Tyllerön videokone on pelikelpoiseksi tuunattu HP ProDesk 600 G1 SFF eli käytännössä tukeva, mutta ratkaisuiltaan jokseenkin poropietari yrityskone. Kotelo on low profile -mallinen, mikä asettaa tuulettimille ja laajennuskorteille omat puitteensa. Olen koppuloinut purkin propelleja jo ennenkin ja sain sen lopulta siedettävän hiljaiseksi jokseenkin kotikutoisilla ratkaisuilla. Erinäisten laitteistokierrätysten jälkeen koneeseen päätyi Gigabyten passiivisen GT 1030:n tilalle käytetty MSI:n GTX 1050 Ti, joka on ainakin paperilla suuri parannus yli kaksinkertaisella nopeudellaan ja neljän gigan muistillaan. Edes tehokkain LP-kortti, GTX 1650, ei ole hirveästi nopeampi, joten masiina on monessa suhteessa tappiinsa päivitetty.
Näin postuumisti arvioiden vaikuttaa valitettavasti siltä, että edellinen omistaja on laittanut kortin myyntiin kyllästyttyään sen pahenevaan meluun. Toisen propellin ikävän pärinän rinnalle ilmaantui hiljattain vielä heinäsirkan siritystä muistuttava sivuääni. Zero fan modesta ei ole toivoakaan, vaan pienet tuulettimet jyystävät aina vähintään 40 % nopeudella, oli piiri sitten miten kylmä hyvänsä. Kalliimmista MSI:n korteista on hyviä kokemuksia, mutta tämä ruoja ei totisesti nostanut putiikin arvoa silmissäni.
Eräs ratkaisu olisi purkata tilalle vakionopeudella pyörivä tavallinen propelli, jolle voisi ottaa sähköt jostain sopivasta paikkaa koneen sisältä. Netissä näitä on nähty, mutta halusin itse hieman elegantimman ratkaisun, mikäli mahdollista, etenkin kun koneen prosutuulari on jo oma nipariviritys. Kiinalaiselta eBay-myyjältä löytyi tähänkin edullinen 12 euron ratkaisu, mutta korona-aikana kulku oli entistäkin hitaampaa ja vispilöitä saatiin odotella melkein kaksi kuukautta.
Kyllä siitä vain tuntoo.
En tiedä, onko kyseessä vain tarkasti tehty klooni vai onko alkuperäinen tehdas pukannut pihalle omin nokkineen samoja osia, sillä tuulettimien tarrojen lisäksi häkkyröistä on mahdotonta keksiä mitään eroa. Vaihdossa (neljä ruuvia ja liitin) ei montaa minuuttia mennyt, ja ainakin näin alustavien kokeilujen perusteella pärinä laantui selvästi ja kortti pysyy edelleen kylmänä. Uskoisin koneen saavan tätä myöten lisää käyttöikää ja projektin hinta oli kohtuullinen, joten eiköhän tässä uskalla olla hetken tyytyväinen — jos jompi kumpi korvike alkaa oireilla, niin alkuperäisestä voi vielä vaihtaa sen tilalle hieman ehjemmän yksilön.
Selvisin mustasta perjantaista muuten vähin ostoksin, mutta “jos vielä yksi” -hengessä tuli sentään hankittua Bluetooth-kaiutin, joita olen punninnut jo ennenkin Sonystä JBL:ään. Tällä erää kokoelmiin päätyi tanskalaisperäinen SACKit MOVEit, jossa on kokoa ja näköä – kuvista oli hieman vaikea päätellä todellista kokoa, ja paketista paljastuikin melkoinen mölli. Kajari ei ole enää sellaista kokoluokkaa, että sen voisi noin vain heittää reppuun reissuun lähtiessä, ja painoakin on turhan paljon toistuvaan kuskailuun. Lisäksi reissukäyttöä kampittaa osaltaan erillisen oman muuntajan tarve, siinä missä muita purkkeja pystyy tyypillisesti lataamaan vaikkapa läppärin usbista kännykkäpiuhalla; akulle lupaillaan sinänsä jopa 12 tunnin kestoa, mikä riittää moneen tarkoitukseen hyvin.
Pelkistettyä on.
Ulkoisesti Muuvit näyttää pelkistetyn selkeältä. Päällä on napit äänenvoimakkuudelle, pauselle, BT-parittamiselle ja tietysti virtanappi. Kankaan voi vaihtaa, jos sen väri ei silmää miellytä, mutta hieman kikkailun puolelle se kenties jo menee. Takana on niin ikään minimalistinen valikoima portteja: virtaliitin, USB vaikkapa kännykän lataamista varten ja äänisisäänmeno. Itse olen hieman luovuttanut BT-äänien kanssa, mutta kyllähän tuon sai kännykkään yhdistettyä ja ääntä toistettua.
Käytössä purnukka on toiminut ainakin toistaiseksi mukavan lägittömästi, mitä ei valitettavasti voi sanoa kaikista kilpailijoista – (nysän) audiojohdon kytkemisestä ei kulu pitkään ennen kuin soitto soi. Plussaa niin ikään vinkunoiden puutteesta, vaikkakin vertailu on hieman epäreilu oman erillisen muuntajan vuoksi. Päällä olevat napit ovat mukavan jämäkät ja selkeät, mutta äänenvoimakkuuden säätö on toteutettu hieman kummallisesti: nopeasti nappia takomalla ei tapahdu juuri mitään, vaan volo muuttuu havaittavasti ainoastaan pidemmällä painalluksella ja menee sitten helposti yli tai ali halutun voimakkuuden. Ehkäpä tuohon voisi tottua pikku harjoittelulla.
Mutta sitten sivuseikoista pääasiaan eli äänenlaatuun. Toisin kuin pienissä kajareissa, möllissä on aivan selvästi erottuva vasen ja oikea kanava, joten ainakin jonkinlainen stereokuva on mahdollinen. Bassopäästä ei sovi ihmeitä odottaa, mutta on sitä siellä ja sävy on miellyttävä. Diskantit toistuvat nekin ihan kelvollisesti, mutta valitettavasti keskialueella on tukkoisuutta ja rosoa, mikä vaikuttaa esimerkiksi laulun ja puheen kuulumiseen. Taustalla renkutukseen käy, mutta kajarin epämusikaalisen luonteen vuoksi en hankkisi sitä yhtään vakavampaan musiikin kuunteluun. Äänenvoimakkuutta riittää yli kohtuullisen tarpeen, mutta lujaa posottaessa toisto menee nopeasti ikävän purkkimaiseksi, joten käytännössä suurimmilla voloilla ei ole juuri käyttöä.
Verdict: vajaan satasen nätti purkki on hintansa väärti, mutta äänentoisto ei ole erityisen puhdasta, ja suuri koko sekä paino eivät suosi helppoa mukana kuskaamista.
Nurkkiini oli jäänyt aikansa palvellut Buffalo AirStation WHR-HP-G300N (myös lisänimillä High Power N300 tai Nfiniti!), joka alkoi vaikuttaa serrikamalta 100 Mbitin etherneteineen ja 802.11n-wlaneineen, sillä olin jo muutama vuosi sitten siirtynyt gigabitin ja 802.11ac:n aikaan. Eräänä päivänä pälkähti päähäni kuitenkin ajatus siitä, saisiko Buffalosta korvaajan vähän niin ja näin toimiville USB-WLAN-pulikoille. Siispä googlaamaan.
Päässä hetkellisesti lainasojottimet, koska lainasin varsinaiset sojottimet eteenpäin.
Reitittimille vaihtoehtoisia firmiksiä värkkäävä DD-WRT-projekti on iloinen asia, ja AirStationillekin löytyy tukea. Hieman yllättäen myös itse Buffalo on jaellut DD-WRT:tä “Professional”-nimellä – vakkari on nimeltään “User-Friendly”, minkä osuvuudesta voi kyllä olla montaa mieltä. Ajattelin pelata varman päälle ja asensin Buffalon jakelupaketin, vaikka se jo muutaman vuoden vanha onkin. Samalla nimellä on ilmeisesti myyty kahta vähän erilaista purkkia, mikä saattaisi aiheuttaa hankaluuksia, mutta päivitys meni sisään ihan sutjakasti ja käyttöliittymä muutti muotoaan:
Täältähän löytyy kaikenlaista uutta.
Alkuperäinen ajatukseni oli laittaa Buffalo Client Bridge -moodiin, jossa ethernet-nartsan päässä istuva PC pääsisi ulkoverkon IP:llä maailmalle ja purnukka olisi periaatteessa läpinäkyvä. Yhdistelmä omaa osaamattomuuttani, huonoja ohjeita ja sekalaista toimimattomuutta toppasi yrittelyn kuitenkin ennen pitkää. Seuraavaksi sopivin ja luotettavampi vaihtoehto on tavanomaisempi Client-moodi, joka lähtikin odottamattoman helposti tulille.
Tärkeimmät asetukset ovat paikoissa Wireless–Basic Settings ja Wireless–Wireless Security, joihin laitetaan tiedot siitä wlanista, johon Buffalon pitäisi liittymän. Minimissään paljon muuta ei oikeastaan tarvitakaan, paitsi omaan luotavaan lankaverkkoon liittyvät asetukset paikasta Setup–Basic Setup. Monenlaisia säätöjä toki riittää ja langattoman verkon “advanced settings” -täpän takaa löytyy nopeuteen oleellisesti vaikuttavia juttuja, kuten antennien lähetysteho. Täällä ja etenkin täällä lisätietoja aiheesta. Hyödyllinen välilehti on myös Status–Wireless, jolta näkee yhteyden nopeuden ja laadun.
Jäikö projektista mitään oikeasti käteen? Väittäisin, että kyllä. 24/7 toimimaan tarkoitettu reititin on vakaampi laite kuin kyseenalaisen USB-ohjaimen ja hataran portin perässä roikkuva kyseenalainen USB-pulikka kyseenalaisine ajureineen ja virransäästöineen – etenkin Linuxin tapauksessa. Yhteys ei ole katkennut kertaakaan sen enempää kolmen tunnin pingaamisella kuin kymmenien gigojen kopioinnissakaan. Tietokoneen päässä riittää toimiva ethernet-portti ja ylimääräisenä pikku plussana vapaaksi jää yksi USB enemmän.
Sivumennen tuli opittua yhtä sun toista langattomista verkoista – ainakin se, kuinka ongelmaisia ne ovat piuhalla kytkemiseen verrattuna. Aikanaan nopeaksi mainostettu 802.11n ei ole välttämättä juuri sen kummempi kuin g-verkkokaan, jollei käytössä ole 40 MHz kaistanleveyttä ja useampia kuin yksi antenni (Buffalossa on sentään molemmat). Lähetystehot, maakohtaiset rajoitukset ja preamblet olivat joskus toki tulleet jo vastaan, mutta tämän säädön myötä niihin tuli tutustuttua paremmin, samoin kuin joihinkin uusiin Linuxin verkkotyökaluihin.
An update of my older post about recent Nvidia cards’ G3D marks (which, again, might be realistic or not). Some of the old figures had changed, and of course the new Ampere cards are of interest. Still PETSCII, but as the image has grown too big, not directly viewable on a real C-64 any longer 🙁
Hard numbers backed up by facts.
Super, Ti and such models excluded in order to avoid clutter, but in this benchmark at least the 2080 Ti is as fast as the 3070, and the 1080 Ti almost reaches the 2080. The 1030 looks slightly better than last time and, judging by my own experiences, its placement is more realistic now. The next update will probably come after the low-end Amperes arrive.
Hankin Acer C710 -Chromebookin muistaakseni 2013 ja se palveli kohtuullisen hyvin kevyessä käytössä jokusen vuoden. Isona plussana mallissa olivat kohtuullisen täysi näppis (myöhempiä karsittiin), vaihdettavat muistit ja normaali 2,5″ kiintolevy, joka oli helppo vaihtaa SSD:hen. Kehittäjämoodi ja Crouton kohensivat kummasti elämänlaatua, kun Chrome OS:n rinnalle sai pyörimään Linux-softat, jotka täydensivät rajallista ohjelmavalkoimaa. Jossain vaiheessa totesin, ettei Chrome OS oikeastaan tehnyt mitään itselleni hyödyllistä, joten asentelin koneeseen SeaBIOSin ja normaalin Mintin, joka toimikin kelpo lailla lukuun ottamatta valmiustilaa.
Aika ajoi kuitenkin lopulta Chromebookin ohi, kun tehot alkoivat käydä riittämättömiksi ja akkukin hiljalleen lerpahti. Kone oli käytännössä joutilaana kaapissa muutaman vuoden, kunnes päätin entisöidä sen alkuperäiseen asuunsa: tarrat vek (tunnin kihnutus) ja Mintin tilalle takaisin Chrome OS. Jälkimmäinen tehtävä vaikutti lähes toivottomalta, koska olin joko tuhonnut tai hukannut järjestelmän palautusimagen, eikä laitetta periaatteessa palauteta ilman sitä luonnontilaan. Ohjeiden avulla sain kuitenkin firmiksen takaisin, sillä asennusskripti osasi ladata ja modifioida alkuperäisen tiedoston – ainakin C710:lle.
Ihan helposti palautus ei sittenkään tapahtunut, sillä käyttis palautetaan vielä erikseen ja siihen tarvittava työkalu ei toiminut Linuxilla. Googlaus auttoi jälleen ja sain tehtyä palautustikun onnistuneesti … paitsi että kaksi ensinnä kokeilemaani tikkua eivät toimineet syystä tai toisesta. Lopulta sentään Kingstonin vanha rähjäinen DataTraveler osoittautui toimivaksi.
Näin vanhat Chromebookit eivät ole enää päivitysten piirissä, vaikka rauta sinänsä ei olekaan juuri heikompaa kuin huonoimmissa uusissa ‘bookeissa. Chrome OS jää niin ollen versioon 65.x, joka ei valitettavasti riitä uusiin kiinnostaviin ominaisuuksiin, kuten Android- ja Linux-softien ajamiseen. Ikä painaa konetta muutenkin pahasti, joten se luultavasti pääsee jo viettämään eläkepäiviään kaapin nurkkaan ilman työvelvoitteita.
Hankinpa tuollaisenkin kalikan mielenkiinnosta ja kaiken varalta, kun 23 euron hinta ei päätä huimannut. Kiinnosti myös se, kuinka hyvin tai huonosti hän on tuettu Linuxissa. Siispä tärkein alta pois: toimii ihan hyvin. Mitään massiivista testailua en parin tunnin aikana ehtinyt tehdä, mutta ainakin videoiden, ämppärien ja pelien äänet toimivat kakomatta niin kuulokkeilla kuin kajarillakin. Luurini ovat 120-ohmiset, mikä on monille pikkulaitteille, kuten kännyköille liian paljon, mutta Creative jaksoi noitakin riittävästi puskea – kovin paljon kankeammalla kuormalla välttämättä ei.
Windowsille ja Mäkeille on softa, jolla voi säätää pulikan asetuksia, joista merkittävä olisi lähinnä kuulokkeiden impedanssin valinta (ajureita on sen puoleen parjattukin ja sekalaisiin ongelmiin on ehdotettu ratkaisuksi geneerisen USB-ääniajurin käyttöä). Oletuksena käytössä on äänekkäämpi moodi, mikä omille luureilleni hyvin sopikin, mutta joka voisi olla liikaa vaikkapa korvanapeille. Joissakin arvioissa on valitettu suhinasta, jota ainakaan omassa Plasterissani ei ilmennyt. Aivan täysiä pisteitä kalikka ei saa äänenlaadusta, sillä jotain pikku rohinoita hiljaisissa äänissä erotti jopa minun puukorvani; näyttökortti ja prosessori eivät sentään kuuluneet läpi. 3,5 mm ulostulon lisäksi mukana on samanlainen liitäntä mikrofonille, josta voin yksittäisen kokeilun perusteella sanoa lähinnä, että toimii: ääntä tallentuu.
Itselläni ei tälle ole juuri välitöntä käyttöä, mutta ei sellaisia tarvitse sentään väkisin keksiä: häiriöisen tai huonosti tuetun sisäisen äänipiirin korvaaja, mikkisisäänmeno laitteeseen, josta se puuttuu, tai pelastaja siihen kammottavaan hetkeen, kun läppärin hentoinen kuulokeliitin tärvääntyy. Kokonsa puolesta Play kulkee kätevästi mukana eikä vie pöydältä juuri tilaa. Liittimen ja Blasterin välissä oleva johdonpätkä helpottaa sijoittelua ja tarjoaa hieman turvaa USB-portille. Tähän hintaan ei ihan ihmeitä voi kuvitella saavansa, joten kunnollista USB-äänäriä halajavan kannattaa suosiolla pulittaa se muutama kymppi enemmän.
Jokainen minut paremmin tunteva tietänee, että sydämeni sykkii Applen langallisille pikkunäppiksille (A1242), joita myytiin 2009–2010 erikseen ja iMacien mukana. Pidempään myyty langaton malli, “Wireless”, on tuntumaltaan ja kooltaan vastaava, mutta syö paristoja kovaa kyytiä, minkä lisäksi mukana saa tietysti Bluetoothin ongelmat. Aikakauden iso versio (A1243) on sekin kelpo tuote ja helpompi hankittava, mutta kooltaan jo melkoinen skeitti pienempään tottuneelle. Läppäreissä oli niin ikään pitkään samanlaisia chiclet-näppiksiä, ennen kuin ne totaalisesti pilattiin 2016.
A1242 on kestävä, mutta silti näppäimistö, joten sekin saattaa ruveta prenkkaamaan pidemmän päälle. Itselläni ei ole yhtään vielä kokonaan levinnyt, mutta annoin jo poitsulle eteenpäin ensimmäiseni, kun joidenkin nappien tuntuma alkoi mennä kulahtaneen puolelle. Jemmassa on vielä kolme, joten eiköhän perhe pysy näppiksissä jokusen vuoden – ja jos nurkissa on näitä joutilaana, niin voin tarjota ihan rahaa 🙂
Näppäinten tekstit ovat maalattuja, joten vuosien takomisen jälkeen kirjaimet alkavat häipyä useimmin taotuista napeista (A, S, E) pois. Hieman erikoisempi ilmiö on se, kuinka nappeihin kuluu kynsistä kuoppia. Tämä “vika” on lähinnä esteettinen, ja jos se liikaa rasittaa, niin vastaavasta tuotteesta voi napsia näppäinhattuja tilalle. Itse hankin juuri varaosiksi langattoman version, joilla ei ole yhtä paljon tunne- eikä käyttöarvoa. Oikeampi ongelma on se, kuinka A1242 kerää sisuksiinsa erilaista sontaa pölystä pullanmuruihin, mitä myötä tuntuma ja toimivuus saattavat heiketä.
Puhdistamista varten näppäinhatut pitää närppiä irti, mikä on sinänsä helppoa, mutta pitää tehdä oikein. Väärästä reunasta kammettaessa hentoinen saksimekanismi kun saattaa tärvääntyä. Nyrkkisääntönä on, että kirjaimet lähtevät irti yläreunasta ja pikkunapit vasemmalta – ihan 100 % en voi tämän luvata pitävän paikkaansa, ja erikoisnapit kuten mutkikas välilyönti ovat joka tapauksessa hiukan oma lukunsa. Näppäinhatun alta paljastuu kaksiosainen saksisysteemi, jonka saa irti samasta päästä kuin näppäintä kammettiin. Jos ei lähde kohtuudella kampeamalla, niin sakset voi irrottaa toisistaan nivelen kohdalta. Takaisin hattu menee helposti juuri toisin päin, eli ensin ala- tai oikea reuna paikalleen ja sitten painetaan keskeltä.
Saksimekanismin korjailu on jokseenkin toivotonta puuhaa, sillä muovi on ohutta ja yksityiskohdat kovin pieniä; kannattaa vaihtaa toisesta näppiksestä tai eBayn varaosasta koko härpätin kerralla. Läppäreissä pitää huomioida lisäksi se, että mekanismeja on ehtinyt olla useampia erilaisia. Viimeinen hajoava ja itse huollettavissa oleva osa on keskellä sijaitseva kuppimainen silikoninänni, joka saattaa vuosien varrella irrota liimauksestaan ja lähteä kävelemään väärään paikkaan. Luulin niiden olevan kiinteitä, mutta ehei. Liimasin yhden pikaliimalla takaisin paikalleen, mutta en osaa sanoa ratkaisun kestävyydestä: varaosan voi jälleen nypätä jämänäbäristä tai ostaa eBayltä.
Jos pohjimmaisena oleva näppäinkalvo (membrane) vaurioituu, niin kintaat voi lyödä suosiolla tiskiin: pohja on tukevasti liimattu kiinni koko matkalta – onhan noitakin joku aukonut, mutten ole vakuuttunut homman järkevyydestä. Ohuehkon johdon rispaantuminen on hieman huolettanut, etenkin kun tuntee laturien ja iPhonejen johtojen heikkouden, mutta toistaiseksi moista ei ole tapahtunut, sillä pöydällä hankausta ja vääntelyä on onneksi vähän.
Asianomaiset osat ja hieman röhnää.
PS. Jos langatonta mallia ei käytä pitkään aikaan, kannattaa paristot ottaa pois. Ensinnäkin ne kuluvat itsekseen, minkä lisäksi voin kokemuksesta kertoa, että vuotaneiden paristojen pihalle repiminen ei ole yhtään hauskaa puuhaa. Vuodon sattuessa kannattaa ottaa muovinen luukku pois keskeltä ja yrittää törkkiä pattereita pois sieltä kautta.
Jo jonkun aikaa jatkunut “edullinen hyvä matkakajari” -missioni sai taas jatkoa, kun Prismasta lähti mukaan noin 50 egellä SonySRS-XB12. Aiempia yrityksiä ovat olleet:
Remingtonin nimissä myyty vanha purkki, jonka bongasin ilmaiseksi kierrätyshyllystä. Lelu mikä lelu, mutta useimmat läppäriäänet niukasti voittaa.
JBL Go – näppärän kokoinen ja kirkasääninen pikku laatikko, mutta kaipasin vähän bassopäätäkin.
JBL Charge 2+ tarjosi juurikin sitä, hieman kumeassa muodossa ja liikaakin. Häiriöaltis latauksesta tämäkin (ei voi ladata ja toistaa samasta koneesta), mutta pahin ongelma olivat kuitenkin sumeat diskantit.
Rockbox Brick, joka on “ihan okei” etenkin akkukestonsa puolesta. Suurimpana ärsytyksenä taipumus ottaa häiriötä niin BT:stä kuin latauksestakin.
Kovin pitkällistä kokeilua en ole vielä Sonylle ehtinyt suorittaa, mutta vaikuttaa toistaiseksi lupaavalta: bassoa löytyy sen verran kuin voi kohtuudella odottaa (pöytä tärisee!) ja eri äänialueet toistuvat selkeästi. Ylemmät keskiäänet puskevat hiukan läpi, mutta korostus saattaa käytössä pidemmän päälle toki tasaantua. Pientä purkkimaisuutta ei oikein voi välttää tässä kokoluokassa, mutta kovallakaan vololla ääni ei intoudu juuri säröytymään.
Sony lupailee kajarille 16 tunnin akkukestoa, mitä en ehtinyt vielä todentaa. Pönttö on hyvin tukevan oloinen ja kestänee siten kohtuullista murjomista reissussa, mistä tietysti plussaa. Nappeja painellessa ei tarvi arvailla, kiitos kohokuvioiden ja kytkinten. Purkissa on mikki puheluja varten ja kaksi SRS:ää voi ketjuttaa, jos haluaa stereoääntä ja lisää ytyä toistoon – näitä en tullut kokeilleeksi, eikä kännykkäkäyttö muutenkaan ole omista käyttökohteistani tärkein. Lopputulema on toistaiseksi kaikkiaan positiivinen, mutta lisäilen alle, jos jotain kökköä ilmenee.
Tukeva pöydäntäristin.
edit: ääni riippuu paljolti siitä, mihin kajari on sijoitettu, kuten näissä on usein tapana. Turhan lähellä ylöspäin sojottava diskantti osoittaa suoraan korvaan, joten pitäisin purnukkaa vähän kauempana. Alaspäin osoittavaa bassoa voi muokata halutessaan korottamalla kajaria tai laittamalla sen pehmeälle alustalle.
edit2: ärsyttävänä detskuna Bluetooth-ledi vilkkuu koko ajan, jos purkkia ei ole yhdistetty, vaikka kuluttaja haluaisikin kuunnella musaa kaapelilla. Saahan sen teipattua tai käännettyä pois päin, mutta hölmöä silti.Satunnaiseen kännyyn yhdistäminenkin lopettaa vilkunnan toki.
Poitsun pelikone meni Stress-testailussa 83°C hujakoille, mikä tuntui vähän liialliselta, kun i7-4770:n Tcase on noin 73°C ja oletetaan 10 asteen ero Tjunction:iin. Normaalikäytössä lämmöt ovat tietysti tuosta kaukana, mutta vaikkapa Handbrake sai sekin seepun 80 asteen nurkille. Ensimmäisenä yritelmänä siivosin jälleen kerran lämpötahnat pois ja laitoin uudet tilalle kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti pahvinpalalla tasaiseksi ohueksi kerrokseksi kaapimalla. Pieni parannus jo sekin: huippulämmöt putosivat 81 asteeseen.
Useimpia prosessoreja ajetaan vakiona hiukan liian korkealla jännitteellä, jotta ne kaikki varmasti toimisivat. On viime kädessä ihan säkästä kiinni, millaisen yksilön on sattunut saamaan, mutta netskun perusteella Haswelleissa pitäisi olla runsaastikin pelivaraa, sillä säätäjät ovat saaneet jännitettä pudotettua yli satakin millivolttia ilman ongelmia. Pienemmästä jännitteestä seuraa pienempi lämmöntuotto, mikä puolestaan realisoituu heti koneen viilenemisenä ja tuulettimen vähempänä pärinänä, ja läppärien tapauksessa parantuneena akkukestona. Suuressa mittakaavassa prosessorin käyttöiänkin pitäisi kasvaa.
Linuxissa tarvittava työkalu on simppeli Intel-undervolt, jonka kääntämisessä ei paljon vaivaa vaadittu (ensin pitää vain asentaa msr-tools-paketti). Asetustiedosto on yksinkertainen ja sitä räpellettyään riittää ajaa intel-undervolt apply. Muutokset eivät tallennu pysyvästi mihinkään, joten buutti palauttaa koneen ennalleen mahdollisten sählinkien jälkeen. Kun sopivat arvot ovat löytyneet, voi komennon laittaa johonkin haluamaansa systeemin käynnistystiedostoon.
En ryhtynyt kovin hanakasti etsimään pienintä mahdollista volttimäärää, koska rajatapauksissa kone muuttuu satunnaisen epästabiiliksi, mikä voi ilmetä vasta pitkän käytön jälkeen. -100 mV pitäisi olla tyypillinen toimiva lukema, mutta -80 mV:n toimivuuden testattuani jätin pysyväksi lukemaksi varman päälle -70. Lämpötilaero Stressin kanssa oli jo silläkin vaikuttava 6°C: pitkän puksutuksen jälkeenkin kivi jäi 75 asteeseen. Välimuistin alikellotuksesta ei tuntunut seuraavan vastaavaa hyötyä, ja GPU on jo muutenkin poissa käytöstä erillisen näytönohjaimen vuoksi. Näillä puheilla siis vaikuttaa hyvältä, eikä mitään sekoilua ole ilmennyt ainakaan toistaiseksi – Handbrake pakkasi pitkän elokuvan ongelmitta eikä lokeihin kerry epämääräisiä virheitä.
edit: Sleepissä käynti nollaa asetukset 🙁 Paikkaan /lib/systemd/system-sleep laiskasti skripti, jossa on samainen apply-rimpsu ja johan pysyy.
edit2: Pikkukotelossa oleva i5-4590S reagoi ihan hyvin sekin – viitisen astetta pudotusta -80 mV:lla. 4770 ei tunnu sekoilevan edes -100:lla, mutta jatketaan testejä.
edit3: Läppäri ei suostunut jostain syystä volttisäätöön. Ehkäpä prosu (3320M) on liian vanha tai sitten työkalu ei muuten tue sitä. Sen sijaan Terpan i5-4670 reagoi hyvin ja jopa -100 mV tuntui toimivan ok – mielenrauhan vuoksi jätettiin säätö -70:een, kun lämpötilakaan ei enää tuntunut juuri putoavan pienemmillä volteilla.
edit4: Ryzen 3700x käy kohtuullisen kuumana pikkuruisen corensa vuoksi. Alivoltitin sitä biosin kautta 50 mV, mistä seurasi kolmen asteen pudotus. Vähemmällä sähköllä ei Ryynänen enää toiminut vakaasti.
I had an old Core 2 Duo based Mac Mini lying around with next to no use: too slow for desktop or video player use, too hot and noisy as a home server. OS X support had ended years ago, so pretty much the only sensible option for the operating system was some flavor of Linux – a supported version of Windows would most likely mean sticking to 32 bits and 3 GB of memory (one gig is lost because of the chipset) isn’t too much either.
It wasn’t too smooth sailing with Linux either, though. My Mini is somewhat of an oddity with a 32-bit EFI firmware but a 64-bit capable CPU. Unfortunately the combination means that normal 64-bit distros won’t boot and install. There are EFI hacks, such as rEFIt, which might let you work around the issue, but fortunately there was no need for that, as Matt Gadient has made available several modern 64-bit distros for 32-bit EFIs right here. For some reason Lubuntu didn’t boot properly after the installation was complete, so I settled for a comparable Debian+LXDE combination.
Getting Debian to run was not a biggie, apart from figuring out how to change the desktop environment to LXDE. What I had in my hands was still an underpowered, somewhat boring box with no particular use. However, I also own a DVI-composite/s-video adapter, which held promise of plugging the machine into the (t)rusty old Philips for some CRT goodness. Debian did boot with the dongle and displayed a little corner of a larger screen in black and white. I was already about to give up, but with these instructions the situation improved greatly. Do note that the output might be called TV1 instead of TV. Some more tweaking with xrandr landed me PAL colors and proper borders. The xorg.conf setting for the TV standard didn’t seem to work but this did:
xrandr --output TV1 --set "mode" PAL
Border names have changed to “left margin” etc. as well (see xrandr –verbose for all the parameters). With little testing videos seem to play without tearing using VLC as long as the controls aren’t onscreen. Mplayer seemed to be more robust, but curiously it worked better if you switched to fullscreen using the f key instead of the -fs command line parameter – even 50 fps scrolling was silk smooth. My other test case was SCUMMVM, which seemed to tear a bit, but otherwise worked beautifully. A C2D is enough for MT-32 emulation too, unlike Raspberry Pi 1. Oh well, I might not actually use the Mini much for anything even with all this, but at least it was nice to see that PAL is perfectly possible on Linux using the Apple dongle.
