Olipa siinäkin taas vuosi. Päällimmäisenä mieleen ovat jääneet monenlaiset velvoitteet, kahden työn välillä pomppiminen sekä lähes krooniseksi kääntyvä uupumus. Muuttaminen on aina raskasta puuhaa, ja vaikka vaihdoimme vain kämppää samassa talossa, niin melkoinen huhkiminen siihenkin tarvittiin. Ei vuosi toki mitään pelkkää kurjuutta ollut: muksuista on alati iloa – jos sitten lisästressiäkin – ja tutkimuksen saralla monenlaista tuli valmiiksi. Harrastuksille on jäänyt aikaa vaihtelevasti, mutta näistä kaikista tarkemmin sitten omissa kohdissaan.
Töiden paiskintaa
Kahden vuoden puolipäiväinen postdoccini pelikulttuurien tutkimuksen akatemiahankkeessa tuli juuri loppuunsa, joten nyt on palattava täysipäiväisesti opetushommiin Aallossa. En toki ole lopettamassa tutkimuksen tekemistä mihinkään ja pysyn hankkeessa roikkumassa edelleen jollain nimikkeellä, vaikka palkka lakkaakin juoksemasta. Ajan jakaminen kahden työpaikan välillä ei ole ollut mitenkään helppoa, ja opetustehtävien pakottavan luonteen vuoksi tutkimus on usein joutunut väistämään. 2018 oli aika kuiva julkaisujen suhteen, mutta viime vuonna pitkään limbossa roikkuneita papruja tuli pihalle peräti oikein mukavasti. Tässä näitä tärkeimpiä:
Olen laiska kirjoittelemaan mitään yksinäni, joten suurin osa on yhteisjulkaisuja muiden kanssa. Musiikissa julkaistun träkkeripläjäyksen tein kuitenkin ihan peräti itse. Yksin kirjoittamisessa on joitakin selviä etuja, kun muutoksia voi tehdä nopeasti, eikä erilaisia tyylejä tarvi sovitella yhteen. Toisaalta motivaatiota on vaikeampi pitää yllä, kun kaikesta on vastuussa lähinnä itselleen.
Skenepuuhat
Tämä puoli oli jälleen hieman paitsiossa, mutta eipä sentään kokonaan. Suurin osa skenetyksestäni keskittyi jälleen PETSCII-grafiikan ympärille muodossa tai toisessa: sain aikaiseksi jokusen kuvan ja pitkästä aikaa myös entistä ehomman version editoristani. Samoille “markkinoille” tuntuu olevan jo kovasti tunkua, mutta ainakin toistaiseksi näkisin, että omassa kikkaleessani on sujuvin työnkulku, kunhan vaan jaksaa opetella niitä pikanäppäimiä. Ainoa varsinainen koodaamani demo oli Vammala Partyille Processingilla väsätty Machine Make Machine, jota ei tosin sen virallisemmin julkaistu.
Hieman meta-skenetyksen puolelle menee vuoden toinen merkkipaalu, demoskenen hakemus kotimaiseen elävän kulttuuriperinnön luetteloon. Suomen hanke on osa isompaa kokonaisuutta, jonka tavoitteena on saada demoskene UNESCO:n aineettoman kulttuuriperinnön listalle. Oman osuuteni työryhmässä piti alkujaan olla pieni, mutta lopulta päädyin kirjoittamaan lähes koko hakemuksen ja hankkimaan sille tukijatkin. Katsotaan, miten käy!
Shakkivuosi
Innostus ja omat kyvyt ovat aaltoilleet stressitason mukaan, mutta shakkia tuli harjoiteltua ja pelattua jälleen verrattain ahkerasti. Osallistuin laskujeni mukaan ainakin neljään viralliseen kilpailuun ja päälle vielä puistoshakin Helsingin mestaruuskisoihin. Mitään sanottavaa menestystä ei edelleenkään herunut, mutta vahvuuslukuni (Selo) lipsahti sentään 1400:n päälle ja pari kertaa voitin jopa selvästi vahvempia pelaajia. Nurkissa alkaa olla jo sen verran paljon välineistöä, että koitan hillitä enimpiä hankintoja – toki perheeseen silti ilmaantui taas muutamat uudet napit sekä laudat, ja vissiin pari shakkikelloakin.
Tärkeämmässä roolissa olen joka tapauksessa ollut perheen varsinaisen lahjakkuuden huoltajana. Poitsu kuskasi tänä vuonna kotiin peräti kolme SM-mitalia, joista viimeinen oli se pitkään odotettu kulta koululaisten SM-kisoista Espoosta. Lisäksi pikashakista hopeaa keväällä ja nuorten SM:istä pronssia. Näiden ansiosta aukesi samalla mahdollisuus osallistua kansainvälisiin kisoihin, joihin ei vielä kuitenkaan pystytty repeämään aikataulujen takia. Vuosi loppui vielä mukavasti pääkaupunkiseudun tokaluokkalaisten jaettuun koululaismestaruuteen. 2020 tulee olemaan jälleen se vaikeampi joka toinen vuosi, kun samassa sarjassa ovat vastassa vuotta vanhemmat pelaajat.
Koneiden koppulointia ja hieman käyttöäkin
Huomattavan suuri osa vapaa-ajasta on seonnut tietokoneiden ja niiden ohjelmien säätämiseen. Tällä erää ei niinkään retroraudan äärellä kuten yleensä, vaan pikemminkin kohtuullisen tuoreiden PC-koneiden. Satunnaisesta päähänpistosta keväällä alkanut koneprojekti kasvoi lumipallon lailla, ja lopulta kaikki perheen käyttökoneet menivät vaihtoon. Osa virittelystä on ollut hieman tuskallista (ja kallista) kantapään kautta opettelua, mutta suurelta osin ihan hauskaakin, ja tunnen nyt olevani paremmin kartalla muisteista, näyttiksistä, prosuista ja muista nykytekniikan ihmeistä kuin pitkään aikaan.
Käytettyjen bisneskoneiden kunnostus ja myynti nousi 2019 entistä näkyvämmäksi kotimaisen tietoteollisuuden haaraksi, ja samoista markkinoista kamppailevat jo varmaankin kymmenet yrittelijät; katsotaan nyt sitten, alkavatko jossain vaiheessa pudotuspelit. HP:n raatoja meillekin hankittiin edullisuuden ja luotettavuuden nimissä, vaikka näin jälkiviisaana olisin ehkä tehnyt toisin, sillä merkkikoneiden laajennettavuus on vähän niin ja näin.
Alati kehittyvä Proton osoittautui isoksi jutuksi Linux-pelaajalle, kun ennen hankalan tunkkauksen takana olleet tuhannet Windows-pelit tulivat helposti saataville Steamin kautta. Vuoden merkittävimpiä kokemuksia olivat etenkin Inside sekä joskus ammoin hankkimani Tales of Monkey Island -sarja. Samalla vauhdilla rupesin hakkaamaan läpi muitakin Mankeja, eikä jäljellä ole enää kuin Escape, jonka karu 3D-grafiikka ja etenkin kankea ohjaus ovat toistaiseksi onnistuneet viivyttämään maaliin pääsyä.
Leffat: sitä sun tätä
Shakki- ja lännenelokuvien vahtaaminen on jatkunut yhä, tosin aiempaan verrattuna jokseenkin säästöliekillä. Näistä saattaa taas joskus päätyä jotain julkaisuksi asti, kunhan sopiva tilaisuus tarjoutuu. Noin muuten ruudulla on pyörinyt jälleen paljon scifiä ja ihan vuoden loppua kohti hieman pukudraamaakin (Ylpeys ja ennakkoluulo -BD on tulossa postissa). Uusien sisältöjen haalimisen sijasta olen palaillut jälleen myös vanhojen klassikoiden äärelle: Alien toimi edelleen kuin häkä, vaikka Scottin myöhemmät yritelmät kuinka hyvänsä ovatkin yrittäneet paskoa sarjan maineen 🙂
Länkkärivuoden parhaita aiemmin näkemättömiä teoksia oli tuoreehko The Sisters Brothers. Pitkään odottanut The Ballad of Buster Scruggs pitää nähdä viimeistään tänä vuonna – sopiva tilaisuus voisi olla vaikkapa kevään länkkärimaraton. Maratonit pyörivät vanhaan malliinsa ja katsojamäärä oli sikäli korkea, että eiköhän tuokin perinne tule hengissä pidettyä. Scifin puolella Aniara oli vaikuttavan kyyninen kuvaus ihmismielestä, ja jostain syystä aikanaan täysin ohi mennyt Moon sekin vuoden parhaita kokemuksia. Eräänä sivujuonteena katsastin vielä rillumarei-elokuvat.
Semmosta. 2020 pitää yrittää huolehtia hieman paremmin niin fyysisestä kuin psyykkisestäkin terveydestä – enemmän lepoa, jos vain suinkin mahdollista ja vähemmän stressaavaa silppua. Parempaa vuotta ja jaksamista kaikille muillekin ryytyneille!
Tänä viikonloppuna pidettiin taas Zoo-party Akaan Viialassa. Oli tarkoitus mennä paikalle toki, ja lippukin oli jo ostettuna, mutta miesflunssa iski päälle äärimmäisellä tarkkuudella niin, että kotiin oli jäätävä. Kyhästin sentään räkäisenä pari kuvaa kovatasoiseen PETSCII-kilpailuun:
Limpo
Revenge!
Limpo on, kuten arvata saattaa, yritys sovittaa Limbon grafiikkaa merkkimuotoon. En sentään ruvennut laiskasti konvertoimaan ruutukaappausta, enkä edes piirtänyt läpi, vaikka referenssikuvaa tuli tietysti vilkuiltuakin. Taustan utuisen valohämyn kanssa piti nostaa kädet pystyyn välittömästi, joten tein sitten tavanomaisen “gradientin” palkeista – minkäänlainen muu ditherointi palikkaresolla näyttää yleensä karulta. Ukkeli osoittautui sekin haastavaksi tuossa koossa, mutta tuli siitä riittävän tunnistettava, vaikka tukka näyttääkin lähinnä lippikseltä. Olin niin tyytymätön lopputulokseen, etten aluksi meinannut laittaa koko tekelettä edes kompoon. Täytemateriaalilla on kuitenkin oma arvonsa kompon hengissä pitämisessä, eikä minulla ole mitään varjeltavaa graafikon mainettakaan, joten sinne vaan 🙂
Oikealla näkyy puolestaan Revenge!, jota olin suunnitellut jo pidemmän aikaa ja hiukan luonnostellutkin paperille. Suunnitelmat menivät tuttuun tapaan uusiksi, kun totesin, etteivät ukkelit mahdu ruudulle ollenkaan; 40×25 merkkiä on tällaiselle palikkaiselle pseudo-3D:lle kovin vähän tilaa. Yin/yang-hengessä toisen naaman piti olla musta ja toisen valkoinen, mutta idea ei oikein toiminut käytännössä. Räpläsin värejä moneen kertaan uusiksi, kunnes lopulta oli pakko valita “helppo” reitti varjostuksen vuoksi, ja lopputuloksesta tuli harmaa – muille sävyille ei oikein ole sopivia liukuja olemassa.
edit: Arvaamatonta on yleisö… Kuvat peräti 4. ja 7.
Ever wondered how the chess game at the end of Triton’s old MS-DOS demo Crystal Dream 2 goes? If yes, I’m here to help! Can’t say for sure if the chessboard colors and orientation are right, but assuming they’re correct, here’s my best bet:
Black wins.
White has a losing position, with a rook against a queen and a piece down. The only hope of winning or even drawing is lost on the first move, when black captures the passed pawn with the knight and forks the rooks at the same time. White tries to pin the knight in front of the queen to save the other rook, but an in-between check breaks the pin. After losing the rook for a knight White’s position is hopeless, and he/she just aimlessly walks around with the king to avoid constant checks, until checkmated.
Viikonloppuna pidettiin taas Vammala Partyt – Ikaalisissa. Ohessa omia kilpailutuotoksiani sekä Emilin PETSCII-kuva (Monster). Ajettavassa muodossa CSDb:n partysivulla. Menestystä ei kompoissa irronnut, lukuun ottamatta YouTube-mashuppiani Slapsticksucker. Processingilla väkästettyä Demoa (Machine Make Machine) tuskin julkaistaan tuossa muodossaan sen virallisemmin, mutta itse effu nähnee vielä käyttöä joskus.
Jokavuotinen kesäparty on taas kunnialla lusittu, vaikka hiukan raatoisa olo vaivasikin jo ennen ja etenkin jälkeen – helleaalto osui tälläkin kertaa juuri tuohon viikonloppuun, joten hiki on ollut ja nukkuminen vähän niin ja näin. Luovaa aikaa oli seonnut melkoisesti uuden kameli.net-serverin asennukseen, mutta palaan siihen aiheeseen myöhemmin. Merkittävin saavutukseni tällä erää lienee levykkeenheittokilpailun voitto, sillä onhan viime kerrasta jo useita vuosia. 90-luvulla ja vielä 2000-luvun alussa olin aina kärkikahinoissa, mutta uusien kilpakumppanien ja oman kangistumisen myötä sijoitukset ovat olleet heikompia. Skenekompoihin tein kiireessä kaksi nepakuvaa, Kafkis (hires Multipaintilla) ja Posandeerit (PETSCII omalla edikalla), sekä Yzin kanssa vielä Tiskari-vitsidemon, joka sitten sattui voittamaan komponkin. Emil osallistui Lumpeet-kuvalla, joten perheestä oli myös muuta edustusta.
Sellainen vuosi oli se. 2017 on nyt ainakin suoritettu, jos ei ehkä eletty. Hiukan ehdin alkuvuodesta toivoa, että väitöksen jälkeen pahin rytinä laantuisi, mikä ei tietenkään toteutunut lainkaan. Paljon on ainakin tapahtunut yhden vuoden aikana. 2018 saisi puolestani olla asteen lunkimpi, vaikka haasteita on jo näköpiirissä niin opetuksen, tutkimuksen kuin vanhemmuudenkin saralla.
Töissä ja tutkimuksen tantereilla
Vuotta eniten määrittänyt seikka oli edelleen jatko-opintojen paketointi, joka onneksi toteutuikin keväällä heti 22 vuoden opiskelujen jälkeen (johon toki on sisältynyt 1x DI, 1x TaM sekä 1x TkL). Nuhaisena väittelyn jälkeen ensimmäinen karonkka Porissa, sitten jälkikaronkka Helsingissä ja seuraavana päivänä suoraan opettamaan viikon intensiivikurssia. Pieni julkisuuspiikki tuli ja meni, mutta väikkärin yli 5000 latauksen perusteella aihe on kiinnostanut muitakin kuin mediaa. Opiskelijuutta on sen verran vaikea jättää kokonaan taakseen, että rupesin sentään suorittamaan Aallon 25 opintopisteen laajuista pedapakettia.
Väitöskirjan viimeistely vei sikäli paljon aikaa ja voimia, että muu kirjoittelu sai jäädä odottelemaan aikaa parempaa. Teron kanssa saimme kuitenkin kevään kuluessa toimitettua WiderScreenin tekstitaideaiheisen teemanumeron, josta tuli hauska ja värikäs kokoelma tiedettä sekä taidetta. Vuoden ainoaksi journopapruksi jäi Pac-Man for the VIC-20, mutta pelikilpailuaiheinen konffapaperi tilkki vajetta hieman. Tekniikan Waiheita julkaisi lisäksi lektioni. Vuoden kohokohtia oli Zürichissa järjestetty tietoteknisiä alakulttuureja käsitellyt tutkijatapaaminen, minkä lisäksi pyörähdin Graffathonissa sekä Aarhusissa kutsuttuna puhujana.
Sähköpostin ja palaverien määrän moninkertaisti se, että päädyin kesällä New Media Design and Productionin pääainevastaavaksi. Siinä missä vaikkapa TTY:llä pääaineet olivat lähinnä kurssikasoja, meillä ne ovat pikemminkin kuin pieniä koulutusohjelmia, joihin on kuhunkin erillinen opiskelijavalinta. En oikein tiedä, paransiko tämä tehtävä elämänlaatuani, mutta ainakin voin nyt yrittää tehdä ryhtiliikettä jonkun aikaa paikallaan polkeneelle pääaineelle. Vuoden 2018 alusta aloitan myös Taikin akateemisten asioiden komiteassa, mikä toivottavasti ei tarkoita paljon enempää kuin harvakseltaan kokouksissa istumista.
2018 tuo mukanaan muitakin uusia ammatillisia kuvioita, sillä aloitan Turun yliopiston leivissä 50% tutkijatohtorina pelikulttuureja tutkivassa Akatemian huippuyksikössä. Ajoitus on hyvä, sillä nyt väittelyn jälkeen pitäisikin kerätä hiukan akateemista läskiä tulevia koitoksia varten. Lehtoraatin (yliopistonlehtoraatin!) ja tutkimuksen yhteensovittaminen voi olla haastavaa, mutta eipä näitä paikkoja usein tulla tarjoamaan, joten tilaisuus on käytettävä hyväksi.
Skenetystä ja retroa
Koodihommat jäivät jokseenkin vähiin, mutta eivät täysin nolliin: kyhäsimme Vammala Partyille pikku intron nepalle, Assemblyille ihan kelpo dossidemon, ja PETSCII-editorikin eteni taas jonkun verran. Ahkerimmin skenetin PETSCII-taiteen puolella: osallistuin viiteen eri kilpailuun (osaan useammalla kuvalla) ja peräti voitin kompon Australiassa pidetyillä Syntaxeilla. Ilahduttavaa on myös ollut nähdä, kuinka Emil on innostunut tekstigrafiikasta ja tehnyt samoihin kilpailuihin omia töitään – kuusivuotiaalle on toki aika brutaali vastus aikuisissa graafikoissa, joten katsotaan jaksaako motivaatio edelleen pysyä yllä. Aika monet omista kuvistani ovat olleet pseudo-3D:tä, ja teinpä pari stereogrammiakin, mutta niihin ei ole mitenkään tarkoitus jämähtää yksinomaisesti.
Vuoden partykalenteriin mahtui jo mainittujen Vammala Partyn ja Assemblyn lisäksi Zoo, joka oli jälleen mukava nepaeinarien tapaaminen Viialassa. Kirjoittelin tänne blogiin jo pienen raportin, minkä lisäksi melko sama teksti päätyi englanninkielisenä myös Vandalism Newsiin. Graffathonin voinee niin ikään laskea partyksi, vaikka sen toinen jalka seisookin tukevasti hackathonien tontilla. Kuskasin Emilin Assemblyille ensimmäistä kertaa, ja ensi kesänä mennään suurella varmuudella uudestaan, kun nähtävää oli natiaisellekin paljon.
Retrohankinnat ovat edelleen jäissä, kun mihinkään ei enää mahdu mitään. Kuusnepalle tilasin moduuliporttiin ekspanderin sekä verkkokortin, mutta niihin tutustuminen on toistaiseksi jäänyt pintapuoliseksi. Verkkokortille olisi tavoitteena koodata jotain ihan itse, kunhan aika ja inspiraatio vaan sattuisivat yhteen. Nurkkiin päätyi myös Schneider EuroPC, joka on sekin saanut nököttää toistaiseksi rauhassa. Retrobright-kokeilu oli isoimpia projektejani, ja asensin Atariin samalla tuttuun tapaan Ultimate-muistinlaajennuksen.
Leffoja, leffoja
Kaiken muun ohessa ehdin katsella kohtuullisen paljon elokuviakin – tai ehkä pitäisi sanoa, että ne olivat lähes pakollinen vastapaino stressaavalle arjelle. Osansa saivat niin scifi, lastenanimaatiot, draama kuin suomalaiset sotilasfarssitkin(!), mutta pääpaino oli tavalliseen tapaan länkkäreissä, joita taisin katsella noin sadan pintaan. Mitään uusia merkkiteoksia ei tullut vastaan sen enempää uusissa kuin vanhoissakaan filkoissa, joten genren parhaimmisto lienee jo tukevasti kartoitettu. Mielenkiintoisimpia löydöksiä olivat kenties Black Robe (ei kovin länkkäri), Brimstone, Zandy’s Bride (pikemminkin draama) sekä The Violent Men. Sekä keväällä että syksyllä järkättiin jälleen länkkärimaratonit, jotka olivat jälleen vuoden pikku kohokohtia.
Kohensin kotiteatteria pikku askelin: vanha ongelmainen Optoman XGA-tykki vaihtui hiukan tarkempaan HD-malliin (käytettynä saatu sekin), jolla saa seinälle myös isompaa kuvaa. Harmillista kyllä uudempi tulokas on jonkin verran vanhaa äänekkäämpi, minkä toisinaan huomaa hiljaisissa kohdissa. Radiotehnikan neukkukajarien diskanttista toistoa saapui lisäksi täydentämään käytetty subbari, jonka myötä räjähdyksiin ym. efekteihin tuli odotetusti eloa. Optimaalisia asetuksia täytyy vielä etsiskellä: hiukan ylikorostunut bassopää on ok elokuville ja lisää elämyksellisyyttä, mutta musiikkia kuunnellessa ylikorostus ottaa korvaan. Jälkiviisautena totesin, että vanhoista kajareistakin sai houkuteltua lisää alaääniä esiin vahvistimen asetuksilla, mutta toki alimmat murinat jäivät silti kuulematta.
Laitetaanpa nämäkin näytille. Teimme pojan kanssa Ranskassa pidetyille Cookie-partyille taas tekstigrafiikkaa. Omat tekeleeni ovat pseudo-3D:tä edustava Kitu sekä kukkamaisema Kitschen Window (Lupin). Emilin kuvat ovat kilpailussa kivasti toiseksi tullut Sammakkolampi sekä Erikoiskone.
Värkkäilimme Emilin kanssa viisikin tekstitaidekuvaa viikonloppuna Australiassa pidetyille Syntax-partyille. Poitsun taidot kehittyvät kohisten ja kompoon lähetetyt kolme teosta olivat jo selvästi harjaantuneempia kuin kesällä tehdyt varhaiset yritelmät. Katsotaan nyt sitten, kuinka pitkään innostus jaksaa pysyä yllä – kuusivuotiaalla kun on aikuisten sarjassa kovia vastustajia, kuten vaikkapa ammattigraafikkoja. Itselläni ei ole mitään kaikenkattavaa tyyliä tai teemaa, joten klikkailin kasaan taas kaksi hyvin erilaista työtä: Whom Are You Going to Call? (Ghostbusta) on hetken mielijohteesta liikkeelle lähtenyt käsin piirretty versio tunnetusta logosta, kun taas Jag Skall jatkaa isometristen geometriakokeilujen sarjaa sekä meksikolaishenkistä calaveritas-teemaa (tällainenkin tuli tehtyä 2003). Jälkimmäinen saattoi voittaa jopa koko kisan, mitä en nyt vielä ihan varmaksi kuitenkaan usko, sillä minä en voita graffakompoja 😛
Tällä kertaa innostus ja hotellihuoneen kilpavaraus (sekä valitettavasti myös flunssa) osuivat yhteen, joten lähdin jokusen tutun kanssa jälleen Suomen ainoalle nepapartylle, Zoolle, käymään. 1998 oli jäänyt mieleen sisäänlämpiävänä ja 2013 puolestaan varsin mukavana tilaisuutena. Viimeksi (2015) oli meneillään lievä sotaväsymys, emmekä saaneet paikalle vääntäydyttyä. Paikka oli jälleen sama kuin kahdella edelliselläkin kerralla eli Viialan nuhju, mutta partylle hyvin sopiva seurahuone nykyisessä Akaan kunnassa. Partybussi kuskasi pk-seudulta paikalle ja takaisin, joten romujen kanssa ei tarvinnut tällä kertaa ryytyä täpötäydessä paikallisjunassa.
Omat kompoentryni jäivät harmillisen minimaalisiksi tällä erää, sillä en saanut aikaiseksi kuin hätäisen PETSCII-kuvan lauantaiaamusta. Kilpailussa oli poikkeuksellisesti suorastaan kahta sukupolvea edustettuna, sillä poikani piirsi koodaamallani editorilla myös oman teoksensa. Oma tekeleeni oli stereokuva, mikä ensinnäkin meni yleisöltä ohi, ja toisekseen sitä ei olisi voinut valkokankaalta oikein muutenkaan nähdä. Grafiikka- ja musiikkikilpailut olivat tasokkaita, mutta demojen puolella vaivasi tuttu krooninen niukkuus – nepademoja on työlästä koodata.
Uutena ilmiönä lauantaille oli buukattu useampia esitelmiä. Oma pläjäykseni käsitteli, kuinkas muuten, PETSCII-taidetta. Yleisjorinan ja esimerkkien lisäksi kerroin lopuksi oman editorini synnystä sekä näytin sen perustoimintoja; toivottavasti video tulee johonkin saataville, koska tutoriaalille olisi kysyntää. En nimittäin usko, että edes harrastuneimmat käyttäjät ovat löytäneet kaikkia hyödyllisiä toimintoja. Työkalu oli taas laitettu ahkeraan käyttöön partyproduja tehdessä: paitsi PETSCII-kompossa, myös demoissa näkyi runsaasti petskaria. Moni kävi jopa kiittelemässä edikkaa, mikä toki kaiken vaivannäön jälkeen lämmittää.
Muita esiintyjiä olivat Pasi Hytönen, Juho Kuorikoski ja Gideon Zweijtzer. Hytönen kertoi taustastaan ja peliprojekteistaan, joita oli paljon muitakin kuin pelkkä Uuno Turhapuro muuttaa maalle. Kuorikosken aiheena oli tietenkin Zoolla virallisesti julkaistu Commodore 64 -kirja. Olin itsekin haastateltavana kirjaan, mutta en tyytynyt ihan pelkkään hymistelyyn, joten joku saattaa hyvin saada närästystä skeneä koskevista väitteistäni 🙂 Ultimate-mies Gideon kertoi uusimmasta projektistaan, Ultimate64:stä, eli uudesta kokonaisesta C-64:n emolevystä, johon on integroitu runsaasti toiminnallisuutta. Sain samalla signeerauksen omaan alkuperäiseen malliini. Paikalla oli myös Yle, joten hieman tokkurainen naamani saattaa vilahtaa telsussa jossain vaiheessa.
Hyvä tapahtuma jälleen, ja tällä erää suuri osa porukasta alkoi olla edes ulkonäöltä tuttuja. 64-puristien sekaan näyttää hiljalleen lipuvan myös geneerisempää suomiskeneporukkaa (mitä itsekin viime kädessä edustan) ja retroharrastajia. Kahden vuoden päästä paikalle taas, jollei mahdottomia esteitä ilmaannu. Vertailun vuoksi vielä Teron raportti.
Väikkäritohinoiden kesken oli hyvin vaikeaa tehdä juuri mitään ylimääräistä – jos aikaa olisi ollutkin, niin jaksamista ei. Nyt, kun olen koulun penkiltä luultavimmin lopullisesti poistunut, niin ehdin jo hiukan palata skenepuuhien äärelle (vaikka nykyisessä elämäntilanteessa kesä”loma” onkin lähinnä vajaan parin kuukauden lastenhoitonakki). Ensimmäinen tuotos syntyi Vammala Partyille: Nothing but PET SKI on tunnetun PETSCII-demon nimeen perustuva pikku vitsi, jota kuorruttavat kuitenkin Yzin kelpo biisi ja Teron iloluontoiset grafiikat. Hiukan merkittävämpi comeback nähtiin puolestaan vajaa viikko sitten Assemblyillä, kun useampikin Fit-jäsen (Yzi etunenässä) synnytti MS-DOS:lle Deep Hyttynen -demon. Itse tein pari efektiä ja muuta sekalaista hanslankarointia. Kesän kuluessa ehdin verrytellä sormia myös merkkigrafiikan parissa: Pärekori, Pop-o-pupu ja Pasila–Manhattan.
