Syksyn myötä ilmat kylmenevät ja illat pimenevät, mikä tuo lisähaastetta Trangian kanssa metsässä samoiluun. Etenkin säkkipimeässä kallioilla kiipeily kuulostaa huonolta idealta ja ruuanlaittoakin varten valoa tarvitaan. Kunnolliset ladattavat retkivalaisimet maksavat noin 50 euroa, joten perinteisen “ostan eka halvan ja katsotaan riittäisikö se” -mentaliteettini mukaisesti lähdin etsimään edullisempaa vaihtoehtoa. Kaikenlaisia paristoilla toimivia pikkulyhtyjä löytyikin joka lähtöön, mutta ladattavuus oli minimivaatimus. Billebeinolla olisi suhteellisen lupaava pikkulamppu, jonka sijasta tilasin kuitenkin Motonetistä Bergin työvalaisimen rehtiin kymmenen euron hintaan.
Hankala kuvattava.
Epäilyksiä herätti heti hankkiessa se, onko valo turhan kirkas ja suunnattu. Valokeila on kuitenkin suhteellisen leveä ja vaikka Motonet ei asiaa mainosta omilla sivuillaan, saa loimotusta säädettyä kolmeen eri asentoon, joista pimein on suhteellisen siedettävä, jos ei ihan suoraan silmäänsä osoita. Ledit saa myös punaiseen ja vilkutusmoodiin, jos sellaisille jotain tarvetta on. Erittäin mukavana lisäominaisuutena pötkylä toimii myös taskulamppuna, sillä sen päässäkin on ledit. Säädettävä jalusta on niin ikään hyödyllinen suuntaamista ja kalliolla nököttämistä ajatellen. Koko on varsin kohtuullinen: pituutta noin 13 cm, leveyttä 5 ja paksuutta noin 3,5 cm, joten valo mahtuu vaikka taskuun.
Jalustassa on magneetit, tosin ei hurjan vahvat sellaiset. Jääkaapin ovessa Motonetin ihme jaksoi joten kuten roikkua, mutta metsäkäyttöä varten tuo ominaisuus on tietysti aika tarpeeton. Sen sijaan hyötyä voi olla jalustan koukusta, josta lampun voi laittaa puun oksaan tai naruun roikkumaan. Akunkestoksi ilmoitetaan 4–5 tuntia, jota en tosin ehtinyt vielä käytännössä kokeilla. Muutaman tunnin pitäisi riittää sopivasti. Lataus on hieman hidasta, joten se pitää hoitaa hyvissä ajoin, etenkin kun ladatessa valoa ei voi käyttää. Pihalla voi olla myös kosteaa, joten edes kohtuullinen vedenpitävyys olisi plussaa – USB-C latauspistoke on kumitulpan alla, joka tosin saattaa olla lähinnä pölyä vastaan. Päivitän alle, kunhan tulee ensimmäisiä käytännön kokemuksia.
edit: Jonkin verran vajaalla akulla irtosi noin kahdeksan tuntia valaistusta himmeimmällä asetuksella.Latauksen piti kestää neljä tuntia, mutta kyllä se tietokoneen USB-portistakin onnistui alle kolmessa.
edit2: Yritin vielä mittailla kauanko kirkkain vaihtoehto jaksaisi. Hommasta ei oikein tullut mitään, sillä virransäästön nimissä lamppu palaa pian keskimoodiin ja latauksen käydessä vähiin menee selvästi vielä johonkin virransäästötilaan. Vajaa neljä tuntia oli tulos, jolla ei valitettavasti ole oikein mitään tekoa.
Ne muutamat kerrat, kun olen tarvinnut Google Mapsia pyöräillessä, olen laittanut luurin takin päälle pyörän koriin. Eihän se kovin hieno ratkaisu ole, joten välillä on tullut vilkuiltua edullisten kännykkäkiinnikkeiden suuntaan. En halunnut maksaa härpättimestä kovin paljon, koska käyttö on niin satunnaista, ja arvostelujen perusteella kalliitkin mallit saattavat olla huteria tai muuten epäkäytännöllisiä. Toinen parametri oli pikakiinnitys siltä varalta, että viritelmä pitää joskus laittaa johonkin toiseen pyörään.
Minimum viable product. Kännykällä ei saanut kuvaa paikallaan olevasta kännykästä.
Taloudessa oli jo kännykälle sovitin kamerajalustaan, joten älynväläyksenä keksin tsekata myös pyörään tulevat kamerakiinnikkeet. Niistä löytyikin edullisia pikakiinnitteisiä vaihtoehtoja, joten tilasin reilun kympin version en edes muista mistä krääsäkaupasta. Tiesin jo ostaessani, että adapteri adapterin perässä ei välttämättä ole hyvä idea, mutta säästyihän tässä rahaa eikä nurkkiin kerry ihan niin paljon ylimääräistä tavaraa. Kun kiinnike saapui, totesin sen odotusten mukaisesti jokseenkin muoviseksi sekä väljäksi. Kaikkein huolestuttavin osanen on lukituksen tappi, joka pysyy paikallaan kitkan ja/tai pyhän hengen voimin – kannattaa tarkistaa aina ennen lähtöä.
Eipä mitään: lelu testiin ja Pikkukoskea kohti. Tankoon tuleva kiinnitys oli yllättävän hyvä, kun taas kameran kallistamiseen tarkoitettua saranaa sai veivata uhkaavan kireälle, ettei luuri nojaillut alaspäin. Samsungini on jokseenkin suuri ja painava, mikä selvästi toi lisähaastetta. Positiivisena puolena kännykkää pitelevä koura tuntui hoitavan hommansa jämäkästi koko matkan. Soratiellä oli helppo huomata, kuinka kännykkä tärisee jatkuvasti, jos nyt ei sentään aivan liikaa. Muutamasta isommasta töyssystäkin selvittiin kapulan putoamatta, joten ei lopputulos ihan toivoton ole. Lennossa sohimista en voi juuri suositella, mutta valmiiksi asetettua reittiä oli helppo seurata, enkä tämän perusteella usko puhelimen putoavan ihan itsestään kiinnikkeestä. Arvosana: 2/5.
edit: Kas, hiukan nostamalla kännykän voi kääntää pystystä vaaka-asentoon. Tästä voisi melkein antaa puoli pistettä lisää.
Hiukan aikaa maltoin pyristellä vastaan, mutta kuten jo ennalta arvasin, niin tulihan se omakin Trangia hankittua, kun XXL myi tarjouksessa kaasukeitintä teflon-kattilan ja kahvipannun kera satasella posteineen. Kaasuksi löytyi ensi hätään kauppakeskuksen Tokmannilta edullista Tarmoa vitosen per patruuna. Tähän asti kokeilut ovat tapahtuneet pienemmällä 27-kokoisella, ja nyt pääsin ensimmäistä kertaa testaamaan isompaa 25-mallia läheisillä Annalan kallioilla lounaan merkeissä perheen kanssa.
Kyllä nyt kelpaa.
Parin tyypin retkiruokailu on sujunut kelpoisasti pikkutrangialla, mutta kolmannen myötä koko alkoi jo tulla vastaan, puhumattakaan nelihenkisen perheen tarpeista. 1,75- ja 1,5-litraiset kattilat ovat tuntuvasti pikkukeittimen litraisia isompia ja bonuksena niistä pienempi on tosiaan vielä teflonipintainen – myynnissä on myös kahden alumiinikattilan settejä, mene ja tiedä. Kaasuhanoja näyttää olevan muutamaa eri mallia: tässä säädin sojottaa luontevasti ylöspäin. Merkittävin täysikokoisen Trangian haittapuoli on odotetusti setin huomattavasti suurempi koko; 27-malli menee melkein taskuun.
Varsinaisena uutuutena hankin polttimen sytyttämiseen Primuksen pietsosähköisen sytkärin. 20 euron hinta oli korkean puolella noin yksinkertaisesta laitteesta, vaikka kyllähän näistä erikoisvehkeistä tunnutaan aina kuppaavan rahat pois. Sytkärin idea on yksinkertaisesti se, että nappia painamalla toisesta päästä iskee kipinä. Arvosteluissa kokemukset olivat vaihtelevampia, mutta ainakin meillä kaasu lähti palamaan laakista. Juuri mitään muutahan tämmöisellä ei sitten saakaan sytytettyä. Pötkylä kulkee kätevästi Trangian polttimen pussissa mukana, eikä matkamiehen tarvi muistaa takkasytkää tai tulitikkuja. Katsotaan, miten käytännössä, mutta luulisi tuon kestävän iän kaiken, kun ei tarvitse huolehtia lataamisesta eikä tyhjenevästä kaasusäiliöstä.
Testiruokana oli arkisesti pussinuudeleita, mistä ei hirveästi kerrottavaa ole. Hivenen erikoisuutta toivat sentään puolivälissä mukaan heitellyt paksut udon-nuudelit. Kaikkiaan keittely onnistui ongelmitta, kuten odottaa sopi. Todennäköisesti tästä tehdään perheelle pikku viikonloppuharraste, joka yhdistää interaktiivisesti ulkoilun ja lounaan. Tulevista safkayritelmistä en osaa vielä sanoa, mutta ainakin kirkas kasviskeitto on menyyssä lähiaikoina. Ei pitäisi olla vaikeaa: kasvislientä, porkkanaa, perunaa, lanttua ja jokunen pippuri pataan porisemaan.
Tällä kertaa tuotetestissä on Koreasta kuskattu, Daisoossa myyty 5000 wonin ts. reilun kolmen euron(!) äänipalkki eli tuttavallisemmin soundbar. Tuohon hintaan ei tietenkään kannata kuvitella mitään Geneleciä saavansa, joten tärkeämpi kysymys on se, onko pötköstä yhtään mihinkään. Silkan mielenkiinnon lisäksi hankinnan taka-ajatuksena oli mahdollinen käyttö tyllerön tietokoneessa, jos pikkutelkkarin tilalle pitää joskus vaihtaa oikea näyttö, jossa ei ole sisäänrakennettuja kaiuttimia. Paketista paljastui tällainen vehjes eikä mitään muuta:
That’s all there is.
Kuori on kokonaan muovia, kuten sopii odottaa, ja keveys paljastaa heti, ettei sisällä ole mitään ihan raskaimman sarjan äänirautaa. Repussa kanniskellessa vähäinen paino voi olla ihan tervetullut ominaisuus, vaikka kajari toisaalta lipsuu pöydällä helposti, jollei pohjaan itse asenna kumijalkoja (mikä on muutenkin hyvä idea tärinän ja heijastumisen vähentämiseksi). Ulkoasu on perussiisti – halpuus näkyy hivenen muovivalun jäljessä. Leveys on reilut 30 cm, joten aivan pienestä laitteesta ei ole kyse. Elementtejä on aidosti kaksi, joten jonkun sortin stereokuva pötköstä irtoaa. Lyhyehkö johto on kiinteä ja sen toisesta päästä löytyy virransyöttöä varten USB sekä äänelle normaali 3,5 mm stereoplugi. Lisäksi johdon keskellä on äänenvoimakkuuden säätö.
Ketään tuskin yllättää, että äänenlaatu jää vaatimattomaksi. Esimerkiksi HP:n vastaava, näytön alle kiinnitettävä äänipalkki on selvästi miellyttävämmän kuuloinen (ja hulppeasti kalliimpi). Vertailukohdaksi voisi ottaa myös halvimman pään BT-kajarit, joissa on samanlainen purkkimainen toisto kymmenkertaisella hinnalla. Paketissa luvataan 150 Hz – 18 kHz taajuusvaste, joka on yllättävän rehellinen ainakin alapään suhteen: jo alta sadan hertsin alkaa kuulua jotain, kun taas 10 kHz nurkilla ääni katoaa täysin. Matkalle mahtuu monenlaista kuprua, joista kunnon mittalaitteilla saisi varmasti mielenkiintoisen kuvaajan aikaiseksi. Muutaman normaalin testibiisini jälkeen oli jo selvää, että ei tällä jaksaisi mitään musiikkia oikeasti kuunnella, kun tarkkuus on mitä on. Ääntä pötkylästä lähtee odottamattoman paljon, vaikka kovemmilla voloilla kuulija saakin nopeasti särön seurakseen.
Juuh elikkäs: tekeekö tällä mitään? Vaikka läppäriäänet ovat viime vuosina kohentuneet, niin kyllä tämä silti useimmat niistä peittoaa – jos ei laadussa, niin vähintään kaistassa ja äänenvoimakkuudessa. Satunnaiseen matkakäyttöön leffoille, miksipä ei? Muita realistisia käyttökohteita voisivat olla vaikkapa videoneuvottelut, YouTube, retrokoneilu tai Raspberry Pi -projekti, josta tarvitaan jotain ääntä pihalle. Pötkylä ei vie pöydältä juuri tilaa, jos sen asentaa pystyyn, mikä auttaa ahtaassa paikassa. Samalla stereokuva toki katoaa. Mitään yllätyksiä “Soundbar Speaker” ei lopulta tuottanut suuntaan eikä toiseen, joten voi sen perustellusti sanoa olevan pikkiriikkisen hintansa väärti.
Tässäpä ensimmäinen koreankeikan laitearvostelu: Mini Arcade (미니 오락실). Kyseessä on pieni mustavalkonäyttöinen “kabi”, jossa on sisäänrakennettuja pelejä. Hintaa purkilla oli 10 000 wonia eli noin seitsemän euroa, joten odotukset kannattaa suhteuttaa sen mukaisiksi. Matkaan lähti myös huomattavasti monipuolisempi ja pykälän kalliimpi “käsikonsoli”, johon palaan tuonnempana.
Peliluolan tunnelmaa
Lähemmässä tarkastelussa ilmenee, että LCD-näytöllä näkyvä grafiikka koostu vanhojen elektroniikkapelien tapaan valmiista segmenteistä eikä pikseleistä. Palikat on suunnattu Tetris-käyttöön ja useimmat pelit ovat niin ollen jonkun sortin variantteja teemasta. Breakout-klooni vielä näillä eväillä jotenkin onnistuu, mutta autopeli on jo auttamattoman koominen ja kankea. En avannut koteloa, mutta logiikka ei varmasti isoa piiriä vaadi, sillä vastaavaa kabia myytiin toisaalla myös pikkiriikkisessä, noin viiden sentin korkuisessa koossa.
Itse pelaaminen ei ole ihan toivottoman kömpelöä, vaikka käsissä pitäessä kulmat alkavatkin pian painaa ikävästi. Puitteet huomioiden tikku ja napit eivät ole kelvottomat – ylärivin pikkuruisiin nappeihin tosin alkaa olla nakkisormisen jo hivenen vaikea osua. Audiovisuaalisen nautinnon täydentämiseksi laitteesta törähtelee myös musiikkia, jonka saa onneksi kytkettyä päältä pois. Vaikea kuvitella, että tästä olisi kovin pitkäikäistä hupia edes muksuille, kun kännykällä on niin paljon parempi pelata, joten todennäköisempi käyttökohde on hyllynkoriste. Hieman vinoon teipatut tarrat eivät sitä tarkoitusta valitettavasti oikein palvele. Kätevä säätäjä voisi vaihtaa purnukkaan sisälle jotain ihan muuta, kuten vaikkapa Raspberry Pi:n.
edit: Koko ei oikein hahmotu kuvasta, kabi on reilut 15 cm korkea.
M-Audion tuotteita oli taloudessa jo piesty Fast Track Pro -äänäri ja BX5 D2 -monitorikajarit. Tuota settiä on käytetty lähinnä länkkärimaratoneissa, joissa se on palvellut luotettavasti. Jossain vaiheessa äänikortin kahteen keskeiseen potikkaan ilmaantui kuitenkin ikävää rapinaa, jota en ole saanut poistettua. Potikoita ei voi oikein vaihtaakaan hankalasti avattavan rakenteen vuoksi, joten ostohousut jalkaan ja T-kauppaa kohti. Korvaajaksi löytyi skaalan halvemmasta päästä 44 eurolla M-Track Solo, jonka pitäisi riittää tähän tarkoitukseen passelisti. Vielä halvemmalla olisi saanut esimerkiksi Behringerin pikkupulikkaa, mutta tässä tapauksessa moinen riskinotto ei kiinnostanut.
Soolo eestä.
Ominaisuuksia on tässä hintaluokassa rajallisesti, kuten odottaa sopii: kaksi monosisäänmenoa, 3,5 mm ulostulo kuulokkeille ja perässä RCA:t kajareille. Ostopäätökseen vaikutti paljon ihan se, että pitkissä kaiutinjohdoissani on juuri RCA:t. Sisääntuloille on tasonsäätöpotikat samoin kuin ulostulolle (yhteinen luureille ja kajareille). Lisäksi etupaneelista löytyy pari tavanomaista valintakytkintä ja siinäpä se. Näytteistystaajuus on nykymittapuulla jo vaatimaton 48 kHz ja tarkkuus 16 bittiä, mikä tähän käyttöön toki hyvin piisaa. Vertailun vuoksi Steinbergin vastaavasta, hieman kalliimmasta UR12:sta irtoaa 192 kHz ja 24 bittiä. Purkin suunniteltu käyttötarkoitus lienee pienimuotoinen keikalla tai kotistudiossa äänitys ja kitaran/mikin/tietokoneen äänien miksaaminen. Lippulappujen ja itse äänärin lisäksi laatikossa seuraa tarpeellinen vanhan koulun USB-johto eikä sitten juuri muuta.
Soolo takkaa.
Mitenkään kattavaa testiä en ehtinyt vielä tehdä, mutta M-Audion tutun hyvän CC-yhteensopivuuden vuoksi Solo toimi heittämällä Linuxissa ilman säätämistä tai ajurien asentelua. En tiedä, näkyisikö Windows- tai Mac-käytössä jotain lisäasetuksia, mutta ainakaan mitään oleellista puutetta en keksi. Pakettiin sisältyisi myös kaikenlaista ladattavaa softaa, joista ei Linux-käyttäjä hirmuisesti tietenkään kostu. Soitto soi joka tapauksessa pätkimättä muutaman biisin ja videopätkän verran. Kumipäällysteiset potikat liikkuvat sopivan tahmeasti, että ääntä pystyy säätämään tarkasti. Sisääntulon monitorointi toimi sekin pikaisella kokeilulla ok. Äänenlaadusta en näin puukorvana mene sanomaan sitä tai tätä – hyvältähän tuo monitorikaiuttimissa ja AKG:n luureissa kuulosti. 120 ohmin kuulokkeet alkavat olla vahvistuskyvyn ylärajoilla, mikä on ilmennyt myös UR12:n kanssa, koska USB2-liitännästä ei kovin paljon tehoa revitä.
Ulkoisesti Solo on melko jämäkän oloinen, vaikka sormenjälkiä keräävä “harjattu metalli” pelkkää muovia onkin. Steinbergin teräskuoriseen tankkiin verrattuna ero on toki aivan selvä. Pohjan kumitassut estävät kevyehkön laitteen lipsumista kohtuullisen hyvin. Potikoiden sijainti laitteen päällä on mukava niin kauan kuin se sijaitsee pöydällä, mutta tietokoneen päälle nostettaessa nupeista ei näe, mihin ne kulloinkin osoittavat ja näkemättä jäävät myös klippausta osoittavat ledit. Kaikkiaan purkki on aika lailla sitä mitä tuohon hintaan kuvittelin saavani. Varsinainen tulikaste nähtäneen viimeistään ensi syksynä, kun länkkärimaratonissa pitää puskea katkeamatonta ääntä pihalle tuntikausia.
Loputtomaksi venähtäneeltä lukulistalta poistui sentään yksi kirja, Alison Gazzardin Now the Chips Are Down: The BBC Micro (2016), joka on osa Montfortin ja Bogostin kuratoimaa, MIT Pressin julkaisemaa Platform Studies -kirjasarjaa. Sarjan muita osia odottaa vielä hyllyssä vuoroaan, mutta olen sentään saanut luettua Atari VCS:ää käsittelevän Racing the Beamin sekä Amiga-aiheisen The Future Was Heren. Syksyllä pitäisi ilmestyä Jesper Juulin tekemä Commodore 64 -kirja, mikä on ollut tähän asti ammottava aukko kattavuudessa. Tällä erää kuitenkin tutkailussa Enkkulan ihme, radio- ja tv-yhtiöltä nimensä saanut BBC Micro.
Fishin kohtalo jää tuntemattomaksi
Kirjan nimi on puolestaan lainattu BBC:n tiedettä popularisoineen Horizon-telkkarisarjan 1978 esitetyltä jaksolta, joka kuulemma havahdutti britit laajalti siihen, että tietskarit tulevat ja täällä ollaan jälkijunassa. Kotitietokoneiden kultakautta 1980-luvulla leimasi 1979–1990 vallassa ollut Margaret Thatcherin konservatiivihallitus, jonka näkyvä keulahahmo muistetaan tässäkin teoksessa mainita. BBC:n Computer Literacy Project oli merkittävä ponnistus tv- ja radio-ohjelmineen, kirjoineen ja oppimateriaaleineen. Vastaavia hankkeita nähtiin toki eri mittakaavassa muissakin maissa, mutta BBC:n erikoisuutena oli oman tietokonemallin luominen. Eri brittivalmistajilta kyseltiin tarjouksia, ja lopulta voittajaksi valikoitui Acorn. Samalla Acornille käytännössä lahjoitettiin maan koulutietokonemarkkinat.
Gazzard taustoittaa BBC Micron syntyä monipuolisesti, minkä jälkeen siirrytään erilaisiin tapausesimerkkeihin, joiden kautta esitellään laitteen ominaisuuksia ja sen ympärille syntynyttä käyttökulttuuria. Itselleni kiintoisimpia näistä olivat Eliten synty ja teksti-tv-adapteri, jolla jaeltiin myös ohjelmia. “Beeb” menestyi koulukoneena ja BBC:n tuki toi sille monenlaisia kilpailuetuja, mutta se ei onnistunut valtaamaan saarivaltakunnan koteja – laitehan oli huomattavan kallis kilpailijoihin verrattuna eikä se sanottavasti kiinnostanut suuria pelitaloja. Acorn yritti hyödyntää nostetta osittain yhteensopivan ja halvemman, kuitenkin harvinaiseksi jääneen Electronin voimin. Lopussa Gazzard solmii lankoja yhteen ja asettaa BBC Micron Archimedes-tietokoneiden, Raspberry Pi:n ja maailman valloittaneen ARM-prosessorin suoraksi edeltäjäksi.
Kiitosta annan kirjalle monipuolisesta käsittelystä, luettavuudesta, tiiviydestä (noin 200 sivua) ja historiallisten faktojen kaivelusta. Merkittävin heikkous on laitteen tekniikan pintapuolinen käsittely, mikä on yleisempikin ongelma, kun humanistit lähtevät kirjoittamaan tietokoneista tai ohjelmista. Siinä missä Racing the Beam kävi Atarinsa piirteitä juurta jaksain läpi havainnollisten esimerkkien kautta, keskitytään tässä enemmän kulttuuriin ja historiaan, jolloin teknisten ratkaisujen analyysi jää monin paikoin huteraksi. Okei, Elite oli tosiaan vektoripeli, mutta miten sellaista grafiikkaa tehtiin BBC Microlla? Alustatutkimuksessa tuntuu olevan katto korkealla ja seinät leveällä, mikä heille sallittakoon, mutta samalla yhteismitallisuuden puute tekee vaikeaksi hahmottaa koko lähestymistavan olennaisinta ydintä.
Monta vuotta pyristelin vastaan, mutta nyt kun skannaustarpeita tuntui ilmenevän entistä enemmän, niin päädyin hankkimaan talouteen taas tasoskannerin. Taannoin olen yhden tai ehkä kaksikin omistanut, mutta ne olivat kadonneet ajan virtaan vanhanaikaisina ja liian suurina. Clasulta lähti 79 eurolla Canon CanoScan LiDE 300 – eipä nämä enää paljon maksa uusina. Linux-tukea piti olla ainakin räpläämällä saatavissa (ja on nämä ennenkin toimimaan saatu), joten liikkeelle kohtuullisen toiveikkain mielin.
Skanneri on: skanneri.
Riittävän vanhat skannerit tunnistuisivat todennäköisesti jo itsekin, mutta tämä valitettavasti ei. Sane pitää olla asennettuna ja näemmä myös hivenen epäilyttävä Canonin oma ajuri. Eipä tuntunut niilläkään lähtevän, vaan skannerisoftat antoivat periksi heti kättelyssä. Jotain toivoa antoi sentään sudon avulla toimiminen. Lisäsin itseni scanner-ryhmään ja varmuuden vuoksi vielä lp:hen, sillä laitetiedoston oikeudet olivat sillä ryhmällä, minkä jälkeen buutti ja johan soi!
Takavuosina skannailin Xsanella, jolla on mukavan suora yhteys Gimpiin. Muutaman sivun näpläämiseen se varmasti soveltuukin, mutta nyt oli tarkoitus tykitellä kokonainen kirja. Käyttöliittymäkin on jo hieman karski nykykatsannossa. Paremmaksi vaihtoehdoksi liukuhihnatyöhön osoittautui Simple Scan, joka osaa tallentaa kuvat yksittäin tai haluttaessa suoraan koota niistä jopa pdf:n. Ilman säätöjä pdf:stä ei tullut ihan haluttu, joten ajoin jpegit ImageMagickin läpi hieman pienentäen ja kontrastia lisäten. Meisikillä pitäisi onnistua myös pdf:n teko, mutta img2pdf teki saman ilman isompia kikkailuja. Kaupan päälle vielä paketinhallinnasta ocrmypdf ja katso: haku toimii ja tekstiä voi kopioida.
Tämä riittää ainakin toistaiseksi. Osa toiminnoista lienee käytössä vain Windowsin puolella – ainakaan paneelin turhahkot pikanapit eivät tunnu tekevän juuri mitään. Joitakin hienouksia voi myös jäädä pimentoon, mutta tarpeeni eivät ole kovin monimutkaiset ja ahkera skriptaaminen paikkaa puutteita. Hivenen kummallisesti oletuksena lopputulos on ylösalaisin(!), minkä Simple Scan onneksi korjaa parilla klikkauksella. Tämä ei liene sinänsä Linuxin syy, vaan skannaussuunnan, joka kulkee hieman epäintuitiivisesti laitteen etureunasta taaksepäin.
Vedän tänä keväänä uuden tutkimusprojektikurssin opiskelijoille, ja kurssin aiheeksi tuli kotitietokoneiden historia (kun kerran itse pääsin valitsemaan). Koska jangstereilla ei ole aiheesta samanlaista käsitystä kuin aikakauden itse eläneellä kotimikrotutkijalla, niin nykäisin pikaisesti kasaan aikajanan, josta näkyvät kehityksen suuremmat kaaret:
Jooh, paljon puuttuu.
Mukana ovat koneiden lisäksi muutamat keskeisimmät prosessorit, joita kotimikroissa käytettiin. Laitteitahan olisi kymmeniä ja kymmeniä lisää, joten karsintaa piti tehdä kovalla kädellä. Loppua kohti janalla tulee väljää, mikä on ihan tottakin, sillä 1980-luvun puolivälin pudotuspeli karsi markkinoilta useimmat epäonniset yrittelijät. Vähäiset graafikontaitoni olivat koetuksella Google Drawingsin kanssa pahemman kerran ja tuli mieleen, että prosessin saisi varmaan automatisoitua joten kuten paljon kätevämmäksi. Oli mikä oli, siinä hän nyt on ja toivottavasti hyödyksi jollekulle muullekin 🙂
So, you bought a wired 8BitDo gamepad for your Linux box. Nice gear! Except that when plugging it in it wasn’t recognized and didn’t work in Steam or much anywhere. The reason is that the controller has two modes, Xbox and generic USB joystick (this is how I’ve understood it at least), and for some reason the default mode is the first one. Sure, there is some Xbox controller support in Linux as well, but why bother, when you can just switch the mode?
Steam controller test view. The star button doesn’t do anything, though. Go figure.
Ok ok, enough with the suspense. Unplug the controller, keep pressing the B button and plug the USB cable back in. After this the mode is correct and Linux will happily recognize the pad. The mode seems to be stored permanently, so there is no need to repeat the procedure on next use. If you wish to switch back to Xbox, press X instead. The same trick should work with Android and maybe even Apple devices. This is sort of documented on the manual too, but since nobody reads them, let’s hope Google finds the solution at least.
