanniskella maitopurkin kokoista settiä, vaikka niissä sitten kaikki mahdollinen olisikin. Myös näppärän pieniä laukkuja löytyi, mutta niitä tunnutaan myyvän vain liikelahjoiksi sadan kappaleen erissä. Voisiko taas tehdä itse?
Pussukka auki. Kiinnitys on tarralla, kuten kuvasta näkyy.
Itse kokoamisessa ei välttämättä ole paljon järkeä, kun valmiiden ea-laukkujen sisällöt ovat asiantuntijan valitsemia ja hinta on saatu sarjatuotannolla alas. Tässä projektissa ei kuitenkaan menty järki vaan inspiraatio edellä, joten googlailin erilaisia listoja ja vertailin valmiita ratkaisuja. Lopulta hankin seuraavat, hyvin minimalistiset tarvikkeet:
1 iso laastari, 2 keskikokoista ja 2 pientä
Rulla sideharsoa
2 hakaneulaa kiinnitykseen
Kirurgista teippiä – tämä ei mahtunut minigrip-pussiin ennen teipin lyhentämistä
Särkylääkettä – ibuprofeenia, koska parasetamoli ei sovi alkoholin kanssa
Vaseliinia palovammoihin ja rohtumiin
2 haavapyyhettä
Vaseliini oli vaikeimpia tapauksia, sillä pieninkin taloudesta löytynyt purkki oli liian suuri. Ratkaisuna oli tehdä kotitekoisia “ampulleja” polttamalla ja puristamalla mehupillinpätkän päät yhteen. Kostuvat tarvikkeet sijoitin pieniin minigrip-pusseihin, vaikka mitään uittamista ne tuskin kestävät. Useissa laukuissa on mukana sakset sidetarpeiden leikkelyyn, mutta ne jätin suosiolla pois, sillä repussa mukana on joka tapauksessa aina linkkuveitsi. Laukuksi löytyi reilulla kahdeksalla eurolla Helikon-Texin vain 9 x 9 x 2 cm kokoinen tasku, jossa on asiallisesti päällä heijastava elämän tähti. Sisusten kanssa paksuus nousi kolmeen ja puoleen senttiin. Näin jälkiviisaana olisi kannattanut kenties hankkia hieman isompi pussukka, jottei sisällön kanssa olisi tarvinnut nuukailla ja sovitella ihan näin paljon.
Täydessä valmiudessa.
Hyvänä puolena lopputulos on sitten todella näppärän kokoinen, mahtuu repun lisätaskuun ja painaa UL-retkeilijää (joita en itse tosin edusta) ilahduttavasti vain 49 grammaa. Laukusta tuli sitä myöten vakiovaruste tuleville reissuille – toivottavasti se ei joudu käyttöön turhan usein. Projektina tämä oli opettavainen sekä hyödyllinen, vaikka valmiin setin ostaminen olisikin ollut monessa suhteessa helpompaa ja luultavasti jopa halvempaa.
edit: Jos pientä ja edullista, valmista laukkua etsii, niin vaikkapa tämä vaikuttaisi lupaavalta.
Kyllä. Ostohousut ovat jalassa, joten näitä arvioita tuntuu tulevan. Tässä kohtaa, kun kaikenlaista lähiseuturetkeilyä ja Trangia-keikkaa on takana jo useita kymmeniä, oli pakko lopulta myöntää läppärilaukun heikko soveltuvuus yhtään vaativampaan eräjormailuun. Tilaa on liian vähän, roinaa varten ei ole kiinnikkeitä, rintaremmiä tai lantiovyötä ei ole jne. Siispä Partioaittaa kohti lompakon kanssa tarjousreppuja tutkimaan. Mukaan lähti aika militantti Savotan Kahakka 15 tämäkkään 170 euron hintaan.
Pieni mies …
Eräs tärkeimmistä kriteereistä, hihnojen ja kuminauhojen kiinnitysmahdollisuus, täyttyy mainiosti. Edessä ja pohjassa on kaksi riviä renksuja sekä sivuilla ja olkaimissa vielä lisää. Jo valmiina mukana tulee useita hyödyllisiä kiinteitä koukkupäisiä remmejä, joilla repun saa myös yläkuvan mukaisesti tarvittaessa kuristettua hämmästyttävän pieneksi. Kun kaikki hihnat avaa, suurin tasku venähtää niin isoksi, että sinne mahtuu hyvin 25-kokoinen Trangia pohjalle. Kyljistä aukeaa suuret käärittävät taskut, joiden kanssa kokonaistilavuus on noin 20 litraa. Kaikenlaista muutakin pientä ominaisuutta on mahdutettu mukaan: selkäpehmusteen voi nykäistä pihalle istuinalustaksi, ylhäällä on aukot juomarakkoa – kaipa sellaista pitää joskus kokeilla – varten, materiaali kestää vettä, ja yläosassa on iso tarrakiinnitys “moraalimerkeille” sekä muulle, kenties hyödyllisemmälle tavaralle.
… sinun katson kasvavan.
Vaan entäpä toimivuus tositilanteessa? Kahden lyhyen reissun perusteella vaikuttaa lupaavalta, vaikka muutamia kasvukipuja on jo ehditty kokea. Rintaremmi oli aluksi aivan liian korkealla, joten sitä piti laskea kaksi pykälää ennen kuin se lakkasi kuristamasta. Muutenkin säädöt hakevat vielä paikkaansa ennen kuin kanniskelu on mukavaa. Jossain mainittiin selkäpehmusteen hiostavan kesällä, mutta sen näkee sitten. Lisätaskuja pikkusälälle ja kännykälle saisi olla pari lisää – niitä voi toki ostaa erikseen reippaaseen hintaan. Sivujen isoissa taskuissa ei ole vetoketjua tmv., joten niihin ei voi tässä kohtaa nojata.
Plussapuolella on onneksi niin paljon, ettei tämä turha hankinta ollut. Lisätila mahdollistaa sen, että Trangiaa ei tarvi kanniskella enää kädessä kilometritolkulla eikä kiipeillessä. Laatu vaikuttaa toistaiseksi mainiolta: kangas on jämäkkää ja saumat on tehty kunnolla. Trangian lisäksi käsistä lähti retkijakkara, jonka voi nyt kiinnittää remmeillä repun etupuolelle. Vähemmän heiluu, kun lisää ylös vielä erillisen lisähihnan. Käytännön kokemusta tarpin kuskaamisesta ei vielä ole, vaan tuonnehan sen pitäisi mennä alas kätevästi. Repun oma paino on kilon, mikä ei edusta mitään varsinaista ultra light -varustelua, mutta eniten painoa tuovat joka tapauksessa mukana kuskattava Trangia, jakkara, safkat, juomat ja keittovesi. Savotan reppujen kestävyydellä on hyvä maine, joten eiköhän Kahakasta tule pitkäaikainen matkakumppani.
Primuksen pietsosytkä on palvellut luotettavasti jo vähintään kolmenkymmenen reissun verran, mutta takaraivossa kytee aina lievä pelko siitä, että yhden kerran naksutin jättää vielä tien päälle, eikä keitin syty. Pötkö ei myöskään sovellu spriikeittimen eikä nuotion sytyttämiseen. Varasuunnitelmana kulkee siis repussa aina pikku Minigrip-pussissa raapaisupinta ja kolme sen taakse liimattua tulitikkua. Vaan mitäs sitten tehdään, jos tikut kastuvat tai loppuvat? Tulukset ovat kenties kaikken fyysisin tulentekotapa, joka ei juuri häiriinny kosteudesta eikä vaadi kaasun tankkaamista tai akun lataamista. Niinpä olin jo jonkin aikaa kytistänyt eri vaihtoehtoja, joita riittää useampaan hinta- ja kokoluokkaan.
Sievältä ja kompaktilta ainakin näyttää.
Tulentekotarpeeni ovat helpommasta päästä, sillä kaasu lähtee hanakasti ihan kipinästä, joten aika vaatimatonkin suoriutuminen riittää. Primuksen pikkutulukset näyttivät lupaavilta ja merkki herätti luottamusta, joten 14 euroa lavaan ja kokeilemaan. Eräässä videossa väitettiin, että itse tikku on hyvä ja rauta on huono, mutta kaikkihan on parempi itse todeta eikä luottaa noin vain kokeneiden ammattilaisten näkemyksiin. Hyvin usein rauta ja keppi (“limsiö”) ovat täysin erilliset, kun taas tässä mallissa ne sijaitsevat kätevästi samassa yhdessä kotelossa. Pitkän narun heitin heti ensimmäisenä menemään, kun se oli vain tiellä, eikä tuluksia ole tarkoitus kanniskella muutenkaan kaulassa.
Puikossa näkyy jo kulumaa. Raudassa on sahalaita ja sileä terä, tosin kumpikaan ei juuri vakuuta.
Kepin päällä on aluksi musta suojapäällyste, jota pitää rapsutella pois, että mitään ylipäänsä tapahtuu. Pimeässä huoneessa kipinöitä todistettavasti syntyi useimmilla vedoilla, mutta kovin vähän esimerkiksi netissä nähtyihin videoihin verrattuna. Joidenkin kymmenien kihnutusten jälkeen syttyi lopulta se Trangian kaasukin, mikä oli aika heikko suoritus Primuksen tekeleeltä. Vertailun vuoksi vaihdoin tulusraudaksi hiiliteräksisen halpispuukon hamaran, joka toimi hurjasti paremmin: tuli syttyi melkeinpä joka toisella yrityksellä. Niinpä on pakko todeta, että tämä tuote on aika lailla pilattu käyttämällä tylstyvää pehmeää terästä, jossa ei ehkä ole tarpeeksi hiiltä. Nuotion tai spriin sytyttäminen olisi tuolla terällä melkoinen savotta. Laitan värkin Trangian pussukkaan mukaan pahan päivän varalle, mutta Mettä-gourmetin suositusta eivät nämä tulukset ansaitse.
Tuulesta ja pakkasesta välittämättä kahlaa jälleen lähiseudun luontoa Mettä-gourmet. Tällä kertaa suostuin sentään laittamaan jo oikean talvitakin päälle – ja huomasin samalla uusin silmin katsellen, että sehän on ehta Fjällrävenin retkeilypalttoo lukuisine taskuineen, korkeine kauluksineen ja lämpimine huppuineen. Kengille pitäisi tehdä vielä jotain, kun hangessa lyhytvartiset lenkkarit ovat jatkuvasti lunta puolillaan ja pohjatkin sladittavat ei-toivotusti. Reissun kohteena oli tuttu ja hyväksi havaittu Koskelan linnoitusalueen itäpääty, jonka betonijalustaa/pöytää ei tosin tällä erää otettu käyttöön lumikasan takia.
Lätty valmisteilla.
Alkuruoka oli niinkin perus kuin paistettu kananmuna, mutta en ole tähän mennessä moista Trangialla yrittänyt, jollei perunamunakasta lasketa. Samalla tuli koeponnistettua kolmilokeroinen maustekippo, jonka bongasin Prisman retkeilyhyllyä viikolla kolutessani. Kuvassa myös Ikean halvat lusikka-haarukat (1,50 € neljä kappaletta). Pääruokana toimi pitkään kaavailtu tortillapitsa. Tavallista pitsaahan on hieman hankala tehdä Trangialla, kun lämpö tulee pelkästään alapuolelta, mutta quesadillan tapaan kahden lätyn väliin täytteet saa järkevämmin. Eli tortilla, tomaattinen pastakastike, paikan päällä paistetut herkkusienet, mozzarella-raastetta ja toinen tortilla. Koko komeus käristetään molemmin puolin, jolloin juustokin ehtii sulamaan. Pienelle trangialle, kuten tässä, on syytä ostaa minitortilloja. Lisätään tämä ruokalaji onnistumisten listaan.
Eräs tärkeä teema oli lisätuntuman saaminen spriipolttimen saloihin. Ensimmäinen sytytys oli jälleen hankalaa, kun sekä poltin että polttoainepullo olivat päässeet jäähtymään repussa. Kananmunien paistelu onnistui täydellä teholla hyvin, mutta pitsojen kanssa pannu oli tarpeettoman kuuma ja poltti tortillat liian nopeasti. Jo pelkän säätörenkaan päälle laittaminen kuristi puolestaan liekkiä liikaa, jolloin kypsennys meni mateluksi. Tässä kohtaa tuli hetkellisesti kaasupolttimen helppoa säätöä ikävä, samoin kuin kolmen nokisen pannun kanssa lopuksi tusatessa. Jälkiviisaana havaitsin, että tällä erää spriin vedellä lantraus unohtui kokonaan. Noh, opetellaan. Tasapuolisuuden nimissä pitäisi saada näkymää tenupöntön toimintaan myös lämpimillä keleillä, mutta niitä saataneen odotella vielä jonkun aikaa.
Trangian oma kaasupoltin, GB74 tai GB77, on luotettavaksi todettu laite, jonka suurin epäkohta on sen karski hinta. Tarjoukset ovat maltillisia ja harvinaisia, joten yleensä pöhistimestä saa maksaa yli 50 euroa – pelkkä letku ja venttiili ovat firman omassa kaupassa yli 30 euroa. Niinpä ei ole kovin yllättävää, että kilpailijat ovat tuoneet markkinoille omia kloonejaan, jotka on nimellisesti tarkoitettu heidän omiin keittimiinsä, mutta mainostekstissä saatetaan hienovaraisesti mainita yhteensopivuudesta “useimpien retkikeitinten” kanssa. Lähes identtisiä tuotteita on tullut vastaan ainakin Brivin, Haghusin ja Nortrekin nimellä. Hinnat ovat yleensä reilua kolmea kymppiä, joten varaosaksi ja testiin lähti Briv 3500 hintaan 29 euroa + postit.
Trangia GB74 ja kilpaileva tuote.
Ulkoisesti orkkiksella ja kloonilla on joitakin selviä eroja. Brivin venttiili on vaakatasossa kuten Trangian omassa GB77:ssä. Kaasuletku on lyhempi (n. 30 ja 35 cm), paksumpi ja notkeampi. GB74:n pohjassa sijaitseva ruuvikierre – jonka käyttötarkoitusta en ole vieläkään keksinyt – puuttuu, ja polttimen runko on muutenkin kepeämmin rakennettu, mistä seuraa se, että 3500 jäähtyy nopeammin mukaan pakkaamista varten. Molempien mukana tulee lähes samanlainen, tarkoitukseen välttävä keinokuituinen pussinrimpula. GB77 vie tässä voiton paljon juhlavammalla huopaisella säilytyspussillaan. Brivin kiinnityksessä on mukavammat, pyöristetyt kulmat, kun taas Trangian pellinpalat ovat ikävän terävät. Ensinmainitun viimeistely on venttiilin osalta hieman heikompi, sillä siinä oli heti uudesta pikku naarmuja.
Hotpot hangessa.
Käytännössä kilpakumppanien suurin ero on teho: GB74 2100 wattia, GB77 (Storm) 2300 W ja Briv nimensä mukaisesti peräti 3500 W. Epäilin toki kyseessä olevan pelkän mainospuheen, mutta tehoahan saa lisättyä suoraviivaisesti päästämällä enemmän kaasua venttiilistä, joten ero on aivan todellinen. Lieska lyö maksimiasetuksella suurena, äänekkäänä ja kuumana. Lähes tieteellinen testi parilla toistolla vahvisti havainnon, sillä GB74 keitti puoli litraa hanakylmää vettä kahdessa minuutissa, kun taas Brivillä kului samaan vain puolitoista. Kloonin säätö on hieman hätäisempi, mutta sen saa kyllä myös palamaan pienellä liekillä. Lisäksi säätö tuntui asteen tasaisemmalta, sillä Trangian venttiilissä on toisinaan pientä tahmeutta ja takaisinpäin palaamista.
Käytännön testinä otin Brivin mukaan parissa pakkasasteessa hotpot-keikalle lähiseudun metsikköön. Mitään ongelmia ei ilmennyt tunnin aikana, ja isommasta venttiilirööristä oli hieman hyötyäkin veden keittämisessä – kenties jopa haluttoman, melkein tyhjän kaasupatruunan loppuunajossa. Pitkän linjan kestävyydestä en toki pysty mitään vielä sanomaan, mutta tämän testailun perusteella Briv 3500 on varsin kelpo, edullisempi vaihtoehto Trangian äveriäälle polttimelle. Klooni pysyy niin ollen taloudessa varalla odottelemassa GB74:n hajoamista tai muuta sopivaa käyttötarkoitusta. Dollareita ynnäämällä voi todeta, että sprii-Trangian ja vaihtoehtopolttimen saa yhdessä reiluun 80 euroon, kun taas pelkkä kaasu-Trangia on vähintään satasen ostos, eikä mukana silloin tietenkään tule mahdollisesti hyödyllistä tenupoltinta.
Uusia latuja alati kartoittava Mettä-gourmet suuntasi tänään tutuille Kumpulanpuiston kallioille. Lämpötila oli kohtuullisen rapsakat -7 astetta, mutta onneksi ei sentään tuullut tai tullut lunta. Paikasta ei ole juuri uutta kerrottavaa, ja ruokana oli yksinkertaisesti vain pussikeittoa ja mozzarellatikkuja pakkasesta, eli ei mitään järin kunnianhimoista. Kiinnostus suuntautuikin tällä erää Terpan uuden Trangian sisäänajoon ja erityisesti siihen, miten spriipoltin pärjää talviolosuhteissa.
Tulta pakasteille, pojat! Kuva: Terppa.
Tähän saakka olen käristellyt pelkällä kaasulla, jolla on tunnetusti omat vahvuutensa säädettävyydestä nopeuteen ja nokeamattomuuteen. Trangian perinteinen poltin on kuitenkin spriimalli, jonka tehoja voi kontrolloida asteen hankalammin säätörenkaalla. Tällä kertaa säädölle ei ollut suurelti tarvetta, sillä kylmyys pakotti käytännössä posottamaan liekkiä täydellä teholla. Olin aluksi hieman skeptinen, jaksaisiko pikku liekki keittää edes vettä – olin sentään kaukaa viisaasti tuonut kotoa lämmintä vodaa – mutta hyvinhän se kävi, samoin kuin juustotikkujen paisto. On aika ilmeistä, että polttimen teho kasvaa huomattavasti käytön aikana, kun metallikuppi ja runko kuumenevat. Kaasullahan käy juuri päinvastoin, sillä pullo kylmenee jatkuvasti käytössä.
Suurimmaksi ongelmaksi paljastui liekin sytyttäminen. Pietson pienestä kipinästä ei tuntunut olevan mitään hyötyä, eikä plasmasytyttimelläkään meinattu onnistua. Paras vaihtoehto olisi luultavimmin puhalluslamppumainen kaasusytkä. Syylliseksi pykimiseen epäiltiin ensin sekaan lisättyä pientä vesitilkkaa, mutta spriin reipas lisääminen ei tilannetta kohentanut. Polttimen lämmittelyn jälkeen kitulias liekki lopulta syttyi ja hetken päästä se intoutui jo vallan kunnolliseksi (ks. kuva). Spriitä kului veden, pakasteiden ja glögin lämmitykseen yllättävän paljon, lähes desi, mikä kaventaa hintaetua suhteessa kaasuun. Ehkä vesitilkka tosiaan auttoi, sillä nokea ei tässä kokeilussa syntynyt melkein ollenkaan. Kaikkiaan tenupöntön kanssa ähellys oli siis positiivinen kokemus ja antoi käytännön kokemusta spriin ja Trangian yhteiselosta talvella.
edit: Kun asia tuntuu joillekin tärkeä olevan, niin mainittakoon vielä spriipolttimen äänettömyys. Kaasun pöhinä ei ole tosin itseäni ikinä vaivannut ja kertoohan se samalla palamisen voimakkuudesta, mistä on jopa hyötyä.
Alati enemmän survivalismin suuntaan kallistuen jatkaa sitkeä Mettä-gourmet. Tällä kerralla ei ollut erityisen kylmää, mutta pimeää kyllä ja pahimpana vastuksena alkoi runsaahko lumentulo kesken keittelyn. Menomatkan jäisillä teillä oli myös liukastuminen toisinaan lähellä. Koskelan linnoitusalueelta löytyi vielä aiemmin hyödyntämätön tuore nurkka, mukava pikku mäki, jossa oli puista hiukan suojaa – kesällä mesta olisi varmasti suorastaan mukava.
Ja lunta lykkää. Kuva: Terppa.
Koska odotus oli, ettei tuolla kauan voi istua, niin valitsin ruokapuolen sen mukaisesti nopea valmistus mielessä. Alkuruuaksi jo lähes perinteiseksi muodostunut Tokyokanin miso-pussikeitto ja pääruuaksi hot (tai cold) dogeja. Vuosituhannen alun vegenakit olivat aika mauttomia limaisia pötköjä, mutta nykyään tuotekehitys on jo pitkällä, ja sämpylän väliin päätyneet Makulihan nakit olisivat varmasti menneet aivan täydestä monelle sekasyöjälle – sikäli kuin se mikään itseisarvo edes on. 25-kokoisen trangian pannulle sopii kätevästi kaksi avattua hodarisämpylää käristymään rinnakkain. Jälkkäriksi kiehautettiin säähän sopivat Blossa glögit, minkä jälkeen kipin kapin roinat kasaan ja kotia kohti.
Varusteilla alkaa olla näissä olosuhteissa aina vain suurempi merkitys. Kaksi ladattavaa työvaloa ja tehokas pyöränlamppu toivat aivan riittävästi valoa keittelyn tarpeisiin. Kovien varjojen välttämiseksi kannattaa laittaa valaisimet eri puolille sikäli kuin mahdollista. Jo kertaalleen paikkansa lunastanut patruunapipo oli jälleen hyödyksi, eikä melkein tyhjä pullo hyytynyt edes lopussa, vaikka lämpötila oli aika tarkalleen nollassa ja päälle ripsi lunta. Kallis talvikaasu sai siis edelleen jäädä odottelemaan kunnolla kylmiä kelejä. Jostain pitäisi löytää vielä järkevä pitkähelmainen kerraston paita, koska käsien lisäksi kylmyys iski eräjormaan jälleen alaselän kautta.
Odotin, että Mettä-gourmet olisi jo mennyt hyllylle näiden säiden myötä, mutta mitä hulluja: pönttö mukaan ja pihalle. Pakkasta oli iltapäivällä seitsemän astetta, minkä lisäksi haastetta lisäsi kohtuullinen tuuli. Paikallismatkailun kohteeksi valitsin tällä erää Viikinmäessä sijaitsevan Liivinmaanpuiston, johon tuli kolmen kilometrin kävely suuntaansa. Hieman sivussa sijaitsevalle alueelle ei helposti vahingossa eksy, mutta kannattaisi, sillä siellä on lähiseudun selvästi jylhimmät bärtsit. Tien läheltä löytyi tuulelta ja katseilta kohtuullisesti suojassa oleva piilo – liukkailla kallioilla kiipeily ei ole enää ihan ongelmatonta, etenkin kun lumen alla saattaa olla kivenkoloja ym.
Pipo pääsi tositoimiin.
Ruokapuolesta ei ole juuri uutta kerrottavaa, joten sikäli tämä postaus on aika rajatapaus-gourmet. Alkuruuaksi simppelisti Lämmin kuppi -parsakeitto ja pääruuaksi halloumin kärvennystä patonginsiivujen päälle. Lisukkeeksi tuttuun tapaan luumutomaatteja ja kahta eri sorttia oliiveja, kun cocktail-kurkut olivat päässeet näemmä taloudesta loppumaan. Jälkiruuaksi vielä lämmittävää glögiä, joka tulikin todella tarpeeseen, sillä reilun tunnin istuminen tällä kelillä alkoi vetää retkeilijät kohmeeseen.
Pakkasen läsnäolon huomasi muutenkin kouriintuntuvasti siitä, kuinka juomat alkoivat jäätyä ja paistelussa/keittelyssä tuntui kestävän iän kaiken. Tällä kelillä kannattaa pitää kaasupatruuna lämpimänä ennen käyttöä vaikka takin sisällä eikä laittaa sitä lumeen ja tuuleen hyytymään. Letkun suoruudella tuntuu olevan kesää enemmän merkitystä, sillä kaikki mutkat hankaloittavat palamista selvästi. Muuten hyvä ja edullinen Tarmo alkoi olla jo selvästi mukavuusalueensa rajoilla, ja jälkiruokaa kohti liekki kääntyi kituliaaksi. Torstaina värkkäämäni patruunapipo auttoi tilannetta jonkin verran, mutta ei sekään ihmeisiin veny.
