Poikkeuksellisen sateinen Vammala Party 2023 pidettiin jälleen Ikaalisissa, ja perhe toki osallistui kompoihin. Tänä vuonna itselläni oli niskassa jonkinlainen lysähdys raskaan kevään jäljiltä, joten ihan hirveän paljon aikaa en jaksanut tai pystynyt uhraamaan entryille. Demoa en jaksanut edes yritellä, mutta pari kuvaa edes ja Tuplaimeen kolme tekelettä. Tässäpä näitä.
Ensimmäisenä Idan Dead Flowers, joka on tyllerön ensimmäinen julkaistu kuva ja muutenkin ensimmäisiä PETSCII-kokeiluja.
Emilin PETSCII oli Cuphead, joka luotti peli/animaatiohahmon tunnistettavuuteen.
Ja kolmantena vielä itse piirtämäni tai ainakin käsin konvertoimani Mörk Bench. Vaihtoehtohistoriaa: entäpä jos Amigan WorkBench olisi tehty kuusnelosen merkkimoodille?
Valokuvakilpaan meni Ensiasunto, kävelylenkillä Ikaalisissa näpsäisty kännykkäkuva, jonka aihe vetosi itseeni rähjäisessä surkeudessaan. Lopuksi vielä kolme tuplainta:
Levykkeenheitossa voitin karsintakierroksen selvästi, mutta valitettavasti finaaliin sattui sitten huonompi tulosvire enkä ollut enää kärkikahinoissa. Vammala Partyn brändäys otti ison askeleen, kun jakoon saatiin edesmenneen Vammalan vaakunalla koristeltuja avaimenperiä ja tarroja. Ensi vuosi on jo peräti 30-vuotisjuhla ja samalla 30. party.
Noin viiteen vuoteen en ole lentänyt mihinkään ja passikin ehti jo kätevästi vanhentua korona-aikana, mutta nyt tuli lopulta pakollinen keikka. Sekaannuin EU:n COST-hankkeeseen nimeltä Grade eli Grassroots of Digital Europe. Hirveän paljon en EU-byrokratiasta tiedä, mutta COST-hankkeet eivät sisällä varsinaista tutkimusrahaa, vaan ne on tarkoitettu lähinnä verkostoitumiseen ja matkakulujen kattamiseen. Oli miten oli, mukana on omien tutkimusaiheitteni kannalta useita oleellisia tyyppejä, joiden kanssa on mielellään tekemisissä, joten Puolaa kohti muutamaksi päiväksi, mars.
Otin reissussa peräti yhden kuvan. Tässä SWPS:n sisäänkäynti.
Tutkijatapaaminen järjestettiin Varsovassa, tarkemmin ottaen SWPS-yliopistolla, joka näyttää hieman yllättäen olevan yksityinen. Suora lento Helsinki–Varsova ei kestänyt kuin puolitoista tuntia, mikä olikin hyvä, huomioiden Finskin epämukavat penkit. Puolassa on tullut poikettua kerran aiemminkin, suunnilleen Helsingin kokoisessa Lodzissa, kun kävin puhumassa demoskenen grafiikkaohjelmoinnista ja PETSCII-grafiikasta Kultura Gier Komputerowych 3 -seminaarissa. Enpä tosin paljon ehtinyt kumpaankaan kaupunkiin tutustua, kiitos tiukan aikataulun – etenkin EU-miittarissa oli ohjelmaa aamusta iltaan ja sitten vielä enemmän ja vähemmän pakollista sosiaalista ohjelmaa myöhemmin illalla.
Varsinaisia konffapäiviä oli kaksi, joista ensimmäinen keskittyi lähinnä kaikenlaisiin hallinnollisiin seikkoihin ja vasta toisena alettiin päästä käsiksi itse sisältöihin. Oman työryhmäni aihe on luova tietotekniikan käyttö, mitä myötä päädyin perjantaina paneelikeskusteluun aiheesta The European Demoscene and the Grassroots of Digital Europe Gleb Albertin ja Andrada Fiscuteanin kanssa. En yleensä ole kotonani tällaisissa paneeleissa, mutta tällä kertaa se tuntui menneen ihan mukavasti, varsinkin kun aihe oli näin tuttu. Aluksi epäilytti, saadaanko reilua tuntia mitenkään käytettyä, mutta lopulta kävi niin, että aiheita jäi jopa yli. Hieman yllättävää oli havaita, kuinka moni digitaalisen kulttuurin tutkija ei tuntenut skeneä juuri lainkaan.
Rankka reissu tuo oli, kun päivät olivat niin täysiä ja hotellissa nukkuminen ei tunnu tällä iällä luonnistuvan enää kovin hyvin. Vaikkei nähtävyyksien koluamiselle ollutkaan aikaa, niin ehdin sentään maistaa puolalaista ruokaa ja olutta. Vanhaan malliin vaihdoin edelleen euroja zlotyiksi, mutta jälkiviisautena sille ei ollut sanottavaa tarvetta, kun kotimainen pankkikortti kelpasi kaikkialla. Näitä keikkoja on jatkossa tiedossa lisää – seuraava heti syksyllä, jos ehdin lähteä. Kohde ei ole vielä varma, mutta jossain Etelä-Euroopassa se lienee.
Demoskeneä käsittelevät kirjat voi jakaa karkeasti kahteen ryhmään: tutkimuskirjallisuus ja harrastajien historiikit. Juuri loppuun saamani ZX Spectrum Demoscene (2020) istuu näiden kahden välisellä aidalla eikä ole sen kummemmin tieteellisen tarkkaa tekstiä kuin nostalginen kuvakirjakaan – lähdeviitteitä on sinänsä käytetty, mutta kovin harvakseltaan, eikä taustatutkimuksen tekoa ole juuri dokumentoitu. Julkaisijaksi on yhtä kaikki saatu ihan yliopisto, puolalainen Jagiellonian University Press.
According to Yerzmyey and Hellboy’s (2020) analysis […]
Kirjoittajina ovat akateemisempi Piotr Marecki ja kaksi aktiiviharrastajaa, Yerzmyey ja Robert “Hellboy” Straka. On hieman erikoista, että yksi tekijöistä on halunnut piilotella nimimerkin takana, koska eihän moinen ole tapana tutkimuskirjallisuudessa. Suuri osa tekstistä perustuu harrastajayhteisön piirissä tehtyihin haastatteluihin, mikä pitää käsittelyn konkreettisena, vaikka paikoitellen anekdotaalisena. Haastattelut ovatkin eräs kirjan vahvuus, koska niissä tulevat esiin todelliset kokemukset etenkin vähän tunnetun Itä-Euroopan skenen suunnasta. Osa väitteistä sen sijaan lyödään pöytään ilman sen kummempia selityksiä tyyliin “minä tiedän nämä jutut”, eivätkä sammakkoperspektiivistä tehdyt yleistykset oikein aina vakuuta. Päälukuja on kolme:
ZX Spectrumin demoskene – tässä toistetaan aika paljon skenen perusteita, jotka on kerrottu jo monessa muussakin julkaisussa, mutta itäinen perspektiivi on sentään mielenkiintoinen.
Spectrum-demoskenen digitaaliset genret – tämäkin luku on aika paljon muualta tutun asian toistoa. Uusinta sisältöä on 1-bittisen musiikin käsittely.
Alusta – jokseenkin hätäiseksi ja luettelomaiseksi jäävässä luvussa käydään läpi Spectrumin ja kloonien raudan kehitystä. On täälläkin kaikenlaista uutta detskua, mutta ote on pintapuolinen.
Veikkaisin lonkalta, että päälukujen takana ovat eri kirjoittajat, sillä tyyli ei ole niiden välillä yhtenäinen ja paikoitellen voi huomata tiettyä toisteisuutta. Kuvia on käytetty, mutta monia teknisiä seikkoja olisi voinut havainnollistaa kaavioilla: millainen se muistikartta on, miten grafiikka rakentuu, millaista 1-bittinen ääni on? Vaikka kirja on Platform Studies -henkinen, ei siinä ole lähiluettu pelejä tai demoja ja yritetty havainnollistaa, miten laitteisto ja ohjelmisto toimivat yhteen. Brightpast-demon (2011) tapauksessa sitä hieman yritellään, vaikka pintapuolisesti. En ole kovin vakuuttunut, että juuri kyseinen produ on edes paras mahdollinen analysoitava, sillä neukkuteemansa alla se perustuu lähinnä animaatioluuppeihin parin palikkaefektin lisäksi.
Mitäpä tästä nyt sanoisi? Positiivisia seikkoja on helppo löytää paljon hakematta: itäeurooppalainen perspektiivi on aina tervetullut, mukana on valaisevia haastatteluja ja tulihan tässä opittua sitä sun tätä. Valitettavasti heikkouksia on liikaa, että teosta voisi varauksetta suositella. Rakenne on poukkoileva, luvut epätasaisia, yleistykset toisinaan perusteettomia ja kaikkiaan meiningistä puuttuu tietty tarkkuus – olisin odottanut ainakin laitteen hyvin tuntevilta harrastajilta syvällisempää teknistä näkemystä. Napakampaa luettavaa Itä-Euroopan teknisistä harrastuskulttuureista ovat vaikkapa Jaroslav Švelchin Gaming the Iron Curtain tai tuore puolalainen New Media Behind the Iron Curtain.
Viikonloppuna oli jälleen Zoon aika ja tällä erää tuli vaihteeksi vääntäydyttyä oikein paikalle asti. Ensimmäistä kertaa olen käynyt Zoolla 1998 Tampereella TTKK:n pommisuojassa, minkä jälkeen silloin tällöin hieman satunnaisesti, riippuen majoituksesta ja muista lähtijöistä. Viialan seurahuoneen sijasta tällä erää partypaikkana oli ensimmäistä kertaa vanha Oriveden opisto. Tilaa ja etenkin majoitusmahdollisuuksia oli aivan eri lailla kuin Viialassa, eikä vähistä hotellihuoneista tarvinnut tapella verissä päin, vaan asuntolasta löytyi katto pään päälle kohtuuhintaan. Sponsorituen ansiosta – erinäisiä kotimaisia IT-firmoja – lipun hintaan oltiin saatu mahdutettua aamiaista, iltapalaa ja lauantaille kelpo päivällinen.
Where Did He Go? (oma petskari)
Paikan päälle kuskasi Helsingistä Hämeenlinnan kautta jälleen kätevästi järkihintainen partybussi, joka olikin melkein täynnä. Junalla pääsee Orivedelle myös hyvin ja jopa hiukan bussia nopeammin. Junassa olisi kätevämpi näpytellä läppäriä, mutta toki silloin jäisi kokematta matkan sosiaalinen puoli eikä omia juomia voisi tissutella matkaviihteenä. Omat viunat olivat periaatteessa kiellossa partypaikallakin, mikä ei kuitenkaan ollut varsinainen ongelma, sillä ovisuussa sijainnut baari palveli janoisia.
Kilpailuihin osallistuminen jäi tänä vuonna omalta kohdaltani vaisuksi: sain sentään väkerrettyä edes rupisen PETSCII-kuvan (ks. yllä), minkä lisäksi jeesasin hieman junioria kuvanteossa (ks. alla). Tärkein kontribuutioni oli epäilemättä edikka, jolla oli taas tehty monenlaista kuvista demoihin. Kaikenlaisia feetsupyyntöjä sateli tietysti läpi kolmen päivän 🙂 Zoolla on perinteisesti ollut hyvä taso grafiikka- ja musiikkikompoissa, mutta nyt nähtiin myös poikkeuksellisen kova demokompo, joka ylitti varmasti kaikkien odotukset. Uutuutena kompokavalkadissa oli Zoo Kids, jossa 12-vuotiaat ja sitä nuoremmat saivat mitellä omassa sarjassaan. Useimmat työt olivat pikselikuvia tai petskareita, mikä kertoo omalta osaltaan siitä, kuinka vaikeasti lähestyttäviä SID-sävellys ja nepakoodaus edelleen ovat.
Kurpitsa (poitsun petskari)
Kenties korona-ajan aiheuttaman partynälän tai sitten isompien puitteiden ansiosta paikalla oli enemmän porukkaa kuin muistan koskaan Zoolla nähneeni. Osaa kävijöistä voisi luonnehtia geneeriseksi skenejengiksi, joka koluaa kaikki partyt läpi, vaikka suurin osa lieni edelleen jonkun sortin nepa-aktiiveja. Jokunen vierailija oli saapunut oikein ulkomailta asti. Vuonna 2022 Suomen nepaskene ei ole enää se 90-luvun ru******rinki, vaan mukaan on huomattavasti helpompi päästä, vaikkei olisikaan mikään alusta asti mukana hengaillut legendaarinen legenda.
Ohjelmaa oli joka lähtöön: tuttujen kompojen lisäksi nähtiin jälleen presiksiä ja myyntipöytiä, joissa oli tarjolla kaikenlaista peleistä piireihin ja t-paitoihin. Järjestelyt onnistuivat kokonaisuutena hyvin – kiitos siitä – paria pikku poikkeusta lukuun ottamatta. Seuraavalle kerralle salin äänentoistoa testataan toivottavasti vähän lisää, sillä nyt yläbassot peittivät kaiken alleen ja diskantit katoilivat pahasti. Demokompon viivästyminen ja venähdys kolmeen yöllä oli toinen kipukohta, joka lopulta pakotti keski-ikäisen skenerin vetäytymään kämpille katsomaan streamia sängystä käsin. En vaan yksinkertaisesti jaksanut enää kykkiä tuolissa odottamassa. Kompuroinneista huolimatta Zoo’22 jää mieleen onnistumisena ja näillä puheilla 2024 mennään taas.
Vammala Partyillä julkaistu, Kimmon kanssa työstetty Ryönämestari-video – tai oikeastaan tuoteperhe – oli ensimmäinen tällainen videoprojekti, jossa olin isosti mukana. Itse idea syntyi jo 2021 samaisilla Vammala Partyillä epäilyttävän grillipihvin innoittamana. Tuotanto pistettiin käyntiin heti samana syksynä ja viimeiset kuvaukset sekä editointi saatiin kasaan heinäkuun alussa. Ote oli astetta vakavampi kuin “mennään heilumaan kännykkäkameran kanssa johonkin”, joten sisältöä tarvittiin odottamattoman paljon ja työmääräkin oli melkoinen. Muistilistalta löytyy seuraavia:
Sloganit
Logo
Jingle (tämän tapailin ihan itse Casion uruilla)
Maaseutuvideo
Käsis
Äänitetyt välispiikit
Frankin ja Jorman haastatteluvideot
Maaseutunäkymä taltioitiin Viikissä kännykkäkameran avulla jo syksyllä ja haastattelut tehtiin kotitalon kerhohuoneella, johon saatiin lavastettua riittävästi sekä Ryönämestarin koekeittiö että toimisto. Kuvaustilanne vaati reippaasti kaikenlaista rekvisiittaa ja laitteistoa puvuista mikrofonitelineisiin. Jorman esiliinan ompelin käytetystä lakanasta 🙂 Erikseen mikitys osoittautui hyväksi ideaksi, sillä kännyköiden tallentama ääni takakameran suunnasta ei ole mitenkään kehuttava ja samalle raidalle piti saada vielä haastattelijan ts. itseni ääni. Välispiikkini mikitin netistä löytyneen vinkin mukaisesti paksusta peitosta tehdyn teltan suojassa kaikujen välttämiseksi.
Ryönämestarin koekeittiöllä eli kerhohuoneen keittonurkkauksessa
Vaikein sisältö eli haastattelut saatiin purkkiin yllättävän nopeasti ja kivuttomasti, minkä jälkeen oli edessä ennalta eniten pelottanut vaihe: videon leikkaus. Laittelin ensin kasaan testivideota OpenShotilla, kunnes ilmeni, että sen renderöimä video tökki pahasti. Uusi yritys Kdenlivellä oli onnistuneempi ja homma hoitui lopulta varsin kätevästi. Eniten aikaa kului kohinoiden poistoon ja äänentasojen säätelyyn Audacityllä. Kaikki tämä siis Linuxissa, tietysti. 27″ näyttö ja edelleen suhteellisen tehokas Ryzen-prosessori olivat editoinnissa ystäviä, mutta voin hyvin kuvitella, että vähääkään isommissa projekteissa 16 gigan muisti tulee nopeasti vastaan.
Kurkistus kulissien taakse. Yksi kolmijalka kännykkäkameralle ja toinen mikrofonille.
Mitäs tästä kaikesta tuli opittua vastaisen varalle? Ainakin se, että tarvittavan sisällön, rekvisiitan ja järjestelyn määrä oli selvästi suurempi kuin kuvittelin. Käsistä ei voi jättää ylimalkaiseksi, “improan siihen jotain”, vaan kuvaustilanteessa replojen on parempi olla hyvin muistissa sujuvuuden nimissä. Katsojan huomio kiinnittyy luonnostaan ihmisiin, kasvoihin ja toimintaan, joten lavastuksen hienoudet, kuten mukaan ripottelemamme pikku vitsit menivät yleisöltä pitkälti ohi. Käytettävän laitteiston on hyvä olla kunnolla hallussa; haaskasimme tarpeettoman paljon aikaa Android-kännykän sahaavan automaattitarkennuksen kanssa ja se unohtui sittenkin päälle Frankin haastattelussa.
Partyiltä on taas jokseenkin ryytyneenä palattu, mutta on sitä pahempaakin nähty. Osallistuin jälleen sekalaisiin kompoihin, joten tässä näytille tekeleitä ja hiukan niiden taustatarinaa. Ensimmäisenä Tuplaimet, jotka eivät tällä erää olleet ehkä ihan nokkelimpia keksimiäni, vaikka kakkossija heltisikin. Välillä aika vaikea ennustaa yleisön äänestyskäyttäytymistä, kun oma suosikkini sijoittui huonommin:
Valokuvasompoon näpsäisin simppelin shakkikuvan Shah Mat, joka toimii aiheen luontaisen kuvauksellisuuden takia. Linssivääristymä teki kuvaan aikamoisen kalansilmämuljahduksen, jota en ruvennut suuremmin korjailemaan, vaan säädin lähinnä hiukan kontrastia, rajausta ja väritasapainoa.
Nappuloiden siirtelyn jälkeen laudalla ei näytä edes olevan matti
Toinen valokuva oli Kimmon kanssa työstetty Jorma lepää, osa suurempaa Ryönämestari-konseptia, josta kirjoitan tarkemmin ihan oman postauksensa. Kuvaan tavoitettiin suomalaisen miehen lepohetki maaseudulla rankan työpäivän päätteeksi.
Kuvattu Pakarajärven maitolaiturilla
Jos juuri muuta en ehtisikään, niin petskari sentään on yleensä nopea tehdä. Tällä kertaa ensimmäinen kahdesta duunista on optikkokäynnistä ja siellä nähdyistä hienoista laitteista innoittunut OC-125:
A largely* non-intrusive and pain-free optical device for measuring human visual acuity
Toinen petskari oli osa Ryönämestari-tuotesarjaa, tekstigraffaksi muokattu, Kimmon alkujaan piirtämä logo. Tämä kuva julkaistiin nimellä Laatu ruokaa.
Puhtaasta luonnosta lapioitu
Kaikkein eniten vaivaa meni Ryönämestari-videoon, jonka ideointi ja tekeminen alkoivat jo tasan vuosi sitten. Kirjoitan siitä tosiaan ihan oman postauksensa hiukan myöhemmin, koska sanottavaa on paljon ja projektin aikana tuli opittua yhtä sun toista – enimmäkseen tietysti kantapään kautta. Oli samalla ensimmäinen oikea wild compo -entryni, vaikka joihinkin olen hiukan osallistunut vuosien varrella.
Siinä meni toinen koronavuosi, eikä loppua näy. Päällimmäinen tunnelma on yleinen ryytymys, joka on näkynyt kaikessa tekemisessä: tuottavuus on ollut pohjalukemissa ihan joka saralla ja innostuksen hetket vähissä. Kyse on tuskin pelkästä koronakaranteenista ja Zoomissa kykkimisestäkään, sillä onhan ruuhkavuotisella niskassaan yhtä sun toista velvoitetta, jotka ajan oloon saattavat alkaa nakertaa voimia. Osansa hajoiluun on tuonut painostava työelämä, mutta siitä alempana omassa kohdassaan. Ei tämä nyt mikään täysin kurja vuosi sentään ollut, mutta aika vähiin jäivät huippuhetket urautuneen puurtamisen seassa.
Töitä ja tutkimusta
En kaunistele tätä liiemmin: vuosi 2021 töissä ei ollut motivoiva. Parhaita hetkiä olivat ne, kun vedin omia maisterikurssejani, mikä on kuitenkin valitettavasti vain pieni osa kaikista hommista. Hallinto, huonojen tietojärjestelmien kanssa taistelu ja tietysti lähes kirosananomainen organisaatiouudistus. Taiteen ja median laitokset yhdistyvät koulutusohjelmineen, minkä lisäksi maisteriopetuksen resursseja kuristetaan ja sitä myötä kurssitarjonta menee uusiksi. En ole ollut mitenkään “pahimmissa paikoissa”, mutta joka tapauksessa turhalta tuntuva puuhastelu, joka kaikkea muuta kuin edistää normaaleja päivätöitä, lisää stressiä. Olen jo itsekin joutunut kandiopetukseen, ja vaikken sitä vähempiarvoisena duunina pidäkään, niin olen sittenkin puolipakolla rekrytty väärä tyyppi kyseistä kurssia vetämään – joku joutilas piti nakittaa.
Syksyn alussa tuli sentään onnelliseen loppuunsa iän kaiken kestänyt arviointiprosessi, jonka myötä nimikkeeni on nyttemmin vanhempi yliopistonlehtori. Postuumisti näyttää tosin siltä, että olisin voinut hakea ylennystä jo paljon aikaisemmin sen sijaan, että tein kuuliaisesti pedaopinnot ja postdocin loppuun. Pian valtaosa laitoksen opettajista lienee näitä senioripehtooreja, joten lehtorien urapolkuun iskee tietty inflaatio. Tutkimuksen osalta vuosi jäi surkeaksi, mutta ehkäpä ensi vuonna niitä arvoisia vertaisarvioituja julkaisuja taas nähdään. Jotain on ainakin työn alla. Jatkoin edelleen huippuyksikön nimellisenä jäsenenä, mutta osallistuminen oli lähinnä kokouksissa harvakseltaan istumista.
Eräänä elämänmuutoksena jätin taakseni Alasin Media oy:n, jota olin perustamassa niinkin kaukana kuin 2004. Alkuinnostuksen jälkeen kontribuutioni jäi lähinnä kokouksissa istumiseksi, joten nyt tarjouksen tullessa hyväksyin sen, että myyn osakkeeni takaisin ja aktiiviset jampat jatkavat omillaan. Rahallisesti tässä “yrittäjyydessäni” ei ollut paljon järkeä, mutta näköalapaikka kotimaisen uusmediatoimiston arkeen oli toki kokemuksena arvokas.
Skenetystä
Valitettavan vähän kerrottavaa tältä saralta, mutta tokihan armaan tiimimme 30-vuotisjuhla oli eräs vuoden kohokohta saunomisineen, yhteislauluineen, kilpailuineen, demokatselmuksineen, muisteloineen ja kaljoitteluineen. Jokin gravitaatio on porukkaa yhdessä pitänyt jo kolmen vuosikymmenen ajan. Suunnitelmissa oli tietysti synttäriprodukin, mutta sellaista ei tältä ryytymykseltä lopulta irronnut. Onneksi Yzi sentään kantoi lippua parissa pikkuintrossa. Omat tuotokset jäivät muutamaan petskariin ja Vammala Partyillä näytettyyn Processing-pätkään. Pariin kuvaan olin jopa ihan itsekin tyytyväinen. Ja niin tosiaan, opetin demokoodausta opiskelijoille yhden viikon Alive Dead Media -kurssillani 🙂
Tietotekniikkaa
2021 oli tekniikkaharrastajalle poikkeuksellisen hankala vuosi, kun komponenttipula piti laitteiston hintoja koholla. Näytönohjaimet ovat toki se ilmeisin voivottelun aihe, mutta lievempää hintojen turpoamista ja pahoja saatavuusongelmia näkyi monissa muissakin osissa. Media tarttui aiheeseen hanakasti ja toitotti vuoden varrella Taiwanin vesipulaa, rahtiongelmia, tehtaiden tulipaloja jne. siinä määrin, että hetkittäin alkoi iskeä jo hieman foliohattufiilis: ovatko nämä kaikki “valtaisat vastoinkäymiset” oikeastaan vain kätevä tekosyy pumpata hintoja? Ongelma on monimutkainen eikä varmasti ratkea hetkessä, joten 2022 tuskin palauttaa hintoja ennalleen – voi olla, etteivät ne ikinä enää palaakaan. Konepäivitysprojektit saivat siis olla tämän vuoden suosiolla jäissä, vaikka muutama välttämätön palanen toki piti hankkia hajonneiden tilalle. Ajoitus oli kerrankin hyvä, sillä päivitin perheen konekannan sopivasti toissa vuonna ennen komponenttipulaa, joten näillä pärjäilee tarvittaessa vielä mukavasti vähintään vuoden.
Joitakin pikku laitteisto- ja softaviritysprojekteja tuli sentään tehtyä. Eräs hauskimmista oli perheen uuden sähköurun kytkeminen USB-MIDI:n kautta ScummVM:ään. Vuoden lopulla piti tutustua Linuxin ACPI:n ihmeisiin ja vuoden alussa asentaa hieman kotipolttoisesti WLAN-korttia sohvakoneeseen. Ikuisuusprojekti Appen USB-näppiksen näppiskartan kanssa koheni pykälän ja vähemmän hauskana puhteena jouduin tappelemaan melkoisesti saadakseni Ryzen+RTX 2080 -kokoonpanoni toimimaan vakaasti, kiitos Nvidian ajuribugien (tämä ongelma sentään jo onnellisesti takana).
Steam-kirjasto paisuu toisesta päästä nopeammin kuin ehdin toisesta edes kokeilla, mutta se lienee perin normaali ilmiö. Uusiin tekeleisiin tutustumisen sijasta kävi usein niin, että käynnistin sen saman Gnogin, Insiden tai Grisin ja hakkasin ne vielä kerran läpi. Vuoden uusista löydöistä parhaita oli luotetun Amanitan Happy Game, vaikka sen äärelle ei varmaan suurta tarvetta ole enää palatakaan uudelleen. Lumino City viihdytti pienen hetken, samoin kuin kotimainen Runo.
Shakki
Vuoden loppua kohti myös jalon pelin äärellä vaivasi pieni sotaväsymys, mutta se tuppaa olemaan ohimenevää sorttia. Syksyllä ja alkutalvesta olen lähinnä yrittänyt pitää jonkinlaista rutiinia yllä, etteivät taidot sentään kääntyisi laskuun. Kesällä meni suorastaan mukavasti, kun Lichess-vahvuuslukuni nousivat uusiin huippulukemiin. Ei noita millään säkällä nosteta, joten uskoisin kyseessä olevan ihan oikean tason kohenemisen (joka tosin syksyn uupumuksen myötä näyttää tuttuun tapaan lysähtäneen). Kilpailuihin tuli osallistuttua jälleen koronan vuoksi harmillisen vähän: itse pelasin yhdessä turnauksessa ja lisäksi kuskasin poikaa muutamaan lastenturnaukseen. Tyllerökin alkaa jo ymmärtää peliä paremmin kuuden vuoden iässä, mutta jokin palanen ei ole vielä loksahtanut paikoilleen niin, että osaisi oikeassa pelitilanteessa hahmottaa tehtävistä tuttuja kuvioita.
Nappeja ja lautoja ei ole juuri tullut enää haalittua, kun niitä on sekä pelaamiseen että koristeeksi moninkertaisesti yli oman tarpeen. Poikkeuksen tähän sääntöön tekevät kotopuolesta Vammalasta peräisin olevat Tannin nappulat, jotka ostan kaikki vastaan tulevat. Ensimmäisten löytämiseen meni peräti kaksi vuotta ja viime vuonna tärppäsi edullisesti toiset hieman vanhemman mallin edustajat. Arkipelailussa käytössä ovat useimmiten ihan tavalliset muoviset painotetut klubinapit, jotka eivät loista niinkään ulkonäöllään kuin selkeydellään ja toimivuudellaan.
Leffoja ja sarjoja
Länkkäreitä tuli katseltua edelleen verrattain ahkerasti, mutta tilanne on sama kuin jo aika pitkään, eli uusia kiintoisia löytöjä tulee tehtyä harvakseltaan. Erityisesti uudemman pään bulkkiwesternit jättivät kylmiksi – en tiedä, miten tuollaisia lähinnä väkivaltaisia kotivideoita päätyy ihan Suomessakin myyntiin. Hyllystä yllättäen löytynyt Westworldin ykköskausi jaksoi pitää otteessaan loppuun asti, vaikka seuraavat kaudet tuskin kiinnostavat enää. Toinen onnistunut lännensarja oli Wheelerin suvun vaiheista kertova Into the West; ihan loppuun asti käsis ei kantanut, mutta kelpo viihdettä yhtä kaikki. Korona-aika haittasi jälleen länkkärimaratonien pitämistä ja nyt kerhohuone on taas kiinni hamaan tulevaisuuteen. Kevään maratoni saatiin sentään pidettyä kesäkuussa hikisissä Arizona-fiiliksissä ja syksyn vastaava marraskuulla.
Varsin jälkijunassa hankimme lopulta Netflixinkin. Takavuosina, kun kiinnostusta viimeksi oli, tarjolla oli vain oma toisto-ohjelma Windowsille ja Mäkille, mutta nyttemmin katselu onnistuu sentään ihan selaimella, joten myös Linux-käyttäjä on lähes tasaveroinen asiakas. Ruuhkavuotisen pariskunnan on yleensä paljon helpompi katsella sarjoja kuin kokonaisia leffoja, etenkin kun klassikot tuppaavat olemaan kolmen tunnin pläjäyksiä. Edellä mainitun Westworldin lisäksi projektoriaikaa saivat Queen’s Gambit, Squid Game ja viimeisimpänä Downton Abbey. Näyttää uhkaavasti siltä, että flixi on jäänyt talouteen pysyäkseen. Kuten hieman ennalta arvelinkin, suoratoistopalvelusta löytyy kyllä katsottavaa, mutta harvemmin juuri vaikkapa sitä elokuvaa, jonka haluaisit nähdä. Tilannetta ei sanottavasti auta sisältöjen pirstoutuminen lukuisiin kilpaileviin palveluihin. Nostalgisena paluuna lapsuuteen tuli kaluttua läpi myös Blackadderin kaikki kaudet.
Pikku sivuraiteena sivistin (ja toivottavasti viihdytin) vielä jälkikasvua kasaritoiminnalla/skifillä. Nähtyinä ovat nyt ainakin Predator, pari Terminatoria, muutama Rambo, kaksi ekaa Alienia sekä muutama Robocop. Valikoimaa on pitänyt kuratoida lähinnä liian väkivaltaisuuden tai pelottavuuden takia – Rambo 4 tosin lipsahti katseluun vahingossa – ja toisaalta laatukriteerien nojalla, joiden vuoksi karsiutuivat tuoreemmat Aloenit ja Termarit. Lisämausteena soppaan vielä jokunen wire-fu-klassikko.
Muita puuhia
Oma pikku virstanpylväänsä oli kaksikymmentä vuotta kasvissyöntiä. “Kokeilenpa tuota piruuttaan viikon” -projekti lipsahti elämäntavaksi ja muutaman vuoden päästä kääntyy jo ns. siviilijuna, kun olen ehtinyt olla vegenä puolet elämästäni. Mitään erityistä syytä tai tarvetta ei ole ilmennyt palata entiseen, joten projekti jatkukoon. 20 vuoden aikana kauppojen valikoima on monipuolistunut hurjasti eikä ravintoloissakaan ole enää ilmennyt sanottavia vaikeuksia tällaisen erikoisruokavalion kanssa. Pikkupaikkakunnalla tilanne toki saattaisi olla vielä toinen.
Odotuksia vuodelta 2022? No ainakin toivon, että löydän uutta intoa tutkimuksen ja luovien hankkeiden edistämiseen, tosin tällä hetkellä en odota kovin säkenöivää suoriutumista. Korona tuskin mihinkään katoaa, joten voi olla yksi etävuosi jälleen tiedossa (ei sillä, että rakastaisin Otaniemeen raahautumistakaan). Kolmas rokotus pitäisi käydä ottamassa tammikuulla, mutta vahvasti vaikuttaa jo siltä, että se ei jää viimeiseksi.
Fitin vuosijuhlaa vietettiin jo kaksi viikkoa sitten Ylöjärvellä, mutta en ole ehtinyt opetuskiireiden vuoksi vielä kirjoittaa aiheesta ajan kanssa. Jälleen kerran täytyy hämmästellä sitä, miten alkujaan 1991 koulumatkalla koto-Vammalassa perustettu tiimi edelleen gravitoituu yhteen eri puolilta Etelä-Suomea kerran vuodessa saunomaan, syömään, laulamaan, kaljoittelemaan, katselemaan demoja, ynnä muuta. Jäsenistössä oli vaihtuvuutta — kuten ajan henkeen kuului — ysärin puolivälissä, mutta enää 2000-luvulla ovi ei ole käynyt suuntaan eikä toiseen.
Marq–Roz–Zebra–Yzi–Manu–Pete. Ja kuvasta kiitos Manulle.
Ei liene yllätys, ettei keski-ikäistyvä ruuhkavuotinen skeneri ehdi ja jaksa vääntää produja enää samalla tahdilla kuin teini, mutta jotain sentään syntyy: pikkuintroja, kuvia ja biisejä julkaistaan tasaisesti kompoissa vuodesta toiseen. Tälle vuodelle olisi ohjelmassa vielä eräänä velvoitteena 30-vuotisdemo, mutta toistaiseksi sen edistämiseen ei ole oikein tuntunut löytyvän sopivaa motivaatio-luppoaika-komboa. Alusta olisi historiallisista syistä luontevimmin 1990-luvun puolivälin DOS-PC, joka on yhtäältä aika “helppo” ja tehokas alusta moneen retrokoneeseen verrattuna, ja toisaalta laitteistoltaan kirjava sekä kehitystyökalujen puolesta asteen ärsyttävä.
Tämän vuoden partykompo oli tietysti tietokilpailu tiimin historiasta. Palkintoina jaettiin uunituoreita “Fit – Lihaa säästämättä, laadusta tinkimättä” -tarroja, joilla voi laittaa läppärinsä ja muut laitteensa tunnustamaan väriä. Jos ei suuria yllätyksiä tule, niin 2031 sama sakki lienee jossain juhlistamassa 40-vuotissynttäreitä. Kymmenen vuoden päästä voi jälleen hyvin katsoa vaikka ihan samat nostalgiset partyvalokuvat ja vanhat demot uudestaan ilman, että toisto rupeaa puuduttamaan 🙂 Toivon mukaan olen siihen mennessä löytänyt jälleen kadonneet jäsenkorttini ja Covoxin näyttelyä varten. Hyvä Fiture Crew!
Vuosia luotettavasti — ainakin kohtuuden rajoissa — toiminut DOSBox jätti ns. tielle tällä viikolla. Isolla tehopöntöllä ja Nvidian näyttiksellä en huomannut mitään ongelmia, mutta läppärin integroidulla tulikin outoa käytöstä koko näytön tilassa: hiiren kursori välkkyy noin kerran sekunnissa ärsyttävästi keskellä ikkunaa. Googlailun perusteella vika saattaa olla X:n ja SDL 1.2:n yhteispelissä, mutta mene ja tiedä. Yritin ratkoa ongelmaa monin keinoin asentamalla ja kääntämällä erilaisia forkkeja. Tässä tuloksia:
Alkuperäinen DOSBox 0.74: Ongelman saa tavallaan “ratkaistua” heiluttelemalla hiljalleen hiirtä, minkä ei todellakaan pitäisi olla tarpeen. Forkeissa on kaikenlaisia uusia hienouksia, joita tästä hiukan jämähtäneestä vakkarista puuttuu. Vakio-poksissa toimivat toisaalta äänet parhaiten kaikista kokeilemistani versioista. Erilaisten grafiikkavaihtoehtojen (surface, OpenGL, overlay) vaihtelu ei tunnu vaikuttavan asiaan.
DOSBox Staging: Tämän ainakin pitäisi olla uusi ja hieno SDL2-pohjainen versio, mutta äänet toimivat jostain syystä aika satunnaisesti. Omissa demoissa niin SB- kuin GUS-äänetkin pysyivät mykkinä. Hiiren välkkyminen on sentään korjattu. Sorsa ei edes kääntynyt, kiitos uuden käännösympäristön.
DOSBox-X: Tässäkin on kaikenlaisia uutuuksia, kuten jokseenkin kätevät menut. Näppäinoikotiet on jostain syystä pistetty nekin uusiksi. Ääniä kyllä kuuluu, mutta ne rapsuvat ja pätkivät aivan liikaa, vaikka bufferin pituutta kasvattaisi kuinka. Pointteri ei ainakaan räpsy ja skaalaus toimii paremmin kuin vakkarissa.
Osa ääniongelmista ja hidasteluista liittynee läppärin hitauteen, vaikka luulisi i5-6300U:n nyt jotain jaksavan — isolla pöntöllä kaikki toimii paremmin, mikä osaltaan lienee Nvidian näyttiksen ja ajurien ansiota. DOSBox Staging pysyy valitettavasti yhtä mykkänä molemmilla. Näyttää siis siltä, että demot pitää viikonloppuna ajaa vakio-laatikolla ja heilutella hiirtä…
Tuttuun tapaan heinäkuussa saapui taas Vammala Party, joka pidettiin tälläkin kertaa Ikaalisissa (oikeasti Vammalassa on oltu viimeksi vuonna 2000). Tällä erää olin harvinaisen ajoissa liikkeellä kompoentryjen kanssa, sillä ajatus partypaikalla kiireessä koodaamisesta/piirtämisestä tuntui hieman ahdistavalta. Niinpä kaikki oli kasassa jo muutama päivä ennen paikan päälle lähtöä. Valokuviin en hirveästi painostanut, mutta tuli niitä sentään kaksi näpättyä:
Jotakin uutta, jotakin vanhaa
Ensimmäiseen löytyi ajankohtainen aihe maahan heitetystä Pilsner Urquellin mainosmaskista, jossa yhdistyivät ajankohtaisuus, historia, roskaaminen ja korona. Toisessa näpsyssä oli samaa ajankohtaisuutta, kun kävelyretkellä tuli vastaan maahan kaatunut sähköpotkulauta, joista on keskusteltu viime aikoina runsaasti:
Kaatuneiden muistolle
Tuplaimissa olen pärjännyt poikkeuksellisen hyvin jo kahtena aiempana vuonna, ja tällä erää irtosi suorastaan voitto tekeleellä Friman’s Birds. Nämä eivät yleensä hieromisesta juuri parane, enkä käyttänyt yhdistelmien etsimiseen yhtä aamua pidempään. Idea on tärkein ja se joko toimii tai ei – känninen skeneyleisö on omanlaisensa raati, jonka nauruhermojen kutkuttamiseen pärjääminen perustuu. Tässä kaikki kolme pläjäystä:
Kuten arvata saattaa, grafiikkakilpailuun piti väsätä vähintään yksi petskari. Ensimmäinen yritelmä oli M. C. Escherin joutsengrafiikan versiointi, joka näyttää simppeliltä, mutta ei ollut järin helppo tehdä merkeillä. Yhtäältä en rankkaa tällaisia versiointeja keskimäärin hirveän korkealle, mutta toisaalta lopputulos on toimiva ja tekniikka (tietääkseni) uusi PETSCII-maailmassa. Viitossijaa kummempaa ei tällä irronnut, mutta onneksi sentään partyjen jälkeen kehuja on tullut:
M.C.
Toinen petskari oli omaperäisempi, vaikka teknisesti huomattavasti kökköisempi. Idea lähti Madeiran tyylisestä tekstuurista, jossa olisi sarjakuvamaisia päitä – näitähän on sarjiksissa ym. nähty. Luonnostelin ensinnä (turhaan) paperille, mutta siitä ei ollut juuri hyötyä, joten rupesin täyttämään ruutua merkeillä ja annoin niiden viedä. Lopputulos ei ollut yhtään alkuperäisen idiksen mukainen, mutta edes jokseenkin mielenkiintoinen:
We the People
Päät ovat hieman sinne päin, mutta toki merkeillä on vaikeaa tehdä kovin hienojakaan. Graffakompossa tällä heltisi neljäs sija; tällaisessa kuvassa on toki liikaa detskuja ja nähtävää, jotta kaikkea ehtisi lyhyessä ajassa käydä läpi. Jos johonkin olen tässä sukujuhlamaisessa ITE-pläjäyksessä tyytyväinen, niin hahmojen ilmeikkyyteen ja pariin niiden väliseen vuorovaikutukseen (pisnesmies katsoo epäillen renttua, takarivin äijä on selvästi vaikuttunut naishahmosta ym.).
Me, Me, Me!
Tällä erää löysin jostain motivaatiota tehdä myös parissa päivässä Processing-demon, jonka nimeksi tuli Me, Me, Me! Mitenkään virallisemmin tätä tekelettä ei julkaistu, mutta ehkäpä ainakin efektejä kannibalisoidaan johonkin myöhempään “oikeaan” tuotokseen. Visuaalit toimivat mukavasti yhteen Yzin biisin kanssa, vaikka teknisten ongelmien vuoksi smuuthiksi hierottu 60 fps:n sisältö olikin skriinillä sitten tökkivää 30 fps:ää. Fysiikkasimulaatioiden lisäksi mukaan mahtui jopa kepeää tarinankerrontaa, kun narsistinen oranssi pallo on ensin uransa huipulla seuraajien ympäröimänä, mutta joutuu sitten vaikeuksiin ja lopulta murskatuksi.
