Muutaman päivän kokemuksella uskaltanee jo sanoa jotain Focusriten Scarlett Solo -USB-äänäristä ja etenkin sen Linux-toimivuudesta. Tulipa tuollainenkin haalittua, vaikkei mitään varsinaista tarvetta ollut. Lähinnä kiinnosti, miten purkki käyttäytyy Linuxin kanssa ja toisaalta, kuinka se pärjää viitisen vuotta palvelleelle Steinberg UR12:lle. Uutena 3. sukupolven versiosta saa maksaa hieman reilun satasen, mutta itse hankin hyväkuntoisen käytetyn 50 eurolla. Käytettyjä aiempia malleja ei saa juuri sen halvemmalla, joten tämä oli ihan hyvä diili.
Joulu tulla jollottaa ainakin väristä päätellen.
Fyysisesti Solo on varsin tukevan oloinen, paksu metallikuori kestää varmasti murjomista. Eri asia sitten, kestävätkö potikat. Syvä punainen väri erottuu USB-äänikorttien muuten mustanharmaasta massasta. Ääntä saa pihalle isosta kuulokeliittimestä stereona ja takaa kaiuttimille balansoiduista plugeista. Tietokoneliitäntä on modernisti USB-C. Ylimääräisiä liitäntöjä ja säätöjä ei sanottavasti ole, mutta itse tykkäsin erityisesti isosta potikasta, jolla säädetään äänenvoimakkuutta. Ledeissä ei ole säästelty: virtavalon lisäksi monitoroinnille on oma valonsa ja sisääntulot välkkyvät eri värisinä riippuen signaalin voimakkuudesta ja klippaamisesta. Windows-softalla saa vaihdettua sisääntulojen ledien värejä, mutta kokonaan pois niitä ei saa kytkettyä.
Linux-käyttäjää kiinnostaa tietysti se, kuinka hyvin Karvaletti Soolo toimii luokkayhteensopivana (Class Compliant eli CC). Vanhojen tai monimutkaisten USB-äänikorttien kanssa on usein jotain kuprua, kun osa säädöistä vaatii Windows- tai Mac-asetusohjelman toimiakseen. Tällä erää laite on kuitenkin niin yksinkertainen ja tuore, että mistään oleellisesta ei jää paitsi. Kolmen päivän käyttelyn perusteella vaikuttaa siltä, että soitto soi virheettömästi. En törmännyt toistaiseksi rapsumiseen tai tökkimiseen, vaikka käynnistyksessä purkilla onkin taipumus naksua jostain syystä moneen kertaan (ihan käyttöjärjestelmästä riippumatta). Tietokoneen valmiustilasta paluu sujuu sekin asiallisesti.
Eipä täällä Windowsin Focusrite Controlissa juuri mitään ole.
Entäpä sitten polttava kysymys “Solo vai UR12?”. Molemmat toimivat Linuxissa ilmeisen hyvin ja tekevät käytännössä samat asiat. Focusriten balansoiduista liittimistä saattaa olla pro-käytössä iloa, tosin en ole ihan varma, onko juuri tämä se malli, jonka Alan Rautainen Ammattilainen ostaa. Solo on pienempi ja kevyempi, mistä on matkakäytössä iloa – toisaalta UR12 pysyy tukevammin pöydällä juuri painonsa ja kokonsa vuoksi. Focusritessa on runsaasti ledejä, jotka yhtäältä auttavat tarkkailemaan laitteen tilaa ja toisaalta loimottavat turhaan silmään tietokonekäytössä. Hinnassa on hiuksenhieno ero Steinpurkin eduksi, mutta se onkin näistä kahdesta selvästi vanhempi malli. Äänenlaatu on molemmissa erinomainen, joten selvää voittajaa on mahdoton julistaa.
Tulipa tuotakin kokeiltua. Linux-käyttäjälle näin simppeli Focusrite näyttää olevan luotettava valinta, toisin kuin tuoteperheen isommat mallit, joiden hienouksien tuki on vielä aika hutera. Taidan palauttaa pöydälle sittenkin hyvin palvelleen UR12:n, koska se ei lipsu aivan yhtä herkästi paikaltaan eikä loimota ledejä jatkuvasti äänien läpiviennissä. Solon voin vaikka myydä pois, kun ei sille mitään todellista käyttöä ole tällä hetkellä.
Asennusprojekteja on riittänyt viime aikoina jopa yli kohtuullisen tarpeen, mutta tämän tein ainakin ihan vapaaehtoisesti ja viihteen nimissä. Nurkkiin ilmestyi taas yksi Dellin läppäri (kiitos Mutolle), Latitude e7270 i5:llä varustettuna, joten päätin kokeilla siihen Cinnamonia vanhan tutun Maten sijasta. Samanlainen Dell on ollut pari vuotta pääläppärinäni, joten Linux-toimivuus on tullut todettua hyväksi jo moneen kertaan.
Tulipas hieman huono kuva, mutta Dellikkä on yhtä kaikki Dellikkä.
Asennus sujui hämmentävän nopeasti muistitikulta, jostain syystä jopa rivakammin kuin tehokkaampiin pöytäkoneisiin. Olisiko sitten muistitikku hyvää pataa usb-ohjaimen kanssa vai onko läppärin yksinkertaisempi rauta helpompi asentaa, mene ja tiedä. Joka tapauksessa Mint 20.3 meni sisään että heilahti, jonka jälkeen toki päälle normaalit päivitykset, softien asentelut, perusasetukset ja akun kalibroinnit. Mutkikkaimmaksi vaiheeksi osoittautui jälleen kerran korealaisen näppäimistön toimimaan saattaminen, mutta onnistuihan se riittävän googletuksen ja yrittämisen kautta. IBus tarvittiin tälläkin kertaa, vaikka kaiken järjen mukaan sen ei pitäisi olla pakollinen. Juuri nyt en jaksa asiaan ruveta syvällisemmin tutustumaan, kun kerran toimii.
Lyhyen kokeilun perusteella Cinnamon+7270 on oikein hyvä yhdistelmä. Kaikki rauta wlanista näyttikseen ja hiiripädiin tunnistuu ja toimii suorilta ilman mitään erillistä räpellystä. Cinnamon kompositoi työpöydän siististi, joten edes Intelillä perinteisesti käyttämääni TearFree-asetusta ei tarvita. Muutaman kerran perusteella Dellikkä nukkuu kannen sulkiessa ja herää pirteänä kannen aukaistessa – nämä toki oli tullut jo todettua toisella koneella. Youtube pyörii, Netflix toistuu ja ohjelmat lähtevät käyntiin nopeasti. 16 gigan muisti on läppärin peruskäyttöön mukava muistimäärä, joten mikseipä tätä käyttelisi, kun akussakin on vielä eloa jäljellä. Mint 19.3:n tuki loppuu ensi keväänä, jolloin myös vanha 7270 tarvitsee viimeistään uuden käyttiksen. Jos ei ihmeempiä ilmene, niin taitaapa mennä Cinnamon siihenkin tästä vakuuttuneena.
Täydellisen matkakajarin metsästys jatkuu edelleen. Tällä erää kaupasta lähti mukaan Anker Soundcore Motion Plus. Aiemmista vaihtelevista kokemuksista johtuen suttasin projektiin toiveikkaasti tällä erää hiukan enemmän rahaa, 125 euroa. Pötkö ei olekaan ihan pienemmästä päästä, mutta vielä varsin hyvin vaikkapa reppuun menevä. Paino on samoin jo tuntuva (noin kilo), mikä asettaa kanniskelulle omia puitteitaan. Mustan purnukan yleisilme on tavanomainen, muttei onneksi mitenkään ruma. Runko vaikuttaa tukevalta, tosin kumipäällysteeseen jää helposti sormenjälkiä. En ruvennut upottamaan Motionia mihinkään sankoon, vaikka sen pitäisi ilmeisesti olla hyvin vedenkestävä niin kauan kuin oikean reunan portit on peitetty korkillaan.
Jos vielä yksi kajari?
Lataus tapahtuu nykyaikaisesti USB-C:llä, minkä lisäksi samaisen korkin alta löytyy itselleni ehdoton liitäntä miniplugille. Mukana tulee molemmat johdot, jos nyt ei kovin pitkät sellaiset. Valmistaja lupailee käyttökelpoista 12 tunnin akkukestoa, mutta se lienee todella pienellä äänenvoimakkuudella, koska alta tunnin testisessio haukkasi 10 % latauksesta. Päivitän alle, kun tulee matkakäytöstä enemmän todellisia kokemuksia. Langaton toisto BT:n kautta onnistui nopealla kokeilulla asiallisesti, mutta ikävänä miinuksena BT:n käyttö katkoo aux-liittimestä tulevaa ääntä, vaikkei puhelimella oikein edes tekisi mitään. Päällä on mukavantuntuiset napit oikein kytkimillä äänenvoimakkuutta, BT-paritusta, bassobuustia sekä biisien vaihtamista varten – viimeksimainitut on tosin toteutettu aika kummallisesti yhtä nappia rämpyttämällä. Äänenvoimakkuuden säädössä on jokseenkin isot hypyt: vastaan tuli jo tällä testailulla tilanne, että haluttu voimakkuus olisi ollut kahden askeleen välillä.
Ja sitten pääasiaan eli äänenlaatuun. Vakioasetuksilla ilman buustia bassoa on kovin vähän ja buusti päällä taas liikaa. Basson ylikorostaminen DSP:n voimin myös puurouttaa keskiääniä, joten kumpikaan asetus ei ole sinältään sopiva. Ennen vanhaan tilanne olisi joko ollut vain hyväksyttävä tai ruvettava räpeltämään korjausta tietokoneen päässä, mutta onneksi kännykkään ladattavan appiksen avulla säätöjä voi muokata vapaammin. Laitettuani equun vain pienen buustin bassoon rupesi ääni kuulostamaan jo asiallisemmalta. DSP tekee silti välillä jotain hiukan omiaan, minkä huomasi aaltomuodoiltaan hyvin puhdasta SID-musaa kuunnellessa. Äänenvoimakkuutta voi säätää samasta sovelluksesta, mutta piuhalla soittaessa sekin aiheuttaa äänen katoilua. Olisikohan tämä ollut ihan mahdotonta tehdä toisin?
Tyypillisesti BT-kajarien elementit sojottavat joko suoraan ylös tai sivulle, mutta Anker päätti kallistaa niitä hieman ylöspäin, mikä lieneekin pöydällä olevalle pötkölle ihan hyvä ratkaisu, sillä ääni ei heijastu aivan yhtä innokkaasti heti kovasta pinnasta. Kaiuttimen sijoittelulla tuntuu olevan kohtuullisen paljon merkitystä, sillä korostus muuttuu etäisyyden myötä reippaasti. Eräs käyttökohteeni Motionille tulee olemaan leffakajari, jolloin volaa on hyvä olla, koska joidenkin leffojen äänet ovat niin surkeaa pihinää. Ääntä pötkylästä tosiaan lähtee jopa yllättävän paljon, mutta jossain kohdassa mukaan ilmaantuu tuttu purkkimaisuus, joten järkevimmät volot ovat aika maltilliset. Sekalaisissa lukemissani arvioissa äänenlaatua on jopa kehuttu; itse en nähnyt siinä mitään erityistä kehuttavaa (mikä vahvistaa herkästi näkemystä siitä, että jotkut “arviot” ovat lähinnä maksettuja mainoksia).
Värkin koko leveys on 25 cm ja vasemman ja oikean laidan kauimmaisilla elementeillä on 20 cm etäisyyttä toisistaan, joten jonkun sortin stereokuva on mahdollinen. Käytännön testailun perusteella sellaista tosiaan onkin, mistä saattaa olla leffojen kanssa jotain marginaalista iloa. Läheltä kuunnellessa kajarin sisäisen kohinan voi erottaa selvästi, mutta toiston aikana tai normaalilta kuunteluetäisyydeltä se ei onneksi erotu. Laatuvaikutelmaa moinen kohina ei toki paranna. Positiivisena puolena Motion ei vingu, jos sitä lataa toiston aikana läppärin USB-liittimestä – vinkuna on ollut riesana omistamissani JBL:issä ja Rockbox Brickissä. Erillisellä laturilla nekin sentään pysyivät hiljaisempina.
Kuten arvelinkin, Graalin maljaa ei vieläkään löytynyt. Ehkäpä toisena vaihtoehtona harkitsemani Marshall olisi ollut parempi valinta, mutta se olisi ollut vieläkin kalliimpi ja painavampi. En tässä vaiheessa jaksa enää uskoa, että sitä täydellistä matkakaiutinta on olemassakaan, vaan aina on pakko tehdä kompromisseja koon, hinnan, ominaisuuksien ja äänenlaadun välillä. Näin ollen Anker Soundcore Motion Plus saa arviokseen 3,5/5 “ihan kiva”. Lisään alle, jos jotain uutta ilmenee pidemmän käytön myötä.
edit: Pötkö tukee normaalin SBC:n lisäksi aptX:ää, joten ainakin Androidista pitäisi saada vähän parempaa äänenlaatua. iLaitteista heikommin. Kantavuus tuntuu olevan varsin hyvä.
Vanha kotipalvelin vuodelta 2018 palveli asiallisesti reilun neljä vuotta, mikä oli melkeinpä yli odotusten purkin halpuuden ja muovisuuden huomioiden. Viimeisin uptime kipusi yli 800 päivän, mutta sitten tapahtui “jotain” eikä kone enää suostunut muuta kuin polttamaan virtalediä. Siispä kiireesti korvaava tuote tilaukseen – uhkarohkeasti toinen Gigabyten halpis eli BRIX GB-BMCE-4500C. Tuulettimeton Celeron 4500 on kenties hulppeasti parempi kuin edellisessä, mutta nykymittapuulla silti aika vaatimaton prosu. SATA-levyn otin vanhasta koneesta, joten ainoaksi erikseen ostettavaksi komponentiksi jäi neljän gigan DDR4-läppärikampa, joka riittää tähän tarkoitukseen ihan mainiosti.
Pikkupurkki on pikkupurkki.
Toiveikkaasti kuvittelin, että vaihto olisi pikkujuttu, vaan sitten kävi nopeasti ilmi se ikävä seikka, että SSD:lle on asennettu BIOS-buuttaava MBR, jota tuoreempi Gigabyten EFI ei osaa käsitellä. Eli uusiksi meni koko käyttis ja tiedot piti tyhjentämistä varten laittaa väliaikaisesti toisaalle talteen. Ensinnä yrittelin asentaa oikein uuden koulun tuoretta tekelettä, Ubuntu Serveriä, mutta se jäi juntturoimaan jonkin (umpiturhan) pilvipalvelunsa kanssa heti buutissa. Siispä paluu todellisuuteen ja ineen tuiki tavallinen Debian kuten ennenkin. Ssh, Samba, kiinteä IP DHCP:llä, kotiverkon hostnamet ja pari pikku muuta säätöä eivät kauan aikaa vieneet, mutta tiedostojen letkutus takaisin hieman pidempään.
Mukavana pikku detskuna BRIX buuttaa ihan iloisesti ilman näyttökaapelia. Vielä pitää testata, tarvitaanko ainakin näppis, minkä jälkeen asiat ovat taas toivottavasti ennallaan – ehkäpä jopa hieman paremmin – ja rotjake saa siirtyä pois silmistä toimittamaan tiedostopalvelimen virkaansa. Ja kyllä, nassikka olisi monessa suhteessa järkevämpi avaimet käteen -ratkaisu. On tässä hieman enemmän tekemisen makua edes, jos ei sitten muuta. Palvelinkäytössä bluetoothit, usb-portit, äänipiirit, wlanit ja 4k-resot eivät mitään hyödytä, mutta on helppo kuvitella, että jossain toisaalla samainen purkki pyörittää infonäyttöä, ohjaa valoja tai toimii jopa höyhensarjan toimistotietokoneena.
edit: Jäähdytys ei näytä olevan lootan parhaita puolia. Vaikka kellotaajuus on tyhjäkäynnillä vain 700 MHz, huitelee prosu idlenäkin 60 asteessa, joten hirmu vakuuttava tämä passiivijäähdytys ei ole. Nimellistä 2,8 GHz turbotaajuutta ei pitkään pusketa stressitestissä, vaan sieltä tullaan rivakasti alas. Näin korkeat lämmöt kroonisesti eivät edesauta komponenttien kestävyyttä, mutta jooh: markalla sai taas markan tavaraa.
Or maybe some other games and similar keyboards too. Anyway, my son has on his Linux PC a cheap Deltaco gaming keyboard, which doesn’t have a separate delete key. Previously it was no issue, as you could remove troops and buildings using backspace when playing War Selection. At some point, however, Glyph Worlds removed backspace “support”, leaving only the delete hotkey active. This wouldn’t be so bad if Deltaco’s Del key wasn’t in fact numpad delete with a different keycode not supported by the game. Duh. Some simple command line magic will fix the issue temporarily:
xmodmap -e "keycode 91 = Delete"
Normally the key in question produces KP_Delete, which is happily accepted by most software. After this little hack you get the wanted Delete symbol instead and all should be fine. You can of course map any other key for the purpose as well, xev will reveal you the keycodes.
Ja lyhyesti samma på finska. Jos näppiksestäsi puuttuu “tavallinen” delete-nappi, kuten tässä tapauksessa Deltacon halvasta pelinäppiksestä, et pysty poistamaan joukkoja ja rakennuksia Linuxin War Selectionissa. Syynä on se, että Deltacon Del-näppäin tuottaa väärän symbolin (KP_Delete eikä Delete). Yllä näkyvä rimpsu korjaa ongelman väliaikaisesti. Minkä tahansa muun napin voi myös mäpätä toki tarkoitukseen – xev kertoo, mikä on kunkin napin numero.
Tietokoneita putsanneille tuttua tavaraa ovat paineilmapullot, joilla pölyt saa vauhdilla liikkeelle. Tuttua lienee myös se, että ne ovat aina loppu, maksavat paljon, ruiskivat ponneainetta, jäädyttävät herkät komponentit ja jäävät lojumaan tyhjinä nurkkiin. Käytetty ponneaine voi olla myös syttyvää, jolloin laitteita ei voi puhdistaa niitä sammuttamatta (nimimerkillä Lieskat videotykkiin). Räpellykseen lopulta kyllästyneenä aloin tutkia, saisiko tilalle hankittua jotain järkevämpää. Google kertoikin pian, että kuudenkymmenen euron hintaan myydään verkkovirralla toimivia nk. ilmapuhdistuslaitteita. Ostohousut jalkaan ja eilen pääsin noukkimaan postista CompuCleaner Originalin:
Itse (fallinen) vehejes sekä suulakkeet
Härpätin ei ole kovin suuri ja siinä on tukeva kahva, joten sillä saa osoiteltua kohtuullisen kätevästi ahtaisiinkin paikkoihin. Painoa on odottamattoman paljon, mutta ei mitenkään kohtuuttomasti. Se tärkein ominaisuus eli ilmanpaine on ainakin kohdallaan: onkaa riittää niin paljon, että KomputaattoriKliinerin kanssa on oltava jopa hieman varovainen, ettei sillä tärvää hennompia komponentteja tai kenenkään tärykalvoja. Ilmavirran voimakkuuteen ja muotoon voi vaikuttaa vaihdettavilla suulakkeilla. Purtilon pohjassa on irrotettava suodatin, joka puhdistaa sisään menevää ilmaa. Toistaiseksi en ole siivonnut kuin yhden näppäimistön, mutta varsin lupaavaltahan tämä vaikuttaa. Ainoa merkittävä ongelma laitteessa lienee sen mölinä, joka vastaa suunnilleen kovaäänistä imuria – naapurisovun nimissä yöllä puhaltelua kannattanee harkita pariin kertaan.
Reilun parikymmentä vuotta palvelleet Sonyn MDR-CD380:t antoivat periksi juniorin murjonnassa, joten tilalle piti saada jotain muuta. Lapsiperheessä avoimet luurit ovat melko must, jotta jälkikasvu kuulee ohjeistusta ja toisaalta siksi, että sivusta huomaa liian korkeiksi nousseet äänentasot. Perheessä jo olleet Sennheiserin HD 599:t olivat herättäneet luottamusta, joten jangsterille hankittiin pykälän edullisemmat HD 559:t video- ja pelikäyttöön. Hinnaksi tuli posteineen reilut 90 euroa, mutta näitä on näkynyt sekalaisissa tarjouksissa vähän halvemmallakin.
Ensisilmäyksellä eroa kalliimpaan malliin ei juuri huomaa: mekanismi on samanlainen, molemmissa on mukavat (jos ehkä herkästi pölyyntyvät) kangastyynyt ja johto on näissäkin irrotettava. Yleisfiilis on se, että luurit näyttävät hintaansa äveriäämmiltä. Kustannussäästöt ilmenevät sentään siinä, että 559:n mukana tulee vain pitkä kaapeli isolla kuulokeliittimellä, siinä missä 599:n varusteissa oli adapteripulikka 3,5 mm liittimeen sekä lyhempi johdonnysä mobiilikäyttöön. Aika moni saattaisi ottaa mieluummin suoraan sen pienemmän liittimen läppäriin, pöytätietokoneeseen, tablettiin tai kännykkään kytkemistä varten. Ehkä kyse on uutuudenkankeudesta tai sitten pelkästä kuvittelusta, mutta 559:t tuntuvat istuvan päässä hiukan napakammin; molemmat ovat mukavuudeltaan joka tapauksessa erinomaiset. 50 ohmia on riittävän pieni impedanssi, jotta monenlaiset laitteet jaksavat tuutata näihin riittävällä vololla.
– Sennheiserin viisviisysei me ostellaan. – Vai niin. Miltäs ne näyttävät? – Senkuilt, herra majuri. Senkuilt Senkut näyttävä.
Suurin ero kermanväriseen isosiskoon tulee äänenlaadussa. Siinä missä 599:t ovat miellyttävät “hifi-kuulokkeet” (eivät mitenkään monitorimaisen värittömät), 559:ssä on näin maallikonkin korvaan jokunen harmillinen ongelma. Pitäähän 70 euron hintaeron jossain sentään näkyä, tai jotain. Ensimmäisenä huomasin korostuneen basson, joka varasti huomion joissakin biiseissä. Toinen kipukohta on keskiäänien tietty puuroutuminen. Diskantit kuuluvat selkeämmin, vaikka korkeimmissa taajuuksissa huomaakin pehmenemistä – tämä voi toki olla kuulijasta riippuen jopa ihan tervetullutta. Parhaimmillaan viisviisysit ovat siten peleissä ja leffakäytössä, kun taas erityisen musikaalisiksi niitä ei voi kehua. Onneksi käyttökohde oli perheessä juuri sopiva 🙂
edit: Kännykkäkuvasta tuli huonossa valaistuksessa jotenkin ruskehtava. Luurit näyttävät oikeasti mustilta.
Siinä meni toinen koronavuosi, eikä loppua näy. Päällimmäinen tunnelma on yleinen ryytymys, joka on näkynyt kaikessa tekemisessä: tuottavuus on ollut pohjalukemissa ihan joka saralla ja innostuksen hetket vähissä. Kyse on tuskin pelkästä koronakaranteenista ja Zoomissa kykkimisestäkään, sillä onhan ruuhkavuotisella niskassaan yhtä sun toista velvoitetta, jotka ajan oloon saattavat alkaa nakertaa voimia. Osansa hajoiluun on tuonut painostava työelämä, mutta siitä alempana omassa kohdassaan. Ei tämä nyt mikään täysin kurja vuosi sentään ollut, mutta aika vähiin jäivät huippuhetket urautuneen puurtamisen seassa.
Töitä ja tutkimusta
En kaunistele tätä liiemmin: vuosi 2021 töissä ei ollut motivoiva. Parhaita hetkiä olivat ne, kun vedin omia maisterikurssejani, mikä on kuitenkin valitettavasti vain pieni osa kaikista hommista. Hallinto, huonojen tietojärjestelmien kanssa taistelu ja tietysti lähes kirosananomainen organisaatiouudistus. Taiteen ja median laitokset yhdistyvät koulutusohjelmineen, minkä lisäksi maisteriopetuksen resursseja kuristetaan ja sitä myötä kurssitarjonta menee uusiksi. En ole ollut mitenkään “pahimmissa paikoissa”, mutta joka tapauksessa turhalta tuntuva puuhastelu, joka kaikkea muuta kuin edistää normaaleja päivätöitä, lisää stressiä. Olen jo itsekin joutunut kandiopetukseen, ja vaikken sitä vähempiarvoisena duunina pidäkään, niin olen sittenkin puolipakolla rekrytty väärä tyyppi kyseistä kurssia vetämään – joku joutilas piti nakittaa.
Syksyn alussa tuli sentään onnelliseen loppuunsa iän kaiken kestänyt arviointiprosessi, jonka myötä nimikkeeni on nyttemmin vanhempi yliopistonlehtori. Postuumisti näyttää tosin siltä, että olisin voinut hakea ylennystä jo paljon aikaisemmin sen sijaan, että tein kuuliaisesti pedaopinnot ja postdocin loppuun. Pian valtaosa laitoksen opettajista lienee näitä senioripehtooreja, joten lehtorien urapolkuun iskee tietty inflaatio. Tutkimuksen osalta vuosi jäi surkeaksi, mutta ehkäpä ensi vuonna niitä arvoisia vertaisarvioituja julkaisuja taas nähdään. Jotain on ainakin työn alla. Jatkoin edelleen huippuyksikön nimellisenä jäsenenä, mutta osallistuminen oli lähinnä kokouksissa harvakseltaan istumista.
Eräänä elämänmuutoksena jätin taakseni Alasin Media oy:n, jota olin perustamassa niinkin kaukana kuin 2004. Alkuinnostuksen jälkeen kontribuutioni jäi lähinnä kokouksissa istumiseksi, joten nyt tarjouksen tullessa hyväksyin sen, että myyn osakkeeni takaisin ja aktiiviset jampat jatkavat omillaan. Rahallisesti tässä “yrittäjyydessäni” ei ollut paljon järkeä, mutta näköalapaikka kotimaisen uusmediatoimiston arkeen oli toki kokemuksena arvokas.
Skenetystä
Valitettavan vähän kerrottavaa tältä saralta, mutta tokihan armaan tiimimme 30-vuotisjuhla oli eräs vuoden kohokohta saunomisineen, yhteislauluineen, kilpailuineen, demokatselmuksineen, muisteloineen ja kaljoitteluineen. Jokin gravitaatio on porukkaa yhdessä pitänyt jo kolmen vuosikymmenen ajan. Suunnitelmissa oli tietysti synttäriprodukin, mutta sellaista ei tältä ryytymykseltä lopulta irronnut. Onneksi Yzi sentään kantoi lippua parissa pikkuintrossa. Omat tuotokset jäivät muutamaan petskariin ja Vammala Partyillä näytettyyn Processing-pätkään. Pariin kuvaan olin jopa ihan itsekin tyytyväinen. Ja niin tosiaan, opetin demokoodausta opiskelijoille yhden viikon Alive Dead Media -kurssillani 🙂
Tietotekniikkaa
2021 oli tekniikkaharrastajalle poikkeuksellisen hankala vuosi, kun komponenttipula piti laitteiston hintoja koholla. Näytönohjaimet ovat toki se ilmeisin voivottelun aihe, mutta lievempää hintojen turpoamista ja pahoja saatavuusongelmia näkyi monissa muissakin osissa. Media tarttui aiheeseen hanakasti ja toitotti vuoden varrella Taiwanin vesipulaa, rahtiongelmia, tehtaiden tulipaloja jne. siinä määrin, että hetkittäin alkoi iskeä jo hieman foliohattufiilis: ovatko nämä kaikki “valtaisat vastoinkäymiset” oikeastaan vain kätevä tekosyy pumpata hintoja? Ongelma on monimutkainen eikä varmasti ratkea hetkessä, joten 2022 tuskin palauttaa hintoja ennalleen – voi olla, etteivät ne ikinä enää palaakaan. Konepäivitysprojektit saivat siis olla tämän vuoden suosiolla jäissä, vaikka muutama välttämätön palanen toki piti hankkia hajonneiden tilalle. Ajoitus oli kerrankin hyvä, sillä päivitin perheen konekannan sopivasti toissa vuonna ennen komponenttipulaa, joten näillä pärjäilee tarvittaessa vielä mukavasti vähintään vuoden.
Joitakin pikku laitteisto- ja softaviritysprojekteja tuli sentään tehtyä. Eräs hauskimmista oli perheen uuden sähköurun kytkeminen USB-MIDI:n kautta ScummVM:ään. Vuoden lopulla piti tutustua Linuxin ACPI:n ihmeisiin ja vuoden alussa asentaa hieman kotipolttoisesti WLAN-korttia sohvakoneeseen. Ikuisuusprojekti Appen USB-näppiksen näppiskartan kanssa koheni pykälän ja vähemmän hauskana puhteena jouduin tappelemaan melkoisesti saadakseni Ryzen+RTX 2080 -kokoonpanoni toimimaan vakaasti, kiitos Nvidian ajuribugien (tämä ongelma sentään jo onnellisesti takana).
Steam-kirjasto paisuu toisesta päästä nopeammin kuin ehdin toisesta edes kokeilla, mutta se lienee perin normaali ilmiö. Uusiin tekeleisiin tutustumisen sijasta kävi usein niin, että käynnistin sen saman Gnogin, Insiden tai Grisin ja hakkasin ne vielä kerran läpi. Vuoden uusista löydöistä parhaita oli luotetun Amanitan Happy Game, vaikka sen äärelle ei varmaan suurta tarvetta ole enää palatakaan uudelleen. Lumino City viihdytti pienen hetken, samoin kuin kotimainen Runo.
Shakki
Vuoden loppua kohti myös jalon pelin äärellä vaivasi pieni sotaväsymys, mutta se tuppaa olemaan ohimenevää sorttia. Syksyllä ja alkutalvesta olen lähinnä yrittänyt pitää jonkinlaista rutiinia yllä, etteivät taidot sentään kääntyisi laskuun. Kesällä meni suorastaan mukavasti, kun Lichess-vahvuuslukuni nousivat uusiin huippulukemiin. Ei noita millään säkällä nosteta, joten uskoisin kyseessä olevan ihan oikean tason kohenemisen (joka tosin syksyn uupumuksen myötä näyttää tuttuun tapaan lysähtäneen). Kilpailuihin tuli osallistuttua jälleen koronan vuoksi harmillisen vähän: itse pelasin yhdessä turnauksessa ja lisäksi kuskasin poikaa muutamaan lastenturnaukseen. Tyllerökin alkaa jo ymmärtää peliä paremmin kuuden vuoden iässä, mutta jokin palanen ei ole vielä loksahtanut paikoilleen niin, että osaisi oikeassa pelitilanteessa hahmottaa tehtävistä tuttuja kuvioita.
Nappeja ja lautoja ei ole juuri tullut enää haalittua, kun niitä on sekä pelaamiseen että koristeeksi moninkertaisesti yli oman tarpeen. Poikkeuksen tähän sääntöön tekevät kotopuolesta Vammalasta peräisin olevat Tannin nappulat, jotka ostan kaikki vastaan tulevat. Ensimmäisten löytämiseen meni peräti kaksi vuotta ja viime vuonna tärppäsi edullisesti toiset hieman vanhemman mallin edustajat. Arkipelailussa käytössä ovat useimmiten ihan tavalliset muoviset painotetut klubinapit, jotka eivät loista niinkään ulkonäöllään kuin selkeydellään ja toimivuudellaan.
Leffoja ja sarjoja
Länkkäreitä tuli katseltua edelleen verrattain ahkerasti, mutta tilanne on sama kuin jo aika pitkään, eli uusia kiintoisia löytöjä tulee tehtyä harvakseltaan. Erityisesti uudemman pään bulkkiwesternit jättivät kylmiksi – en tiedä, miten tuollaisia lähinnä väkivaltaisia kotivideoita päätyy ihan Suomessakin myyntiin. Hyllystä yllättäen löytynyt Westworldin ykköskausi jaksoi pitää otteessaan loppuun asti, vaikka seuraavat kaudet tuskin kiinnostavat enää. Toinen onnistunut lännensarja oli Wheelerin suvun vaiheista kertova Into the West; ihan loppuun asti käsis ei kantanut, mutta kelpo viihdettä yhtä kaikki. Korona-aika haittasi jälleen länkkärimaratonien pitämistä ja nyt kerhohuone on taas kiinni hamaan tulevaisuuteen. Kevään maratoni saatiin sentään pidettyä kesäkuussa hikisissä Arizona-fiiliksissä ja syksyn vastaava marraskuulla.
Varsin jälkijunassa hankimme lopulta Netflixinkin. Takavuosina, kun kiinnostusta viimeksi oli, tarjolla oli vain oma toisto-ohjelma Windowsille ja Mäkille, mutta nyttemmin katselu onnistuu sentään ihan selaimella, joten myös Linux-käyttäjä on lähes tasaveroinen asiakas. Ruuhkavuotisen pariskunnan on yleensä paljon helpompi katsella sarjoja kuin kokonaisia leffoja, etenkin kun klassikot tuppaavat olemaan kolmen tunnin pläjäyksiä. Edellä mainitun Westworldin lisäksi projektoriaikaa saivat Queen’s Gambit, Squid Game ja viimeisimpänä Downton Abbey. Näyttää uhkaavasti siltä, että flixi on jäänyt talouteen pysyäkseen. Kuten hieman ennalta arvelinkin, suoratoistopalvelusta löytyy kyllä katsottavaa, mutta harvemmin juuri vaikkapa sitä elokuvaa, jonka haluaisit nähdä. Tilannetta ei sanottavasti auta sisältöjen pirstoutuminen lukuisiin kilpaileviin palveluihin. Nostalgisena paluuna lapsuuteen tuli kaluttua läpi myös Blackadderin kaikki kaudet.
Pikku sivuraiteena sivistin (ja toivottavasti viihdytin) vielä jälkikasvua kasaritoiminnalla/skifillä. Nähtyinä ovat nyt ainakin Predator, pari Terminatoria, muutama Rambo, kaksi ekaa Alienia sekä muutama Robocop. Valikoimaa on pitänyt kuratoida lähinnä liian väkivaltaisuuden tai pelottavuuden takia – Rambo 4 tosin lipsahti katseluun vahingossa – ja toisaalta laatukriteerien nojalla, joiden vuoksi karsiutuivat tuoreemmat Aloenit ja Termarit. Lisämausteena soppaan vielä jokunen wire-fu-klassikko.
Muita puuhia
Oma pikku virstanpylväänsä oli kaksikymmentä vuotta kasvissyöntiä. “Kokeilenpa tuota piruuttaan viikon” -projekti lipsahti elämäntavaksi ja muutaman vuoden päästä kääntyy jo ns. siviilijuna, kun olen ehtinyt olla vegenä puolet elämästäni. Mitään erityistä syytä tai tarvetta ei ole ilmennyt palata entiseen, joten projekti jatkukoon. 20 vuoden aikana kauppojen valikoima on monipuolistunut hurjasti eikä ravintoloissakaan ole enää ilmennyt sanottavia vaikeuksia tällaisen erikoisruokavalion kanssa. Pikkupaikkakunnalla tilanne toki saattaisi olla vielä toinen.
Odotuksia vuodelta 2022? No ainakin toivon, että löydän uutta intoa tutkimuksen ja luovien hankkeiden edistämiseen, tosin tällä hetkellä en odota kovin säkenöivää suoriutumista. Korona tuskin mihinkään katoaa, joten voi olla yksi etävuosi jälleen tiedossa (ei sillä, että rakastaisin Otaniemeen raahautumistakaan). Kolmas rokotus pitäisi käydä ottamassa tammikuulla, mutta vahvasti vaikuttaa jo siltä, että se ei jää viimeiseksi.
Ostin tyllerön koneeseen Trustin GXT 833 Thado -näppiksen vanhan Deltacon hirvityksen tilalle. Hintaansa nähden ihan kohtuullinen tekele, vaikka sirkusmaiset värivalot ovatkin kiinteät ja ylipäänsä kaikenlaiset säädöt loistavat poissaolollaan. Hetken näytti hyvältä, kunnes ilmeni, että näppis herättää koneen unilta satunnaisesti, vaikkei siihen edes kosketa. Bisneskoneen simppeli BIOS ei tullut apuun, joten alkoi uhkaavasti vaikuttaa siltä, että kone pitäisi sammuttaa kokonaan yöksi (tämän siitä saa, kun Trustia ostaa, ellei sitten ole kyse jostain kaapelista). Googlauksen tuloksena heräsi hieman toivoa, kun löytyi tiedosto /proc/acpi/wakeup, jossa on tällaista sisältöä:
Eli toisin sanoen tieto siitä, mitkä erilaiset laitteet saavat herättää koneen. Tiedostoon voi pääkäyttäjänä kirjoittaa laitteen nimen, joka vaihtaa tilaa enabled/disabled – en ainakaan löytänyt mitään tapaa suoraan säätää tilaa päälle tai pois ilman ylimääräistä tilan lukemista ym. purkkaa ympärillä. Toinen tapa on käyttää acpitool-komentoa. Muutokset eivät ole mitenkään pysyviä, vaan ne täytyy uudelleenkäynnistyksen jälkeen tehdä aina uusiksi; unilla käyminen ei niitä onneksi sentään muuttele. Siispä oma skripti tulille:
PS2K saattoi olla turhakin estettävä, mutta kaikki muut tarvittiin, tai kone heräili iloisesti näppäimenpainalluksesta. Etenkin GLAN on sakissa kummajainen – muut sentään liittyvät joko näppäimistöön tai USB-ohjaimiin – sillä se viittaa verkkokorttiin. Saatan vielä myöhemmin pöyhiä settiä uusiksi siltä varalta, että ymmärtäisin koneen ACPI:n mahdollisesti bugista sielunelämää vähän paremmin. Lopputulos on jo tässäkin muodossaan lähes toivottu, eli HP ei enää heräile keskellä yötä itsekseen. Pienenä varjopuolena unilta herätys täytyy nyt aina tehdä virtanapilla (listassa PWRB). Jos jotain uutta ilmenee, niin päivitän alle.
En ole vieläkään jaksanut ratkoa aivan kunnolla Applen pikkunäppiksen ja oman Mac-henkisen näppäinkartan ongelmia, mutta tässä ainakin vähän parannettu versio, joka on luotettavampi ja huomattavasti nopeampi kuin vanha xmodmap-pohjainen ratkaisu. Näppäinkartan saa ladattua seuraavasti:
xkbcomp apple-fin-small.xkm :0
Tämän jälkeen altin kanssa saa Mac-tyylisesti erikoismerkit, kuten {}[]\|. Päällekkäisyyden välttämiseksi PC-alt taas on mäpätty command-nappiin. Euron saa alt-e:llä ja omana pikku lisäyksenä alt-miinuksella n-dashin (–) sekä alt-shift-miinuksella m-dashin (—). Keskeisin tiedosto on apple-fin-small.xkm, ja omia muutoksia voi puolestaan tehdä tekstimuotoiseen versioon apple-fin-small.dump, jonka xkbcomp kääntää jälleen xkm:ksi.
Applen paras näppäimistö ikinä. Piste. Apple’s best keyboard ever. Period.
Apple’s mini keyboards (A1242/A1314/A1255) and the Finnish keymap once more
I can’t say that I’ve yet completely solved the challenges of the Apple mini keyboard and a custom Mac-style Finnish layout, but at least this new solution works more reliably and much faster than the old xmodmap-based one. See the commands and files above. The most evident change is that you get special characters, such as {}[]\|, using the alt key, and the PC style alt is mapped to the command key.
