Posts filed under 'laitteet'
Spectrum Plussassa ja 128k:ssa on molemmissa samanlainen näppäimistö, joka kuitenkin poikkeaa 48k:sta, sillä nappeja on huomattavasti enemmän. Alkuperäisessä kuminappikoneessa on 40 näppäintä, siinä missä uudemmassa polvessa niitä on pikaisen laskelman perusteella 58. Plussaan voi kuitenkin laittaa aivan normaalin 48k:n piirilevyn sisälle ja näppäinkalvot toimivat ihan hyvin ristiin riippumatta eri nappimäärästä (tietenkin itse kotelon pitää olla oikea). Molemmissa on samat viiden ja kahdeksan johtimen liuskatkin, joten mistä ihmeestä nuo 18 ylimääräistä nappia saadaan?
Ratkaisu on varsin omintakeinen: lisätyt 18 nappia eivät tuota mitään uusia signaaleja, vaan ne painavat useamman näppäimen yhdistelmiä. Tyypillisessä tapauksessa linjat on kytketty sekä shiftiin/symbol shiftiin että johonkin toiseen näppäimeen. Näppiskalvosta tulee näin ollen huomattavasti aiempaa mutkikkaampi, mutta toisaalta emolevylle ja rommiin ym. ei tarvitse tehdä mitään muutoksia. Nokkelalta vaikuttavasta tempusta seuraa kuitenkin käytännön tasolla sellainen ongelma, että joskus harvoin näppäin tuottaa väärän yhdistelmän, jos sitä onnistuu painamaan juuri kesken matriisin luvun. Yleensähän painetaan ensin shiftiä ja sitten toista näppäintä, mutta tässä huonolla säkällä shiftiä ei ehditä huomata.
Yritin tehdä visualisointia Plussan näppäimistöstä, mutta johtimien sekasotku on sellainen, että homma vaatii huomattavasti lisää pohdiskelua. Tässä edes kuva:
December 7th, 2012
Ok, I got interested in the keyboard membrane issue: which wires are actually the columns and which are the rows? If a row or column of keys doesn’t work, which wire is to blame? To help the debugging process I made a quick visualization (hey, don’t be too harsh on the aesthetics, I only teach at a design school) showing the traces and the corresponding keys.
Some curious things popped up immediately. First of all, the columns are symmetric: the leftmost column continues to the right end and so on. Another interesting finding was that the rows are not in a very logical order if you consider the wires going to the motherboard. The first three are nicely mapped but then there’s a sudden jump to the first row of the right side. The maximum amount of combinations possible with 5 by 8 traces is 40, which is exactly the number of keys on the keyboard.
edit: The Service Manual matrix image explains the workings nicely from another perspective.
November 27th, 2012
Etenkin Sinclairin laitteissa näppäimistö oli toteutettu kalvoratkaisulla eli membranella: näppäimistön alla on kaksi muovikalvoa, joissa menee ristiin johtavia vaaka- ja pystyrivejä. Kun nappia painetaan, niin puolikkaat painuvat yhteen, syntyy kytkentä ja kone pystyy lukemaan painalluksen. Emolevyltä menee kaksi liuskaa kalvolle: toisessa on sarakkeet ja toisessa rivit. Ratkaisu on halpa ja toimiessaan ok, mutta ajan myötä alkuperäiset kalvot murenevat ja kosketuspinnat hapettuvat, jolloin koko näppis tai esim. puolet rivistä lakkaa toimimasta. Kohtaamiani ongelmia ja niiden mahdollisia ratkaisuja kootusti:
- Koko näppis on mykkänä
- Jompi kumpi emolevylle menevä liuska on poikki läheltä liitintä. Liuskaa voi lyhentää murtuman yläpuolelta niin pitkään, kuin se vielä liittimeen yltää
- Liuska on hapettunut liittimen päästä. Suikaletta pitää katkaista tai puhdistaa joko kevyesti hiomalla tai sopivalla aineella.
- Liuska on poikki näppäimistön päästä. Halutessaan voi ruveta juottelemaan tms. murtumakohtia yhteen, mutta luultavasti kannattaa hankkia kokonaan uusi kalvo.
- Liuska ei ota kunnolla kiinni liittimeen. Kosketuspintoja voi putsata ja tunkea ei-johtavalle puolelle esim. ohutta pahvia parantamaan kontaktia.
- Kalvon puolikkaat eivät puristu yhteen. Jotta näppis toimisi, pitää puolikkaiden ottaa yhteen näppäimistön jälkeen. Putsausta, ruuvien kiristämistä (Plus/128k) tai kaapelien sivusuunnassa siirtämistä voi kokeilla.
- Rivejä tai sarakkeita on mykkänä
- Samat temput kuin yllä, mutta ainoastaan yksittäinen johdin on rikki, jolloin sen saattaa vielä kohtuudella saada korjattua, vaikka murtuma olisi näppäimistön päässäkin.
- Pohjassa jumittava nappi
- Taustalevyn ruuvit ovat liian kireällä. Liian tiukalla olevat ruuvit puristavat kalvot yhteen.
- Mutkalla oleva taustalevy. Lasikuituversiot tuntuvat pysyvän suorina, mutta muovinen taustalevy saattaa vääntyä ajan myötä kuprulle ja ruveta painamaan jotain nappia pohjaan omatoimisesti. Metallisten taustalevyjen päällä on toisinaan pahvi, joka kupruilee vielä helpommin. Muovia voi yrittää vääntää suoraksi ja pahvin saa heittää menemään, sillä se ei ole toiminnan kannalta oleellinen.
- Toimimaton nappi
- Taustalevystä puuttuvat ruuvit voivat aiheuttaa sen, että kalvot eivät puristu yhteen riittävän tiukasti painettaessa. Etenkin +2:n näppäimistön pitää olla alapuolelta tuettu, eli myös koteloruuvit pitää olla paikallaan.
Tarpeeksi hapertunutta kalvoa ei saa kohtuullisella vaivalla korjattua, mutta onneksi uusia saa edelleen netistä, vaikkapa eBaystä. Kuminappispekun kalvo maksaa noin kympin+postit ja Plussan/128k:n kympin enemmän. Kannattaa olla tarkkana, sillä kalvot eivät käy ristiin eri mallien välillä. Amstradin aikana eli +2:sta eteenpäin käytettiin edelleen samaa ratkaisua, mutta materiaalit ovat olleet ilmeisesti paremmat, sillä hajoilu on hyvin harvinaista.
Kuvassa uusi Spectrum 16k/48k:n näppäinkalvo. Emolevylle menee kaksi liuskaa, joista toisessa on johtimet sarakkeille ja toisessa riveille. Näppäimet sijaitsevat matriisin risteyskohdissa ja painavat puoliskot yhteen.
November 24th, 2012
Jo Amstrad CPC:n ja Oricin kanssa kyntensä näyttänyt HxC-levyasemaemulaattori sai tänään taas lisäkäyttöä. Tällä kertaa otin auki Amiga 500:n, nyppäsin levarin irti ja vedin pihalle lattakaapelin sekä virtapiuhan. Ensinnä pientä arpomista kaapelin saamiseksi oikein päin, jumpperointi kohdalleen – manuaalissa jumpperointi on esitetty koteloimattomalle HxC:lle, joka on erilainen – ja johan lähti! Kokeilin noin kolmeakymmentä demoa ja niistä toimimatta jäi lopulta muutama. Parissa produssa näkyi lisäksi jotain korruptiota grafiikassa, joten ihan pomminvarma tuo viritelmä ei ole. Osa ongelmista voisi korjaantua paremmilla asetuksilla, osa voi liittyä lisämuistiin ja osa pieleen menneeseen levytiedoston konvertointiin. Veikkaisin pelien toimivan oikein hyvinkin, sillä niissä ei ole käytetty yhtä ahkerasti kotitekoisia bugisia loadereita. Jo näinkin purkista on paljon iloa, sillä demojen kirjoittelu yksitellen korpuille on tuskastuttavaa hommaa. Harrastuneemmat ovat asentaneet HxC:n suoraan Amigan sisälle, mutta itselläni käyttö on sen verran vähäistä, että johdot saavat repsottaa kaikessa rauhassa. Samaa kortinlukijaa tarvitaan myös muiden laitteiden kanssa.
Toinen mahdollisuus olisi kytkeä HxC ulkoisen levarin liitäntään, jolloin se toimisi yhtaikaa sisäisen aseman kanssa ja mahdollistaisi tiedostojen sekä imagejen kopioimisen korpuille. Sellaiselle ei ollut tällä erää tarvetta, minkä lisäksi kyseinen liitin on hankalasti mallia D23, joten jostain pitäisi lisäksi rakentaa tai ostaa sopiva kaapeli. Trackloaderitkaan eivät toisesta asemasta välitä, joten demot jäisivät ajamatta. Seuraava kokeilu voisi olla tehdä sama viritys ST:lle.
November 20th, 2012
Kun näiden kasi- ynnä muiden bittisten kanssa on tullut nyt näpyteltyä ahkerasti taas vuoden päivät ja tärvättyä rahaa kaapeleihin sekä kortinlukijoihin, niin tässä vielä kokemuksia kootusti. Yleensä ratkaisut ovat spesifejä tietylle koneelle, mutta lisäksi on olemassa pari yleispätevää laitetta, kuten HxC-korppuemulaattori ja Catweasel-kontrolleri. Kissavesselistä ei ole kokemusta, minkä lisäksi sen Linux-tuki on huono ja saatavuus heikko, joten jääköön käsittelemättä tällä erää.
- Amiga. Viissataseen sopii HxC, isommille koneille olen siirrellyt ohjelmia aikanaan sarjapiuhalla ja sittemmin verkon yli ftp:llä. Moni on korvannut sisäisen kiintarin CF-IDE-adapterilla, jolloin kortille saa kirjoitettua WinUAE:lla kertaheitolla paljon tiedostoja. Ainakin ennen vanhaan oli hosteja, joilla sai siirrettyä ja kirjoitettua adf:iä korpuille, mutta en tiedä nykytilanteesta.
- Amstrad CPC. Kasettiadapteri luultavasti toimisi, mutta olen itse kiinnostunut ainoastaan levyasemasta (664/6128-mallit). Ammulla standardina näyttää olevan aika lailla HxC.
- Atari 2600. Harmony-kortinlukijasta ei ole juuri pahaa sanottavaa. Oikeastaan ainoa ongelma on pitkien listausten hidas selailu joystickillä.
- Atari XL/XE. Eniten omaa kokemusta on SIO2PC:stä, joka on pykälän kömpelö, mutta ihan toimiva ainakin Linuxissa. Osasyyllisenä takkuiluun on epäilemättä huono USB-sarjapottikalikkani. USB-versio laitteesta olisi kätevämpi, mutta se toimii ainoastaan Windowsissa. Tilasin juuri SIO2SD:n, joka toivottavasti palvelee 80 euronsa edestä.
- Atari Falcon. Sarjapiuhalla on siirtynyt se, mitä tarvii, etenkin kun Falcon pystyy ihan kohtuulliseen nopeuteen. Takavuosina vaihtoehtona oli nopeampi rinnakkaisporttiin kytkettävä PARCP-kaapeli, mutta sen toimivuudesta nykykäyttiksillä en osaa sanoa. Saattaa olla sopiva kaapelikin jossain jemmassa vielä.
- Atari ST. HxC korppuimagejen ajamiseen, SatanDisk kovalevyä korvaamaan. Satkun kautta saa myös kirjoitettua korpputiedostoja fyysisille levykkeille. Oli yritystä hankkia nopeampi UltraSatan, mutta sitä ei näytä enää saavan. Minimissään siirtoon riittää sarjapiuha, jos jaksaa askarrella hitaan siirron, ramdiskin ym. kanssa.
- BBC Micro. Aikaa parempaa odottaa hyllyssä Turbo MMC. Mukana tuli tarvittava ROM, minkä lisäksi koneessa on oltava asennettuna DFS-ROM. Sama laite ei toimi Acorn Electronissa, vaan pitää hankkia hiukan kalliimpi GoSDC (GoMMC:n uudempi versio).
- Commodore 64. Kalliihko 1541 Ultimate on johtava laite tällä puolella. Halvemmat kortinlukijat eivät tue loadereita, joten ne ovat etenkin demojen kanssa turhia. Lerpuille kirjoittamista varten riittää myös edullinen xu1541 tai ZoomFloppy. Pelkkää tiedonsiirtoa varten Turbo Chameleon 64 on kohtuuttoman hintainen, vaikka mukana saa sitten paljon muutakin kuin pelkän levariemulaation.
- MSX. MSX2 on helpohko, sillä DD-korppuja voi kirjoittaa monilla USB-levareilla. MSX1:n ulkoiset korppuasemat ovat usein 360-kiloisia, joten niitä “älykkäät” asemat eivät tunnista. PC:n sisäisellä levarilla onnistuu Linuxissa käyttämällä sopivaa laitetiedostoa ja dossissa muuttamalla korpun headerista yksi tavu. Kortinlukijoita ei ole tietääkseni tällä hetkellä kaupan, kun Sunrise lakkasi myymästä CF-IDEä ja Yeomanin SD-lukijat katosivat nekin markkinoilta. Onneksi hankin ajoissa mainion Nowindin, joka on etenkin koodarille sopiva työkalu levyimagejen buuttaamiseen.
- Oric. Hieman hankala tapaus. Jos jostain sattuu saamaan levarin, niin siihen voi virittää kiinni HxC:n. Levyformaattien kirjo sekoittaa pakkaa vielä hiukan lisää. Kasetit saa sentään ladattua normaalisti äänikortin kautta.
- Panasonic JR-200. Äänikortista kasettiporttiin. Työkalut piti tehdä itse.
- Salora Fellow. Äänikortista kasettiporttiin. Työkalut ovat Laser 200:n, DZ 200:n tm. nimellä, sillä Fellowhan ei ole viime kädessä muuta kuin uudelleenpaketoitu Laser Technologiesin bulkkimikro.
- Sharp MZ -sarja. Joko äänikortista kasettiporttiin tai sitten kasettiadapterilla (pitää säätää joku dippi muistaakseni). Maailmalla on kyhäilty hienostuneempiakin siirtovehkeitä, mutta ne ovat tyypillisesti mutkikkaita ja omaan käyttöön tehtyjä. Koodailuun käytän omatekoista Arduinosta joikkaporttiin tulevaa piuhaa.
- Sinclair QL. Tämän laitteen äärellä saa usein hakata päätä seinään ja niin valitettavasti tiedonsiirronkin kanssa. Järkevin tapa olisi luultavasti hankkia levyasemaohjain ja siihen perään korppuasema, mutta ne ovat kalliita ja harvinaisia. Jotain saa siirrettyä sarjapiuhallakin, mutta hidasta se on ja epäluotettavaa, minkä lisäksi sopivia liittimiä ei saa hankittua helposti.
- Spectrum. Halvimmillaan länsikaman ajamiseen riittää kaapeli äänikortista Spekuun. +2:sta eteenpäin koneissa ei ollut enää äänisisäänmenoa, mutta auton kasettisoittimiin tarkoitettu feikkikasetti ei maksa juuri mitään. divIDEn uusi versio on edullinen ja kätevän pieni, jos haluaa säästää hermojaan ja korviaan. Levykkeiltä ajettavien russiakamojen käyttö länsikoneilla on haastavaa TR-DOSin, Betadiskin ja erilaisten ajastusten vuoksi (en ole siihen puoleen juuri ehtinyt tutustua ZX Evolutionin hankkimisen jälkeen).
- VIC-20 ja Plus/4. Samainen 1541 Ultimate on ystävä myös näiden Kommandorejen kanssa. D64-imaget saa kirjoitettua kuusnelosella lerpuille tai jos pöydälle mahtuu koneita, niin nepaa voi käyttää jopa “tiedostopalvelimena” kytkemällä levarikaapelin toiseen koneeseen. VICille on pari omaakin ratkaisua, kuten lähinnä pelaamiseen tarkoitettu Mega-Cart sekä monipuolinen Final Expansion.
Jokunen laite on vielä kartoittamatta: Dragon, Memotech MTX ja Enterprise. Ainakin Dragoniin ja Memotechiin oli levareita, mutta ne tuntuvat kadonneen melko totaalisesti.
edit: SIO2SD saapui ja näyttää olevan kelpo laite. Melkein kaikki kokeiltu toiminut tähän mennessä.
October 21st, 2012
Jos ei halua säilytellä valtavia määriä levykkeitä ja kasetteja nurkissa ja siirrellä tiedostoja hämärillä kaapeleilla, niin kortinlukija on retrohörhön ystävä. Itsellänikin taitaa moisia olla jo kahdeksan kappaletta ja yhdeksäs tulossa. Muuten kätevissä laitteissa on kuitenkin usein se ongelma, että ne toimitetaan ainoastaan koteloimattomina piirilevyinä. Kallista ja hankalasti saatavaa vehjettä ei viitsisi rikkoa eli pitää kyhätä jostain kotelo. Itse olen käyttänyt tarkoitukseen yleensä normaaleja muovisia laitekoteloja, joita voi viilata ja veistellä (sormien kärsimisen uhalla) tarpeen mukaan nappien, ledien, kaapelien ja liittimien mukaisiksi.
Piirilevyt tuppaavat olemaan kaikki eri muotoisia ja kokoisia, joten välillä laitekoteloiden kanssa tulee ongelmia. Tuskaisimpia tapauksia oli divIDE (ks. kuva), joka oli koteloon kolmisen milliä liian leveä. Ratkaisuna oli nävertää koteloon lisätilaa kaivertamalla sisäpuolelle urat molempiin reunoihin. Hiomista piti jatkaa niin pitkälle, että muovi alkoi olla jo läpikuultavaa ohuimmissa kohdissa. Jos sopivaa koteloa ei ole ollut saatavilla tai tyyliseikoilla ollut väliä, niin välillä kuori on syntynyt jostain aivan muusta laitteesta, joka on saanut luovuttaa nahkansa uuteen käyttöön. Eräänä ajatuksena romukasaa tonkiessa tuli mieleen rakentaa seuraava kortinlukija vanhaan mäkkihiireen.
Vasemmalta lukien divIDE Spectrumille, SatanDisk Atari ST:lle, 1541 Ultimate Commodore 64:lle ja Turbo MMC BBC:lle. Kaikissa muissa geneerinen Bebekin laitekotelo paitsi MMC:ssä, jossa suolestettu Farallonin ethernet-adapteri.
October 17th, 2012
Testissä tällä kertaa Dreamcastille tehty sarjaporttiin sopiva SD-kortinlukija ja sen graafinen käyttöliittymä, DreamShell. Itse laitteen lisäksi tarvitaan buuttilevy, jolle poltetaan Russian poikien tekemä ohjelmisto cdi:nä. Jos DC:ssä on sopiva modipiiri, niin buuttirojut voi asentaa sinnekin. En jaksanut ruveta tusaamaan polton kanssa Linuxissa tai Mäkillä, joten poltin cdi-imagen VirtualBoxissa majailevan XP:n kautta ilmaisella BootDreamsilla (joka sekin käyttää viime kädessä cdrecordia). Itse kalikan hankin kesällä eBaystä, mutta tällä hetkellä näyttävät valitettavasti olevan ryöstöhintaisia – sata taalaa kappale!
Levy ineen, pulikka sarjaporttiin ja johan soi. Buutti kuulosti hieman huolestuttavalta, kun DC kihnutti levyä äänekkäästi, mutta lopulta käyttöliittymä tuli näkyviin. Tärkeimmät toiminnot ovat heti näkyvillä: Unixia muistuttava komentotulkki, ISO-lataaja ja tiedostonhallinta, jossa voi myös ripata levyjä ISO-imageiksi. Muistikortille ei tarvitse tehdä mitään erityistä, vaan se näkyy suoraan nimellä sd. Jotain nettitoimintojakin olisi mukana, mutta en omista ethernet-adapteria. DC-näppis olisi kyllä, mutta en ehtinyt kokeilla sitä komentotulkin kanssa.
Mitä tuolla sitten tekee? Googletuksen perusteella useimmat pelit eivät toimi ollenkaan tai sitten toimivat pätkien, joten warehemmolle DreamShell ei tarjoa juuri muuta kuin rippausmahdollisuuden. Ongelmana pelien kanssa on lähinnä CDDA, joka toimii liian hitaasti sarjaportin yli. Kotikaljan osalta tilanne on jonkun verran parempi ja kohentunee edelleen: bin-tiedostoja voi ajaa suoraan tiedostonhallinnasta. Niiden pitää kuitenkin olla skrämbläämättömiä, mikä on hankala juttu vanhojen tekeleiden kanssa. Kokeilin ajaa omia porttauksia ja ne toimivatkin ihan hyvin kun laittoi kortille skrämbläämättömän binäärin ja jos ohjelma ei ladannut mitään. Hieman ärsyttävästi DreamShellin tiedostojärjestelmä ja/tai SDK eivät ole täysin yhteensopivia normaalin KallistiOSin kanssa, joten samat polut eivät toimi ja toimivatkin ohjelmat kippaavat lopuksi. En kokeillut vielä russialaisten SDK:ta, mutta kun rajoitukset tiedostaa, niin lienee tuolla helpompi testata omia koodeja kuin CD-R:iä polttamalla.
edit: Löytyi huomattavasti eBaytä halvempi adapteri
edit2: Näppis toimii komentotulkissa, vaikkakin hieman lägisesti
October 13th, 2012
80-luvun tietokoneista saa ulos monenlaista videosignaalia: useimmista ainakin compositea ja kotitelevision antennilittimeen sopivaa RF-moduloitua mössöä. Joskus luman ja chroman saa erikseen ulos (s-video) tai jopa laadultaan ylivoimaista RGB:tä. Monikin laite käsittelee värejä sisäisesti RGB:nä, mutta piuhoja ei välttämättä vedetty mihinkään liittimeen käyttäjän ulottuville. Tässä on jo neljä eri formaattia, ja kun päälle lisätään PAL/NTSC-koodaus, eri jännitetasot kuten TTL sekä kymmeniä erilaisia liittimiä, niin sekasotku alkaa olla valmis.
Periaatteessa olisi aina paras käyttää RGB:tä, jos suinkin mahdollista, mutta joissakin tilanteissa se ei ole mahdollista tai edes perusteltua:
- Halvat videodigitoijat, kuten oma EasyCapini, eivät tue RGB:tä
- Vanhat telkkarit tai näytöt eivät nekään aina ota RGB:tä sisään (telkkarit eivät edes compositea)
- Videotykit kelpuuttavat videosignaalia tyypillisesti vain compositena ja s-videona. Joskus RGB onnistuu VGA-liitännän kautta erillisellä adapterilla.
- RGB vaatii mutkikkaamman kaapeloinnin, erillisen herätejännitteen näytölle ja valtavan SCART-liittimen
Mm. Amiga 500 ja Amstrad CPC eivät anna väreissä ulos kuin RGB:tä, joten konversiolle on tarvetta. Molempiin oli myynnissä erillinen modulaattori, joka teki RGB:stä RF:ää tai compositea. Joistakin laitteista, kuten monista Sinclaireista, compositea kyllä saa koneen perästä, mutta laatu on niin surkea, että muunnos kannattaa joka tapauksessa tehdä erikseen.
Halvin ja luultavasti helpoimmin saatavilla oleva tapa konvertoida RGB:stä eteenpäin on vanha videonauhuri, jos sellainen sattuu nurkissa olemaan. Itse en moista mötköä pöydälleni halunnut, joten lähdin tutkimaan saisiko jostain halvalla soveliasta pientä purkkia. Itse tehtävähän ei ole mutkikas ja hoituu suunnilleen yhdellä piirillä, joten hintojen voisi olettaa olevan kohtuullisia, mutta toisaalta laitteita tehdään pieninä erinä ammattilaismarkkinoille, joilla katteet ovat korkeat.
Sopivia purkkeja on myynnissä yllättävän vähän ja niissäkin on mukana hintaa nostamassa kaikenlaisia turhia toimintoja. Pitkähkön selailun jälkeen päädyin Threedoubleyoun myymään RGB to s-video converteriin, joka tuli maksamaan kaikkineen noin sata euroa. Heikkoutena se, että laite ei tee compositea ja s-videokin tulee SCARTista pihalle. Adapterillahan siitä selviää – jopa mukana tulee sopiva – mutta lopputuloksesta tulee jonkun verran hatara, etenkin jos s-videon vielä konvertoi compositeksi erillisellä konvertterilla. Noin yhden illan puuhastelulla sain vedettyä sisältä purkin kylkeen erillisen liittimen molemmille ja lopputulos on oikein kätevä kaikin puolin. Chroman perään riitti laittaa 470 pF:n konkka ennen lumaan yhdistämistä compositea varten, eipä juuri muuta. Hienostelumielessä tein vielä kytkimen lumalle, jotta compositesta saa tarvittaessa mustavalkokuvaa ja jotta s-video häiriintyy mahdollisimman vähän toisesta liittimestä. Lopullisena silauksena olisi voinut vetää vielä erillisen äänilähdön vaikkapa ministereoplugille, mutta se jäi tällä erää tekemättä.
October 11th, 2012
Retroilu oli hetken kesäteloilla, mutta nyt palasin taas romuläjän äärelle. Kokoelmaan oli päätynyt (kiitos Muton) jo aiemmin puolikuntoinen Salora Fellow. Kuminäppis toimi huonosti ja kuva oli punainen, vaikka pitäisi olla vihreä. Värejä säätäessäni ikivanhat trimmerit hajosivat molemmat, minkä jälkeen kone meni kaappiin odottamaan parempaa hetkeä. Kirjoitin trimmerien koot lapulle sentään muistiin, mutta hukkasin lapun, joten ostin ulkomuistista 10k:n ja 2,2k:n. Ne olivat onneksi oikeat (vasemmanpuoleiseksi käy myös 2k) ja sain värit takaisin. Säätöjä ainakin riittää, nimittäin väreille on kaikkiaan kolme eri trimmeriä. Kuminäppiksen toiminta kohentui riittävästi putsaamalla kosketuspinnat. Vammala Partyiltä tärppäsi vielä 16 kilotavun lisämuistikin laitteeseen.
Vaan on tuo karu vehje. Näyttöpiiri (Motorola 6847) edustaa 70-luvun designiä, joten spritejä ei ole, grafiikan maksimitarkkuus on 128×64 neljällä kiinteällä värillä – joista yksikään ei ole musta, sivuja ei ole ja tekstimoodin merkistö on kiinteä. Grafiikkamuistin käsittely ruudunpiirron kesken aiheuttaa ruudulle lumisadetta, kun graffapiiri joutuu väistämään väylältä. Melko mahdotonta tehdä mitään näyttäviä pelejä, kuten kuvasta näkyy. Äänipuoli on yhtä lailla karu: pohjassa olevaa pietsoa voi rämpyttää CPU:lla paljon tehoa käyttäen. Alkuperäinen kuuden kilon muisti ei paljoon riitä, mutta näin äveriäällä lisämuistin omistajalla on käytössä sentään kokonaiset 22 🙂 Kaiken kurjuuden keskellä istuu päätään pidempänä 3,58 MHz Z80, suhteellisen tehokas prosari, joka ei juuri pääse oikeuksiinsa muiden piirien rajoituksien takia.
Historiallisessa tarkastelussa Fellow edustaa 80-luvun alussa markkinoille kiireellä tehtyjä kotimikroja, jotka koottiin halvoista standardikomponenteista. Suomalaistahan koko laitteessa ei ole kuin pelkkä tuotemerkki, sillä käytännössä samaa laitetta myytiin maailmalla nimillä VTech Laser 200, Dick Smith VZ 200 ja Texet TX8000. Toinenkin televisiofirmamme, Finlux, vaihtoi logonsa samalla tavoin Dragon-tietokoneeseen ja sai näin kotimaan markkinoille suomalaiselta kalskahtavan laitteen. Myös Salora teki saman tempun vielä Salora Managerin kanssa – tällä kertaa paketoitiin uudelleen VTech Laser 2001. Vaikka nimet vähän samalta kuulostavatkin, ei Fellowlla ja Managerilla ole teknisesti juuri mitään yhteistä, joten samat lisälaitteet, pelit ym. eivät toimi koneiden välillä ristiin.
edit: Muistia on ilmeisesti vain 4 kiloa, 2k VRAM + 2k normaalia.
October 8th, 2012
Eräs potentiaalisesti mielenkiintoinen käyttökohde Raspberry Pi:lle on emulointi. Vanhojen koneiden pelit ja demot saisi periaatteessa menemään aidosti 50 Hz kuvaputkella, mikä näyttää aivan erilaiselta kuin littunäytöllä hyppivä palikkainen vieritys. Kokeilin ensi hätään muutamaa tyypillistä emulaattoria ja tässä tulokset:
- BSNES – vaatii X:n eikä tunnu toimivan sieltäkään
- DOSBox – porukan selvästi parhaita. Bubble Bobble pyöri melkein hyvin ja Populous ok jopa tuplapikseleillä. Näppis ei toimi suorilta, joten konffista pitää vaihtaa usescancodes=false.
- Fuse (Spectrum) – äänet naksuvat satunnaisesti, muuten ilmeisen käyttökelpoinen
- Mednafen (useita konsoleita) – paketinhallinnasta tulee onnettoman vanha versio ja uuden käännös toppaa muistin loppumiseen
- openMSX – omalta osaltani tämä olisi kiintoisimpia, mutta borderissa on outoja palkkeja eivätkä äänet toimi
- ScummVM – kaipa tämäkin voidaan laskea emulaattoriksi. Näyttää videomonitorissa kauniilta ja futaa niin hyvin, että tuli hakattua Monkey Island taas kerran läpi.
- Stella (Atari 2600) – kilahtaa heti alkuunsa
Kuusneloselle ei ollut paketinhallinnassa toistaiseksi tarjolla sen enempää VICEä kuin Frodoakaan. Eli eipä järin hääviltä näytä tällä erää. X on niin vähän kiihdytetty, että sen alta ei kannata kuvitella paljon mitään käyttävänsä, ja SDL:n konsoliversio taas ei tue laitteistolla skaalaamista overlayllä tai ES:llä, mikä pakottaa etenkin isoilla tarkkuuksilla kohtuuttoman hitaaseen pikselien softalla tuplaamiseen. Videopiirin käyttäminen voi olla ongelmallista eri palikoiden lisenssien takia, joten en lähde arvailemaan, miten tilanne ratkaistaan. Paras vaihtoehto olisi, jos käyttiksen SDL hoitaisi konversiot ja skaalaukset, ettei jokaisen emulaattorijengin tarvitsisi tehdä erillistä versiota.
September 5th, 2012
Next Posts
Previous Posts
