Posts filed under 'filosofointi'
Käytyäni tänä keväänä läpi stressaavan hakuprosessin ja noin muutenkin silmiteltyäni akateemista maailmaa lehtorin silmin kymmenen vuotta olen tullut siihen johtopäätökseen, ettei opettajan kannata liiemmin huhkia opetuksen parissa. Toki jokin minimitaso pitää hoitaa, mutta yli jäävä aika kannattaa mieluummin käyttää johonkin muuhun. Seuraavassa joitakin syitä, miksi.
Järjestelmä ei arvosta opetuksen laatua. Korupuheista ja opetusportfolioista huolimatta on masentavan selvää, ettei opetustöistä kerry juuri mitään statusta tekijälle. Määrällistä arviointia voidaan toki tehdä vaikkapa ohjattujen opinnäytteiden ja kursseista kertyneiden opintopisteiden mukaan, mutta kumpikaan ei motivoi kehittämään laatua tai sisältöä.
Opetusansiot kumuloituvat heikosti. Jos opetat saman kurssin yhden kerran tai kymmenen kertaa, niin ihan kiva, mutta portfoliossasi on lopulta vain yksi kurssi. Vertailun vuoksi on melkoinen ero siinä, oletko julkaissut yhden vai kymmenen vertaisarvioitua artikkelia – tai näin taidealalla yksi vs. kymmenen yksityisnäyttelyä. Jos tässä suhteessa haluaa taktikoida, niin kannattaa pyrkiä pitämään mieluummin useita eri kursseja kuin toistaa samaa moneen kertaan.
Opetus- ja tutkimuskokemuksen epäsymmetria. Monella tuntemallani opettajalla on tutkimuksellisia ambitioita, mutta jos aikoo siirtyä opettajasta tutkijaksi, niin silloin vaaditaan julkaisuja ja muita vastaavia ansioita (tieteellisiä luottamustehtäviä, konffaesitelmiä ym.), joita ei lehtorille mitenkään automaattisesti kerry. Sen sijaan tutkimusansiot ovat käypää valuuttaa yliopistojen opetustehtäviin hakiessa.
Summa summarum: opettajan kannattaa turvata selustansa ja käyttää kaikki yli jäävä aikansa tutkimuksen/taiteen vääntämiseen (mikä toki hyödyttää myös opetusta) sekä tutkintojen suorittamiseen. Kolmas mahdollinen statuksen hankkimisen keino on erilaisten luottamustointen kerääminen: lautakuntia, komiteoita, työryhmiä ym. riittää, jos sellaisissa toimimiseen on taipumusta ja mielenkiintoa. Tätä kautta voi päästä etenemään akateemisen maailman kirkkaimpaan kärkeen eli hallintoon – samalla saa kylläkin varautua istumaan loputtomasti erilaisissa palavereissa, mikä ei kaikille sovi.
July 1st, 2015
Sain juuri lähetettyä arviointiin musiikkia käsittelevän artikkelin ja sitä myötä ryhdyin taas miettimään fokusoitumisen sekä sen puutteen seurauksia. Itse olen tehnyt tutkimusta tekniikan, designin ja digikulttuurin parissa ja skaala tuntuu edelleen vain hajaantuvan. Näistä sivuraiteista on ollut sekä iloa että harmia:
Yhteen aiheeseen syventyminen helpottaa kirjoittamista paljon, kun kentän diskurssi ja klassikot on jotenkin mahdollista hallita. Uuden merkittävän tutkimuksen luominen vaatii vertikaalista otetta, mitä horisontaalinen sieltä täältä poimiminen ei edistä. Keskittyminen tukee myös verkostoitumista, kun on jokin viiteryhmä, jossa voi olla kotonaan ja tuntea alan keskeiset toimijat. Tiettynä potentiaalisena uhkana on sen oman keihäänkärjen muuttuminen irrelevantiksi tai (omasta perspektiivistäni) ryytyminen yhden ja saman aiheen parissa puuhasteluun.
Monialaisuuden puolesta puhuu ainakin se, että on tarvittaessa mahdollista siirtyä suunnitelmaan B – itse voisin edelleen tarvittaessa heittäytyä vaikka koodariksi, jos akateeminen ura syystä tai toisesta lopahtaa. Tutkimuksen näkökulmasta tärkeä motivaattori on aihepiirin tuoreus, hauskuus ja yleissivistävyys: vaikkapa tuon musapätkän kirjoittamisen jälkeen tiedän paljon enemmän musiikintutkimuksesta sekä historiasta. Toisaalta uuden tutkimusalan opettelu ja seuraaminen vaatii melkoista ponnistelua, ja ensimmäisistä yritelmistä tulee helposti sellainen fiilis, että on kulkenut väärästä ovesta ja seikkailee innokkaana amatöörinä pitkän linjan tekijöiden seassa.
February 16th, 2014
Iltalehti julkaisi jouluaattona artikkelin Hollywoodin älyköt, jossa tuotiin esille “yllättäviä” tietoja julkkisten akateemisesta puolesta. Taustalla on yhtäältä jonkinlainen oletus siitä, että näyttelijät eivät juuri järjellä loista, ja toisaalta siitä, että yliopisto-opiskelu on osoitus sivistyneisyydestä. Vastaavanlaisia listoja on julkaistu tasaisin väliajoin meillä ja maailmalla, joten “yllättävien älykköjen” voisi melkein sanoa vakiintuneen eräänlaiseksi alalajikseen. Tarkistetaan tällä kertaa poikkeuksellisesti faktat:
- Mayim Bialik. Artikkelin mukaan “neurotieteen tohtori Kalifornian yliopistosta”, minkä vahvistaa myös UCLA:n alumnisivu. Tämä tekee hänestä samalla nörtin.
- Natalie Portman. Artikkelin mukaan valmistunut 2003 Harvardista pääaineena psykologia. Harvardin alumnisivu vahvistaa, että kandinpaperit ovat tosiaan taskussa.
- Lisa Kudrow. Artikkelin mukaan “hupsun Phoebe-hahmonsa täysi vastakohta” on biologiasta valmistunut maisteri. Tässä kohtaa alkaa lipsua, sillä Vassarin alumnisivun mukaan tutkinto on kandidaatti. Sekaannus johtunee siitä, että meillä vastaavat loppututkinnot tuppaavat olemaan maistereita.
- Cindy Crawford. Artikkelin mukaan kemianinsinööri Northwesternistä, mikä todella olisikin yllättävää. Alumnisivu on aiheesta hienotunteisesti hiljaa, mutta muut lähteet ovat sitä mieltä, että Cindyn opinnot jäivät yhteen lukukauteen.
- Tom Hanks. Hanks on älykkö, sillä hän kuuluu avaruusjärjestöön.
- Ter[r]ence Howard. Artikkelin mukaan “tutkinto kemiantekniikasta ja tohtorintutkinto fysiikasta”. Tämäkään sankaritarina ei kestä lähempää tarkastelua. SCSU kylläkin myönsi pr-hengessä Howardille kunniatohtorin arvonimen. Humppa näyttää menneen hyvin läpi ainakin hetkeksi joka tapauksessa.
Vastaavien listojen vanha suosikki, Jodie Foster, ei tällä kertaa mahtunut mukaan. Tämän perusteella akateemisessa maailmassa näyttää olevan edelleen sen verran glooriaa (*), että sen eteen kannattaa vaikka valehdella. Toisen puolen voi tosin laittaa median piikkiin, kun lukukauden paikalla pyörähdys tuntuu kelpaavan loppututkinnoksi. Vastaavaa ilmiötä ei tarvitse hakea valtameren tuolta puolen – ihan omankin laitoksemme dropoutit näyttävät Linkedinin perusteella saaneen tutkintonsa kunnialla loppuun 🙂
(*) Sammakkoperspektiivistä tarkastellen tuon “gloorian” saattaa helposti kyseenalaistaa, kun katselee tulosmittareita, hyvä veli -verkostoja, pätkätöitä, byrokratiaa ja tutkintojen liukuhihnatehtailua.
January 25th, 2014
Tänä vuonna tuli 20. yhtäjaksoinen kerta täyteen Assemblyillä aka Asmeilla aka Assyillä aka Arsemplyssä. Ensimmäinen käyntini oli 1994, jolloin tapahtuma oli vielä Helsingin vanhalla jäähallilla – tulimme tuolloin paikalle junalla peeseenrotteloiden kanssa Vammalasta asti. Tiesimme jotain tuollaista olevan olemassa jo 1993, mutta party meni sivu suun, kun saimme invitaation käsiimme vasta liian myöhään. Olisihan se ollut hienoa nähdä Extension ja Second Reality livenä paikan päällä, mutta minkäs teet, verkottumaton. 1994 tapahtuma oli jo massiivinen ja paikalla etenkin PC-skenen kaikki suuret nimet. Itsekritiikki iski sen verran pahasti päälle, että kompoon kyhäämäni Vehnä-demo jäi lopulta kokonaan julkaisematta.
Partypaikaksi on vakiintunut sittemmin Hartwall-areena; kaksi kertaa oli muistaakseni Messukeskuksellakin. En ole itse enää ihan se sama lukionörtti, mutta paljon on muuttunut itse tapahtumakin. Pelien roolin kasvu on tietysti se silmiinpistävin seikka: vielä jokunen vuosi sitten profiili oli selvästi matalampi, mutta nyt ei tarvitse enää arvuutella sitä, mikä on tapahtuman pääasia. Pelialan nykyinen noste kontributoi vielä näkyvyyteen omalta osaltaan. Demot ja demoskene ovat hieman orpo lisuke, jota pidettäneen mukana lähinnä joidenkin nokkamiesten henkilökohtaisten sympatioiden nojalla. Boozemblykään ei ole enää pelkästään skenerien omaisuutta, vaan kallioilla oli kännäämässä myös siihen ikään päässeitä pelaajia.
Yllä oleva saattaa kuulostaa kitkerältä papparaisen tilitykseltä, mutta olen itse asiassa jo lakannut aikaa sitten välittämästä siitä, mitä pelipojat hallissa keskenään touhuavat, ja kuinka tapahtuma julkisuuskuvaansa asettelee. “The real party is outside”, kuten on tapana sanoa. Puristien demopartyjä järkätään edelleen toisaalla, joten Assemblyn merkitys onkin itselleni nykyään lähinnä siinä, että tulee nähtyä tuttuja tyyppejä, joita harvemmin missään muuten tapaa. Jopa kompojen seuraaminen alkaa olla toissijaista – demoja sentään vääntäydyimme katsomaan ihan paikan päälle, mutta etenkin musiikki- ja grafiikkakompot jäävät helposti väliin, jos sattuu olemaan tähdellisempää tekemistä.
Pääsarjoista 1k- ja 4k-introt olivat hyvin voimissaan, kun taas demokompo jäi ohueksi ja oldskoolissa kärsittiin niin ikään katovuodesta. Demojen osalta on mahdotonta sanoa mitään tulevaisuudesta, mutta oldskool-kompon riutumista on jatkunut jo iän kaiken. Retrokoneille on houkuttelevampia pikkupartyjä – katsokaa vaikka X2013:n produlistaa, minkä lisäksi Revision haukkaa oman osuutensa pääsiäisenä. Yhtäältä voisi sanoa, että suuret nimet skippasivat Assemblyn tänä vuonna, mutta toisaalta kompoissa oli ainakin itselleni tuntemattomia nimiä, mikä positiivisesti ajatellen kertoo siitä, että tuoreitakin tulokkaita saattaa olla vielä skenen pariin pyrkimässä. Asenneilmapiiri on nykyään aloittelijoille paljon suotuisampi: aikanaan sait lähinnä varautua olemaan säälittävä osaamaton lameri niin pitkään, kunnes tekeminen alkoi sujua.
August 5th, 2013
Suomalaisten kohtuuton vaatimattomuus ja urahenkinen jenkkimeininki kohtaavat hupaisalla tavalla LinkedInin sivuilla. Eri taustoista tulevien työnhakijoiden arvioinnin helpottamiseksi tässä pieni sanasto:
- alkeet – expert level
- asiakaspalvelu – service management
- ei osaa – interested in
- erinomainen – ei tunnettua käännöstä (oletko nyt ihan varma, että olisi erinomainen?)
- graafikko – art director
- heikko – aspiring
- kesätyö – senior specialist trainee
- kohtuullinen – extraordinary
- lukio – college
- merkonomi – MBA
- yo-merkonomi – DBA
- muotoilija/suunnittelija – lead designer
- myyjä – sales coordinator
- ohjelmointi – software achitecture design
- opettaja – associate professor
- pari kurssia – solid background in
- normijamppa – dynamic multi-talent
- sähköposti – business-to-business communication
- tekstinkäsittely – enterprise software solutions
- työntekijä – manager
- välttävä – excellent
Olisi ihan mielenkiintoista kuulla, miten vetäviin myyntipuheisiin tottuneet amerikkalaiset näkevät asian. Kuvaavan anekdootin kertoi Suomessa pitkään asunut ja sittemmin Yhdysvaltoihin palannut tuttuni: jumppatunnin jälkeen personal trainer kyseli, oliko tunti ollut hyvä. Tuttuni vastasi: “It was good.” Valmentaja jo huolestui: “Was there something wrong with it?”, kunnes sai huojentavan oikean vastauksen: “It was excellent.”
edit: Tuli vastaan niin osuva esimerkki, että pistetään oikein näytille.
July 19th, 2013
Vaikken ole Päivi Räsäsen kanssa monesta asiasta samaa mieltä, niin sinänsä on yksi lysti, mitä hän jossain suviseuroissa samanhenkisille saarnaa. Kansankirkolle nämä konservatiiviset ulostulot, etenkin taannoinen kuuluisa Homoilta, ovat kuitenkin melkoinen pr-ongelma ja taloudellinen rasite. Lasketaanpa viimeisen puheen kustannusten suuruusluokka.
- Eronneita: 6500 kappaletta (lähde)
- Suomalaisten keskitulo: 3111 e/kk (vuonna 2011, lähde)
- Kirkollisvero keskimäärin: 1,33 prosenttia (vuonna 2010, lähde)
- 6500 * 3111 e/kk * 12 kk x 0,0133 = 3,2 miljoonaa euroa
Lukemassa on varmasti heittoa yläkanttiin, sillä kaikki eronneet eivät ole verovelvollisia ja kannanotot saattavat myös kannustaa ihmisiä liittymään, mutta kyseessä on yhtä kaikki melkoinen summa menetettyinä verotuloina yhdessä vuodessa. Samaa kaavaa käyttäen Homoillan kustannuksiksi saadaan 40000 eronneella lähes 20 miljoonaa euroa. Suhteessa kirkollisverojen kokonaissummaan (pl. yhteisövero), joka oli 856 miljoonaa euroa vuonna 2011, summa on toki pieni, mutta moniko yksityishenkilö kykenee samaan?
edit: Rupesi kiinnostamaan laskelman oikeellisuus siinä määrin, että kokeillaanpa vielä toista laskutapaa. Jos evlut-kirkolla oli 2011 4170748 Suomessa asuvaa jäsentä, tulee yhden hengen kontribuutioksi noin 205 euroa. Suviseurojen vuotuinen kustannus olisi sillä perusteella 1,33 miljoonaa ja Homoillan 8,2 miljoonaa.
Maikkarin artikkelissa on käytetty kuukausipalkkojen keskiarvon sijasta mediaania ja päädytty samansuuntaiseen lukemaan.
July 18th, 2013
Meillä on käyty kuluneen vuoden verran kovaa tahtojen taistelua. Edessä on siintänyt koko ajan kasvava musta pilvi. Lähestyvä kesä. Riparikesä.
Teini-ikäinen tyttäreni on harannut henkisesti vastaan saman verran kuin ottaisi voimille roikkua sormien ja varpaiden kynsillä ovensuussa estämässä jotakin menemästä siitä läpi. Meillä on keskusteltu ja väitelty, itketty ja huudettu ja lopulta vetäydytty poteroihin. On yritetty lahjontaa, kiristystä, uhkailua ja kaupankäyntiä. Riparille voisin hänet äärimmäisen pakon edessä vielä päästää, mutta teini haluaisi vielä konfirmaatioonkin.
Olen yrittänyt houkutella tytärtä jättämään riparin suosiolla väliin. Jos ei muuten, niin edes kirkollisveron vuoksi. Onko siihen ihan niin vakavasti edes pakko suhtautua? Ei sinne kukaan muukaan mene. Tapakristittyjähän tässä on Suomi pullollaan. Mutta ei. Lapselle asia on ollut, voi kai näin kuitenkin sanoa, pyhä.
Keskeiseksi kysymykseksi nousi, kuka saa päättää? Onko neljätoistavuotias itse valmis ja kypsä ratkaisuun? Tietääkö hän miten tulee asioista ajattelemaan? Itse en ainakaan tiennyt. Olisin mennyt riparille, ellei minua olisi lahjottu matkalla Amerikkaan. Ateistiksi ryhdyin vasta reilusti myöhemmin. Prometeus-leirillä aika kului lähinnä pokeria pelatessa ja tukkalakkaa suihkuttaessa.
Riparisotamme alkoi kevään mittaan tarkoittaa, että annanko tässä tytön tehdä päätöksen liittyä kirkkoon? Sellaiseen ei mielestäni maailman mustavalkoisena hahmottava teini-ikäinen ole valmis. En olisi halunnut myöskään antaa lapselle sitä viestiä, että tahtonsa saa läpi kun yksinkertaisesti haraa vastaan tarpeeksi kauan. Ja kuitenkin tässä on niin käymässä. Äiti on väsytystaktiikalla käännytetty. Rippikoulu on käyty ja rippileirille ilmoittauduttu. Olen hävinnyt tämän erän.
Auktoriteettiani ei ole murrettu, mutta on se kolhuilla. Kirkkoon tytär ei edelleenkään kuulu. Yksi potero on siis pitänyt. Onneksi ateismi on rationaalinen valinta. Uskon, että tyttö tuosta vielä järkiintyy.
(eli miltä näyttäisi tämä artikkeli toiseen suuntaan)
June 25th, 2013
Olemme T. Heikkisen kanssa rustanneet artikkelia mätkintäpeleistä ja siinä sivussa on tullut tutustuttua hiukan väkisinkin orientalismiin – aasialaisten vaikutteiden omaksumiseen, esittämiseen ja ihannointiin lännessä. Vastaan on tullut lukuisia yllättäviä löytöjä, joista mielenkiintoisimpien joukossa ovat esimerkit suomalaisesta orientalismista. Etenkin Kiinan ja Japanin teemoja on käsitelty niin populaarimusiikissa kuin kirjoissakin. Aiheeseen tulee tuskin paneuduttua niin paljon, että siitä saisi kunnon artikkelin aikaan, joten pistän tähän aikajanantapaista luetteloa löydöistä (saatan päivittää listaa, kun jotain uutta ilmenee):
- 1908: V. A. Koskenniemen runo Mun armaani pieni geisha on kokoelmassa Valkeat kaupungit.
- 1920: Puccinin Madama Butterfly -oopperan ensiesitys Kansallisoopperassa.
- 1953: Helsingin Hotelli Tornissa avattiin Suomen ensimmäinen kiinalainen ravintola China.
- 1953: Metro-tyttöjen Geisha teehuoneen tyttö -kappale.
- 1954: Judo saapui Suomeen (tarkka vuosi määrittelykysymys).
- 1958: Sullivanin & Gilbertin Mikado-operetin ensiesitys Kansallisoopperassa.
- 1961: Fazer alkoi valmistaa Kina-suklaata.
- 1962: Fazer alkoi valmistaa Geisha-suklaata “japonais”-täytteellä.
- 1963: Brita Koivunen esitti alkup. japanilaisen, Yhdysvalloissa hitiksi nousseen, Sukiyaki-kappaleen kotimaisen version.
- 1963: Reijo Taipaleen japanihenkinen Humiko-kappale.
- 1965: Samurai-tango Autokeskuksen mainoslevyn B-puolella.
- 1967: Karate saapui Suomeen.
- 1967: Irma Kuusela esitti japanista käännetyn Geishan laulun.
- 1970: Aikido saapui Suomeen.
- 1970-luvun alku: Jujutsu saapui Suomeen.
- 1974: Kung fu -sarjakuvalehti.
- 1975: Frederikin Kung Fu taistelee -single, käännös Carl Douglasin Kung Fu Fighting -kappaleesta.
- 1979: Frederikin Tsingis Khan -kappale, käännös Länsi-Saksan euroviisubiisistä.
- 1979: Taekwondo saapui Suomeen.
- 1981: Ninja-myymälä avattiin Lahdessa.
- 1982: Hanoi Rocksin Oriental Beat -kappale ja samanniminen albumi.
- 1983: Simo Laihon Marco Polo -urkubiisi.
- 1984: Teinisuosiki Dingon Huumeita Japaniin levyllä Nimeni on Dingo.
- 1986: Uuno Turhapuro muuttaa maalle -elokuvassa Uunolla “tankaruno”.
- 1986: Suomen ensimmäinen japanilainen ravintola, Koto, avattiin Helsingissä.
- 1986: Kendo saapui Suomeen.
- 1986: Euroviisukarsinnoissa yrittelemässä Danny Ninja-kappaleella.
- 1987: Anneli Saariston Kirsikankukka -kappale.
- 1988: Kumikamelin debyyttialbumilla Kumikameli kappale Pieni kiinalainen unilaulu.
- 1991: Kikan kappale Geisha mä olen sun.
- 1992: Kiinalainen juttu -lastenohjelma.
- 1991: Henry Haapalaisen TMNT-vaikutteinen Mitä on olla ninja -kappale.
- 1993: Matti Nykänen lauloi itsensä suomalaisten sydämiin kappaleellaan Samurai.
- 2002: Eroottisten puupiirrosten näyttely Kielletyt kuvat Tennispalatsissa.
- 2004: Vapriikin Samurai-näyttely avattiin.
- 2006: Jadesoturi-elokuva, harvinainen suomalainen kumarrus kungfu-elokuvien suuntaan.
- 2006: Ensimmäinen korealainen ravintola, Korea House, avattiin Helsingissä.
- 2006: Nina von Rüdigerin ja Karim Muammarin mangatyylinen Vesi oli mustaa -sarjakuva.
- 2008: “Ensimmäinen suomalainen manga”, Heikki Valkaman ja Elli Puukankaan Vartijat.
- 2008: Tee! Teetä, taidetta ja keramiikkaa Kiinasta -näyttely EMMA:ssa. Sittemmin myös muita Kiina-näyttelyjä.
- 2010: Kung-Fu Live -peli.
- 2010: Wax on Wax off -karatepeli.
- 2011: Kung-Fu High Impact -peli.
- 2011: Frederikin Thaimaa-aiheinen Ladyboy-kappale. Katsotaan omalla vastuulla.
Tämän perusteella on vielä vaikea vetää mitään kovin suuria johtopäätöksiä kotoisesta orientalismista, mutta ainakin se nousee esiin, miten idän eksotiikka on usein tullut tänne toisen käden kautta jo hiukan valmiiksi pureksittuna. Musiikissa “itämaisuus” on kepeästi päälle liimattua: normisanoituksiin on ujutettu joku geisha taikka samurai ja biisiin pieni pentatoninen riffi sekä gongin kumahdus. Mitään erityistä piikkiä ei juuri erotu, vaan aasialaisia teemoja on ilmeisesti kotoutettu monessa eri vaiheessa, joskin 1980-luvulla näkyy tiettyä piristymistä populaarikulttuurin puolella.
June 8th, 2013
Olen tässä tuumaillut, kuinka hankala sektori kulutuselektroniikka on elitismille: aivan toista maata kuin kalliit autot, huvilat ja korut. Elektroniikka on tätä nykyä niin massatuotettua, ettei oikein millään tuhlaamisella saa luksusta. Vaikka olisi kuinka hintaa päällä, ei läppäriin voi kuluttaa juuri kolmea tuhatta euroa enempää, saatika älypuhelimeen, joista edes Applet eivät kolkuttele tuhannen euron rajapyykkiä. Millään rahalla ei saa sen tehokkaampaa Pleikkaria tai parempia pelejä kuin muutkaan.
Ihan näin tasa-arvoista ei sentään kautta linjan ole. Viihde-elektroniikan puolella on joitakin alueita, joilla on kalliitakin tuotteita. Ensimmäisinä mieleen tulevat ainakin kotialttarit, joihin voi upottaa kohtuullisen paljon rahaa vaikkapa kaiuttimiin ja videotykkiin. Kameroissa kehitys on kulkenut kohti massatuotantoa, mutta optiikka ei ole halventunut samassa suhteessa ja ammattilaiskameroissa on vielä kallis kärki. Leica ja Fujifilm yrittelevät myös retrotyylisten luksuskameroiden saralla, mutta ainakin Verkkokaupan lukemien perusteella myynti on niin vähäistä, ettei sillä tehdasta yksinään pyöritetä.
On myös olemassa kapea niche-sektori, joka kustomoi ja rakentaa tilauksesta oikeasti kalliita bling bling -laitteita, vrt. miljoonan dollarin läppäri. Ongelmana lesomisen osalta on se, että brändit eivät ole tunnistettavia (mauttomuuteen ja käyttökelpoisuuteen ei tarvi tässä puuttua, kun kyse on kerran statuksesta). Lisäksi elektroniikka vanhenee nopeasti – muutaman vuoden vanha tietokone ei ole enää teknisesti uskottava statussymboli, vaikka kannessa olisi kultaa ja timantteja. Saatika, että laitteessa toimii vain se sama Windows XP, jota on rahvaallakin parin huntin miniläppäreissään.
Kuvio on monitahoinen, mutta kaupallisesta näkökulmasta on pitkälti kysymys siitä, että elektroniikkaa pitää valmistaa suurina erinä, jotta se olisi kannattavaa. Isoa tuotantolinjaa ei käynnistetä sen takia, että saataisiin tehtyä muutama kultapinnoitettu Pentiumi. Kalleimmat tuotteet suunnataan ammattikäyttöön, missä marginaalit ovat korkeammat ja imagoseikoilla vähän merkitystä kuluttajamarkkinoihin verrattuna. Toisaalta kyse on käyttökulttuurista ja arkistumisesta: kalliille kulutuselektroniikalle on vähän kysyntää, eikä se ole merkittävä erottumisen keino. Aina ei ollut ihan näinkään – muistellaanpa vaikka sitä, millaisina juppileluina ensimmäisiä hillittömän kokoisia matkapuhelimia pidettiin 90-luvun taitteessa. Toisinaan kehitys menee toiseenkin suuntaan, kuten on käynyt vaikkapa ennen joka torpassa käytetyille Arabialle, Iittalalle ja Marimekolle, joista on sittemmin pyritty tekemään korkean profiilin design-tuotteita.
Tekniikan kohdalla arvo ei rakennu pelkästä omistamisesta, vaan suurelta osin myös osaamisesta. Bahamanristeilyn tai Rolexin voi ostaa, mutta viiden tonnin järkkärin hankkineelta odotetaan samassa suhteessa myös käyttötaitoa, mikä tekee elektroniikasta hankalan statussymbolin.
December 27th, 2012
“Is that a keyboard?”, kysyi eräs opiskelijoistani, kun vein eilen koululle Commodore 64:n. Pisti miettimään, että lyhyt näyttää olevan digitaalisen ajan muisti – kyseessä oli sentään uuden median maisteriopiskelija. Laitehan on vanhempi kuin useimmat opiskelijoista, joten ei heillä oikein voi omakohtaista kokemusta siitä ollakaan, mutta silti olisin jotenkin kuvitellut ihmisten tunnistavan edes maailman myydyimmän kotitietokoneen. Kysymys ei tosin ole ainoastaan sukupolvien välisestä kuilusta: kaikkialla maailmassa Commodoren markkina-asema ei ollut läheskään yhtä vahva kuin Suomessa, joten vaikkapa ZX Spectrum tai MSX saattaisi olla tuttu laite nuoremmillekin.
Vertailun vuoksi koitin muistella mitä itse tiedän 70-luvun tietotekniikasta. Lähes kaikki on myöhemmin karttunutta toisen käden tietoa, kun en alta nelivuotiaana ole tietokonetta edes nähnyt. Apple II, Telmac tai joku hulvaton suurkone olisi aikakauden puolesta periaatteessa voinut vastaan tulla, mutta en muista mitään sellaista tapahtuneen. Ensimmäinen muisto mistään elektronisesta laitteesta taitavat olla 80-luvulla suositut elektroniikkapelit, joita oli itsellänikin kaksi. Serkkujen mummolassa näin 80-luvun alussa Atari 2600:n, joka vaikutti aika käsittämättömän hienolta laitteelta: värikkäitä pelejä isossa telkkarissa! Melkein 30 vuotta myöhemmin hankin itsekin Atarin ja sille Battlezonen, joka näytti edelleen teknisesti hienolta, mutta pelinä nykyperspektiivistä lähinnä raivostuttavan epäreilulta.
Tarviiko uuden median ammattilaisen sitten edes tuntea historiaa? Töissä kun riittää hyvin se, että osaa CSS:t, PHP:t, Fotarit ja suunnittelumenetelmät. Joissakin tehtävissä näin epäilemättä onkin, mutta ainakin maisteriksi valmistuvan pitäisi tuntea myös alansa menneisyyttä. Asiantuntija- ja tuotekehitystehtävissä on suoranaista hyötyä jo pelkästään siitä, ettei tarvitse toistaa moneen kertaan vääriksi todettuja ratkaisuja tai kuvitella virheellisesti keksineensä jotain uutta ja mullistavaa, jos kyseinen innovaatio on jo vuosikymmeniä vanha. Toisaalta on kyse ammattiylpeydestäkin: oma työ asettuu historialliseen jatkumoon eikä ole pelkkää näköalatonta puuhastelua.
Kyllähän meilläkin on opinnoissa pakollinen kurssi Introduction to Media Art and Culture sekä vapaaehtoisena vielä Media Culture Seminar, jotka käsittelevät myös historiallisia teemoja. Babbage, Bush, Memex, Engelbart, Nelson, Kay ja PARC ovat suuressa mittakaavassa ilman muuta tärkeitä aiheita, mutta lähihistoria tuntuu jäävän näiden eeppisten sankaritarinoiden varjoon. Ne pienet arkiset hetket uuden ajan kynnyksellä, kun perheenisä kantoi kotiin VIC-20:n tai tv-pelin. Modeemilla purkkeihin soittelu, pelikasettien kopiointi, BASIC-listausten lehdestä näpyttely. Kuvaputkien äärellä oli vaivihkaa käynnissä teknologinen vallankumous: kotona oli nyt tietokone!
November 3rd, 2012
Next Posts
Previous Posts