Posts filed under 'kirjat'
Lukulista on ruvennut viime aikoina taas huolestuttavasti paisumaan, mutta sain sentään toisesta päästä jotain valmiiksikin. Mika Pantzarin Tulevaisuuden koti — arjen tarpeita keksimässä kuvaa suomalaisesta ja myös osittain amerikkalaisesta näkökulmasta sitä, miten tekniset keksinnöt ovat muuttuneet osaksi arkipäivän elämää. Pantzar tunnetaan parhaiten kulutustutkijana, mutta yhtä hyvin kirjan voisi laskea kuuluvan myös tekniikan historian piiriin.
Kirja keskittyy 1900-lukuun (julkaisuvuosi on 2000). Vuosisadan alkupuolella uusia keksintöjä tuotiin markkinoille järkiperusteisiin vedoten ja Yhdysvaltojen sekä Ruotsin edistyneisyyttä ihannoiden. Tärkeimpiä uutuuksia olivat jääkaappi, pakastin, pesukone ja jo aikaisessa vaiheessa myös astianpesukone, joka tosin sai aluksi ylellisyystuotteen leiman. Samalla tavoin ensimmäisiä kännyköitä pidettiin juppileluina, kunnes ne omaksuttiin koko kansakunnan laitteiksi. Pantzar kiinnittää paljon huomiota siihen, miten tai mistä tarpeet ovat lähtöisin: kuluttajan sisäisestä tarpeesta vaiko ulkopuolelta, kuten mainoksista, kirjoista ja artikkeleista.
Mainonta ja julkinen keskustelu ovat muuttuneet vuosisadan aikana rajusti. Nykyajan tasa-arvoon tottuneelle lukijalle vanhat mainokset näyttäytyvät jokseenkin sovinistisina: äiti raataa kotona ja saa sitten lahjaksi pesukoneen. Vaikka miestä on pidetty perinteisesti järkevänä ja naista tunteellisena, välittyy teemoista kuitenkin rationaalisen perheenemännän kuva. Vanhat mainokset korostavat hyötyä, tehokkuutta ja ajansäästöä, siinä missä uudet mainokset pohjautuvat jo muunlaisiin arvoihin kuten elämyksiin ja elämänhallintaan. Rationalismi ei kuitenkaan ole täysin kadonnut, sillä myös kännyköiden ja kotitietokoneiden tarpeellisuutta on alkujaan perusteltu niiden käytännöllisyyden kautta.
Teknisen keksinnön kehitys ensin tuotteeksi ja lopulta arkiseksi tarve-esineeksi ei näytä useinkaan noudattavan suunniteltua elinkaarta. Käyttötavat ja tarpeet saavat muotonsa vasta todellisen käytön myötä ja sitä mukaa itse artefaktikin muuttuu. Utopistiset tulevaisuudenvisiot eivät useimmiten toteudu sinällään: pitkään povatut lentoautot, henkilökohtaiset helikopterit, älykodit tai kuvapuhelimet eivät ole edelleenkään arkipäivää ja voi olla, ettei niistä sellaista tulekaan, jos niille ei ole todellista tarvetta. Pantzar tuo esille myös mm. pysyvyyden, perinteen ja rauhoittumisen tarpeet vastapainona informaatioähkylle ja tekniikan kritiikittömälle kulutukselle — ehkäpä ihmiset eivät kaipaakaan tehokkuutta?
June 2nd, 2010
Melkein kahden vuoden jahkailun jälkeen saivat lopultakin julkaistua History of Nordic Computing 2:n (HiNC2) artikkelit. Antin kanssa kirjoitimme demoaiheisen Demoscene Platforms: A Case Study on the Adoption of Home Computers ja Mikon kanssa kulttuuriperintöaiheisen Preserving Our Digital Heritage: Experiences from the Pelikonepeijoonit Project. Artikkelit saa SpringerLinkin kautta, mutta kornia kyllä edes itselläni ei ole noita lopullisia julkaistuja versioita sähköisessä muodossa — eikä todellakaan huvittaisi maksaa 25 taalaa omasta työstään. Abstraktit ja ensimmäisen sivun pääsee katsomaan ilmaiseksikin.
update: Demoartikkeli ladattavissa nyt täällä
October 4th, 2009
Ensimmäinen on Taschenin sarjassaan julkaisema Mark Triben ja Reena Janan New Media Art. Halpa pikkukirja, jossa käydään muutama kymmenen mediataideteosta läpi kohtuullisen syvällisen selostuksen kanssa ja tietysti kuvien kanssa. Toinen taas Bruce Wandsin Art of The Digital Age, jossa on enemmän sivuja ja laajuutta, muttei välttämättä syvyyttä. Teoksista on komeita kuvia ja taiteilijoiden kommentteja, mutta selostusta kustakin on vain lyhyt kappale. Analyyttisempää sisältöä edustavat sitten lukujen johdannot, jossa taustoitetaan kunkin (rajoiltaan hataran) genren historiaa ja käytäntöjä. Kevyttä luettavaa ovat molemmat. Samoja töitä esiintyy molemmissa kirjoissa, mikä luultavasti kertoo siitä, että näinkin tuoreessa taidemuodossa on jo olemassa klassikkoja, jotka jäävät historiaan ja joihin muiden teoksia tullaan peilaamaan.
May 14th, 2009
Marshall McLuhanin Understanding Media — The Extensions of Man on toki jokaisen uusmediahihhulin luettava läpi ja parin viikon urakoinnilla sainkin velvollisuuden täytettyä (359 sivua). Kirja ei sinänsä ole mutkikasta tekstiä, mutta sen sisältämien ajatusten määrä on hengästyttävä, mikä hidastaa lukemista. Alun perin opus ilmestyi 1964 ja oma versioni oli vuoden 1994 painos.
“The Medium Is the Message” ja “globaali kylä” lienevät monille jo käsitteinä tuttuja. Toistuva teema onkin se, kuinka eri mediat ovat vaikuttaneet ihmiskunnan historiaan: kirjanpainotaito synnytti nationalismin ja nykyaikainen sähköinen media puolestaan pienentää maailmaa ja rikkoo kirjallis-lineaarisen maailmankuvan. Kirjan nimen mukaisesti McLuhan pitää kaikkia medioita ihmisruumiin jatkeina ja samalla myös ruumiintoimintojen korvaajina, amputaationa. Monenlaista historiallista murrosta laitetaan juurikin kehittyvien medioiden piikkiin — historioitsija voisi katsoa asioita hyvinkin eri tavalla. Toisaalta McLuhan määrittelee mediaksi niin kellot, aseet kuin kulkupelitkin, mikä selventää muuten oudolta vaikuttavaa väitettä.
Ihan kaikesta ei voi olla samaa mieltä eikä tarvitsekaan. Mediatyyppien jakaminen ronskisti kylmiin ja kuumiin ei sittenkään vakuuta, vaikka perusteluja tuleekin monessa kohtaa. Esimerkiksi elokuva on kuuma media kun taas televisio on kylmä — näiden kahden välillä McLuhan näkee dramaattisen eron. Monessakin käänteessä saadaan kuulla länsimaisen ihmisen kyvyttömyydestä sopeutua, ymmärtämättömyydestä jne. siinä missä primitiivisiä kansakuntia pyritään ymmärtämään joka suhteessa. Kaiken kaikkiaan kirjoittaja sinkoaa ilmaan niin paljon ajatuksia, että niiden oikeellisuudesta ei voi vakuuttua yhden lukemisen perusteella: jotkin suuret väitteet ovat selvästi perusteltuja, kun taas osa tuntuu mutu-heitoilta.
Yritin funtsia lukemisen aikana, onko McLuhan teknologisen determinismin kannalla. Ensi ajattelulla näin vaikuttaisi olevankin, sillä tarkoittaahan koko slogankin sitä, että uusi media aiheuttaa väistämättä yhteiskunnallisen muutoksen riippumatta sen sisällöstä tai suunnitellusta käyttötarpeesta. Toisaalta useassa paikassa mainitaan myös se, että keksinnöt eivät synny tyhjiössä itsestään, mikä pehmentää jyrkintä determinismiä.
May 8th, 2009
Luettujen pinoon päätyi tällä kertaa Oliver Graun toimittama Media Art Histories (2007). Kyseessä on sekalainen esseekokoelma alan asiantuntijoilta: teemat pyörivät mediataiteen esihistorian, koneellisen taiteeen ja visuaalisuuden ympärillä. Luin kirjan jokseenkin valikoiden, kun osa aiheista ei sivunnut omia mielenkiinnonaiheitani. Teos ei ollut muutenkaan ongelmia vailla — monet maestrot kun olivat rykäisseet mukaan jonkun hieman löysähkön pohdiskelman, jossa toistettiin vanhoja tuttuja teemoja tai sitten lähestyttiin maailmojasyleileviä ongelmia, joita ei yhden esseen sivumäärässä ratkaista. Sekalaisia osumia sentään löytyi:
- Peter Weibelin tekemät rinnastukset algoritmisen taiteen ja op/kineettisen taiteen välillä.
- Edward A. Shankenin hahmotelma mediataiteen luokittelumenetelmäksi.
- Ryszard W. Kluszczynskin havainnot aiempien taidemuotojen ja uuden median vuorovaikutuksesta (jota on toki vielä enemmän vatvonut Manovich).
- Christiane Paulin näkökulmat digitaalisen taiteen historian säilyttämiseen.
- W. J. T. Mitchellin pohdinnat siitä, kuinka mikään taidemuoto ei perustu puhtaasti yhteen aistiin — erityisenä kritisoinnin kohteena visuaalisuus. Jatkaa McLuhanin jalanjäljissä.
- Douglas Kahnin essee, jossa käsitellään historiallisesta näkökulmasta teknisten rajoitusten ja taiteellisen ilmaisun suhdetta.
April 16th, 2009
Uusimpana tulokkaana luettujen läjään siirtyi Lev Manovichin The Language of New Media, joka olisi muutenkin pitänyt lukea luultavasti jo aikapäiviä sitten. Kirja on kohtuullisen tuore, vuodelta 2001, joten sitä ei tarvi ajatella minään pelkkänä historiallisena merkkipaaluna vaan asioiden voi katsoa olevan vielä ajankohtaisia, vaikkei Internetin nykyilmiöistä vielä tuolloin ollutkaan tietoa. Manovich käsittelee uuden median ilmiöitä pääosin kuvallisen kerronnan perspektiivistä ja ennen kaikkea historiallisessa perspektiivissä. Sekalaisten havaintojen lisäksi ehkä juuri tuo historian käsittelytapa on se, mitä voisin itsekin hyödyntää. Kirja on kohtuullisen helppolukuinen ja asiat on mitä ilmeisimmin tarkoitus selittää lukijalle, joten se sopii vähemmänkin tekniselle lukijalle.
Manovichilla on epäilemättä iso luettujen kirjojen kasa kotona, sillä viittauksia satelee niin taidehistorian, tekniikan kuin sosiologiankin suuntaan. Hän on elänyt nuoruutensa ja opiskeluaikansa Neuvostoliitossa, mikä antaa mielenkiintoista perspektiiviä aiheeseen: pioneerien joukossa näkyy länsinimien lisäksi myös Itä-Euroopan nimiä, joiden arvoa ei välttämättä ole lännessä tunnustettu. Suurta hehkutusta saa mm. avantgardisti Dziga Vertov, jonka Man With a Movie Camera toimii esimerkkinä monenlaisesta kuvallisesta kerronnasta koko kirjan ajan. Uuden median kerrontaa ja kuvallista ilmaisua verrataan muun muassa renessanssimaalareihin, montaasitaiteeseen, teatteriin ja elokuvaan.
Etenkin elokuva tuntuu olvan Manovichille rakas aihe ja sanoma tuntuukin olevan pelkistetysti se, että kaikki uuden median ilmaisukeinot on nähty jo jonkun aikakauden elokuvissa. Kirjoittajan rinnastuksen mukaan ohjelmointi on uuden median kontekstissa narratiivin tekemistä ja data/tietokanta puolestaan narratiivin tarvitsemaa materiaalia. Useat uuden median artefaktit kuten www:n Manovich luokittelee tietokannoiksi vailla narratiivia ja hierarkiaa. Monenlaisia muitakin hyviä havaintoja tulee vastaan matkan varrella: neliskulmaisen näytön pitkä historia alkaen maalaustaiteesta, digitaalisen tiedon loputon muokattavuus ja vanhan materiaalin postmoderni uudelleenkäyttö.
March 31st, 2009
Tällä kertaa kahlasin läpi pitkällisen urakoinnin jälkeen Everett M. Rogersin kirjan Diffusion of Innovations. Kunnon jenkkikirjan pitää tietysti olla paksu uskottavuuden nimissä, joten tässäkin järkäleessä oli luettavaa viidensadan sivun edestä. Teksti oli sentään onneksi selkeää luettavaa ja äijän kokemus sitä luokkaa, että tuskinpa Rogersia ihan suotta pidetään diffuusion guruna. Kirjassa käsitellään diffuusioteoria juurta jaksain: diffuusiotutkimuksen historia, teorian kritiikki, innovaatioiden synty, päätösprosessi, innovaatioiden sekä omaksujien ominaisuudet, kommunikaatioverkostot, muutosagentit, innovaatiot yhteisöissä ja innovaatioiden seuraukset (joka ansaitsisi laajemmankin käsittelyn). Samoja asioita toistetaan moneen kertaan, mutta tosielämän tapausesimerkit tuovat väliin piristystä.
Tarkoitukseni on käyttää diffuusioteoriaa oman kirjoitteluni yhtenä tukikeppinä. Suoraan soveltuvimpia teemoja ovat mm. diffuusion s-käyrä, omaksujien kategoriat (innovaattorit, aikaiset omaksujat, aikainen enemmistö, myöhäinen enemmistö ja viipyjät) ja niiden ominaisuudet, kommunikaatioverkostojen merkitys ja päätöksenteon vaiheet. Innovaatioita yhteisöissä ja jopa innovaatioiden seurauksia voinee jotenkin soveltaa, tosin en ole ihan varma, mikä olisi luonteva yksikkö teorioiden soveltamiseen.
March 13th, 2009
Luettujen pinkkaan siirtyi nyt Nicholas Negroponten tunnettu Being Digital. MIT:n perustaja (ja sittemmin valitettavasti myös One Laptop per Child -hankkeessa ryvettynyt visionääri) arvioi jo 1995 digitaalisen maailman kehityssuuntia yllättävän kauaskatseisesti: osansa saivat niin digitaalinen jakelu, Internet, älykkäät agentit kuin oppimismenetelmätkin. Kirja on lukemisen väärti edelleen näin 14 vuotta julkaisustaan — osa asioista on jo toteutunut, osa meni eri tavalla ja osa on kenties vasta tulossa. Teksti on helppolukuista ja asiat selitetään, joten kirja sopii vähemmänkin harrastuneelle.
February 1st, 2009
Sain luettua tänään vielä toisenkin kirjan: Herbert W. Franken Computer Graphics — Computer Artin. Vuonna ’71 alkujaan saksaksi julkaistu kirja on ensimmäisiä laajoja katsauksia tietokonetaiteeseen ja itse kirjoittajakin on ollut alan pioneereja. Mustavalkoisista 60-luvun kuvista hahmottuu paljon tuttuja muotoja ja tekniikoita, vaikka tuossa vaiheessa sekä tietokonegrafiikka että -taide ovat olleet aivan alkutekijöissään ja vain harvojen ulottuvilla. Franken käyttämä terminologia ei ole aivan samaa kuin nykyinen ja jotkut ennustukset eivät menneet nappiin, mutta historiankirjoituksena teos on yhtä kaikki valaiseva ja havainnollinen. Itse en ainakaan tuntenut juuri ketään noista vanhoista suurista nimistä. Kaivelin jokusen kirjassa mainitun videopätkän ja muita klassikoita Youtubesta:
Siinä sivussa tuli jälleen vastaan Japanin edelläkävijä Yoichiro Kawaguchi, joka täytyy myös pitää mielessä.
January 24th, 2009
Sain lopultakin kahlattua loppuun myös Sherry Turklen kirjan Life on the Screen: Identity in the Age of the Internet. Aiemmin lukemani The Second Self oli helppolukuista ja silti napakkaa tekstiä, joten odotukset olivat korkealla. Ihan samoihin korkeuksiin tämä teos ei kuitenkaan valitettavasti yltänyt, johtuen useastakin seikasta.
Ruodinnan alla on tällä kertaa identiteetti ja sen muuttuminen tietoverkkojen aikakaudella. Turklen mukaan verkkoyhteisöt tarjoavat paikan oman minän — tai pikemminkin minien — reflektointiin ja muokkaamiseen niin hyvässä kuin pahassakin. Paljon ajatusta uhrataan todellisen ja virtuaalisen maailman välisten erojen ja yhtäläisyyksien pohtimiseen. Muutkin aikakauden (kirja on julkaistu 1995) ilmiöt kuten keinoelämä ja -todellisuus saavat osansa, mutta pääasiallinen fokus on kuitenkin erilaisissa käyttäjissä, joita esitellään lukuisten tapausesimerkkien kautta. Sisältö on paikoitellen päällekkäistä The Second Selfin kanssa, mikä ei uudelle lukijalle ole sinänsä mikään haitta. Itseäni kuitenkin kyllästytti lukea samoista asioista uudelleen toisessa kirjassa.
Vuonna 1995 Internet oli vasta kalpea aavistus nykyisestä ja Turklen käyttämät esimerkit kuten MUDit ovat enää korkeintaan historiallisesti kiinnostavia. Haastateltujen ihmisten demografiakin on melko suppea — nykyään edustava otos Internetin käyttäjäkunnasta vaatisi huomattavasti suuremman tutkimuksen. Yleistettyjä havaintoja voi toki soveltaa moderneihinkin verkkoyhteisöihin ja onhan Turkle armoitettu kirjoittaja, mutta aikakauden teknologiaan sitoutuminen tekee tästä opuksesta huomattavasti nopeammin ikääntyvän kuin The Second Selfistä.
January 23rd, 2009
Next Posts
Previous Posts